Joulukuun 2019 luetut

Aloitin joulukuun lukemalla koko George R. R. Martinin  Tulen ja jään laulu -sarjan tähän astiset osat uusiksi. Tai oikeastaan kuuntelin ne äänikirjoina. Päälle luin ekirjana Fire and Blood -teoksen, sarjaan liittyvän Targaryenin suvun alkuvaiheista Westerosissa. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten 2011 alkuperäiskielisen kun luin Lohikäärmetanssin uusiksi ja tällä kertaa siis suomeksi. Maailmaan uppoutuminen on totaalista, sarja on erinomainen. Kuuntelin Korppien kestit ja Lohikäärmetanssin limittäin lukujen aikajärjestyksessä ja tämä ”yhdistetty kirja” toimi hyvin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Lohikäärmetanssi olisi vaatinut reippaasti editoimista. Juoni polki paikallaan ja kirjassa oli turhaa toistoa. Silti odotan seuraavaa osaa kuin kuuta nousevaa. Toivottavasti 2020. Fire and Blood oli välillä hieman tylsistyttävää luettavaa luetteloineen kuka kenenkin puolella oli ja kuka mainitsi mitäkin, mutta lohikäärmeet! Ja kuinka surullisia niiden kohtalot olivat. Odotan jo etukäteen mieli maassa jälkimmäistä osaa Targaryenien historiasta, jos se koskaan ilmestyy.

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli (A Game of Thrones 1996, suom. 2003)

George R.R. Martin: Kuninkaiden koitos (A Clash of Kings 1998, suom. 2004)

George R.R. Martin: Miekkamyrsky (A Storm of Swords 2000, suom. 2005)

George R.R. Martin: Korppien kestit (A Feast for Crows 2005, suom. 2007)

George R.R. Martin: Lohikäärmetanssi (A Dance of Dragons 2011, suom. 2014)

George R.R. Martin: Fire and Blood (2018)

Katherine Arden: Dead Voices (2019)

Katherine Ardenin Dead Voices jatkaa lokakuussa lukemani Small Spaces -pienoisromaanin tarinaa kolmesta lapsesta, Ollie, Coco ja Brian, jotka kokevat pelottavan kummia, tällä kertaa kingimäisessä lumimyrskyn saartamassa hotellissa. Dead Voices on mielestäni hitusen parempi kuin ensimmäinen osa tästä tulevasta tetralogiasta. Lapsille suunnattua kauhua. Pelotti hieman aikuistakin, joten enpä tiedä kuinka nuorelle tätä oikeasti voisi suositella. Juoni vaatii kirjailijalta selittelyä, mistä ikävä onnahtelu loppupuolella.

Philip Reeve: Tuhon aikakirja (Infernal Devices 2005, suom. 2006)

Luin Philip Reeven Kävelevät koneet -sarjan ensimmäisen saman nimisen osan 2011 ja toisen osan Kadotettu manner 2012. Kolmas osa, Tuhon aikakirja, on odottanut vuoroaan siitä asti, joten liitän kirjan Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Tom ja Hester ovat nyt aikuisia ja tarina keskittyy heidän tyttäreensä Wreniin. Luin ensimmäisten osien arvioni ja olen mitä ilmeisimmin pitänyt niistä enemmän kuin mitä nyt pidin Tuhon aikakirjasta. Varsinkin alku oli pysäyttäjä, mutta sinnillä jatkaminen palkittiin kuitenkin kohtalaisella tarinalla. Saas nähdä milloin saan luettua sarjan viimeisen osan.

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille (2019)

Briitta Hepo-ojan nuortenkirja Suomea lohikäärmeille tuntuu saaneen aikaiseksi ihastelua lukijoiden parissa ja kirjan nimi houkutteli minutkin lukemaan. Vaikka tarina on kekseliäs suomalaiseen ympäristöön, minua jäi harmittamaan tosissaan, että nimestään huolimatta kirjassa lohikäärmeet ovat sivuseikka. Ihmissuhteet ja luokkaerot veivät huomion. Ehkä olen jälleen väärää kohderyhmää. Tai luin teoksen liian pian Martinin Fire and Bloodin jälkeen ja lohikäärmejanoni jäi liian voimakkaaksi tullakseen tyydytetyksi tällä kirjalla (tai millään muullakaan)

Ennen joulua pikapyrähdin Lemony Snicketin äänikirjojen parissa ja kuuntelin neljä ensimmäistä osaa A Series of Unfortunate Events -sarjasta. Baudelairen lapset menettävät vanhempansa ja joutuvat orpoina sukulaistensa hoiviin. Ensimmäisenä heistä on vuorossa kreivi Olaf, josta ei päästä myöhemminkään eroon. Lapset kärsivät todellakin surkeista sattumuksista. Tarinat toistavat itseään kerta toisensa jälkeen ja enpä juuri innostunut enää jatkamaan viimeisten yhdeksän osan parissa, vaikka neljäs olikin parempi kuin kolmas ja toinen osa. Ehkä joskus vielä kuuntelen loput matkalukemisena. Kirjat ovat sopivan lyhyitä siihen tarkoitukseen.

Lemony Snicket: The Bad Beginning (1999)

Lemony Snicket: The Reptile Room (1999)

Lemony Snicket: The Wide Window (2000)

Lemony Snicket: The Miserable Mill (2000)

Maja Lunde: Lumisisko (Snøsøsteren 2018, suom. 2019)

Luin jouluna Maja Lunden lapsille suunnatun jouluisen tarinan Lumisisko, joka muistutti paljon monia muita vastaavia kertomuksia ja satuja, mm. Dickensin joulukertomus tuli mieleen. Surullinen tarina on kaunis, samoin kuin kuvitus.

M.R. James: Kummitustarinoita (valikoituja novelleja teoksesta The Collected Ghost Stories of M. R. James 1931, suom. 2019)

Heti joulutunnelmien jälkeen aloitin M.R. Jamesin Kummitustarinoita -kokoelman, johon on koottu 11 nimensä mukaista tarinaa 1800-lopulta ja 1900-luvun alusta. Hirvittävän pelottavia tarinat eivät ole, vaan aikakaudellensa tyypillisesti lähinnä epämiellyttäviä. Tarinat on kirjoitettu selittävään tapaan ja niissä esiintyy kiehtovasti vanhoja termejä, jotka antavat oman tunnelmansa. Termeille ja käännösratkaisuille löytyy kirjan loppuosasta selitteet. En ollut lukenut yhtäkään kokoelman novellia aiemmin, ja suosikikseni nousi Mezzotinto, jonka tyyliä ja aihetta on sittemmin toistettu muodossa jos toisessakin useaan kertaan eri tekijöiden toimesta niin kirjallisesti kuin visuaalisesti.

Joulukuun päätteksi kuuntelin C.J. Tudorin Liitu-ukko -äänikirjan (The Chalk Man 2018, suom. 2018). Tarina jäljittelee Stephen Kingiä niin selkeästi, että tällainen satunnainen King-lukijakin huomasi yhtäläisyydet neljän pojan ja tytön sattumuksissa pienessä kaupungissa. Pelottava klovni vain puuttui, mutta olihan mukana sentään salamyhäisiä liitu-ukkoja.

N.K. Jemisinin Emergency Skin (2019) päätyi kuunneltavaksi silmällä pitäen lyhyitä Hugo-ehdokas kategorioiden ehdokkuuksia. Tarinassa ympäristötuhon Maasta poistuneet matkaajat palaavat takaisin katsastamaan raunioita, olettaen ihmisten tuhoutuneen. Oletukset ja totuus eivät ihan käykään yksiin. Tarinan idea on ok, mutta toteutus niin naiivi, että olin hämmästynyt, että tämä yleensäkin on Jemisinin tuotos. Sävy oli humoristinen aiheesta huolimatta, ehkä hieman kieli poskella kirjoitettu, selittävä. En ainakaan itse aio nimetä tarinaa ehdokkaksi.

Vuodenvaihde menee Ursula K. Le Guinin parissa, mutta ne luetut lasketaan seuraavalle vuosikymmenelle.

Billy O'Shea: Vieterivoiman valtakunta

Billy O’Shean Vieterivoiman valtakunta pääsi ilmestymään viime syksynä erittäin vähäisellä huomiolla ja mainostuksella. Näin ainakin pääkaupunkiseudun ja sen tapahtumien ulkopuolisena todettakoon. Alunperin 2014 ilmestynyt Kingdom of Clockwood aloittaa samannimisen sarjan, josta on englanniksi ilmestynyt kaikki trilogian kolme kirjaa. Ykköskirjan suomennos julkaistiin siis 2017.

Kyseessä on steampunk-teos (tai clockpunk) 2400-luvun Kantarborgin kuningaskunnasta, jolloin yhteiskunnat ovat romahtaneet ja taantuneet esiteolliselle aikakaudelle, eikä fossiilisia polttoaineita ole käytettävissä. Ihmiskunnan menneisyys on hautautunut maan alle irrationaaliseen kerrokseen, eikä siitä ole lupa puhua, saati kaivella. Niinpä mm. sähköaika ja avaruusaika ovat vain vaarallista hölynpölyä, eikä edes rautateiden muinaiseen olemassaoloon uskota. Karl Nielsen huomaa jo varhain lahjakkuutensa kellokoneistojen parissa ja valmistuu nuorukaisena kellosepäksi. Hän nousee taitojensa avulla kuningas Norbert II:n suosioon, mutta kuningas onkin hieman erikoislaatuinen, mikä johdattaa Karlin vaikeuksiin. Kuningas nimittäin haluaa vieterivoimalla kulkevan aidon veturin ja se vaatii puolestaan rautatien kulkeakseen. Ympärillä kiehuu ja juonia punotaan ja pian Karl huomaa olevansa jalat ilmassa matkalla kohti seikkailuja löytämään menneisyyden.

Vieterivoiman valtakunta vaikuttaa alussa nuortenkirjalta, mutta tarinan edetessä sen kerronnan tuntuma muuttuu aikuismaisemmaksi. Tämä saattaa johtua siitä, että alun tarina sijoittuu aika naiiviin maailmankuvaan, joka myöhemmin karisee vähemmäksi. Joka tapauksessa kirja on varsin hyvin sopiva laajalle ikäryhmälle. Tarina vetää hyvin, vaikka monet asiat jäävät vaille tarkempaa huomiota. Hahmoihin kaipaisi lisää lihaa luittein päälle ja tulevaisuuden taantuneen maailman kuvaustakin olisin voinut lukea enemmän. Ehkä trilogian tulevat osat auttavat tähän puutteen tuntuun. Toivoisin, että ainakin tulevissa osissa valotettaisiin mitä tapahtui menneenä aikana, mikä johti nykyiseen hetkeen.

Pidin kirjasta puutteista huolimatta ihan sen vuoksikin jo, että en ole melkoisen pitkään aikaan lukenut steampunk-tarinoita ja sille oli sijansa tämän hetken fiiliksissä. Pidin myös siitä, että vaikka tapahtumat alkavat Kantarborg-nimisessä paikassa, niin kartta kertoo, että Tanskan alueestahan on kyse ja kirjailija asuukin nykyisin Tanskassa. Kartta saa mielikuvituksen lentämään, vaikkakaan siihen ei ihan kirjassa vastata. Aion lukea sarjan jälkimmäisetkin osat, vaikka englanniksi, jos suomennoksia ei ilmesty. Tarina jää sen verran pahasti kesken, että eihän sitä voi tähän jättää.

Bryan Talbot: Grandville Noël

Uusin ja sarjassaan neljäs Grandville-sarjakuva-albumi on jouluaiheinen, Grandville Noël. Rikosetsivä LeBrock ei pääse viettämään juhlapyhiä, vaan ottaa tehtäväkseen etsiä teini-ikäistä tyttöä, Bunty Spallia, jonka jäljet johtavat suosiota kasvattavaan, hyvin arveluttavaan uskonnolliseen kulttiin. Kulttia johtaa karismaattinen yksisarvinen, messiaaninen Apollo, jonka johdolla kampanjoidaan ihmisrotua vastaan. Samallla ihmisten vaatimukset tasa-arvoiseen kohteluun tiivistyvät ja saavat uusia muotoja. Ja kun huhu kiertää, että vuosisatoja vanha salainen evankeliumi olisi löytynyt ja se paljastaisi Jeesuksen rodun, tarvitsee LeBrock avukseen Yhdysvalloista Pinkertonin etsivätoimistosta Chance Lucasin ja rakastettunsa Billien ehtiäkseen nauttimaan jouluateriaa.

Grandville Noël on terävää satiiria, jopa aiempia albumeja enemmän. Tuntuu kuin Talbot olisi tässä osassa elementissään, eikä lukiessa ollut vähääkään samanlaista tämä-on-jo-nähty -tunnetta. Hieman harmittaa, etten viime worldconissa ehtinyt seuraamaan yhtään Talbotin ohjelmanumeroa, vaikka hän oli kunniavieraana. Jouluisen aiheen lisäksi tarinassa on paljon myös pääsiäiseen liittyvää symboliikkaa, eikä Talbot säästele säiläänsä uskonnon ja politiikan käsittelyssä.

 

Mistään höpönlöpön lumihiutaleisesta, maassa rauha ja kaikilla hyvä tahto -tarinasta ei siis todellakaan ole kyse. Päinvastoin. Raadollisuutta ja yhteiskuntakritiikkiä riittää, samoin kuin symboliikkaa ja viitteitä historiaan, kirjallisuuteen ja pop-kulttuuriin, joita on mielenkiintoista bongailla ja välillä huvittavaakin, kuten ensimerkiksi taulu yhden ruudun taustalla (alla).

Tässä tarinassa on muutamia harvinaisempia rotuja, joita mm. Apollo yksisarvisena edustaa. Steampunk-Pariisi on edelleen kiinnostava ja ihmisiä edustamaan on laitettu pari kuuluisaa sarjakuvahahmoa agitaattoreina. Mikä sinänsä hymyilytti, vaikka tiukasta ihmisoikeusjutusta ja ksenofobiastahan tässä on kyse. Tarina kehittyy hienosti kokoon ja juonellinen loppu on hieno. Kihelmöivä. Paras mitä tähän mennessä Grandvilleissä on ollut. Talbot on hyvien loppujen taituri. Toki myös päähahmojen kehityskaari nousee omiin mittoihinsa, joten seuraavassa Grandvillessä on odotettavissa mielenkiintoisia hetkiä. Nyt aloin miettimään onko Talbot ottanut jotain ideoita Michael Moorcockilta sarjaansa. Ei olisi ensimmäinen kerta, sillä ainakin Alan Moore on moorcockilaisuudestaan tunnettu.

Jep, hyvä albumi. Seuraavaa odotellessa.

Jean-David Morvan & Philippe Buchet: Sillage 1-9

Sillage on ranskalaisten Jean-David Morvanin ja Philippe Buchet’n luoma science fiction sarjakuva, jota on suomennettuna ilmestynyt yhdeksän albumin verran. Ranskankieliset yhdeksän ensimmäistä osaa ilmestyivät vuosina 1998-2006 ja suomeksi 2009-2014. Lukaisin kaikki osat jokunen kuukausi sitten ja kokonaiskuva jäi hieman vaisummaksi kuin toivoin.

1. Tulta ja tuhkaa 2009 (1998)
2. Yksityiskokoelma 2010 (1999)
3. Hammasrattaat 2011 (2000)
4. Pirun merkki 2011 (2001)
5. (J.V.J.) 2012 (2002)
6. Maailmmojen sota 2012 (2003)
7. Vankila 2013 (2004)
8. Ihmisluonto 2013 (2005)
9. Soluttautuja 2014 (2006)

Sillage (suom. vanavesi) on lukuisia aluksia ja sivilisaatioita käsittävä avaruusalusten kolonna, joka etsii koko ajan uutta teknologiaa, raaka-aineita ja rotuja. Sillage käyttää eri aurinkokunnissa liikkumiseen hyperportteja. Tarinan päähenkilö on haaksirikkoutunut nuori tyttö, Navis, joka on kasvanut viidakkoplaneetalla omassa yksinäisyydessään. Navis on villihkö ja metsästystaitoinen ihminen. Ensimmäinen ihminen johon Sillage on törmännyt. Navisilla on runsaasti omaa tahdonvoimaa, eikä hänellä on psionisia kykyjä, jotka luetaan älykkään elämänmuodon merkiksi Sillagessa ja johon järjestelmän hierarkia perustuu. Psionisen kyvyn puute on Navisin vahvuus, sillä hänen ajatuksiaan ei pysty lukemaan, mikä tekee hänestä erinomaisen agentin. Sillage kouluttaa Navisista taistelijan ja valjastaa hänet useisiin eri tehtäviin.

Sillage on lähtökohdiltaan huikean kiinnostava kokoelma erilaisia sivilisaatioita ja rotuja, joita tulee vastaan sarjan eri osissa. Tapahtumia kietoutuu myös juoneksi yhteen tarinan edetessä, joten en erityisesti selosta yksityiskohtia mitä missäkin albumissa tapahtuu. Lukiessa tuli hieman samanlainen tunnelma kuin Ian Banksin The Culturen ja Kage Bakerin samannimisen sarjan yhteydessä, että näennäisestä hienoudestaan ja edityksestään huolimatta, Sillagessa kaikki ei ole ihan kohdillaan. Kritisoitavaa löytyy ja taustalla on jotain muutakin. Lähinnä sarja vertautuu luonnollisesti tv:ssä nähtyihin kovaa scifiä edustaviin avaruussarjoihin, Battlestar Galacticaan, Farscapeen ja Babylon 5:een. Viitteitä myös muihin populaarikulttuurin hahmoihin  ja kirjallisuuteen löytyy.

Positiivisena pidän, että päähahmo on naispuoleinen ja häntä kohdellaan neutraalisti. Pidän Navisista ja hänen kehityksestään. Harmillisesti albumien tarinat ei vain aina toimi, ja ne ovat ajoittain kohtalaisen mitäänsanomattomia läpijuoksemisia. Samanlaista innostumista ja tunnesitoutumista ei synny kuin esim. Brian K. Vaughanin ja Fiona Stablesin Saga-sarjan yhteydessä (Saga 1, Saga 2, Saga 3), vaikka Sillagessakin on hetkensä. Piirrosjälki toimii minulle. Sarjan sisään pääseminen on varmaankin vaikeampaa kuin Sagassa myös koska ympärillä on koko ajan jotain uutta. Uudelleenluku olisi ehkä paikallaan. Mielikuvituksellista teknologiaa on tarjolla, mikä lasketaan positiiviselle puolelle.

Omaksi suosikseni nousi 3. osa eli Hammasrattaat (yllä oikea kuva), joka sijoittuu steampunk-sivilisaatioon. Mitä pidemmälle sarjan tarina etenee, sen enemmän siihen liittyy harmaita alueita ja suurempaa kuviota, ja odotankin kiinnostuneena miten sarja kehittyy, vaikka en välttämättä innosta hihkukaan. Käsittääkseni ranskaksi sarjaa on ilmestynyt ainakin 17 albumia. Englanniksi sarja (Wake) on lopetettu kesken, mutta toivottavasti suomeksi saadaan jatkotkin.

Magdalena Hai: Susikuningatar

Magdalena Hain Gigi ja Henry -trilogian viimeinen osa, Susikuningatar ilmestyi syyskuussa ja silloin se tuli myös luettua. Odotukset olivat korkealla, sillä ihastuin kahteen ensimmäiseen osaan, Kerjäläisprinsessaan (arvostelu) ja Kellopelikuninkaaseen (arvostelu).

On kulunut kolmisen vuotta Kellopelikuninkaan tapahtumista. Matkalla kohti Umbroviaa, Gigi on jäänyt Pariisiin joksikin aikaa opiskelemaan taistelutaitoja mestari Oniwakan johdolla valmistautuakseen Susikuningattaren tehtäväänsä. Edessä on väistämättä yhteenotto vallananastaja Andros Luopion kanssa. Onneksi lähellä ovat uskolliset ystävät Henry ja Mussovits, mutta ihmissusien kunnioitus ja uskollisuus on ansaittava muinaisesta valasta huolimatta, sillä Gigissä virtaava varcolacien veri ei vakuuta läheskään kaikkia asettumaan hänen tuekseen, kun kyseessä on Umbrovian kohtalo.

Susikuningatar teki sen jälleen. Kuten aikaisemmatkin, myös viimeinen osa on persoonallinen ja yllätyksellinen. Ihmissuhteet toimivat, eikä mukana ollut nuorille suunnattujen kirjojen tavanomaisuuksia ja imelyyksiä. Gigissä on syvyyttä, joka sai minut kunnioittamaan hahmoa entistä enemmän. Kuvitteellisessa steampunkmaailmassa on kuohuvaa historiaa, kuohuvaa nykyaikaa, tuskaa ja kauneutta, jotka kaikki vaikuttavat aidolta. Samalla mukana on pelottavia mysteereitä ja yliluonnollisuutta, joka jää sinne jonnekin, kihelmöimään. Ihmiskohtaloita jää auki, tulevaisuus on edessä, mutta kuka tietää millaisten polkujen varrella ja päässä. Kun sain kirjan loppuun, olin hetken hämmentynyt kaikesta mikä jäi ilman päätöstä, mutta muutamien viikkojen sulattelu toi etäisyyttä yksityiskohtiin ja kokonaistunnelmaksi jäi haikeus ja kaipaus. Kunnes muistui taas mieleen jokivarren heitteikön paalutus -juttu ja hörähdin nauruun.

Susikuningatar oli lukukokemuksena hyvin henkilökohtainen. Pariisi-osio ei minua varsinaisesti innostanut, vaikka mestari Onikawassa olikin ainesta vaikka mihin. Minulle Umbrovian matkan tunnelmallisin osa oli Unkari ja Karpaatit, sillä olen itse matkustanut noissa maisemissa opiskelujeni alkuaikoina syksyn kirpeydessä hirvien kiimajahtien ja villisian metsästyksen aikaan. Huimat nousut vuorten kapeita rinneteitä, basalttipylvässeinämät, erämaamökit pihanuotioineen, hirvien mylvintä pimeydessä, kuolleita villisikoja kuorma-auton avolavalla. Minkä jälkeen laskeutuminen pustalle romaniperheiden joukkoon, pienelle markkina-alueelle. Länsimaisten nuorten joukon ilmestyminen keskelle tiivistä heimoyhteisöä sai aikaan epäluuloja ja jopa vihamielistä käyttäytymistä. Kaikki nuo kokemukset ja tunnelmat nousivat esiin eri kohdissa Susikuningattaren lukemista.

Romanit ovat kiehtova lisä kirjan hahmoissa, etenkin erikoinen Simza-tyttö, mutta varcolacit ovat huikeita. Niiden tavat ja kulttuuri, yliluonnolliset elementit ja kehityshistorian raadollisuus on parasta mitä vähään aikaan on vastaan tullut tätä lajia kuvaavassa kirjallisuudessa. Hitto soikoon. Steampunk-maailma on entistä tuhdimpi kellopelisotilaineen ja ilmalaivoineen, mikä vain tekee kokonaisuudesta värikkäämmän ja monisyisemmän. Ajoittain ehkä oli hieman ähkyä kaikesta, mutta vaikka Susikuningatar on lähes 450 sivun mittaisena sarjan pisin kirja, se ei ollut yhtään liian pitkä. Tarinaa olisi voinut lukea pidemmältikin.

Entä nyt? Todella vaiheessa -blogin Anna kävi Turconessa kuuntelemassa Magdalena Hain ajatuksia, ja kiinnostavaa on, että jotain tarinaa voisi olla mahdollisesti jossain vaiheessa tulossa Gigin ja Henryn maailmasta. Itseäni kiinnostaisi enemmän miltä maailma näyttäisi 60 v. Gigin silmin ja miten maailman tapahtumat ovat Umbroviaa kohdelleet, mutta ilmeisesti Susikuningattaren jälkeiseen aikaan ei kirjailija aio palata. Mitä sitten onkin jatkossa tulossa, se varmastikin on tsekkaamisen arvoista. Todella vaiheessa –blogin lisäksi Susikuningatar on luettu ja tykätty myös Kujerruksia-blogissa.

Erittäin suositeltava kirjasarja.

Swecon 2014 -raportti 3: Steampunkfestival – kunniavieraat ja paneelit

Kunniavieraat: Mike Perschon, Miriam R. Roček, Chris Wooding, Cory Doctorow

Mike Perschon, Miriam R. Roček, Chris Wooding, Cory Doctorow, Hillevi Pleijel

Steampunkfestivalin ulkoisten puitteiden ohessa pyrittiin paneeleissa ja esitelmissä selittämään höyrypunkin syvintä olemusta, mikä loppujen lopuksi ei ole niin auvoisaa iloittelua kuin voisi kaikista tilpehööreistä päätellä. Kuten jo ensimmäisessä raportissa sanoin, steampunk ei ole minun suosikkigenreni, enkä ole tutustunut paljoa sen subkulttuureihin tai sellaisiin kirjailijoihin kuin James P. Blaycock ja K.W. Jeter, jotka mm. steampunk-tutkija Mike Perschon monien muiden tavoin listaa steampunkin ensimmäisen aallon perusjaloiksi USA:ssa, lisäten joukkoon Tim Powersin ja luonnollisesti Michael Moorcockin, joka poikkeaa edellisistä ollen reilusti poliittisesti kantaaottava ja englantilainen. Perschon sanoo Blaylockin ja Jeterin kirjoittavan kevyttä ja hauskaa kamaa Moorcockiin nähden. Moorcockin Oswald Bastable-trilogia on minulle tuttu (arvosteluja Moorcockin teoksista), samoin Tim Powersin Anubiksen portit (arvosteluja Tim Powersin teoksista) niin ikään. Philip Reeven, Philip Pullmanin, Cherie Priestin, Gail Carrigerin, Kage Bakerin, Lavie Tidharin, Genevieve Valentinen, Madgalena Hain ja muutamien muiden kirjailijoiden teoksia on luettuna ja sarjakuvista Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga on katsastettuna, kuin myös Grandville. Cory Doctorowin teoksista olen lukenut vain yhden ja Chris Woodingia en valitettavasti ollenkaan. Steampunk-aiheisia leffojakin paneeleissa sivuttiin, mutta useimmista olen samaa mieltä kuin Perschon oli: surkeaa ja kamalaa.

Gillian Redfearn, Chris Wooding, Karin Tidbeck , Cory Doctorow

Kävin festivaaleilla kuuntelemassa seuraavat paneelikeskustelut ja esitykset:

• Is there an underdeveloped PUNK potential in Steampunk? (Miriam R. Roček, Mike Perschon, Chris Wooding, Cory Doctorow, Hillevi Pleijel)
• GoH Speech: Cory Doctorow
• GoH Interview: Chris Wooding
• Fysikshow: Nikola Tesla (Staffan Yngve)
• GoH Interview: Miriam R. Roček
• Being a writer (Cory Doctorow, Karin Tidbeck, Chris Wooding, Gillian Redfearn) 
• What is Steampunk?/The Steampunk Aesthetic (Mike Perschon)
• White privilege and the dark side of Steampunk (Anders Blixt, Miriam R. Roček, Chris Wooding, Nene Ormes, Hillevi Pleijel)
• What happened to cyberpunk? (Tommy Persson, Johan Frick, Cory Doctorow, Socialist Simon)
• Buckminster Fuller (Britt-Inger Johansson)
• Updating our nightmares beyond 1984 (Thomas Recktenwald, Johan Schimanski, Chris Wooding, Cory Doctorow, Hans Persson)

Hans Persson, Thomas Recktenwald, Johan Schimanski, Chris Wooding, Cory Doctorow

Huomasin esityksiä kuunnellessa, että minulla on paljon kirjallisia vajavuuksia tai peräti aukkoja tietämyksessäni, mikä tietenkin johtuu siitä, että genreklassikoissa on vielä niin paljon lukemattomia teoksia. Mutta niitä aukkoja yritän paikata pikkuhiljaa joka vuosi.

Jeff VanderMeerin ja S.J. Chambersin The Steampunk Biblen humoristinen kaava steampunkille:

Steampunk = Mad scientist Inventor [invention (steam * airship or metal man / baroque stylings) * (pseudo) Victorian setting] + progressive or reactionary politics * adventure plot

Vaan vaikka olisi kuinka huumoria, siinä ovat ne osa-alueet, jotka steampunkista löytyvät. Mike Perschon listasi omassa luennossaan kolme esteettistä piirrettä, jotka subgenrestä löytyy: hyper-viktorianismi, teknofantasia ja retrofuturismi. Ensimmäisessä pyritään toistamaan ja elvyttämään viktoriaanista aikaa niin lavealla käsityksellä kuin mahdollista. Siinä korostetaan ylenmäärin rekvisiittaa, goggleseja ym. joilla ei oikeasti ole virkaa, ne vain näyttävät cooleilta (naisten pienistä hatuista Perschon vitsaili liekö ne kutistuneet pesussa). Teknofantasiassa nousee pinnalle mitä mielikuvituksellisimmat vempeleet ja aseet, joissa on paljon pieniä osia ja mittareita, eivätkä ne oikeasti olisi lähelläkään toimintakuntoisia. Retrofuturismi on nykyajan näkökulma siihen millaisena kuvittelemme menneisyydessä ihmisten kuvitelleen tulevaisuuden, mikä ei useimmiten ole kuitenkaan se kuinka todellisuudessa on ollut. Perschon on muuten loistava esiintyjä, hauska, mutta silti asiallinen ja selkeä. En pahastuisi, jos hänet saataisiin Suomeenkin vaikka Finnconiin.

Taisi olla Doctorow, joka totesi steampunkissa olleen kolme aaltoa, joista ensimmäinen oli alunperin kirjallisuuteen liittyvä. Jeter kehitti nimen vitsinä cyberpunkin muunnoksena, mutta koskapa se oli iskevä ja tarttuva, se jäi elämään, vaikka toisenlaisiakin nimiyritelmiä oli tarjolla. Steampunkin kakkosaallossa tuli mukaan pukeutuminen ja kolmas aalto syntyi teknologian / pseudoteknologian voimin. Ensimmäisessä paneelissa oltiin yhtä mieltä, ettei steampunk ole koskaan oikeastaan ollut työväestön juttu, vaikka 1800-luvulla oli monenlaista liikehdintää ja oikeuksien perään kuuluttamista. Kaikki osa-alueet steampunkista eivät sisällä punkia ollenkaan, yksi mainituista oli kustannustoiminta, mitä tarkasteltiin lähinnä ehkä suurten kustamoiden liiketoimintana, mikä ei missään vaiheessa varmaankaan kapinoi tai nouse ainakaan itseään vastaan. Olemmeko me Suomessa samaa mieltä, kun steampunkia julkaistaan marginaalitoimintana? Doctorow huvitti yleisöä vertaamalla varsinaista punkia ja steampunkia toisiinsa: kukaan steampunkkari ei kymmenen vuotta sitten hengaillessaan puistossa saanut turpiinsa silinterihatun vuoksi.

Steampunkin kriittisyys ja kapinallisuus puhuttivat myös paljon. Esim. Blaylock kuulemma vei steampunkia ensimmäisten joukossa ns. köyhälistöympäristöön, mutta ei juurikaan kritisoinut tilaa. Steampunk-maailmoissa eletään usein dystopioissa, vinksahtaneissa vaihtoehtohistorioissa, mutta kuinka paljon niissä pyritään parantamaan tilaa, saamaan aikaan muutosta, eikä vain kuvata pysähtyneesti miten asiat ovat? Moorcockin poliittisuus ja anarkismi koettiin merkittäväksi ja häntä ylistettiin mennen tullen. Steampunkin pimeänä puolena tuotiin esille parissakin paneelissa valkoisten (miesten) maailmankuva, viktoriaanisen ajan aristokraattisuuden ja kolonialismin idealisointi ja rasismi, jota ei varsinaisesti ihannoida, mutta ei myöskään erityisesti tuomita. Intialaisten näkemys Britannian siirtomaaherruuden ajalta on hyvin toisenlainen kuin brittien, joiden historianopetuksessa ei vieläkään tuoda esille toisenlaista näkökulmaa (ei tosin ole ainoa maa, joka on haluaa olla putkinäköinen omalle historialleen). Mielestäni White privilege and the dark side of Steampunk -paneelissa oli ajoittain vaivautunut tunnelma, varsinkin kun yleisöltä ryhdyttiin tiedustelemaan ihonväriin liittyvää identifioitumista, mutta lopputulema oli, että on tärkeää, että rotuun ja sukupuoleen liittyvistä epäkohdista puhutaan yhä enenevässä määrin.

Miriam R. Roček aka Steampunk Emma Goldman puhui omassa haastattelussaan steampunkin poliittisuudesta ja yhteiskunnallisuudesta sekä itäisestä naapurimaastamme lähtöisin olevasta kirjailija/anarkisti/feministi Emma Goldmanista, jota J. Edgar Hooverin kerrotaan luonnehtineen yhdeksi Amerikan vaarallisimmaksi anarkistiksi. Goldman joutui aatteidensa ja toimintansa vuoksi vankilaankin. En ole aikaisemmin perehtynyt Emma Goldmaniin, mutta Ročekin kuvaus hänestä kiinnosti kovinkin.

Wooding jäi hieman taka-alalle minun ohjelmassani. Kävin kuuntelemassa kyllä hänen GoH-haastattelunsa, mutta en tehnyt muistiinpanoja, eikä päähän jäänyt matkapäivän iltana enää mitään muistiin. Doctorowin GoH-puhe oli kylmää kyytiä yhteiskunnan isoveli valvoo -hengessä. Digitaalisessa maailmassa yksilön yksityisyys on menetetty tavoilla, joista kaikki emme ole edes täysin tietoisia. Internet ja digitaalisten tuotteiden copyright-asiat tulivat myös pinnalle suojauksineen, jotka eivät palvele ihmisiä, päinvastoin. Doctorow puhui paljon ja monista asioista, kriittisesti ja arvostellen. Yksi aiheista oli tämä (Ylen uutinen 2.7.2014). iPadin käyttö tai Facebookin selaaminen ei tuntunut kauhean mielekkäältä sen jälkeen. Älä itke ruma lapsi -blogista löytyy lisää kuvausta niin Doctorowin kuin Woodingin perjantain ohjelmista kuin myös sellaisista ohjelmanumeroista, joihin itse en osallistunut. Hienoa ja tarkkaa kuvausta myös lauantain ohjelmasta, etenkin Being a writer ja White privilege and the dark side of Steampunk -keskusteluista löytyy lisäksi tästä. Kannattaa käydä vilkaisemassa.

Menin innoissani katsomaan Nikola Tesla -showta heti lauantai-aamuna, mutta se jäi hieman pettymykseksi, sillä kokeiden tulokset eivät näkyneet kovinkaan hyvin, kuten kuvassa teslakäämin purkaus. Tällaisissa puitteissa ei näköjään voi tehdä oikeutta Teslalle. Yngve toki oli ihan asiantunteva ja huumorintajuinen esiintyjä, mikä pelasti paljon. Emma Goldmanin lisäksi toinen henkilöhahmo, johon tutustuin esitelmän muodossa oli Buckminster Fuller, keksijä ym, joka tuntui epäonnistuneen monessa asiassa aikanaan, mutta jonka keksinnöistä ainakin geodeesinen kupu/pallo on jäänyt elämään, kuin myös fulleriinit on saaneet nimensä hänen mukaansa. Muistan joskus tutkailleeni Dymaxion karttaakin. Fullerista esitelmöi professori Britt-Inger Johansson. Mainitsenpa vielä steampunk-tanssiaiset, jotka pidettiin lauantaina ja joihin en luonnollisestikaan osallistunut, kun ei ollut sopivaa asustetta. Ja vaikka tanssiaiset olivat enemmänkin viktoriaanisen ajan glorifiointia ja vähemmän punkia, niin ilmeisesti nekin olivat ihan paikallaan tällaisessa tilaisuudessa.

Tommy Persson, Johan Frick, Cory Doctorow, Socialist Simon

Steampunkfestivaaleilla tapahtui ja puhuttiin paljon, ihmiset olivat kerrassaan ihania, niin itse tapahtumassa kuin myös sen ulkopuolella. Bussimatkoilla tuli juteltua ruotsalaisen fandomin edustajien kanssa enemmänkin. Kylmäähän Gävlessa oli kuin pohjoisnavalla, mutta vaikka jäädyin ja kastuin vuoron perään (omaa tyhmyyttä kun jätin milloin takin, milloin sateenvarjon tai peräti molemmat hotellille), niin tunnelmaa se ei pilannut. Kokemisen arvoinen tapahtuma.

Ensi vuonna Swecon/ConFuse2015 on elokuussa jollain muulla teemalla ja paikkakuntana on Linköping. Ensimmäiseksi kunniavieraaksi ilmoitettiin Madeline Ashby. Odotettavissa on siis ainakin robotiikkaa ja humanoideja. Eiköhän sinne tule lähdettyä. ConFusen logo näyttää todella kiinnostavalta.

Swecon 2014 -raportti 2: Steampunkfestival – näyttelyt ja myyntipöydät

Viime viikonlopun Steampunkfestivalin/Swecon 2014 -raportin toisessa osassa on näkymiä rautatiemuseon näyttelyistä ja festivaalin myyntipöydistä ja ammatinharjoittajista. Samoin kuin asusteissa, olin vaikuttunut yksityiskohdista. Näyttelyhalleja oli kuusi, joista viisi olivat rautatiemuseon näyttelyjä ja kuudes pyhitetty erityisesti steampunk-teemalle. Myyntipöydät olivat junavaunujen keskellä, mikä lisäsi tunnelmaa.

Isoja ja pieniä junia sekä muunlaisia ajoneuvoja. Tylypahkan pikajunallakin matkustanut yours truly oli ihastunut seikkaan, että alueella kahvilakin oli junavaunu. Ahdas, mutta tunnelmallinen. Ensimmäisessä kuvassa on erityisesti tapahtumaa varten koristeltu steampunk-juna.

Merellä ja ilmassa. Nämä olivat steampunk-näyttelyn helmiä. Sukellusveneen ikkunasta näkyi yksittäisiä kaloja, kalaparvia, erilaisia aaltoliikkeitä ja merenpohjan sekoittumista. Sitä saattoi katsoa hypnotisoituneena vaikka kuinka kauan. Meri on rauhoittava.

Sisustusvinkkejä.

Aika näkyy.

Piha-alueella oli varietee-teltta ja Dr. Cagliostro’s Cabinet of Curiosities. Teltan edustalla esiintyi suuri ja mahtava monitaituri Castor, jota en tosin ehtinyt kovin pitkään seuraamaan. Kirppusirkusta katsoin kahden esityksen verran. Esiintyjien joukossa oli mm. lahjakas suomalainen Pirjo-kirppu. Ensin nähtiin uimahyppy, jossa vesi loiskahti ihan kunnolla, ja toisessa suoritettiin huimapäinen kanuunankuulalento, jossa oli käydä huonosti, mutta onneksi kirppusirkuksen omistajalla oli hallussaan elvytystaidot.

Hullusti hattuja ja hatuntekijät! Maskeja.

Vaatteita ja tarvikkeita

Musiikki soi ja Johan Anglemark on uskaltautunut ammattilaisen käsiin.

Ja sitten oli tietysti Helsinki in 2017!

Raportin kolmas osa tulee jossain vaiheessa myöhemmin. Steampunkfestivalin sivuilta löytyy muuten koottuna linkkejä muiden blogikirjoituksiin, kuvagallerioihin ja videoihin. Varsinkin täällä ja täällä on ihastuttavia näyttely ja myyntipöytäkuvia.