Jouni on yläasteelainen poika, joka elää isänsä ja siskonsa kanssa. Jounin kolttasaamelainen äiti on kadonnut Lapin perukoille salamyhkäisesti, eikä Jouni oikeastaan tunne häntä tai ole erityisemmin hänestä kysellytkään isältään. Yhtä-äkkiä äidin perintö tulee kuitenkin ajankohtaiseksi ja Jounin elämä muuttuu pelottavaksi, sillä salaperäisesti ilmestyvä, luiseva, pitkätukkainen ja -kyntinen nainen ryhtyy jahtaamaan häntä. Jouni joutuu turvautumaan opettajaansa Romppaiseen, jolla on varsin kiinnostava tytärkin, mutta ennen kaikkea Jounin on selvitettävä taustaansa selvitäkseen uhkasta ja se vie hänet muiden kaupungissa asuvien saamelaisten pariin.
Kuulen kutsun metsänpeittoon on nuorille suunnattu kirja ja on sitä selkeämmin kuin Hirvi. Kirjan rakenne on suoraviivainen ja juoni kehystyy reippaasti teini-iän ongelmilla. Hahmot ovat kohtalaisen yksioikoisia, jopa aikuiset, eikä kukaan oikeastaan puhutellut minua lukijana, vaikka esimerkiksi Mikon motivaatio bändin perustamiseen onkin hyvä esimerkki nuoren ajatusmaailman ajoittaisesta lennokkuudesta. Kirjassa ovatkin vastakkain kehitysvaiheen epärealistisuus, kuvitelmat ja fantasia, josta tulee tarinassa totta. Peltoniemi on saanut kirjansa pelottavuusasteen toimivalle tasolle hyödyntämällä mytologioita ja kauhutarinoita. Äänitteestä ja rähjäisestä naishahmosta minulle tuli ensimmäisenä mieleen japanilainen Ringu-kauhuleffa, mutta ilmeisesti lähempääkin esikuvia löytyy, varsinkin kirjan loppupuolen tapahtumille.
Koen saamelaisten historiaan liittyvät asiat tärkeiksi puhua avoimesti, mutta tässä kirjassa aihepiiri vieroksutti minua, tuli tunne opetustarinasta ja kannanotosta. Samoin übertiukka kierrätysidea ja ruoka-aate tuntui tukahduttavalta päähahmon kannalta, mitä onneksi lievensi, että hahmolle oli annettu kuitenkin sen suhteen omakin tahto. Saamelaisten yhteisöllisyys, ja yleensäkin teema yhteisöllisyydestä, nousee voimakkaasti esille ja siinä on voimaa. Jouni otetaan porukkaan mukaan heti yhtenä yhteisön jäsenistä. Kuulen kutsun metsänpeittoon on lyhyt kirja ja tapahtumat alkavat keriytyä toiminnalliseen tapahtumapisteeseen vasta melkoisen myöhään. Tarinan lopusta jää hieman loppuunkurotun ja keskeneräisen tuntuinen. Ilmeisesti kirjalla on jo kuitenkin jatkoa.
Hirveen verrattuna Kuulen kutsun metsänpeittoon on pienoinen pettymys ajoittaisista valopilkuista huolimatta, tai sitten olin tällä kertaa selvästi väärää kohderyhmää. Ehkä jonain päivänä luen lisää Peltoniemeä, nyt on kuitenkin halu siirtyä toisiin maisemiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat iloinen yllätys!