Maria Gripe: Pörriäinen lentää hämärissä

Maria Gripen Pörriäinen lentää hämärissä (Tardyveln flyger i skymninger, 1978, suom. 1980) on mennyt minulta ohi ilmestyessään, eikä kirjastossakaan sitä minulle suositellut, sillä taisin olla jo reilusti aikuisten kirjojen parissa tuolloin (muistan lukeneeni MacLeania ja Vonnegutia 1980).

David, Jonas ja Annika huolehtivat tyhjillään olevan vanhan talon kukista ja löytävät nipun kirjeitä, jotka johdattavat heidät menneisyyden salaisuuksiin. Traaginen rakkaustarina ja kadoksissa oleva egyptiläinen muinaisaarre vievät nuoret seikkailuun, jossa riittää käänteitä. Edesmenneen Emilien tarina toi yllättävän mielleyhtymän juuri elokuvana katsomaani Minna Canthin Anna Liisaan.

Pörriäinen on perinteinen ja vanhahtavan tyylinen seikkailu, johon kirjailija on saanut mahtumaan kuitenkin näkökulmaa naisen asemasta. Toisin kuin useissa nuortenkirjoissa, tässä tarinassa on mukana aikuisia, jotka tukevat lapsia ja heillä on myös aktiivinen ratkaiseva ja kannustava rooli. Koen se positiivisena, sillä olen lukenut liian monta kirjaa, jossa aikuiset ovat vain statisteja tai jopa vastustettavia vihollisia. Muutama toistuvuus, esim. salmiakin tarjoaminen ja syönti alkaa pidemmän päälle ärsyttää, niin salmiakin ystävä kuin olenkin.

Kirja on hyvinkin aikuisen luettava, ja käänteitä sekä jännitystä on sen verran, että mielenkiinto säilyy. Silti kirja on selkeästi suunnattu nuorille lukijoille.

 

Christopher Fowler: Varjomaailma

Lontoo on mielikuvitusta kiehtova kaupunki ja sinne onkin sijoitettu kirjallisuudessa rinnakkaiskaupunkeja, maanpäällisiä, maanalaisia ja maan yläpuolisia usein toisistaan tietämättömiä yhteiskuntia. Pidän realistisesta Lontoosta (turistin silmin nähdystä), ja myös esim. Neil Gaimanin Neverwhere - maanalaisesta Lontoosta (arvio). Siksi odotukset Christopher Fowlerin Varjomaailman (Roofworld 1988, suom. 1990) kaupungin katoille sijoittuvalle tarinalle olivat "korkealla". Fowler ei kuitenkaan osoittautunut Gaimanin veroiseksi.

Katoilla elävässä ja ohuiden siimojen varassa liikkuvassa sopeutumattomien ihmisten yhteiskunnassa on käynnissä valtataistelu, josta katutasolla ei tiedetä juuri mitään. Taistelun toinen osapuoli on verisen tappava ja haluaa tuhota vastustajansa. Robert ja Rose joutuvat sivustakatsojina polttopisteeseen, ja pelottavien yhteenottojen lisäksi miettimään omaa maailmankuvaansa ja elämänsä päämääriä. Tarina on välillä hyvinkin raaka, seikkailullinen ja vauhdikas. Kuvausta katolta toiselle liitämisestä ja takaa-ajoista riittää. Mukana on myös ripaus huumoria.

En oikeastaan tiedä, miksi en päässyt kirjan tunnelmaan mukaan. Se vaikutti pintapuoleiselta, syvyys puuttui. Hahmot eivät saaneet tarpeeksi persoonallisuutta ja tarinan tausta ei riittänyt alkuunsakaan. Tarinassa kyseessä on halu irtaantua juppikulttuurista ja aliarvostuksesta, citystä ja suuryrityksien vallasta, varastaa niiltä resursseja (rahaa) omaan kattoelämään. Mutta sitten kerrottiin kattojen varjomaailman olevan vanhaa traditiota, ja mukaan sekoitettiin alkemiaa ja satanismiakin. Todellinen kapina katutason yhteiskuntaa vastaan jäi ilman voimaa ja uskottavuutta. Tässä olisi ollut kunnon ainekset kyberpunk-tarinallekin Neurovelhon jalanjäljissä, mutta rahkeet ei riittänyt.

Hieman jahkasin lukiessa, sillä se ei sujunut joutuisasti. Potentiaalia ja ideaa Varjomaailmassa oli kyllä paljon. Olisin halunnut pitää kirjasta enemmän kuin loppujen lopuksi pidin.

 

A. Philippa Pearce: Tom ja keskiyön puutarha ja Hugh Scott: Hirmuhiirten luola

A. Philippa Pearcen Tom ja keskiyön puutarhassa (1958, suom. 1977) Tom lähetetään evakkoon tätilään kotona veljen sairastuttua tuhkarokkoon. Kirjan julkaisuvuonna tuhkarokkoon ei ollut vielä rokotetta, ja tuollainen käytäntö lähettää lapsi karanteeniin muualle, oli yksi tapa suojella lasta. Täti asuu vuokratalossa, jossa ei ole edes puutarhaa, mutta kylläkin kiinnostava kaappikello aulassa. Yllättäen eräänä unettomana yönä Tom kuulee kellon lyövän 13 kertaa. Tuolloin asfalttitakapiha muuttuu puutarhaksi, jossa leikkii nuori orpo tyttö, Hatty. Hattysta Tom saa leikkikaverin salaiseen puutarhaan. Hattyn maailma on mennellä vuosisadalla ja niin paljon kuin Tom haluaisikin, hän ei voi elää kahdella aikakaudella.

Kirjassa on ihana tunnelma ja tarina lumoaa, eikä ihmekään, että sille on myönnetty Carnegie-mitali. Tarina jättää haikean mielen, kuten monesti menneestä ajasta ja maailmasta kertovat kirjat tekevät. Tomin aikamatka toi mieleen Penelope Farmerin Charlotte Sometimesin, josta pidin myös paljon. Harmi, ettei Charlotte Sometimesia ole koskaan suomennettu.

Hugh Scottin Hirmuhiirten luolassa (1989, suom. 1990) ei ole aikamatkaa, mutta senkin päähenkilö on orpo, tällä kertaa poika, Freddie. Freddie tulee sukulaisten hoiviin linnamaiseen kartanoon, jossa asuu Lindsay-serkku ja Anaglypta-serkku tulee viettämään kesälomaansa. Lindsay vihkii Freddien nopsasti linnan saloihin, mutta pian paljastuu, että linnassa asustaa myös jotain pelottavaa, minkä kirjan nimikin jo paljastaa. 

Verrattuna Tom ja keskiyön puutarhaan Hirmuhiirten luola on naiivimpi. Scottin kirjoitustyyli...

se hieman...

ärsyttää!

Lapsia kehotetaan sulkemaan kirja, tarina on liian kauheaa. Minusta tuolloin aluarvioi lukijan, jonka pitäisi itse saada päättää milloin tarina pelottaa tai ei. Oli se sitten huumorilla laitettu tai ei, tyrkytys vain ärsyttää. Tarinan puitteet ovat kuitenkin kiehtovat, linna, muuri, naamioitujen ovien takana salaisia huoneita, kirjastohuone ja tietenkin hienot näkymät ikkunasta ja pelottava kellari.

Hirmuhiirten luola oli kiva ja nopea lukuvälipala. Ei sen kummempaa.

Roald Dahl: Nahka ja muita novelleja, Kuka pelkää noitia ja Kekseliäs kettu

Roald Dahl on tunnettu ennen kaikkea lastenkirjailijana. Olenkin lukenut häneltä aiemmin Matilda ja The Gremlins -kirjat, jotka ovat nuoremmille lukijoille suunnattu. Nyt käteeni osui Nahka ja muita novelleja -kokoelma (2007), jonka lyhyet tarinat oli selkeästi aikuisille ja olivat kaiken lisäksi kauhua. Kokoelma sisältää 10 novellia:

• Äänikone
• Genesis ja katastrofi
• Sotilas
• Mies etelästä
• Toivomus
• Vuokraemäntä
• William ja Mary
• Lampaalla teurastettu
• Tie taivaaseen
• Nahka

Kaikki novellit on julkaistu aiemmin 1950-1960-luvulla julkaistuissa kokoelmissa.

Ihastuin suoraa päätä Dahlin mustan humoristisiin, ehkä hieman perinteisiin kauhukertomuksiin, joista suurin osa päättyi vihjaukseen, ei selkeään selittämiseen. Kaikki oli kuitenkin helposti pääteltävissä.

Kokoelmassa ei ollut varsinaisesti yhtää heikkoa novellia, joskaan esim. Sotilas ja Mies etelästä ei tehnyt minuun yhtälailla vaikutusta kuin William ja Mary sekä Tie taivaaseen. Nämä molemmat nostivat pitkän avioliiton ikeen naisen näkökulmasta laukaisevaksi tekijäksi. Myös Lampaalla tapettu kulkee samaa polkua. William ja Maryssa on 1942 ilmestyneen Curt Siodmakin Donovan's Brainin kaikuja, mikä ei sinänsä ole huono lähtökohta. Tarinat eivät ole varsinaisesti pelottavia, mutta kieroja ja nyrjähtäneitä oman aikansa tyylillä.

Kuka pelkää noitia (1983, suom. 1990) sen sijaan on lastenkirja, ehkä vähän isommille lapsille jo. 

Ah, miten ilkikurista tekstiä, jossa ei kaihdeta iljettävyyksiäkään. Plussaa siitä, että suomalaiset noidat saivat kunnian olla maailman pahimpia ja julmimpia. Suomalaisissa lasten kauhukirjoissa vastaavaa hersyvää huumoria nykyaikaisella otteella löytyy Magdalena Hain teoksissa. Me likes.

Kekseliäs kettu (1970, suom. 1978) on sitten lasten veijaritarina isäketusta, jonka tulee pikaisesti keksiä miten pelastaa perheensä kolmelta ihmiseltä, jotka haluavat kostaa menetetyistä kotieläimistään. No, ennustettavissa on onnellinen loppu ja eläinten yhteistyötä epämiellyttäviksi kuvattujen ihmisten nujertamiseksi. Enpä innostunut tarinasta, koska se tyytyy mustavalkoiseen hyvän ja pahan käsitykseen ja heikkoon huumoriin. Lasten ajatusmaailmaan tämä toki voi olla jännä, mutta ehkä etsisin kuitenkin uudempia teoksia nykyaikaisella maailmankuvalla. Kirjan kuvituskaan ei viehättänyt, koska eläimet oli puettu niissä vaatteisiin ja isäketun alussa menettämä häntä oli kuvissa siellä täällä myöhemminkin. Aivan kuin kuvittaja ei olisi lukenut juttua. 

Roald Dahl kuuluu kirjailijoihin, joiden teoksiin aion jatkossakin tutustua. Niitä riittää.

Adrian Tchaikovsky: Guns of the Dawn

Adrian Tchaikovsky on kirjailija, josta olen ollut tietoinen vähintään 10 vuotta. En vain ollut kiinnostunut hänen 10-osaisesta Shadows of the Apt -sarjastaan. 2015 ilmestyi standalone Guns of the Dawn, jonka tänä vuonna päätin ottaa luettavakseni ihan vain kirjailijaan tutustuakseni. Koin totaalisen yllätyksen. Liitän kirjan Aikamatka-lukuhaasteeseen kohtaan 9. Sota-ajasta kertova kirja.

Denland ja Lascanne ovat olleet sopuisat naapurimaat, mutta nyt Denlandin kuningas on surmattu ja he syyttävät siitä naapureitaan. Syttyy sota, joka vaatii lascannelaisia sotilaita enemmän ja enemmän, eikä kuninkaan maagitkaan riitä. Myös naiset kutsutaan sotaan ja yksi heistä on nuori säätyläisnainen Emily Marshwic, jonka veli ja isosiskon aviomies ovat jo sodassa. Sotaa käydään soisella alueella, jossa suokansa on sotivien joukkojen välissä. Kumpikaan ei halua vahingoittaa kolmatta osapuolta, mutta sodalla ei tunnu tulevan loppua. Emily joutuu tahtomattaan vaa’ankielen asemaan.

Pääyllätys kirjassa oli kertojaääni, joka tulvahti päähäni kuin Jane Austenin romaanista. Teoksen päähahmo on alussa elizabethbennetmäinen kodin ylläpitäjä, kun miehet ovat sodassa. Hänen turhamainen pikkusiskonsa ajattelee vain ulkonäköään ja sopivia kosijoita, joille flirttailla ja isosisko on raskaana oleva kodin hengetär. Reilu 650-sivuinen kirja etenee yli sata sivua ennen kuin naiset kutsutaan sotaan. Sitä ennen on tutustuttu sopiviin miesehdokkaisiin tai antimiesehdokkaisiin ja kuninkaaseen. Sota on kuvausta paitsi taisteluista, sotastrategiasta ja niiden lukuisista käänteistä, myös kuvausta ystävyydestä ja kumppanuudesta mitä raskaissa olosuhteissa syntyy. Sodan kuvaus ei pääse missään vaiheessa pitkästyttämään, sen verran moninaisia sen tapahtumat ovat.

Emily on itsenäinen hahmo, mutta ei liian täydellinen ollakseen ärsyttävä. Kirjassa on kuitenkin romanttisiin aspekteihin liittyviä kuvioita, jotka saivat minut jännittämään joudunko nakkaamaan kirjan kuvainnollisesti seinään. Onneksi Tchaikovsky osoittautui sen verran herkäksi tilanteen tunnistajaksi, että teki lopulta erinomaisia ratkaisuja. Osa niistä ei välttämättä yllättänyt, mikä sinänsä ei haitannut lukukokemusta. Annan joka tapauksessa kirjailijalle papukaijamerkin siitä miten hän saatteli tarinan loppuun.

Guns of the Dawn on varsin vetävä kirja, joka minulle oli jotain muuta kuin osasin edes odottaa. Se herätti halun tutustua Tchaikovskyn muihin teoksiin, joita hänellä tuntuu riittävän jopa neljän kirjan vuosivauhtia. Keskityn näin alkuunsa ainakin yksittäisiin kirjoihin ja katson, josko myöhemmin sarjatkin alkaa kiinnostaa. Voin suositella Guns of the Dawnia vaivattomasti. Älkää antako nimen hämätä liikaa.

Mervyn Peake: Gormenghast – Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 10

Klassikkohaasteen #10 kirjaksi valitsin goottilaisen kirjallisuuden klassikon Mervyn Peaken Gormenghastin (1950), joka on kirjasarjan toinen osa ja täyttää tänä vuonna 70 vuotta. Ensimmäisen osan, Titus Groanin (arvostelu) luin jo reilu kahdeksan vuotta sitten, joten on enemmän kuin aika tarttua kakkososaan. Kuten aiemminkin olen todennut, Gormenghast-trilogiaa voi pitää yhtenä merkittävimmistä genren vielä suomentamattomista klassikoista. Toivottavasti sekin ihme joskus vielä nähdään, että sarja ilmestyy suomeksi. Liitän kirjan lisäksi Kirjahyllyn aarteet 2 -lukuhaasteeseen sekä Aikamatka-lukuhaasteeseen kohtaan 22. 1950-luvulla ilmestynyt tai 1950-luvulle sijoittuva kirja.

Titus Groan, 77. jaarli (kreivi) ja Gormenghastin linnan lapsi-isäntä kaipaa vapautta, irti niistä ennalta sanelluista kahleista, joita hänen asemansa vaatii. Titus ihannoi entisen lastenhoitajansa aviotonta ja villiä lasta, kasvattisisartaan, jonka perässä hän samoilee Gormenghastin metsissä. Linnan tohtorin sisar Irma Prunesquallor on päättänyt mennä naimisiin, mutta rima puolison suhteen on korkealla. Hän kutsuu koulun opettajat valintajuhlaan ja löytääkin sopivan partnerin Bellgrovesta. Samaan aikaan Steerpike hamuaa yhä kasvavaa valtaa linnassa ja surmaa sen saavuttaakseen vahingoittuen myös itse. Irman tohtoriveli alkaa epäillä Steerpikea julmuuksista ja kertoo epäilystään myös Titusin äidille kreivitar Gertrudelle. Steerpiken tilanne käy ahtaammaksi.

Gormenghastin synkkä linna ja synkät tapahtumat saavat vastapainoa toisessa osassa. Irma Prunesquallorin naimissuunnitelmat ovat komediallisia ja Peake luo parin, joka on sekä tuskastuttavan epäonnistunut, mutta samalla ironisen huvittava. Melkein kuin kotimaisesta mustavalkoelokuvasta konsanaan. Myös koulun opettajat ovat kisailussaan varsin huvittavia, jos myös ärsyttäviä. Vuodet ovat vierineet ja Titus on kasvanut. Kirja vie hänet lapsuudesta nuoruuteen. Ailahteleva Fuchsia-sisko on lähinnä melankolinen, mutta tärkeä henkilö Titusille, vaikkakin hänen osuutensa kirjassa on pieni. Hän on kuitenkin hahmo, josta kohtaan tunsin sympatiaa ensimmäisessä osassa, eikä tilanne tässäkään muuttunut toiseksi. Minun olisi samassa suhteessa pitänyt tuntea sympatiaa myös kasvavaa Titusia kohtaan, mutta jokin puuttui. On sanottava, että ilman siskoaan tai tohtoria Gormenghast olisi tehnyt Titusista selvää.

Kuten Titus Groanin yhteydessä pelkäsin, Steerpiken rooli muuttui karmaisevaksi. Eläydyin joihinkin kohtauksiin voimakkaasti ja yksi lause Steerpiken tekojen yhteydessä ei jätä minua rauhaan. Peaken edelleen verkkainen kerrontatapa on hienon kuvaavaa ja kieltä on nautinto sekä lukea että kuunnella. Nykynäkökulmasta se on ehkä vanhahtavaa, mutta pidin siitä kuitenkin erittäin paljon.

Gormenghastin tarina on muunnettu moneen muotoon, radiokuunnelmaksi, tv-sarjaksi, teatteriesitykseksi ja oopperaksi. Tarina on inspiroinut useita kirjailijoita, kuten M. John Harrisonia, Michael Moorcockia, China Mievillea ja George R.R. Martinia. Löysin juutubesta koko 4-osaisen tv-sarjan ja aloitin katsomisen silläkin uhalla, että se on kirjan lukemisen jälkeen surkea pettymys. Näyttelijöinä sarjassa on mm. Jonathan Rhys Meyers, Celia Imrie, Ian Richardson, Christopher Lee, Richard Griffiths, John Sessions, Fiona Shaw, Zoë Wanamaker, Stephen Fry ja Martin Clunes. Eli iso kaarti erinomaisia näyttelijöitä. Valitettavasti tv-sarja osoittautui todellakin karmeaksi kokemukseksi, enkä saanut katsottua sitä lopulta kuin vajaa puoli tuntia. Jotkut teokset on parempi kokea vain kirjallisina.

Ursula K. Le Guin: The Farthest Shore

Aloitin viime vuoden alussa Ursula K. Le Guinin Maameren tarinoiden uudelleenluvun alkuperäiskielisenä. Etenin kahden ensimmäisen osan verran, joita luin Charles Vessin kuvittamasta 50-vuotis juhlapainoksesta. Ajatuksiani A Wizard of Eartseasta löytyy täältä ja The Tombs of Atuanista täältä. Tämä vuosi alkoi sarjan kolmannella osalla, vuonna 1972 julkaistulla, The Farthest Shore (Kaukaisin ranta, 1977). Liitän kirjan Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen (jatkettu 2020) sekä myös Aikamatka-lukuhaasteeseen kohtaan 24. 1970-luvulla ilmestynyt tai 1970-luvulle sijoittuva kirja.

Sparrowhawk eli Ged on palannut Roken velhojen kouluun pitkien kokemustentäyteisten vaellusvuosien jälkeen ja on nyt arkkimaagi. Enlandin prinssi Arrenin mukana saapuu hälyttäviä uutisia pahan noususta läntisillä mailla. Taikuus on katoamassa, ihmiset unohtavat ammattitaitonsa ja apatia ja hulluus lisääntyy. Arren mukanaan Sparrowhawk lähtee kukistamaan pahuutta ja kohtaamaan menneisyyttään, mikä vie hänet vaarallisille alueille, joilla lohikäärmeetkin ovat voimattomia.

Tarina on isolta osalta prinssi Arrenin kasvutarina viisaan velhon rinnalla. Pidän asetelmasta, että Arren itsessään ei ole velho-oppilas, vaan hänen on selviydyttävä muilla keinoilla ja usein myös kyseenalaistettava ja löydettävä omat kykynsä. Monella tapaa tämä kirja muistuttaa olevansa Harry Potter -sarjan edeltäjä, varsinkin The Half-Blood Princessä (arvostelu) on vastaavasti nuoren pojan matka vanhemman velhon kanssa, olkoonkin, että Harry on velho, hänen on silti löydettävä itsestään keinot selviytyä.

Gedin ja Arrenin välillä on useita humoristisia kohtauksia, sillä poika on tiedonjanoinen ja Ged pohtii mielellään asioita omassa hiljaisuudessaan.

"In Enlad," said Arren after a while, "we have a story about the boy whose schoolmaster was a stone."
"Aye? . . . What did he learn?"
"Not to ask questions."
Sparrowhawk snorted, as if suppressing a laugh, and sat up. "Very well!" he said. "Though I prefer to save talking till I know what I’m talking about."

Oli aika jolloin Ged oli itse malttamaton poika vanhemman hiljaisen Ogion-velhon opissa ja aika suorasanaisesti valitti, ettei ole oppinut vielä mitään.

Olin unohtanut ensimmäisestä lukukerrasta, missä määrin lohikäärmeet esiintyy kirjassa. Olin iloisesti muistutettu. Lohikäärmekategoriassa Le Guinin otukset kuuluvat villeihin ja vaarallisiin, jotka kommunikoivat erittäin harvojen ihmisten kera. Lohikäärmeiden lisäksi tarinassa päässään vilkaisemaan Maameren saariston läntisiin osiin, niiden poikkeaviin sääolosuhteisiin ja omalaatuiseen merellä asuvaan kansaan. Pidin myös tavasta miten Le Guin päätti tarinan jättäen tulevaisuuden mysteeriksi, tavallaan cliffhangeriin tai mielikuvituksen varaan. Onneksi on seuraava osa, Tehanu, jo odottamassa.

 

J.K. Rowling: Harry Potter and the Half-Blood Prince

Voi hyvänen aika, kuinka aika kuluu nopeaan. Luin Harry Potter and the Half-Blood Princen (2005) Pottereiden uusintalukukierroksella jo viime heinäkuussa osana Pottermaratonia 2019. On aika kertoa ajatuksiani siitä. Luin kirjan ensimmäisen kerran heinäkuussa 2005, jolloin ostin sen keskiyön julkaisutapahtumasta Oulussa. Voi sitä jännitystä, kun koko maailma odotti yhtä aikaa kirjan julkaisua! Ajoin kirjan saatuani kotiin, mutta enhän minä malttanut odottaa matkan kestämää paria tuntia, vaan aloittelin lukemisen yön hiljaisessa liikenteessä jo autossa. Hups. Ajoin kyllä varovaisesti.

Nyt se on virallista. Voldemort on palannut ja hänen kannattajajoukkonsa on kasvanut ja entistä näkyvämpi. Julmuudet näkyvät jo jästimaailmassakin. Harry palaa takaisin Tylypahkaan, mutta tänä vuonna hänen opintosuunnitelmaansa kuuluu poikkeuksellisesti yksityistunnit itseltään Albus Dumbledorelta ja uudella opettajalla, Horace Slughornilla on merkittävä vaikutus lukuvuoden tapahtumiin. Harrylle alkaa vihdoin valjeta mitkä ovat panokset taistelussa Voldemortia vastaan.

Muistan pitäneeni Half-Blood Princeä ”kevyempänä” kirjana kuin edeltäjäänsä Order of the Phoenixia, ehkä siinä esiintyvien romanttisen kuvioiden vuoksi. Toisaalta kirjan loppuosa masensi minut ja olin kutakuinkin siinä tilassa parisen viikkoa. Aika tuo perspektiiviä tarinaan ja olen usein joutunut muuttamaan näkemyksiäni ja tuntemuksiani uudelleenluvun jälkeen. Näin myös nyt. Half-Blood Prince sisältää toki keveitä osioita ja huumoriakin, mutta se on silti synkkä kirja. Ihmisiä kuolee ja maailma muuttuu pelottavammaksi. Propagandakoneisto jyllää.

Harryn kannalta ollaan todellisessa taitekohdassa. Hän on tarpeeksi vanha, jotta tapahtumat eivät vain tule vastaan, vaan niitä kohti pyritään. Albus Dumbledore alkaa odottaa häneltä ymmärrystä ja toimia, asioita, joilta hän on aikaisemmin pyrkinyt suojelemaan Harrya. Tämä oli tietenkin odotettavissa edellisen kirjan lopun keskustelun jälkeen. Vaikka Harry ei ole lähelläkään Dumbledoren vertainen, hän saa osakseen vanhemmalta velholta kunnioitusta ja luottamusta. Harry on yhä kehitysvaiheessa, mutta välillä osoittaa jo teinikäytöksen sijaan kasvavansa aikuiseksi. Severus Snape – mitä minä sanoisin. Minulla olisi tästä hahmosta keskustelemista Rowlingin kanssa.

Half-Blood Princessä on paljon juonikuvioita ja uusia ihmeellisiä käsitteitä, taikuutta sekä esineitä. Se on potterversumin aarreaitta, joka lumoaa. Erityisesti ihastuin välähdyksiin menneestä. Potterversumilla on ollut tarinassa aina menneisyys ja historia syvästi mukana, mutta tässä se herää eloon niin kiehtovana, että hykertelen vielä vuosien jälkeenkin.

Nyt on jäljellä enää sarjan viimeinen osa uudelleenlukua vailla. Olo muuttuu jo ennen lukemista haikeaksi.

Koska olen päättänyt olla omapäinen klassikkomääritelmän kanssa, liitän kuudennen Potter-kirjan Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteen kirjojen joukkoon. Teoksella on laaja vaikutus genreen ja se on kirja, joka luetaan sukupolvesta toiseen.

Philip Pullman: The Secret Commonwealth

Philip Pullmanin The Book of Dust eli suomeksi Lyran kirjat -sarjan toinen osa, The Secret Commonwealth ilmestyi lokakuussa 2019 ja luin sen heti tuoreeltaan. Pidin Vedenpaisumus-esiosasta (arvostelu) , joten odotukset olivat korkealla tähänkin teokseen. Odotukset täyttyivät, sillä valitsin kirjan viime vuonna Top 5 -lukukokemuksiin.

Lyra on nuori nainen ja Universumien tomun tapahtumat ovat seitsemän vuoden takaisia. Lyra opiskelee yhä Jordan Collegessa, mutta aletiometrin salat eivät ole täysin hänelle auenneet. Lyran ja Pantaleimonin välit ovat kiristyneet. Eräänä iltana Pan näkee murhan ja saa haltuunsa lompakon, josta löytyy säilytyslokeron lippu. Lokerossa on kasvinsiemeniä, muistikirja nimilistoineen ja päiväkirja. Tavarat johtaa Lyran harvinaisen ruusulajin jäljille, jonka öljyn väitetään auttavan näkemään tomun. Ruusu kasvaa vain aavikon keskellä, eikä daemoneilla ole sinne pääsyä. Aavikolla sanotaan olevan hylättyjen daemonien kaupunki, Blue Hotel. Panin mielestä Lyra on muuttunut, kadottanut mielikuvituksensa, ja yhden riidan jälkeen hän lähtee omille teilleen päämääränä saada entinen Lyra takaisin.

The Secret Commonwealth ei ole helppo kirja, sillä tunkeutuu ihon alle ja vääntää sydäntä kuin märkää rättiä. Siltä minusta ainakin tuntui. Lyran ja Pantalaimonin välit ahdistivat ja juoni kuljettaa lukijan reitille, jossa on koko ajan pelko puserossa. Kirja on lähes 700-sivuinen, eikä se suo juurikaan rauhallisia hetkiä. Näkökulma vaihtelee välillä Lyran ja välillä Panin tapahtumissa. Edellisessä kirjassa esitelty Malcom Polstead on nykyisin historian professori ja hänkin saa oman näkökulmansa esille, kuten pari muutakin hahmoa.

Kirjassa perehdytään paljon ihmisen ja hänen daemoninsa suhteeseen, mikä välillä on hyvin raakaa. Tunsin ajoittain voivani henkisesti pahoin, minkä voin vain olettaa johtuvan Pullmanin erinomaisesta kyvystä saada teksti tunnetasolle. Kirjaa oli vaikea laskea käsistään ennen loppua. Ja lopussa tuli tunne, etten ole varma haluanko tietää mihin kirjailija viimeisessä osassa minun sydän parkani johdattaa. Pelkään, että se on jotain minne en halua kulkea. The Secret Commonwealth on siis kirja, jonka luin tunteella, en niinkään pohtinut sen allegorioita tai muitakaan yhteyksiä yhtään mihinkään. Magisteriumilla on yhä vahva osuus tarinassa.

Viimeisen osan ilmestymiseen menee vielä varmaan toista vuotta. Pakkohan se on sitten lukea.

Joulukuun 2019 luetut

Aloitin joulukuun lukemalla koko George R. R. Martinin  Tulen ja jään laulu -sarjan tähän astiset osat uusiksi. Tai oikeastaan kuuntelin ne äänikirjoina. Päälle luin ekirjana Fire and Blood -teoksen, sarjaan liittyvän Targaryenin suvun alkuvaiheista Westerosissa. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten 2011 alkuperäiskielisen kun luin Lohikäärmetanssin uusiksi ja tällä kertaa siis suomeksi. Maailmaan uppoutuminen on totaalista, sarja on erinomainen. Kuuntelin Korppien kestit ja Lohikäärmetanssin limittäin lukujen aikajärjestyksessä ja tämä ”yhdistetty kirja” toimi hyvin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Lohikäärmetanssi olisi vaatinut reippaasti editoimista. Juoni polki paikallaan ja kirjassa oli turhaa toistoa. Silti odotan seuraavaa osaa kuin kuuta nousevaa. Toivottavasti 2020. Fire and Blood oli välillä hieman tylsistyttävää luettavaa luetteloineen kuka kenenkin puolella oli ja kuka mainitsi mitäkin, mutta lohikäärmeet! Ja kuinka surullisia niiden kohtalot olivat. Odotan jo etukäteen mieli maassa jälkimmäistä osaa Targaryenien historiasta, jos se koskaan ilmestyy.

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli (A Game of Thrones 1996, suom. 2003)

George R.R. Martin: Kuninkaiden koitos (A Clash of Kings 1998, suom. 2004)

George R.R. Martin: Miekkamyrsky (A Storm of Swords 2000, suom. 2005)

George R.R. Martin: Korppien kestit (A Feast for Crows 2005, suom. 2007)

George R.R. Martin: Lohikäärmetanssi (A Dance of Dragons 2011, suom. 2014)

George R.R. Martin: Fire and Blood (2018)

Katherine Arden: Dead Voices (2019)

Katherine Ardenin Dead Voices jatkaa lokakuussa lukemani Small Spaces -pienoisromaanin tarinaa kolmesta lapsesta, Ollie, Coco ja Brian, jotka kokevat pelottavan kummia, tällä kertaa kingimäisessä lumimyrskyn saartamassa hotellissa. Dead Voices on mielestäni hitusen parempi kuin ensimmäinen osa tästä tulevasta tetralogiasta. Lapsille suunnattua kauhua. Pelotti hieman aikuistakin, joten enpä tiedä kuinka nuorelle tätä oikeasti voisi suositella. Juoni vaatii kirjailijalta selittelyä, mistä ikävä onnahtelu loppupuolella.

Philip Reeve: Tuhon aikakirja (Infernal Devices 2005, suom. 2006)

Luin Philip Reeven Kävelevät koneet -sarjan ensimmäisen saman nimisen osan 2011 ja toisen osan Kadotettu manner 2012. Kolmas osa, Tuhon aikakirja, on odottanut vuoroaan siitä asti, joten liitän kirjan Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Tom ja Hester ovat nyt aikuisia ja tarina keskittyy heidän tyttäreensä Wreniin. Luin ensimmäisten osien arvioni ja olen mitä ilmeisimmin pitänyt niistä enemmän kuin mitä nyt pidin Tuhon aikakirjasta. Varsinkin alku oli pysäyttäjä, mutta sinnillä jatkaminen palkittiin kuitenkin kohtalaisella tarinalla. Saas nähdä milloin saan luettua sarjan viimeisen osan.

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille (2019)

Briitta Hepo-ojan nuortenkirja Suomea lohikäärmeille tuntuu saaneen aikaiseksi ihastelua lukijoiden parissa ja kirjan nimi houkutteli minutkin lukemaan. Vaikka tarina on kekseliäs suomalaiseen ympäristöön, minua jäi harmittamaan tosissaan, että nimestään huolimatta kirjassa lohikäärmeet ovat sivuseikka. Ihmissuhteet ja luokkaerot veivät huomion. Ehkä olen jälleen väärää kohderyhmää. Tai luin teoksen liian pian Martinin Fire and Bloodin jälkeen ja lohikäärmejanoni jäi liian voimakkaaksi tullakseen tyydytetyksi tällä kirjalla (tai millään muullakaan)

Ennen joulua pikapyrähdin Lemony Snicketin äänikirjojen parissa ja kuuntelin neljä ensimmäistä osaa A Series of Unfortunate Events -sarjasta. Baudelairen lapset menettävät vanhempansa ja joutuvat orpoina sukulaistensa hoiviin. Ensimmäisenä heistä on vuorossa kreivi Olaf, josta ei päästä myöhemminkään eroon. Lapset kärsivät todellakin surkeista sattumuksista. Tarinat toistavat itseään kerta toisensa jälkeen ja enpä juuri innostunut enää jatkamaan viimeisten yhdeksän osan parissa, vaikka neljäs olikin parempi kuin kolmas ja toinen osa. Ehkä joskus vielä kuuntelen loput matkalukemisena. Kirjat ovat sopivan lyhyitä siihen tarkoitukseen.

Lemony Snicket: The Bad Beginning (1999)

Lemony Snicket: The Reptile Room (1999)

Lemony Snicket: The Wide Window (2000)

Lemony Snicket: The Miserable Mill (2000)

Maja Lunde: Lumisisko (Snøsøsteren 2018, suom. 2019)

Luin jouluna Maja Lunden lapsille suunnatun jouluisen tarinan Lumisisko, joka muistutti paljon monia muita vastaavia kertomuksia ja satuja, mm. Dickensin joulukertomus tuli mieleen. Surullinen tarina on kaunis, samoin kuin kuvitus.

M.R. James: Kummitustarinoita (valikoituja novelleja teoksesta The Collected Ghost Stories of M. R. James 1931, suom. 2019)

Heti joulutunnelmien jälkeen aloitin M.R. Jamesin Kummitustarinoita -kokoelman, johon on koottu 11 nimensä mukaista tarinaa 1800-lopulta ja 1900-luvun alusta. Hirvittävän pelottavia tarinat eivät ole, vaan aikakaudellensa tyypillisesti lähinnä epämiellyttäviä. Tarinat on kirjoitettu selittävään tapaan ja niissä esiintyy kiehtovasti vanhoja termejä, jotka antavat oman tunnelmansa. Termeille ja käännösratkaisuille löytyy kirjan loppuosasta selitteet. En ollut lukenut yhtäkään kokoelman novellia aiemmin, ja suosikikseni nousi Mezzotinto, jonka tyyliä ja aihetta on sittemmin toistettu muodossa jos toisessakin useaan kertaan eri tekijöiden toimesta niin kirjallisesti kuin visuaalisesti.

Joulukuun päätteksi kuuntelin C.J. Tudorin Liitu-ukko -äänikirjan (The Chalk Man 2018, suom. 2018). Tarina jäljittelee Stephen Kingiä niin selkeästi, että tällainen satunnainen King-lukijakin huomasi yhtäläisyydet neljän pojan ja tytön sattumuksissa pienessä kaupungissa. Pelottava klovni vain puuttui, mutta olihan mukana sentään salamyhäisiä liitu-ukkoja.

N.K. Jemisinin Emergency Skin (2019) päätyi kuunneltavaksi silmällä pitäen lyhyitä Hugo-ehdokas kategorioiden ehdokkuuksia. Tarinassa ympäristötuhon Maasta poistuneet matkaajat palaavat takaisin katsastamaan raunioita, olettaen ihmisten tuhoutuneen. Oletukset ja totuus eivät ihan käykään yksiin. Tarinan idea on ok, mutta toteutus niin naiivi, että olin hämmästynyt, että tämä yleensäkin on Jemisinin tuotos. Sävy oli humoristinen aiheesta huolimatta, ehkä hieman kieli poskella kirjoitettu, selittävä. En ainakaan itse aio nimetä tarinaa ehdokkaksi.

Vuodenvaihde menee Ursula K. Le Guinin parissa, mutta ne luetut lasketaan seuraavalle vuosikymmenelle.

Marraskuun 2019 luetut

Luin marraskuussa 20 kirjaa, joista spefiä olivat alla listatut 17. En ole saanut motivoitua itseäni kirjoittamaan arvioita kirjoista, edes lyhykäisiä, joten tässä nyt pelkästään erikoismaininnat. Marraskuun kirjoista erityisesti nousee ylitse muiden Josh Malermanin Lintuhäkki, josta pidin paljon kirjana. Olen nähnyt filmatisoinnin aiemmin, joka sekin oli mielestäni ok, mutta kirjassa oli vielä vahvempi tunnelma. Etenkin päähenkilö Malorie on hahmona jämäkämpi ja aidompi nimenomaan kirjassa.

Luin vihdoin ensimmäisen osan Alastair Reynoldsin Ilmestysten avaruudesta, joka on kerännyt pölyä kirjahyllyssäni jo vuosia, joten osallistun tällä luetulla Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Odotukseni teosta kohtaan olivat kohtalaiset, mutta petyin hieman. Kirja oli aivan ihmeen pitkä siihen nähden mitä siinä oikeasti tapahtui tähdellistä juonta. Muita marraskuun lukemisena olleita haasteeseen liittettäviä kirjoja olivat Susanna Clarken The Ladies of Grace Adieu and Other Stories ja Neil Gaimanin Smoke and Mirrors sekä M is for Murder -novellikokoelmat, jotka kaikki ovat odottaneet lukemistaan lähemmäs 10 vuotta.

Becky Chambersin To Be Taught, If Fortunaten luin sillä ajatuksella, että pienoisromaani yltää Hugo-ehdokkaaksi ensi vuonna. Pidin tarinasta enemmän kuin aiemmasta kirjailijalta lukemassani romaanimittaisesta teoksesta. Tarinassa neljän hengen ryhmä matkaa avaruudessa tutkimusmatkalla, jonka tarkoituksena on enemmän oppia kuin vaikuttaa, vastakohtana maankaltaistamiselle. Hahmokeskeistä scifiä.

Loppukuusta pyrähdin Neil Gaimanin äänikirjojen parissa. Novellit eivät niinkään tuntuneet minulle sopivilta, mutta pidin lasten kauhukirjasta The Wolves in the Walls ja fantasiatarinasta The Truth is a Cave in the Black Mountains. Gaiman on loistava äänikirjan lukija ainakin omille teoksilleen ja varsinkin jälkimmäinen, jonka hankin yhdistettynä ääni- ja sähköisenä kirjana oli loistavastí toteutettu. Mukana oli FourPlay String Quartetin musiikkia, joka loi synkkää tunnelmaa tarinaan ja sai välillä Gaimanin lukemisen kuulostamaan laulamiselta. Hienosti rytmitetty. Suosittelen.

Skessa Kaukamaa: Zequera Kätketty (2019)

Josh Malerman: Lintuhäkki (Bird Box 2014, suom. 2019)

Deborah Hewitt: The Nightjar (2019)

Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls #6 (2019)

Alastair Reynolds: Ilmestysten avaruus (Revelation Space 2000, suom. 2003)

Katri Alatalo: Ikuisesti, siskoni (2019)

Madeline Miller: Circe (2018)

Paolo Bacigalupi & Tobias Buckell: The Tangled Lands (2018)

Susanna Clarke: The Ladies of Grace Adieu and Other Stories (2006)

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (The Wind in the Willows 1908, suom. 1949)

Becky Chambers: To Be Taught, If Fortunate (2019)

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (Sent i november 1970, suom. 1970)

Margaret Atwood: Noidan sikiö (Hag-Seed 2016, suom. 2019)

Neil Gaiman: Smoke and Mirrors (1998)

Neil Gaiman: M is for Magic (2007)

Neil Gaiman: The Wolves in the Walls (2003)

Neil Gaiman: The Truth is a Cave in the Black Mountains (2014)

Lokakuu 2019 luetut #3

Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset

Yritin aluksi kuunnella Veren ja luun lapset (Children of Blood and Bone, 2018) äänikirjana, mutta en tottunut lukijaan, joten vaihdoin tekstiksi. Se oli sinänsä hyvä ratkaisu, eikä kirja jäänyt kesken. 

Veren ja luun lapset ei ulkoisista puitteistaan huolimatta ole kovinkaan omalaatuinen, vaan se on keitetty samoista aineksista kuin monet muut nyky-YA-teokset. Päähenkilönä on nuori tyttö, Zélie, jolla on erikoiskyky ja sen vuoksi vaarassa. Hän edustaa magianhaltijoita, minkä vuoksi saa osakseen vaativan tehtävän palauttaa taikuus maailmaan. Onneksi on sidekickejä apuna. Matkan varrella löytyy myös ihastuksen kohdekin. Toki kirja on ihan kiva lukea, mutta en ole varma haluanko jatkaa sarjan kakkososaan. Toivon, että nuoremmat lukijat pitävät sarjasta enemmän, sillä he ovat varsinaista kohderyhmää.

Brandon Sanderson: Ajan sankari

Usvasyntyinen-trilogian päätösosa Ajan sankari (The Hero of Ages, 2008) ilmestyi suomeksi 2018. Pienoisen alkukankeuden jälkeen pääsin tarinaan jälleen takaisin ja Sandersonin teksti on kieltämättä sujuvaa ja vetävää. Maailmaa peittää yhä enenevässä määrin usva ja tuhka, ja epätoivo on entistä vahvempaa. Vin ja Elend, usein omilla tahoillaan, tekevät kaikkensa maailman pelastamiseksi ja tarinaan on saatu kiedottua mukavia kiinnostusta ylläpitäviä käänteitä loppuun saakka. Ja pidin lopusta. Se ei ehkä ollut loistavasti toteutettu, mutta tarinan kannalta oikea ratkaisu. Lukisin mielellään lisääkin Sandersonia, varsinkin jos joku kustantamo innostuisi suomentamaan lisää. Arviot ensimmäisestä osasta, Viimeinen Valtakunta ja toisesta osasta, Ylenemisen kaivo.

Conn Iggulden: Shiang

Shiang on Suolan valtakunta -trilogian niin ikään kakkososa (2018 ). Ykkösosan Darienin (arvio) onnistuneisuus jäi vielä mietintämyssyn alle, mutta Shiang kolisteli paremmin uusilla päähahmoilla ja herätti hienoisesti mielikuvia David Gemmelin Legendaan (arvio), ties miksi, ja aasialaisiin miekkataitoihin. Lyhyesti pelkistäen tarina sisältää pari ryhmää, joilla on eri missiot, mutta molemmat yhdistyy Shiangin ja Darienin välille. Tappeluita, taituruutta, petturuutta, taikuutta ja uskollisuutta. Kirja käynnistyy hieman hitaasti, mutta etenee loppua kohden vauhdikkaammin. 12 suvun mahdit, hallussa olevat voimat ja miten niitä käytetään, paljastuvat, mitä ykkösosassa hieman kaipailin ja uumoilinkin. Hahmot ovat kiinnostavampia kuin edellisessä osassa, joten pidin Shiangista enemmän kuin Darienista. En tiedä mitä odottaa kolmannelta osalta, mutta eiköhän Miekan mahti pääse lukulistalle jossain vaiheessa.

Dale Bailey: In the Night Wood

Dale Bailey on ennestään tuntematon kirjailija minulle ja tartuin teokseen oikeastaan halutessani lukea jotain kauhun suuntaan menevää Halloweenin kunniaksi. In the Night Woodissa (2018) lapsensa menettänyt pariskunta muuttaa vanhaan perintötaloon, jonka lähimetsässä on jotain outoa. Talon entinen omistaja kirjoitti aikanaan yhden teoksen, jota mies ryhtyy jäljittämään samalla kun nainen eristäytyy suruunsa ja käyttäytyy omituisesti ja salailevasti. Tarinasta tulee mieleen niin Shirley Jacksonin The Haunting of Hill House (arvio) kuin vanhat myyttiset sadutkin eli tarina ammentaa inspiraatiota monesta lähteestä. Kauhun ja synkän fantasian puolelle teoksessa mennään, mutta myös lapsen menetystä ja parisuhdetta sen jälkeen kuvataan. Ihan hyvä lokakuun lopun kirjaksi.

Katherine Arden: Small Spaces

Winternight-trilogiastaan ennestään tutun Ardenin Small Spaces -tetralogian aloittava samanniminen pienoisromaani (2018) on nuorille suunnattua kauhua. Päähenkilöinä ovat äitinsä menettänyt Ollie-tyttö ja hänen kaverinsa Coco ja Brian. Heidän luokkansa luokkaretki suuntautuu maatilalle, jossa on tekeillä jotain outoa, tosin muut kuin kolmikko ei sitä huomaa. Tämä liittyy vanhaan kirjaan, jonka Ollie on saanut käsiinsä. En tiedä muista lukijoista, mutta minussa klovnit ja variksenpelättimet herättävät kylmiä väreitä. Tässä teoksessa on jälkimmäisiä ihan riittämiin ja vaikka tarina ei niin Kauhean Pelottava olekaan, niin varmasti nuorelle lukijalle tarpeeksi. Kiva Halloween välipala ja kakkososa Dead Voices on sekin tullut jo luettua.

Lokakuu 2019 luetut #2

Edgar Allan Poe: Kauhutarinoita

Tämä Poen Kauhutarinoita-kirja löytyy 2008 julkaistuna äänikirjana ja on sisällöltään lyhyempi versio kuin 1995 julkaistu samanniminen paperiversio. Äänikirja sisältää novellit: Korppi, William Wilson, Amontillado-tynnyri, Kuilu ja heiluri, Ligeia, Punaisen kuoleman naamio ja Usherin talon häviö. Kaikki nämä olivat ennestään tuttuja muista lukemistani kokoelmista, mutta nyt ensi kertaa kuuntelin luettuna. Olipa formaatti sitten mikä tahansa Poe on mestari, edes lukija ei saanut turmeltua tarinoita, vaikka Korpin tykkään lukea kuitenkin mielummin tekstinä.

Neil Gaiman: Pohjoisen mytologia

Pohjoisen mytologia (2019) oli lukulistallani siitä lähtien, kun se ilmestyi palkintoehdokaslistoille (Norse Mythology, 2017). Suomennos ilmestyi kohtalaisen nopeaa ja vieläpä äänikirjana, joten kuuntelin sen. Useat myytit Odinista, Thorista, Lokista ja Ragnarökistä ovat jo ennestään tuttuja esim. Villy Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho -kirjasta (arvio), mutta Gaiman toi esille uusiakin puolia ja varsin Thor on tässä teoksessa hyvinkin erilainen kuin monissa muissa versioissa. Kiinnostava kirja ja annos huumoria mukana.

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Suomennos ja alkuperäinen teos, Machines Like Me, ilmestyivät molemmat tänä vuonna. McEwan ei ole muistaakseni minulle tuttu kirjailija ennestään, enkä tiennyt mitä odottaa tältä teokselta. Luettuani kirjan, en vieläkään oikein tiedä mitä ajatella siitä. Lähtökohtaisesti vaihtoehtohistoriallinen tarina ihmiskunnasta, jossa voi ostaa itselleen androidin kotikäyttöön, on kiinnostava, vaikkakaan ei kovinkaan kumouksellinen niin kuin kirjaa mainostetaan. Robotithan ovat olleet inhimillisiä jo kauan tarinoissa, kuin androiditkin. En ihan päässyt kiinni miten tarinassa yritettiin pohtia mikä tekee ihmisestä ihmisen. Tästä aiheesta on parempiakin versioita kehitetty aiemmin. Hahmot olivat mielestäni tylsiä, joten kirja jäi vain ”tulipahan kuunneltua” tasolle.

V. E. Schwab: Tummenevat varjot

Luin kesällä Schwabin Magian syvempi sävyn (arvio), joka aloitti Shades of Magic -trilogian. Uutuusteos Tummenevat varjot (A Gathering of Shadows, 2015) on siis kakkososa. Tämä tarina alkoi sekä hahmollisesti että juonellisesti hieman kliseisesti, mutta Schwab on vetävän kevyt kirjoittaja (oli mukava tavata hänet Dublinin Worldconissa elokuussa), joten lukeminen rullaa. Trilogian toinen osakin on viihdyttävä taikuuskisoineen ja kivoine asuineen, mutta idean omaperäisyys on niin ja näin. Silti Lontoon eri kasvot ja tarinan kehityskaari niiden välillä kiinnostavat niin paljon, että pidin lukemastani. Viimeinen osa kuuluu lukulistalle.

Cixin Liu: Synkkä metsä

Synkkä metsä on Muistoja planeetta maasta -sarjan kakkososa, joka on alun perin ilmestynyt vuonna 2008. Ensimmäinen osa Kolmen kappaleen probleema (arvio) oli varsin kiehtova ja omalaatuinen lukukokemus ja odotin kakkososalta paljon. Odotukset eivät täyttyneet täysin, sillä koin kirjan ajoittain tylsemmäksi ja jaarittelevammaksi. Varsinkin päähenkilö Luo Ji on lähes sietämätön välillä. Ajoittain tarina taas etenee ja jännite kasvaa, joten kokonaisuus jäi plussan puolelle. Täytyy sanoa, että Liun tyyli on kuitenkin hyvin kiinalainen, ja länsimaiseen scifiin tottuneena tässä kerrontatavassa on oppikoulu käytävänä. Tällä kertaa se oli vaativampaa kuin ensimmäisessä osassa. Viimeinen osa on kuitenkin ehdottomasti lukulistalla.

Lokakuun 2019 luetut #1

Katherine Arden: The Winter of the Witch

Katherine Ardenin Winternight-trilogian kaksi ensimmäistä kirjaa olivat erittäin positiivisia lukukokemuksia (arvostelut) ja The Winter of the Witch (2019) päätösosaa kohtaan kertyi paljon odotuksia. Vasilisa Petrovnan seikkailu keskiajan Venäjällä yhdistää historiaa ja mytologiaa erinomaisesti. Tarina saa arvoisensa lopun, vaikka ehkä kaikki odotukset eivät viimeisessä osassa aivan täyty. Winternight-trilogia on pelottava ja kaunis satu, joka ei ainoastaan ilahduta vaan myös koskettaa. Kirjailija saa maagisen Venäjän myytit ja talvisen luonnon eloon kuvailevalla ja tuntevalla kirjoitustyylillään. Tämä sarja on yksi niistä, joita toivoisin jonkun kustantajan ottavan suomennettavaksi, ja pelkästään lukijan näkökulmasta. On harmi kuinka paljon hyvää kirjallisuutta jää suomalaisilta lukematta sen vuoksi, ettei niitä käännetä.

Nnedi Okorafor: Binti: Home

Ensimmäinen Nnedi Okoraforin Binti-pienoisromaani (arvostelu) oli kohtalaisen kiinnostava luettava ja sen vuoksi luin myös toisen, Binti: Home (2017). Tarinassa noin vuosi edellisten tapahtumien jälkeen Binti palaa takaisin kotiinsa mukanaan Meduse-ystävänsä, jonka kaltaista ei Maassa ole nähty aikoihin. Binti on muuttunut sen jälkeen kun lähti kotoaan, koettelemuksista matkalla Oomza yliopistoon ja yliopiston ilmapiirissä. Maassa ennakkoluulot ja oman yhteisön paineet ovat kovat ja Binti joutuu kohtaamaan ristiriitoja. En valitettavasti päässyt tunnepuolella kiinni lainkaan tarinaan. Binti vaikutti häiritsevältä, varsinkin kun kuuntelin tarinan äänikirjana, jossa lukija tuntui olevan koko ajan hätää kärsimässä. Tarina jäi kesken, joten päätin jokseenkin negatiivisesta fiiliksestä huolimatta lukea vielä kolmannenkin tarinan Bintistä.

Martha Wells: Rogue Protocol

Rogue Protocol (2018) on Martha Wellsin Murderbot-pienoisromaanien kolmas osa. Murderbotilla on vankka ihailijakuntansa, johon minä en varsinaisesti kuulu. Luen kyllä tarinat mielelläni. Tällä kertaa selvitellessään yhä veristä menneisyyttään, Murderbot ajautuu ihmiseksi tekeytyneenä kuljetusalus Mikin avustuksella GrayCris-organisaation entiselle maankaltaistamisprojektin alueelle. Seikkailun ja vaaran tiimellyksessä Murderbot enenevässä määrin kulkee kohti autonomiaa ja itsenäisyyttään. Rogue Protocol jäi minulle etäiseksi ja koin siinä hieman toistoa aiempiin osiin nähden. Osa on mielestäni heikohkoin tähän astisista.

Stephen King: Ulkopuolinen

Stephen King ei kuulu suosikkikirjailijoihini, mutta näin Ulkopuolista (The Outsider 2018, suom. 2018) kehuttavan Kingin parhaaksi pitkästä aikaa. Niinpä kuuntelin kirjan äänikirjana. Alku olikin loistava, olin todella innostunut karmaisevasta murhamysteeristä. Puolivälissä tarina alkoi taantua intensiivisyydessään ja loppu mielestäni lopahti, vaikka olikin positiivinen. Tiesin odottaa tarinassa jotain yliluonnollista, mutta olisin silti toivonut alun maallisemman linjan jatkuvan, vaikka eihän se ollut mahdollista. Olen vakuuttunut, että King toimii minulle paremmin satunnaisina elokuvina. Ulkopuolinen ei varmaankaan ole missään tapauksessa huono, se vain toimi minulle ainoastaan puoleen väliin saakka.

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Kuuntelin Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa (2005) ekologiseksi jännitysromaaniksi kuvatun teoksen äänikirjana. Teoksella on varmasti ansionsa, päätellen vastaanotosta, minkä se sai aikanaan, mutta minusta infodumppaus teki romaanista lähestulkoon tylsän. Jännitystä en huomannut lainkaan ja hahmot olivat puisevia. Kirjan kehuissa mainitaan monesti asiantuntemus, ennemmin kuin kirjalliset ansiot, mutta en luottaisi siihen sellaisenaan ainakaan tietoteoksen tasolle asti. Fiktiossa voi heitellä ideoita, joilla ei olisi pätevää tieteellistä pohjaa, kuten Isomäki on itsekin todennut. Tarjoan tästä näkökulmasta luettavaksi myöhäisemmän Helsingin yliopiston lehden artikkelin: Tiedettä ja scifiä, jossa keskustellaan Isomäen toisen teoksen tieteellisistä tulkinnoista ja näkemyksistä. Toivon muille parempaa ja viihdyttävämpää lukukokemusta Sarasvatin hiekan parissa.

Heinäkuu-syyskuun 2019 luettuja

Olen lukenut runsaasti kirjoja menneiden kuukausien aikana, mutta blogiarviot lukemisista ovat jääneet vähiin. Niinpä päätin tehdä lyhyitä katsauksia spefilukemisiini ilman ihmeempiä ruotimisia, ja jos jokin kirja vaatii pidempää mietintää, niin siitä tulee sitten erillinen kirjoitus. Tällä tyylillä menen nyt toistaiseksi.

Maria Turtschaninoff: Arra

Maria Turtschaninoffin esikoisteos Arra (2009, suom. 2010) tuli luettua vasta tänä kesänä. Päähenkilö Arra on nuori tyttö, joka on niin kotonaan kuin kyläyhteisössäkin vieroksuttu ja syrjitty puhumattomuutensa vuoksi. Hänellä on kuitenkin salaisia voimia ja kykyjä, jotka pääsevät oikeuksiinsa vasta monien vaiheiden kautta. Yleensä kaihdan tarinoissa rakkausteemaa ja Arrassakin se on kohtalaisen perinteinen tyttökirjojen tyyliin, mutta kirjailija upottaa sen kertomukseen siten, ettei Arran arvo ja itsenäisyys kärsi siitä. Tarinassa on useita sykähdyttäviä kohtia ja pidin kirjasta paljon kokonaisuutena. Nyt on Turtschaninoffilta lukematta enää Helsingin alla uutta tuotantoa odotellessa.

O. E. Lönnberg: Langanpäitä

O. E. Lönnbergin Langanpäitä (2017) on sadan alle parinsadan sanan pituisen tarinan kokoelma, joka yllätti minut jokseenkin positiivisesti. Tarinat ovat outoja ja kummallisia välähdyksiä hetkiin, joista useista kuitenkin huokuu laajempi tausta. Useimmat lyhyistä teksteistä osoittautui toimiviksi sellaisenaan ja herättivät tuntemuksia juuri lukuhetkellä. Saattaa olla, että ne vaativat oikealaisen fiiliksen aloittamiseen. Lyhyitä tarinoita suositellaan monesti silloin, kun ei jaksa keskittyä pidempään luettavaan, ja ehkä Langanpäitä-kokoelmakin soveltuu sellaiseen. Minä luin kirjan kuitenkin yhdeltä istumalta. Toimi niinkin.

Johan Egerkrans: Kuolemattomat hirviöt

Johan Egerkransin Kuolemattomat hirviöt (De Odöda 2018, suom. 2019) kiinnosti minua lähinnä Egerkransin kuvitusten vuoksi, eikä niinkään itse hahmojen kuvausten vuoksi, sillä lukuisten yliluonnollisten olentojen mytologiaan on tullut perehdyttyä vuosien varrella useaan otteeseen. Kirjassa on siis runsaasti kuvitusta, jota katsella, mutta osoittautui, että tekstilläkin on tarjottavaa. Useisiin legendoihin liittyi kohtia, joista en ollut aiemmin kuullut ja jäinkin miettimään niiden alkuperäistä lähdettä. Valitettavasti aika ei antanut periksi ryhtyä selvittelemään uusia tiedonmuruja, vaan kirja piti palauttaa kirjastoon.

Margaret Atwood: Testamentit

Margaret Atwoodin Orjattaresi-kirjan jatko oli yllätysuutinen. Vaikka tv-sarja onkin vienyt tarinaa eteenpäin, en uskonut, että Atwood tekisi sen kirjallisesti. Myönnän, että myös toivoin, ettei hän tekisi sitä. Mutta kun Testamentit-kirja (The Testaments, 2019) ilmestyi tänä vuonna sekä englanniksi että suomeksi, otin sen välittömästi lukuun. En pettynyt. En myöskään ollut täysin myyty sen edessä. Tarina jatkaa ja sulkee Gileadin aikakauden kolmen hahmon kautta. On vaikea arvioida miten kirja toimii, jos ei ole katsonut tv-sarjaa, sillä minä olen. Sain jatkuvasti mielleyhtymiä juurikin sarjaan, en niinkään alkuperäiseen kirjaan. Testamentit on lukemisen arvoinen ja myös onnistunut teos. Orjattaresi on siitä huolimatta edelleen ajankohtainen, eikä mikään uusi lopetus tarinalle vie pois sen tärkeyttä.

Joe Abercrombie: A Little Hatred

Joe Abercrombien uusin The Age of Madness -trilogian aloittava A Little Hatred ilmestyi syyskuussa ja luin sen tuoreeltaan, tai oikeammin kuuntelin äänikirjana. Trilogia on jatkoa First Law -sarjalle ja tapahtumat sijoittuvat noin 15 vuotta Red Countryn (arvostelu) jälkeiseen aikaan. Teollistuminen on edennyt ja on uuden ajan selkeä murroskohta. Tutuista hahmoista siirrytään seuraavaan sukupolveen.

Kirjan näkökulmahahmoja ovat Leo dan Brock, Orso dan Luthar, Dogmanin tytär Rikke, Savine dan Glokta, Gunnar Broad, Victarine dan Teufel ja Clover. Unionin rauha horjuu ja vanhat viholliset pohjoisessa ja muualla kolkuttelevat ovelle. Tämän keskellä vanhempiensa varjosta pyrkii nousemaan saavutuksiin ja maineeseen joukko nuoria omilla ansioillaan ja tietysti myös omilla erehdyksillään. Sand dan Glokta vetelee yhä naruista ollen vallan keskipisteessä, Shivers on yhä yksi pohjoisen pelätyimmistä nimistä ja Bayaz on yhä ensimmäinen Magi, jonka tarkoitusperät herättävät uteliaisuuden.

A Little Hatred ei ole missään tapauksessa kirja, josta kannattaa aloittaa tutustuminen Joe Abercrombien tuotantoon. Taustalla on valtava määrä historiaa ja nimenomaan henkilöiden historiaa, kohtaloita, jotka ovat muokanneet jopa nykyiset sukupolvet sellaisiksi kuin ne tässä kirjassa ovat. Minulla meni pitkään ennen kuin pääsin uusiin hahmoihin sisälle, mikä varmasti johtui myös äänikirjaformaatista ja sen ääninäyttelijästä (ei pelkästään lukijasta), mutta loppua kohden kirja imaisi sisäänsä. Vanhat tutut hahmot auttoivat tunnelmaan ja maailmaan pääsyssä ja uuden sukupolven hyväksymisessä.

Ensimmäinen laki -trilogia kasvoi kirja kirjalta ja sen jälkeen maailmaan sijoittuneet tarinat ovat vahvistaneet maailmaa kukin tavallaan. Olen pitänyt kaikista sarjan kirjoista, eikä A Little Hatred ole poikkeus. Se on kuitenkin kesken oleva tarina, jolle odotan vahvistusta ja kasvua tulevista osista. Abercrombie hallitsee yhä väkivallan ja huumorin sekä ristiriitaisen vialliset, mutta kiinnostavat hahmot. Nyt jää nähtäväksi vieläkö hänellä on yllätyksiä hihassaan juonellisesti.

Walter Moers: Uinuvien kirjojen kaupunki

Walter Moersin Uinuvien kirjojen kaupunki (Die Stadt der Träumenden Bücher, 2004), joka ilmestyi suomeksi 2008, oli loppuunmyyty ja vähäisessä kierrossa, kun minä lähdin sitä tavoittelemaan noin viitisen vuotta sitten. Löysin vuotta myöhemmin vihdoin yhden hyväkuntoisen käytetyn ja maksoin siitä normaalia korkeamman hinnan, koska halusin kirjan hyllyyn myöhemmin ilmestyneen Uinuvien kirjojen labyrintin viereen. Sittemmin kirja on odottanut lukemistaan, kunnes tänä vuonna aloitin ystävänpäivän lukumaratonin yhteydessä ja lopetin heinäkuun lukumaratonin yhteydessä. Liitän kirjan mukaan Kirjasähkökäyrä-blogin järjestämään Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, jossa luetaan kirjahyllyssä pitkään odottaneita kirjoja.

Zamonialaislohikäärme Hildegunst von Mythenmetz saa kuolleelta runokummiltaan perinnöksi uskomattoman käsikirjoitustekstin, joka häikäisee nerokkuudellaan aloittelevan nuoren kirjailijan. Hildegunst lähtee kuuluisaan Kirjalistoon, kirjailijoiden unelmakaupunkiin, Uinuvien kirjojen kaupunkiin, etsimään lyhyen näytetekstin salaperäiseksi jäänyttä kirjailijaa. Kirjalisto on täynnä kirjakauppoja, antikvariaatteja, kustantamoita, haamukirjoittajia, kirjallisuusagentteja sekä runoilijoita ja kirjailijoita tietysti. Etsintä vie hänet kaupungin alle, katakombeihin, jossa kirjallisuuden uhkaavat puolet näyttäytyvät ja hänen henkensä joutuu vaaraan.

Uinuvien kirjojen kaupunki on hengästyttävän mielikuvituksellinen nuorille lukijoille suunnattu teos, joka käy erinomaisesti myös aikuisille. Moersin sanasto on nokkelaa, omaperäistä ja kuvailevaa. Kun Hildegunst meni kahvilaan ja menusta löytyi mm. musteviiniä, nyyhkykahvia, makeaa herkkupaperia, jolle saattoi myös kirjoittaa, muusansuukkokaakaota, ideavettä, Ojahnn-Golgo-van-Fonthewegin (anagrammi Johann Wolfgang von Goethelle) kierukoita ym., teki mieli lähteä kahvilaan lukemaan kirjaa ja lähdinkin. Lohikäärmelinnoituksen ja Kirjaliston asukkaissa löytyi lajikirjoa mitä omituisimmista otuksista, joilla on välillä suomennettuja kuvailevia nimiä, kuten Hildegunstin runokummi Danzelot von Tavutorvella. Tähän lienee inspiraationa ollut Kuningas Arthurin pyöreän pöydän ritari, Lancelot (saks. Lanzelot). Osan nimistä kääntäjä on jättänyt sellaisikseen, kuten yllä Goethen anagrammin. Anagrammeja on useita, mutta en itsekseni niitä lukiessa juuri osannut väännellä tai edes tunnistaa.

Kirjalistoa kuvaavassa tekstissä vilisee kirjan tuottamiseen ja painamiseen liittyviä sanoja ja keksintöjä siinä määrin, että tulva alkoi jo hidastaa lukemista. Otin tauon. Kesti hetken ennen kuin pystyin taas omaksumaan tarinaa. Katakombeissa vauhti jatkui, mutta vaikka juonessa itsessään ei ollut paljon jutun juurta, niin maailman kuvailu kantoi koko paksun kirjan loisteliaasti. Kirjailijan itsensä tekemiä kuvituksia esiintyy niitäkin kirjassa runsaasti ja välillä ne, kuten tekstikin olivat humoristisia. Ajoittain hahmoja oli vaikea kuvitella eläimiksi/olennoiksi, kuten Hildegunst itsekin oli lohikäärme, mutta kuvat auttoivat pääsemään antropomorfisiin mielikuviin. Myös eri fonttien käytöllä oli merkitystä.

Uinuvien kirjojen kaupungissa on paljon yksityiskohtia mihin kiinnittää huomiota. Kirjailijat, kustantajat ja kirjapainohenkilöt löytävät niitä sieltä varmaan vielä tarkemmin kuin normi kohderyhmälukija, mutta silti anti on yltäkylläinen. Pidin kirjasta paljon, mutta ihan heti en lähde lukemaan jatkoa Zamonian maailmaan. Antaa ajan taas tehdä tehtävänsä.