keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Maria Turtschaninoff: Naondel

Maria Turtschaninoffin Naondel ilmestyi 2017 englanniksi ja on siten Hugo-nimeämiskelpoinen. Alkuteos ja suomennos ilmestyivät 2016. Kyseessä on aiemmin julkaistun Punaisen luostarin kronikoita -sarjan Maresin (arvostelu) itsenäinen esiosa.

Tarina alkaa Kabirasta, hyvävaraisen perheen tytöstä, joka ihastuu visiirin poikaan Iskaniin ja tulee hyväuskoisuudessaan paljastaneeksi perheensä tilalla sijaitsevan voimallisen lähteen, Anjin, salaisuuden. Lähde on ollut perheen ja alueen menestyksen maaginen taustavoima. Iskan osoittautuu häikäilemättömäksi ja kunnianhimoiseksi, eikä kaihda mitään keinoja saadakseen mitä haluaa ja edetäkseen korkeaan arvoon hallitsemaan. Iskan alistaa Kabiran valtaansa vaimoksi, joka synnyttää hänelle poikia. Tytöillä ei ole merkitystä. Jalkavaimoiksi seuraavat Garai, Orseola, Sulani ja Claras, joilla kaikilla on kertojaääni tarinassa Kabiran lisäksi. Kaikki joutuvat Iskanin vallan alle, kärsivät miehen väkivallasta ja halveksunnasta. Kun Iona ilmestyy kaikki muuttuu. Vapauden kaipuu on kasvanut tarpeeksi suureksi, mutta pystyvätkö he voittamaan Anjin pimeän voiman sortajassaan ja pääsemään irti orjuudestaan.

Naondel on minulle vaikea kirja. Tarinan alkupuoli kuvaa kuinka joukko naisia alistetaan yhden miehen päämäärien ja pahuuden alle. Naiset ovat erilaisista lähtökohdista, mutta sopeutuvat alistettuun asemaansa lähinnä säilyäkseen hengissä. Taustalla on maagiset maahan ja veteen liittyvät luonnonvoimat, joilla pystyy hallitsemaan jopa kuolemaa. Ensimmäiset reilut 120 sivua olivat ahdistavia, raiskauksia toisensa jälkeen ja alistumista niihin. Olin lopettaa lukemisen. Kirja onnistui luomaan hyvin ankeuden ja lannistumisen tunnelman, eikä siinä mitään, mutta tällä kertaa se ei sopinut minulle. Jatkoin kuitenkin lukemista.

Pikkuhiljaa tarinan sävy muuttuu, siihen tulee kipinä ja toivo paremmasta. Mitä lähemmäs loppua päästään, sen paremmin alkaa hahmottua tarinan suhde Maresiin ja merkitys punaisen luostarin aikakirjoissa. Teksti on tiivistä ja kun puolen välin jälkeen pääsin yli negatiivisuudesta, nautin tapahtumien etenemisestä. Naisten tausta ja yhteisvoima alkaa nousta pintaan ja se tekee heistä kiinnostavampia. Pystyn näkemään Turtschaninoffin taidokkaan kirjoitustyylin ja voimallisen kerronnantajun. En vain pääse yli kaikista yksityiskohdista ja niiden käytöstä jatkuvana voimakeinona tarinassa. Loppupuolen kirjeen olisi voinut jättää poiskin, jolloin lopetukseen olisi jäänyt dramaattisempaa tehoa. Lukukokemus on aina mielestäni henkilökohtainen ja tulkinnallinen riippuen lukijan kokemuksista, maailmankuvasta ja monista muista seikoista. Tällä kertaa minun ahdistukseni nousi liian korkealle, että osaisin arvostaa Naondelia sille tasolle kuin se ehkä ansaitsee.

maanantai 26. helmikuuta 2018

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Huomasin syksyllä 2016 kotikaupunkini kirjastossa Lukuopas-palvelun, josta pystyi tilaamaan itselleen lukusuosituksia. Päätin kokeilla olisiko kirjastolle antaa minulle jotain uutta luettavaa, jota en ollut itse hoksannut. Toiveeni olivat: mielellään naisen kirjoittamaa spefia, EI romantiikkaa ja yhteiskunnallinen teema olisi aina plussaa. Minulle suositeltiin: Atwoodin Orjattaresi (arvostelu), Beukesin Zoo City (arvostelu), Butlerin Aamunkoitto (arvostelu), Ishiguron Ole luonani aina (arvostelu), Itärannan Teemestarin kirja (arvostelu), Kayn Kesäpuu, Lunden Mehiläisten historia, Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, Turtschaninoffin Maresi (arvostelu) ja Williamsin Aavekauppiaan tytär (arvostelu). Hienoja suosituksia kaikki, on helppo yhtyä niihin. Olin kuitenkin lukenut suurimman osan näistä. Maja Lunden Mehiläisten historia (Bienes historie, 2015) oli minulta mennyt kuitenkin ohi, joten Lukuopas teki asiansa ja niinpä kirja siirtyi odottamaan vuoroaan. Vuoro tuli nyt, kun kirja julkaistiin viime vuonna englanniksi (The History of Bees) ja se on siten Hugo-nimeämiskelpoinen. Halusin tietää onko teos nimeämisen arvoinen.

Mehiläisten historia koostuu kolmesta näkökulmakerronnasta eri aikakausina. Vuonna 1857 kunnianhimoisen tutkijan Williamin ura tyssää suuren perheen perustamiseen ja elannon hankkimiseen kauppiaana. Masennukseen taipuvainen isä löytää kuitenkin mehiläisten tarkkailusta ja uuden pesämallin kehittämisestä entisen intohimon palon. Vuonna 2007 mehiläisfarmari George kamppailee ylläpitääkseen tilaansa, vaikka työlle ei hänen pojastaan tunnu löytyvän jatkajaa. Suuri mehiläiskuolemien aalto käy läpi koko maailman ja pian Georgen ongelmat ovat kaikkien ongelmia. Mehiläiset katoavat maailmasta. Vuonna 2098 Tao työskentelee pölyttäjänä. Kiinalaiset ovat korvanneet mehiläiset lukuisilla ihmisillä. Tao toivoo omalle pojalleen parempaa tulevaisuutta rapistuneessa maailmassa, mutta toive tuntuu turhalta, kun poika vieläpä sairastuu ja katoaa.

Mehiläisten historia on ankeaa luettavaa, mutta silti se tempaisee mukaansa raskaisiin ihmiskohtaloihin. Ensin tarinat tuntuvat erillisiltä, mutta lukemisen myötä syntyy pian käsitys, että ne kietoutuvat yhteen ja loppua kohden linkit selviääkin. Kaikissa yhteistä ovat mehiläiset. Kahdessa varhaisemmassa tarinassa niiden käyttäytymisen tutkimus ja kasvatus ja tulevaisuuden tarinassa miltä maailma näyttää ilman mehiläisiä. Lunde on luonut melkoisen dystooppisen maailman pelkästään mehiläisten kadosta ja antaa sille selityksenkin, joka ei ihan aukoton ole. Mehiläisten merkitys kukkivien kasvien ja puiden pölyttäjänä on kuitenkin kiistaton, puhutaan 80-90 %, ja jos se määrä pölyttäjiä katoaa, vaikutus on suuri koko maanviljelylle ja marjojen ja hedelmien tuotannolle. Kirjassa käsitellään oikeaan ongelmaan liittyviä seikkoja fiktiivisin keinoin sitomalla ne perheisiin ja etenkin vanhemman ja lapsen suhteeseen. Vaikka kirjan loppu on aavistettavissa jo kohtalaisen varhaisessa vaiheessa, ei se pilaa tarinan tehoa.

Kirja ei alleviivaa ja on aika hienovarainen syissä ja ratkaisuissa. Mehiläisten kadosta ei voi syntyä onnellista loppua, jos joku sellaista kuvittelee tapahtuvan ennen kirjan aloittamista. Lunden kirjassa on voimakkaasti mukana alakulo, samalla tavalla kuin Ishiguron Ole luonani aina -teoksessakin ja muutamassa muussa minulle suositellussa kirjassa. Ihmiset ovat aitoja niin käyttäytymisessään kuin tunteissaankin. Vaikka korostan teoksen dystooppisen maailman tilaa ja tunnelmaa, on mukana kuitenkin valonpilkahdus, jonka vuoksi kirjan lukemista ei kannata pelätä liian ankeana. Onko kirja sitten uskottava ja pitääkö meidän oikeasti huolestua yksipuolistuneen viljelyn, torjunta-aineiden ym. syiden vuoksi maailman ruuantuotannosta? Itselleni USA:n lisääntynyt maissin tehoviljely ja siihen johtaneet syyt ovat herättäneet kapinaa jo vuosikausia, mutta vaikutusmahdollisuudet ovat vähäiset. Omalla tavallaan Lunden kirjassa on samaa henkeä fiktiivisessä muodossa kuin Rachel Carsonin ei-fiktiivisessä Silent Spring -teoksessa.

Mehiläisten historia teki minuun hiljaisen vaikutuksen kerronnallaan ja olen toistaiseksi valmis nimeämään sen Hugo-ehdokkaaksi, vaikka tiedän, että se ei tule läpi menemään jo pelkästään siksi, että se on käännöskirja, eikä iso osa äänestäjistä lue käännöskirjoja.

lauantai 24. helmikuuta 2018

Ursula K. Le Guin: Ikuisen hämärän maa

Ursula K. Le Guin on poissa. Blogiani seuranneet tietänevät, että kirjailija oli minulle erittäin merkittävä ja arvostan suuresti hänen tuotantoaan. Blogissani on ennestään 29 kirja-arviota hänen teoksistaan (löytyy täältä), olkoon tämä kolmaskymmennes, mutta ei viimeinen, sillä vielä riittää lukematontakin luettavaa.

Ikuisen hämärän maa julkaistiin suomeksi syksyllä 2017 ja alkuperäinen The Beginning Place 1980, joka seuraavana vuonna ylsi Mythopoeic-palkintoehdokkaaksi. Kirjassa nuori Hugh asuu äitinsä kanssa ja on töissä kaupan kassalla. Ankea elämä kulkee äidin oikkujen ja käskyjen viitoittamaa tietä, kunnes eräänä päivänä metsästä löytyy portti toiseen maahan. Uudessa maailmassa on ikuinen iltahämärä ja aika kulkee selkeästi hitaammin. Piilopaikkansa rauhassa Hugh löytää pakopaikan arjelle. Hämärän maan on löytänyt kuitenkin ennen häntä jo Irene, joka ei lainkaan mielissään tunkeilijasta. Lisäksi maassa on omat asukkaat, joita uhkaa nimetön vaara. Asukkaat tarvitsevat Hughin ja Irenen apua kukistaakseen vaaran.

Ikuisen hämärän maa on reaalifantasiaa. Sen lähtökohta on moderni maailma, jonka rinnalla on fantasiamainen eri aikakaudessa elävä maailma. Maailmojen ajankulku on erilainen, eikä toisessa ole havaittavaa päivää ja yötä, vaan siellä eletään ns. sisäisen rytmin mukaan. Tämä oli yksi niistä seikoista, joka viehätti minua, sillä olen niitä ihmisiä, joilla on aina ollut vaikeuksia sopeutua kellotaulutettuun yhteiskuntaan. Toinen erityinen seikka mikä kirjassa minua kiehtoi oli hämärämaan kuvaus, sen luonnonläheisyys, raikkaus ja hiljaisuus. Kuten Pimeyden vasen käsi -kirjassa ihastuin jäätikkövaelluksen kuvaukseen, ihastuin myös tässä luontokuvaukseen. Luonnossa ja syrjäisillä alueilla usein liikkuvana, löydän niistä ne elementit, jotka ovat henkisen hyvinvoinnin kannalta tärkeitä. Niinpä kirjaa lukiessa koin samankaltaisia tuntemuksia. Tarinan eteneminen on verkkaista, mikä ei ehkä miellytä kaikkia, mutta saman kaltaisia kuvauselementtejä käytetään matkantekofantasioissakin, joten genressä pysytään hyvinkin.

Molempien päähenkilöiden elämä modernissa maailmassa on ankeaa. Heitä ei voi sanoa rikkinäisiksi, mutta tyhjiksi. Tarina onkin hyvin pitkälti heidän sisäisen itsensä löytämistä, rohkeutta löytää toinen, johon voi luottaa ja tukeutua. Rinnakkainen maailma voidaan nähdä myös allegoriana tälle. Kertomuksen kieli on kauniin kuvailevaa ja kääntäjä on onnistunut hienosti löytämään soljuvan rytmin ja tunnelman. Kirjan alkuperäinen nimi on merkityksellisempi kuin suomennos, mutta jokin muuttuu aina kääntäessä väkisinkin. Koin lukiessani outoja tunneyhteneväisyyksiä muutamia vuosia myöhemmin ilmestyneeseen Robert Holdstockin Alkumetsään (arvostelu), jonka luin kahdeksan vuotta sitten. Tarinan loppu ei selitä, eikä ole suoraviivainen, vaan jättää lukijan miettimään ja tekemään omia johtopäätöksiä.

Ikuisen hämärän maa ei ole Le Guinin arvostetuimpia teoksia, mutta se on silti monella tapaa hieno teos, josta on jälkiä kirjailijan novellituotannossakin. Se on jälleen yksi osoitus Le Guinin monipuolisuudesta.

torstai 22. helmikuuta 2018

Martha Wells: All Systems Red

Martha Wells on niitä kirjailijoita, jonka tuotantoa on ollut aikomukseni lukea, mutta en ole koskaan saanut aikaiseksi aloittaa. Nytpä sitten aloitin, eli luin uuden The Murderbot Diaries -sarjan ensimmäisen teoksen, All Systems Red (2017). Kyseessä on pienoisromaanimittainen science fiction -tuotos, jossa planeettojen välisiä matkoja hallitsee ja varustaa suuri Yritys. Turvallisuuskysymykset eivät ole ehkä tärkeimmällä sijalla, mutta kaukaiselle planeetalle matkannut tutkimusryhmä on kuitenkin saanut mukaansa yritykseltä tekoälyllä varustetun androidin SecUnitin, joka on kuitenkin salaa hakkeroinut yrityksen asentaman moduulin ja välttelee päivityksiä. Droidi kutsuu itseään Murderbotiksi hämärän menneisyytensä vuoksi ja sen ainoana toiveena on saada olla rauhassa. Tämä ei tietenkään onnistu, sillä samalla planeetalla lähellä oleva toinen ryhmä hiljenee arvaamatta ja Murderbot ja hänen ryhmänsä joutuu selvittämään mistä on kyse.

Aloittaessani lukemista en ollut lainkaan tietoinen mitä odottaa. All Systems Red on tieteisseikkailu vieraalla planeetalla androidin näkökulmasta kerrottuna. Tarina lähti hyvin vetämään ja droidi omituisuuksineen alkoi kiehtoa – välillä myös ärsyttää. Ärsytys tuli lähinnä kuvatusta itsetietoisuudesta, erilaisuuden tuntemuksesta, mikä tekee droidista ujon ja katseita välttelevän. Jälkeenpäin kun mietin lukemaani, olisin ehkä kaivannut androidin olevan selkeämmin ei-inhimillinen kuin ainoastaan teknisesti. Kun tarinassa lähdetään johdattelemaan polulle, jossa kuvataan kuinka osittain ihmismäinen olento suhtautuu itseensä ja kokee ulkopuolisten suhtautuvat häneen, toivoisi kaikkien osa-alueiden onnistuvan. Wellsin tarinassa jäätiin osittain vaillinaiseksi, mikä saattaa johtua myös tarinan lyhyydestä. Silti Wellsin idea on ehkäpä tuoreempi (kuin odotukseni) ja toimii loppujen lopuksi paremmin, tosin juonen eheyden kustannuksella.

Pienoisesta ontumisestaan huolimatta sarjalla on varsin kiinnostava aloitus, joka on kivasti myös humoristinen. Aion hyvinkin jatkaa tulevien päiväkirjakirjausten lukemista. Niitä on käsittääkseni tänä vuonna tulossa lisää ainakin kolme. All Systems Red on viime vuonna ilmestyneenä Hugo-nimeämiskelpoinen ja lisään sen omalle Novella-kategorian listalleni. Nebula-ehdokkaaksi se on jo päässyt.

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

2017 Nebula, Ray Bradbury ja Andre Norton -palkintoehdokkaat

Amerikan science fiction ja fantasia -kirjailijoiden järjestön, SFWA on valinnut vuoden 2017 Nebula, Ray Bradbury ja Andre Norton -palkinnon ehdokkaat. Palkinnot jaetaan 19.5.218. Olen lukenut pienoisromaaneista Wellsin All Systems Redin ja siitä on tulossa seuraavaksi kirja-arvio. Jemisinin The Stone Sky on luettavana ja lukulistalla Newitzin ja Yangin teokset.

Romaani
  • Amberlough, Lara Elena Donnelly
  • The Strange Case of the Alchemist’s Daughter, Theodora Goss
  • Spoonbenders, Daryl Gregory
  • The Stone Sky, N.K. Jemisin
  • Six Wakes, Mur Lafferty
  • Jade City, Fonda Lee
  • Autonomous, Annalee Newitz
Pienoisromaani
  • River of Teeth, Sarah Gailey
  • Passing Strange, Ellen Klages
  • “And Then There Were (N-One)”, Sarah Pinsker
  • Barry’s Deal, Lawrence M. Schoen
  • All Systems Red, Martha Wells (arvostelu)
  • The Black Tides of Heaven, JY Yang
Pitkä novelli
  • “Dirty Old Town”, Richard Bowes (F&SF 5-6/17)
  • “Weaponized Math”, Jonathan P. Brazee (The Expanding Universe, Vol. 3)
  • “Wind Will Rove”, Sarah Pinsker (Asimov’s 9-10/17)
  • “A Series of Steaks”, Vina Jie-Min Prasad (Clarkesworld 1/17)
  • “A Human Stain”, Kelly Robson (Tor.com 1/4/17)
  • “Small Changes Over Long Periods of Time”, K.M. Szpara (Uncanny 5-6/17)
Novelli
  • “Fandom for Robots”, Vina Jie-Min Prasad (Uncanny 9-10/17)
  • “Welcome to Your Authentic Indian ExperienceTM”, Rebecca Roanhorse (Apex 8/17)
  • “Utopia, LOL?”, Jamie Wahls (Strange Horizons 6/5/17)
  • “Clearly Lettered in a Mostly Steady Hand”, Fran Wilde (Uncanny 9-10/17)
  • “The Last Novelist (or A Dead Lizard in the Yard)”, Matthew Kressel (Tor.com 3/15/17)
  • “Carnival Nine”, Caroline M. Yoachim (Beneath Ceaseless Skies 5/11/17)
Ray Bradbury -palkinto draamamuotoiselle esitykselle
  • Get Out (Written by Jordan Peele)
  • The Good Place: “Michael’s Gambit” (Written by Michael Schur)
  • Logan (Screenplay by Scott Frank, James Mangold, and Michael Green)
  • The Shape of Water (Screenplay by Guillermo del Toro & Vanessa Taylor)
  • Star Wars: The Last Jedi (Written by Rian Johnson)
  • Wonder Woman (Screenplay by Allan Heinberg)
Andre Norton -palkinto nuorille aikuisille suunnatulle science fictionille tai fantasialle
  • Exo, Fonda Lee (Scholastic Press)
  • Weave a Circle Round, Kari Maaren (Tor)
  • The Art of Starving, Sam J. Miller (HarperTeen)
  • Want, Cindy Pon (Simon Pulse)

tiistai 20. helmikuuta 2018

Dave Hutchinson: Acadie

Hyvistä aikomuksista huolimatta en ole ehtinyt perehtyä Dave Hutchinsonin The Fractured Europe Sequence -sarjaan, mutta lukaisin nyt kirjailijan pienoisromaanin Acadien (2017) silmällä pitäen Hugo-nimeämisiä.

Maasta lähtenyt joukko uudisasukkaita etsii omaa utopiaansa, jossa he voivat kehittyä ilman rajoituksia ja tehdä tieteellisiä kokeiluja genetiikkaansa. Idealistien nimelliseksi presidentiksi on valittu John Wayne ”Duke” Faraday, vaikka tieteellinen johtohahmo on legendaarinen Isabel Potter. He ovat löytäneet itselleen salaisen paikan, joka nyt on paljastunut. Satojen vuosien jälkeenkin Maan asukkaat yhä jahtaavat uudisasukkaita ja Duken tehtävä on saada heidät suojaan. On kuitenkin syy miksi Maa yhä haluaa heidät ja se selviää lopulta myös Dukelle.

Europe-kirjojen hehkutuksen jälkeen odotin Acadielta paljon ja ihan kelpo tarina se onkin. Ei kuitenkaan loistelias. Reiluun sataan sivuun on saatu mahtumaan periaatteessa koko tarinan kaari, mutta sisältö jää jotenkin tekniseksi. Siitä puuttuu henki. Ehkä siihen on syykin, mutta kerronnallisesti en löytänyt siihen vetoa. Lukemisen sujumisen kanssa ei varsinaisesti ollut ongelmia, taustalla vain pyöri koko ajan mielikuva, että olin lukenut tai nähnyt jotain vastaavaa aikaisemminkin, ja se aikaisempi on herättänyt enemmän huomiota.

Minulla oli hahmojen uskottavuuden kanssa ongelmia. Duke oli lähes mitäänsanomaton ja Potterista ei oikein tiennyt sanoa yhtään mitään, vaikka periaatteessa kommentoitavaa olisikin. Saa kukanenkin lukija itse päättää onko tarinan kehittelyssä aineksia loppua varten. Pienoisromaani löytyy uusimmalta Locus Recommended Reading Listiltä, joten olettaisin sen olevan suositeltava luettava. Itse mietin vielä kahdesti onko Acadie mukana minun Hugo-nimeämislistalla.

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Magdalena Hai: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta

Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarja (Kerjäläisprinsessa, Kellopelikuningas, Susikuningatar) ilahdutti sen verran paljon, että päätin ottaa luettavakseni myös novellikokoelman Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta (2016). Kokoelma on luokiteltu nuorille suunnatuksi kauhuksi, mutta eipä se estä vanhempaakin kauhusta kiinnostunutta sitä lukulistalleen poimimasta. Kokoelma sisältää esipuheena tietoiskun Uhriniituntakaisesta ja lopussa koosteen vitsejä. Novelleja on 18.
  • Muutamia asioita Uhriniituntakaisesta
  • Lokakuu
  • Pahanukke
  • Näkymätön
  • Namusetä
  • Summertime
  • Eelis ja järvihirviö
  • Poika portilla
    Pelastavat kirkonkellot
  • Meistä on moneksi
  • Peto ja Perhonen
  • Metsätie ja aarnikotka - murhenäytelmä seitsemässä osassa
  • Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen
  • Takarivin tyttö
  • FPS
  • Täydellinen Alina
  • Talven lapset
  • Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa
  • Haiseva käsi
  • Vitsikästä
Tarinoissa kiusattu poika kohtaa lenkkipolun äärellä tuntemattoman tytön ja he keskustelevat koulukiusaamisesta, isomummon nukke aiheuttaa pelottavaa päänvaivaa jälkipolvelle, läheiset katoavat näkymättömiin, vanha loru toteutuu ja koululaisia katoaa, perheenjäsenten kohtalo on sidoksissa järveen, poikaporukka näkee järvessä hirviön, eikä kukaan usko, poika näkee autiossa talossa jotain mitä muut eivät näe, poikaporukka päättää todistaa rohkeutensa vanhan kirkon legendaa vastaan, viiden erissä syntyneitä lapsia otetaan huostaan, tyttövauvan taustalla on oudot siteet Uhriniituntakaiseen, poika löytää voimansa pelottavaa metsää vastaan, ihmisiä katoaa junamatkalla Uhriniituntakaiseen, uusi tyttö tulee luokkaan, jossa kukaan ei puhu takarivin tytölle, poika uppoaa peliin, täydellinen tyttö aiheuttaa murhaavia ajatuksia, lumella on hirviömäisiä ominaisuuksia, nallekarhu vahtii unitalon turvaa ja kemian opettajalla on kuolleeltä mieheltä otettu siirtokäsi, joka haisee oudosti.

Kokoelman novellit muodostavat onnistuneen tasaisen kokonaisuuden. Osa tarinoista on tosi lyhyitä, mutta silti kertovat hyvin tunnelmasta. Novelleista löytyy sekä kauhukerronnan tuttuja perinteitä että uutta digitaaliselta ajalta. Jotkut jäivät mietityttämään allegorisinakin (henkilökohtainen tulkinta), kuten Näkymätön. Vaikka kaikissa on kauhun näkökulmat, useista löytyy myös keventävästi huumoria. Rukoilija-Sirkka, joka esiintyy neljässä tarinassa, on kiinnostavan hauska hahmo. Hai pääsee jopa yllättämään tämän taustakertomuksella, joka sekin kuitenkin jättää asioita auki. Ehkä Sirkkaan palataan vielä.

Uhriniituntakainen vaikuttaa aika tapahtumarikkaalta ja kamalaltakin paikalta. Kauhun ei aina tarvitse pelottaa, se voi olla jokin epämiellyttävyys tai yliluonnottomuuskin, joka aiheuttaa turvattomuutta tai kylmiä väreitä. Pahanukke on pelottava ja sen loppu jopa hyinen. Minuun tehoaa perinteisesti nuket ja klovnit – ne ovat pelottavia. Pahanukke ja Poika portilla ovat mielestäni kokoelman parasta antia, vaikka pidin erityisesti myös Näkymättömästä, joka on oikeastaan enemmänkin surullinen tarina. Lisäksi Meistä on moneksi on ovela, joskin aiheuttaa häiritsevän muistikuvan jostain, jota en saa suoraan mieleeni. Lopun vitsit linkittyvät novelleihin ja ovat koululaishuumori-tyyppisiä. Muutama hyvinkin onnistunut.

Hailla on selkeästi omaääninen kerronta ja omaperäinen kohdepaikka tarinoilleen. Joissain on hitusen aistittavissa Anne Leinosen tyylistä tunnelman luontia, mikä ei ole lainkaan huono polku kulkea. Lisään kokoelman mukaan Novellihaaste 2:een.


lauantai 17. helmikuuta 2018

2017 BSFA-palkintoehdokkaat julkistettu

British Science Fiction Associationin BSFA-palkintojen vuoden 2017 ehdokaslista on julkistettu. Kategorioiden voittajat valitsee yhdistyksen jäsenet ja Easterconiin osallistujat ja tulokset julkistetaan maalis-huhtikuun vaihteessa Follyconissa.

Paras romaani
  • The Rift, Nina Allan
  • Dreams Before the Start of Time, Anne Charnock
  • Exit West, Mohsin Hamid
  • Provenance, Ann Leckie

Paras novelli
  • The Enclave, Anne Charnock
  • “These Constellations Will Be Yours”, Elaine Cuyegkeng
  • ‘‘Uncanny Valley’’, Greg Egan
  • “Angular Size”, Geoff Nelder
  • The Murders of Molly Southbourne, Tade Thompson

Paras tietoteos
  • Iain M. Banks, Paul Kincaid
  • “The Myth of Meritocracy and the Reality of the Leaky Pipe and Other Obstacles in Science Fiction & Fantasy”, Juliet E. McKenna
  • Wells at the World’s End 2017 blog posts, Adam Roberts
  • The 2017 Shadow Clarke Award blog, Nina Allan, Megan AM, Vajra Chandrasekera, Victoria Hoyle, Nick Hubble, Paul Kincaid, Jonathan McCalmont, and Maureen Kincaid Speller
  • “The Unthinkability of Climate Change: Thoughts on Amitav Ghosh’s The Great Derangement”, Vandana Singh

Paras taidetuotos
  • Cover for Fiyah #3, “Sundown Towns”, Geneva Benton
  • Cover for The Ion Raider by Ian Whates, Jim Burns
  • Illustration for “These Constellations Will Be Yours” by Elaine Cuyegkeng, Galen Dara
  • Cover for The Memoirist by Neil Williamson, Chris Moore
  • Illustration for ‘‘Waiting on a Bright Moon’’ by JY Yang, Victo Ngai
  • Cover for 2084 edited by George Sandison, Marcin Wolski

torstai 15. helmikuuta 2018

Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls, Volume 3

Brian K. Vaughanin ja Cliff Chiangin Paper Girls, Volume 3 ilmestyi viime elokuussa (2017). Minulla on siitä sähköinen versio, kuten aikaisemmistakin osista (volume 1, volume2). Sarjakuvan kolmas osa vie lukijan jälleen johonkin uuteen ja outoon, mutta tällä kertaa kaverukset ovat siellä kaikki yhdessä.

Nelikko kohtaa ”kadonneessa maailmassa” paikallisen asukkaan, jonka kanssa välit hitsautuvat alun epäluottamuksen jälkeen läheisemmäksi. Maailmaan pulpahtaa myös aikamatkustuksen keksijä, tohtori Braunstein, jonka oudosti varustautuneet paikalliset miesasukkaat nappaavat kiinni. Mac ja KJ ajautuvat erilleen Erinistä, Tiffistä ja paikallisnaisesta, jotka puolestaan törmäävät aikamatkaportaaliin ja Brausteinin aikamatkustuskapseliin. Heidän on saatava porukka taas kasaan, jotta voivat poistua menneestä ajasta. Siihen kapseli ja sen tulevaisuudesta tullut omistaja voi olla avuksi.

Volume 3:n tapahtumat tuntuvat pienimuotoisemmilta kuin aiemmat. Hahmojen henkilökohtaiselle kehitykselle ja kasvavien nuorten epävarmuudelle annetaan tilaa, mikä ei sinänsä ole uutta Vaughanin käsikirjoituksille, tällä kertaa se vain kohdistuu teinityttöihin. Tämä tapahtuu ihan realistisesti ja asiallisesti, myös menneisyyden vertailukohteen kautta.

Vaikka tapahtumapaikkaan liittyy vihjeitä, joita en osaa tällä hetkellä osaa tulkita, ”Kadonnut maailma” vaikuttaa piipahtamiskohteelta ja sen vuoksi sen merkitys jää pieneksi. Minulla on aavistus, että kun palapeliä kootaan lisää, se alkaa hahmottua kokonaisuudeksi, jossa tälläkin osalla on merkityksensä. En osaa sitä vielä hahmottaa, joten luen toistaiseksi osa osalta yksittäisenä seikkailuna. Ja sitähän tämäkin oli, seikkailu tuntemattomassa. Lehdenjakajaporukka on melkoisen kovaa sakkia, jossa jokaisella on paikkansa ja hetkensä. Epäröin pistää tätä osaa Hugo-nimeämislistalleni, sillä se ei mielestäni ollut samaa tasoa kuin edellinen osa, mutta arvioin tilanteen uudelleen maaliskuun puolessa välin.

tiistai 13. helmikuuta 2018

Naomi Mitchinson: Travel Light

Naomi Mitchinsonin Travel Light (1952) tuli ensimmäisen kerran tietoisuuteeni muutaman vuosi sitten, kun se oli valittu Åconiin lukupiirikirjaksi. Hankin teoksen ekirjana, mutta kun en päässytkään osallistumaan coniin, niin kirjakin jäi lukematta. Luin sen tänä vuonna.

Kirja kertoo Halla-nimisestä tytöstä, joka syntyy prinsessaksi, mutta hylätään metsään, jossa karhut kasvattavat hänet. Halla omaksuu karhujen elämäntavat tietämättä olevansa ihminen. Kun karhuille käy mahdottomaksi kasvattaa häntä enää, Halla siirretään lohikäärmeiden hoiviin. Ihmiset ja etenkin kuninkaat ja sankarit ovat lohikäärmeiden vihollisia, mutta Halla kasvaa lohikäärmeiden aarteiden keskellä jälleen tietämättä olevansa ihminen. Koittaa päivä, jolloin totuuden on paljastuttava ja siitä alkaa Hallan matka ja kasvutarina.

Kirja alkaa satuna, se on hyvinkin perinteinen tyyliltään ja jopa herttainen. Mutta herttaisuus karisee, kun Halla pääsee ihmisten joukkoon. All-father, joka on kulkija, antaa Hallan valita mikä hän haluaa olla. Halla valitsee kulkijan tien ja saa mukaansa viitan, joka herättää luottamusta kantajaansa kohtaan.
"Travel light, my child, as the Wanderer travels light, and his love will be with you"
Halla matkaa kauppiaitten mukana Kiovaan ja näkee rikkauksia, yltäkylläisyyttä ja hevoskilpailuja. Hänellä on kyky puhua kaikilla kielillä, myös eläinten, joten hän ajautuu kristityille Marobin miehille tulkiksi Kreikkaan ja ajamaan heidän asiaansa. Aika rientää, kulttuurit, kaupankäynti ja uskonto kohtaavat Hallan, joka kokemistaan ja näkemistään huolimatta pysyy koko ajan itsenään. Hän sopeutuu, mutta tarkastelee ihmistä arvioiden ja oppien. Hän näkee ihmisten julmuuden, mutta osaa arvioida myös lohikäärmeiden käsityksen mittakaavan. Aika ei varsinaisesti kosketa häntä, vaan hän pysyy nuorena, vaikka jättiläisistä ja lohikäärmeistä tulee jo myyttejä.

Mitchinson ei kirjoita helppoa tekstiä sen näennäisestä keveydestä huolimatta ja vaikka kirja vaikuttaisi nuorille lukijoille suunnatulta. Todellisuus ja fantasia sekoittuvat, eikä aikakaan ole yksiselitteinen. Satumaisuus säilyy osittain, sillä Halla juttelee eläimille, kuten hevosille ja rotille, ja näkee olemassa olevaa maailmaa monin silmin. Ennen kaikkea myös tytön ja naisen silmin, sillä se kohtalo on hänen edessään, ja se näyttäytyy myös julmana. Mitchinson luo kuitenkin vahvan hahmon, jonka ymmärrys ja tahto on maailmaa voimakkaampi. Halla syntyi ehkä prinsessana, mutta kirjassa hänen tiensä on olla muuta kuin satujen prinsessa.
"It could be verified that no princess was ever asked whether she wanted to rescued and carried off by a dragon-slayer to a fate (no doubt) worse than death."
Ensimmäinen ajatus lukemisen jälkeen oli, että en ihastunut kerronnan tyyliin ja jotkin yksityiskohdat kaihersivat kovasti. Kun luettuun otti etäisyyttä pari viikkoa, se alkoi muodostaa päässä jälkikaiun ja kokonaiskäsityksen tuntemuksista.

Travel Light on selkeästi klassikko, joka on ohitettu. Mitchinson on kirjailia, jonka teoksia ei käsittääkseni koskaan ole suomennettu, vaikka niitä julkaistiin hänen uransa aikana yli 90. On varmasti monia syitä miksi jotkut kirjat nousevat pinnalle ja jotkut eivät. Pohdin tätä Lokki Joonataninkin yhteydessä (arvostelu), jota pidin naiivina ja läpinäkyvänä. Travel Light haastaa lukijan, mutta oliko se liian vaikea, liian feministinen ollakseen suosittu 50-luvulla? En lähde purkamaan kenties kirjailijasta johtuvia syitä, se on loputon suo.

En ihastunut Travel Lightiin, se herättää yhä negatiivisiakin tuntemuksia, mutta näen sen omaehtoisuuden ja naisnäkökulmasta huokuvan vapauden. Vastaavaa koin lukiessani Katherine Ardenin The Bear and the Nightingalen (arvostelu), mutta näiden kahden kirjan välissä on 65 vuotta ja se on aika merkittävä aika. Harmi, etten päässyt silloin Åconiin, kun kirjaa käsiteltiin, sillä olisin mielelläni kuullut muiden paljon genreä lukeneiden ajatuksia kirjasta. Jostain syystä Frank-monihaku ei löytänyt kirjaa yhdestäkään Suomen kirjastosta, mutta jos kirja tulee vastaan, niin lukekaa. Ihan vaikka kuriositeettina.

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Joe Abercrombie: Puolikas sotaa

Puolikas sotaa (Half a War, 2015, suom. 2016) päättää Joe Abercrombien Särkynyt meri -trilogian. Viimeiseen osaan on jälleen nostettu uusi päähahmo, Skara, Throvenlannin prinsessa, jonka perheen Isoäiti Wexenin johdattama suurkuningas tuhoaa. Skara pääsee karkuun ja päätyy Isä Yarvinin kokoamaan liittoutumaan Gettlannin kuningas Uthilin ja Vansterlannin Grom-gil-Gormin rinnalle. Valmistautumattomasta prinsessasta tulee kuningatar ja hänen on löydettävä toiset keinot selvitä sodasta kuin kuuluisat taistelijat. Raith on Gromin joukkojen tappeluherkkä rämäpää, joka joutuu itselleen poikkeukselliseen tehtävään suojelemaan Skaraa. Hänen kamppailunsa käydään odotusten ja tahdon välillä. Yarvin pelastama mastoissa kiipeilevä Koll on aikuistumassa ja seuraamassa isä Yarvin jalanjäljillä veljeksi. Päätös ei muun taistelun tiimellyksessä ole kuitenkaan helppo, sillä seppämestari Rinillä on kumma vaikutus hänen tuntemuksiinsa. Isä Yarvi juonii ja kutoo verkkojaan, mutta mihin kaikkeen ne ulottuvat ja ovatko vaikutukset sittenkään hänen hallittavissa.

Trilogian päätöskirja antaa enemmän sitä, mitä Abercrombielta odotin kahdessa ensimmäisessä osassa. Se on rosoisempi ja hahmot yhä enemmän aikaisempien teosten kaltaisia elämässä rämpijöitä, joista löytyy hitunen hyvää ja epäitsekkyyttä, jotta he ainakin yrittävät päätyä oikeankaltaisiin ratkaisuihin, vaikka se ei ominta aluetta olisikaan. Puolikas sotaa käydään juonimalla ja oikeilla päätöksillä oikeaan aikaan, mutta toinen puoli on verta ja suolenpätkiä. Niitä riittää tässä kirjassa. Pohdiskelin kokonaisuutta ja Yarvin hahmon muutoksen uskottavuutta trilogian edetessä, enkä ole ihan vakuuttunut, vaikka olenkin sinänsä tyytyväinen, että hän on hyvin ristiriitainen hahmo. Abercrombie uskaltautui poistamaan hahmoja kuvioista roppakaupalla ja jotenkin toivon, että ne jotka jäivät henkiin ja joiden tulevaisuus jäi auki, eivät palaisi kuvioon kovin suuressa roolissa tulevissa teoksissa.

Kirjan parasta antia on Abercrombielle tyypillinen hahmojen sanailu ja juonen monet käänteet ja yllätykset. Tapahtumat ovat nopeatempoisempia kuin edellisissä teoksissa, joissa matkanteko oli yksi aspekti. Nyt tuntuu, että hahmot siirtyivät paikasta toiseen melkoisen pikaisesti. Haltia-aseet saavat minulta pitkän miinuksen. Sama kehityssuunta oli nähtävissä yksittäisessä Red Country -kirjassa (arvostelu), mutta siinä se sopi maailman kehitykseen, tässä tuli vähän kuin puskista, jostain menneisyydestä. Joka tuntui tulevaisuudelta. Siitä huolimatta Puolikas sotaa on mielestäni kelpo trilogian päätös ja sen paras osa. Jään odottamaan Abercrombien seuraavaa siirtoa ja sillä välin ehdin varmaankin jossain välissä lukea hänen koottuja novellejaan.

torstai 8. helmikuuta 2018

Katherine Arden: The Bear and the Nightingale

Törmäsin internetsuunin syövereissä artikkeliin, jossa listattiin 2017 ilmestyneitä suositeltavia naiskirjailijoiden teoksia. Yksi niistä oli Katherine Ardenin esikoisteos The Bear and the Nightingale, Winternight-trilogian ensimmäinen osa. Hugo-nimeämiset mielessä otin kirjan pikaisesti lukulistalle.

Venäjän metsäisillä takamailla on kylä, jossa talvi kestää pitkään. Kylään syntyy korkea-arvoista sukujuurta oleva tyttö, Vasilisa Petrovna, jonka verenperimässä on isoäitinsä tunnettu näkemisen kyky. Kylässa, sen taloissa ja metsässä on paljon vanhan kansan suojelijoita, joiden kanssa Vasilisa pystyy kommunikoimaan, mutta tätä kykyä ei aikuisilla katsota suopeaksi. Niitä kun pidetään kuvitteellisina olioina saduissa ja tarinoissa. Silti kyläläiset uhraavat suojelijoille kuten perinteenä on ollut ja kylä on voinut hyvin. Kun kylään tulee kirkon edustaja, tämä aloittaa käännytyskampanjan pois vanhoista rienaavista tavoista. Suojelijat heikkenevät ja vanha vanha vihollinen vahvistuu. Vasilisa joutuu kovaan vastavirtaan yrittäessään pelastaa perheensä ja koko kylän tuholta.

The Bear and the Nightingale on kauniin kuvailevasti kirjoitettu tarina, joka pohjaa todelliseen historialliseen aikakauteen ja slaavilaisiin myytteihin ja hahmoihin. Tarinassa on taikuutta ja se muistuttaa tunnelmaltaan Naomi Novikin parin vuoden takaista Hugo-ehdokasta Uprootedia (arvostelu), mutta on toisaalta monella tavalla erilainen todellisen maailmankuvauksen kautta. Kirja alkaa kauniina tarinana, jossa on saduille sijaa, kylän arjen kuvauksena, matkantekona ja hahmojen luomisena. Vaan kun tarina etenee siitä tulee synkkä ja ahdistava. Se on tytön kasvutarina naiseksi 1300-luvun ilmapiirissä ja vaihtoehdoissa, vaikka aikakausi ei varsinaisesti hallitse tarinaa ja tyttö on erikoinen.

Tarina on ehyt ja se imaisee mukaansa heti. Huomasin lukeneeni koko kirjan vuorokaudessa ilman isompia taukoja. Minulle tuli hieman yllätyksenä alun keveyden jälkeen mihin kirjailija lukijansa johdatti ja olin varsin tyytyväinen, että olin tutustunut aiemmin esimerkiksi Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa -antologiaan (arvostelu). Kirja ei suinkaan ole täydellinen, hahmoista löytyy satumaista mustavalkoisuutta, mutta Vasilisa on varsin kelpoinen nuoren tytön esimerkki.

The Bear and the Nightingale on kirja, jonka näkisin mielelläni tulevan suomennetuksi, vaikkapa Eowyn Iveyn The Snow Childin (Lumilapsi) jalanjäljissä (arvostelu). Se on erittäin onnistunut esikoisteos. Mitä olen pikaisesti vilaissut, niin Winternight-sarjan toinen osa, The Girld in the Tower, joka on virallisesti kansilehden mukaan ilmestynyt 2018, on kehuttu vielä paremmaksi. Väitteen paikkaansa pitävyys täytyy tietenkin tarkistaa. Mitä tulee Hugo-nimeämisiin, niin The Bear and the Nightingale on tällä hetkellä minun listalla. Veikkaan sille ainakin Mythopoeic-palkinnon ehdokkuutta. Kirjan kansi on tunnelmallisen kaunis.

tiistai 6. helmikuuta 2018

Richard Morgan: Muuntohiili - kirja ja tv-sarja

Richard Morganin esikoiskirja Altered Carbon julkaistiin vuonna 2002. Luin Muuntohiili-suomennoksen (2007) kuta kuinkin 10 vuotta sitten. 2011 Morgan oli Finnconin kunniavieraana, jolloin nappasin kirjaani kirjailijan nimmarin. Kuvaus vuoden Finnconista löytyy täältä. Netflix on tuottanut kirjaan pohjautuvan kymmenosaisen tv-sarjan, joka on otettu vastaan vaihtelevin mielipitein. Muistikuvani mukaan pidin kirjasta, mutta halusin lukea sen uudelleen ennen kuin aloitan tv-sarjan.

Altered Carbon, Muuntohiili, on kovanluokan kyberpunk-teos. Tarina sijoittuu dystopiseen maailmaan, jossa ihmisten persoonallisuus on tallennettu digitaalisena implanttiin, joka voidaan asentaa kuoleman jälkeen uuteen kehoon. Kehosta käytetään suomennettua nimitystä sukka (engl. sleeves). Vain katolilaiset kieltäytyvät uudelleensukituksesta uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi. He protestoivat päätöslauselmaa 653 vastaan, mikä mahdollistaisi rikostapauksessa katolilaisenkin implantin ladattavaksi todistajanlausuntoa varten. Rikkaimmat ihmiset sukittavat itseään usein ja omiin kloonattuihin kehoihin, mutta köyhillä siihen on varaa yleensä vain kerran. He elävät koko vanhenemisprosessin läpi, eikä monikaan halua kokea sitä monta kertaa. Sukan vaihto tuo aina mukaan psyykkisiä sopeutumisongelmia, mutta rikkaat metut, jotka käytännössä ovat kuolemattomia, ovat oma lukunsa. Takeshi Kovacs on entinen erikoisjoukoissa palvellut sotilas paranneltuine kehoineen. Hän menettää rikoksen vuoksi kehonsa ja joutuu varastoon kärsimään tuomiota. Laurens Bancroft -niminen metu ladatuttaa Kovacsin uuteen sukkaan ja siirrättää Harlanin maailmasta Maahan. Vastahakoisella Kovacsilla on valittavana armahdus ja iso rahallinen palkkio tai paluu varaston olemattomuuteen. Hänen tarvitsee vain selvittää Bancroftin väitetty itsemurha saadaksen armahduksen.

Muuntohiili on vetävästi kirjoitettu tarina, joka sisältää yksityiskohtaista kuvausta väkivallasta ja seksistä. Tarina huokuu mielikuvia tummasta ja ankeasta maailmasta, jossa rikkaat porskuttavat kieroutuneissa ympyröissään. Kirja on piirteiltään scifi noir -dekkari, jossa huumorikin on niin synkkää, ettei sitä pimeydestä erota. Ihmiskauppa käy ja sitä riittää monenlaiseen kysyntään. Huumeet ovat suosittuja pakokeinoja. Olin saanut ensimmäisen lukukerran jälkeen häivytettyä muistista ainakin yhden varsin vastenmielisen kuvauksen täysin, mutta taitaapa olla, että nyt se jäi valitettavasti mieleen pysyvästi.

Kaikesta synkkyydestään ja viallisuudestaan huolimatta henkilöhahmoissa löytyy valoa. Maailma ei ole ilman toivoa, ja se tasapainottaa tarinaa - hieman. Pidin kirjasta toisella lukukerralla hitusen enemmän kuin ensimmäisellä, mutta siihen saattaa vaikuttaa se, että tiesin mitä odottaa. Makunikin on ilmeisesti vuosikymmenessä muuttunut synkempään suuntaan, jos mahdollista. Kovacsin lisäksi rikosetsivä Ortega on kirjoitettu inhimilliseksi vikoineen päivineen. Minua huvitti, kun vihdoin tajusin Morganin piirtäneen omituskirjoituksen viereen juurikin Ortegaan liittyvän vihjeen. En ole varma olisiko Muuntohiili sopiva ensimmäiseksi kirjaksi tutustua kyberpunkiin, mutta suositeltava silti jossain vaiheessa. Suomennos on onnistunut.

Entä tv-sarja? Pääosin sarjan ensimmäinen kausi seuraa puoleen väliin kirjan juonta ja tapahtumia. Useita yksityiskohtia on kuitenkin lisätty, yhdistetty tai muutettu, enkä voi sanoa, että kaikki olisivat paikallaan. Sarjaan on sisällytetty kokonainen jakso alkuperäisestä Takeshista, ennen kaukaasialaista sukkaa ja tarinaa on henkilökohtaistettu tekemällä Kawaharasta hänen siskonsa. Ei toimi. Takaumajakso laajentaa taustatarinaa, mutta tekee kovapintaisista taistelijoista joukon aatteellisia kapinallisia. Erittäin epäonnistunut idea, jossa sekoitetaan kirjan kaksi eri ryhmittymää. Ison plussan voi antaa siitä, että alkuperäinen Takeshi saa niinkin paljon ruutuaikaa.


Koska kirja on hyvin visuaalinen, on vaikea saada istutettua sarjan tarjoamia hahmoja omiin mielikuviin. Maailma sen sijaan menettelee. Hotellin virtuaaliäly on muunnoksista ehkäpä parhaimmasta päästä, sillä se keventää muuten niin raakaa maailmaa. Loppu sitten lässähtää prinsessa-satuineen. En pitänyt. Tv-sarja toimii itsessään hyvin, jos kirjaa ei ole lukenut. Suosittelen kuitenkin lukemaan kirjan.

maanantai 5. helmikuuta 2018

Richard Bach: Lokki Joonatan

Richard Bachin Jonathan Livingston Seagull ilmestyi vuonna 1970 ja suomeksi Lokki Joonatan -nimellä 1972. Olen lukenut pienoisromaanimittaisen kirjasen joskus aikoinaan, mutta otin nyt uusiksi kun se on saatavilla suomeksi myös ekirjana uutena painoksena, johon on lisätty 2014 nelososa. Sitä en ollut ennen lukenut.

Lokki Joonatan on allegorista eläinfantasiaa, jossa pääosassa on lentämisestä erityisen kiinnostunut lokki. Lokithan ei yleensä ole kiinnostuneet lentämisen tekniikasta, vaan käyttävät siipiään sen verran kuin vaaditaan ruuan hankkimiseen. Mutta Jonathan pitää vauhdista, käännöksistä ja korkeuksista. Lajilleen poikkeavana hän joutuu pian hylätyksi, jolloin hän lähtee kulkemaan omia polkujaan. Pian hän saa huomata, ettei ole ainoa kaltaistaan ja hänelle syntyy uusi päämäärä, jonka seuraukset pääsevät kuitenkin yllättämään.

Lokki Joonatan on kertomus vapaudesta, yksilöllisyydestä ja sellaisten tavoitteiden asettamisesta, jotka kokee itselleen oikeiksi. Ei tarvitse tyytyä olemaan jotain mitä on aina oltu tai muut sanovat kuuluvan olla. Sanoma on siis varsin kannustava ja mieltä ylentävä. Ehkä nuorelle lukijalle kirja antaa vielä enemmän kuin aikuiselle. Näin aluksi.

Toinen lukukerta laski kirjan ansioita, sillä se palautti mieleen, että tarina jatkuu myös vahvasti uskonnollisesti allegorisena, tarkoitti kirjailija sitä tai ei, eikä se jaksanut enää yhtään innostaa. Hieman samoin kävi Narnialle aikoinaan. Lokkien siirtyminen ylemmille tasoille ei toiminut, se oli jo liian läpinäkyvää minun makuun. Neljännessä osassa on yllättävän pessimistinen osio mitä tulee Jonathanin jälkeiseen aikaan. Jonathanin arvostus seuraajapiirissä (opetuslapset) muuttuu palvonnaksi ja johtaa päinvastaiseen tulokseen kuin mikä teoksen alkuperäinen sanoma oli. Vaan kirjailija kääntää sen jälleen löytämiseksi, eikä voi välttyä maan päälle tosiuskovien joukkoon paluun vertauskuvasta, jonka loppu herättää. Tarina on jokseenkin naiivi, mutta se on kiehtonut valtavaa määrää lukijoita. Onko se siis onnistunut tehtävässään, vai kiehtooko se massoja vain ajattelemaan vapautta ja yksilöllisyyttä odotuksen vallassa varsinaisesti toteuttamatta sitä.

Ekirja, kuten todennäköisesti myös painettu versio, sisältää melkoisen määrän lokkikuvia. Ihan turhaa sivujen täytettä suoraan sanottuna. Jos kuvissa on jotain esteettisesti ajatuksia herättävää, se ei toiminut minulle. Kirjan pohjalta on tehty elokuvakin, mutta se on jossain vaiheessa äänestetty kategoriaan "50 kaikkien aikojen kehnointa elokuvaa", joten ei siitä enempää. Kirjanen on nopeasti luettu ja jos ei jää miettimään vertauskuvia, menee ihan ok:na eläinfantasiana. Melkein toivon, että olisi pysytty kuitenkin niissä lentoteknikoissa, jotka olivat varsin kiinnostavia kuvauksia.

lauantai 3. helmikuuta 2018

Robin Hobb: Assassin's Fate

Selasin blogiani ja huomasin, että olen unohtanut kertoa lukukokemukseni Robin Hobbin Fitz and the Fool -trilogian viimeisestä kirjasta Assassin’s Fate (2017), vaikka luin sen jo viime kesänä. Kirjasta olisikin ollut mahdotonta blogata heti, sillä kirja päättää Fitzin ja Foolin yli 20-vuotisen tarinan, joka alkoi kohtaamisesta Assassin’s Apprenticessä (1995). Se on fanille rankka paikka.

Fitz jatkaa matkaansa Clerresiin päämääränä kostaa kaapatun läheisensä menetys ja Narrin saama kohtelu. Kostomatka muuttaa kuitenkin muotoaan uusien kohtaamisten ja muiden tavoitteiden vaikutteesta. Välillä ratkaisut tuntuvat katoavan näköpiiristä. Elolaivat kohtaavat lohikäärmeet ja niiden miehistö joutuu uusien haasteiden eteen. Matka vaatii kaikilta suuria uhrauksia, jotta vanhat ja uudet vääryydet saadaan oikaistua, mutta ennen kaikkea se ratkaisee Fitzin ja Narrin kohtalon.

On se niin vaikea kuvata kirjan sisältöä siten, ettei paljasta tärkeitä asioita. Robin Hobb on aina saanut minut itkemään ja sai nytkin. Jopa tällä hetkellä, kun lukemisesta on kulunut puoli vuotta, en voi välttyä liikuttumiselta. Hobb on kirjoittanut hahmonsa ja maailmansa niin ihon alle, että tarinan vaikutus on aina suuri. Pelkäsin sarjan viimeistä kirjaa juuri sen vuoksi, etten tiennyt miten reagoisin siihen. Suru ja kaipuu tuli, mutta eihän näitä teoksia mikään vie meiltä pois. Niihin voi palata aina myöhemminkin.

Kirjassa on useita käänteitä ja tapahtumia, jotka kirpaisivat. Tuli tunne, että haluaisin säilyttää asiat sellaisena, kuin ne ovat olleet ja rakkaiksi käyneet. Vaan näinhän sen piti mennä, kuin kirjailija sen kirjoitti. Hobb on eräässä toisessa trilogiassaan kirjoittanut lopun, joka oli pikkuisen liian ”onnellinen” minun makuuni. Tässä hän kirjoittaa lopun, jonka tavallaan toivoinkin, vaikka ei se minua ”onnelliseksi” tehnytkään. Tällä kertaa kirjassa verkkaiset hetket eivät häirinneet, vaan olivat kaikki ihan paikallaan. Been hetkien rankkuus söi aikalailla. Hobb tiesi mitä teki.

Matka on päättynyt. Kakkososan jälkeen minulla oli halu lukea aiemmat trilogiat uudelleen, mutta juuri nyt olen seesteisessä ”antaa ajan kulua” –tilassa. Ehkä jonain päivänä. Seuraavaksi Hobbilta saadaan Lindholm-materiaalia. Olen valmis.

torstai 1. helmikuuta 2018

Billy O'Shea: Vieterivoiman valtakunta

Billy O’Shean Vieterivoiman valtakunta pääsi ilmestymään viime syksynä erittäin vähäisellä huomiolla ja mainostuksella. Näin ainakin pääkaupunkiseudun ja sen tapahtumien ulkopuolisena todettakoon. Alunperin 2014 ilmestynyt Kingdom of Clockwood aloittaa samannimisen sarjan, josta on englanniksi ilmestynyt kaikki trilogian kolme kirjaa. Ykköskirjan suomennos julkaistiin siis 2017.

Kyseessä on steampunk-teos (tai clockpunk) 2400-luvun Kantarborgin kuningaskunnasta, jolloin yhteiskunnat ovat romahtaneet ja taantuneet esiteolliselle aikakaudelle, eikä fossiilisia polttoaineita ole käytettävissä. Ihmiskunnan menneisyys on hautautunut maan alle irrationaaliseen kerrokseen, eikä siitä ole lupa puhua, saati kaivella. Niinpä mm. sähköaika ja avaruusaika ovat vain vaarallista hölynpölyä, eikä edes rautateiden muinaiseen olemassaoloon uskota. Karl Nielsen huomaa jo varhain lahjakkuutensa kellokoneistojen parissa ja valmistuu nuorukaisena kellosepäksi. Hän nousee taitojensa avulla kuningas Norbert II:n suosioon, mutta kuningas onkin hieman erikoislaatuinen, mikä johdattaa Karlin vaikeuksiin. Kuningas nimittäin haluaa vieterivoimalla kulkevan aidon veturin ja se vaatii puolestaan rautatien kulkeakseen. Ympärillä kiehuu ja juonia punotaan ja pian Karl huomaa olevansa jalat ilmassa matkalla kohti seikkailuja löytämään menneisyyden.

Vieterivoiman valtakunta vaikuttaa alussa nuortenkirjalta, mutta tarinan edetessä sen kerronnan tuntuma muuttuu aikuismaisemmaksi. Tämä saattaa johtua siitä, että alun tarina sijoittuu aika naiiviin maailmankuvaan, joka myöhemmin karisee vähemmäksi. Joka tapauksessa kirja on varsin hyvin sopiva laajalle ikäryhmälle. Tarina vetää hyvin, vaikka monet asiat jäävät vaille tarkempaa huomiota. Hahmoihin kaipaisi lisää lihaa luittein päälle ja tulevaisuuden taantuneen maailman kuvaustakin olisin voinut lukea enemmän. Ehkä trilogian tulevat osat auttavat tähän puutteen tuntuun. Toivoisin, että ainakin tulevissa osissa valotettaisiin mitä tapahtui menneenä aikana, mikä johti nykyiseen hetkeen.

Pidin kirjasta puutteista huolimatta ihan sen vuoksikin jo, että en ole melkoisen pitkään aikaan lukenut steampunk-tarinoita ja sille oli sijansa tämän hetken fiiliksissä. Pidin myös siitä, että vaikka tapahtumat alkavat Kantarborg-nimisessä paikassa, niin kartta kertoo, että Tanskan alueestahan on kyse ja kirjailija asuukin nykyisin Tanskassa. Kartta saa mielikuvituksen lentämään, vaikkakaan siihen ei ihan kirjassa vastata. Aion lukea sarjan jälkimmäisetkin osat, vaikka englanniksi, jos suomennoksia ei ilmesty. Tarina jää sen verran pahasti kesken, että eihän sitä voi tähän jättää.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...