keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Ursula K. Le Guin: Muistamisen taito

Muistamisen taito (2008) on Läntisen rannan aikakirjojen kolmas ja viimeinen osa, alkuperäiseltä nimeltään Powers (2007). Sarjan kolmesta osasta muistin sen tapahtumat parhaiten, mutta uudelleenluvun myötä myös tunnelma palautui varsin elävänä mieleen. Viimeinen tarina on selkeästi pisin 480 sivun mitalla (Näkemisen lahja 252 s. (arvostelu), Sanan mahti 320 s. (arvostelu)).

Etran kaupunkivaltiossa Arcamandin talossa orjana olevalla, Suomaalta varastetulla Gavrililla on kyky muistaa asioita niin menneestä kuin tulevastakin. Hänen sisarensa Sallo varoittaa häntä paljastamasta kykyään, sillä siitä ei pidetä ja se saattaisi olla vaarallista. Gavril tuntee olevansa onnellinen ja onnekas saadessaan olla juuri Arcamandin orjana, saadessaan leikkiä talon lasten kanssa ja opiskella kirjoista, mutta pian tapahtumat kääntyvät huonompaan suuntaan, kun Gavrilin etukäteen näkemän muiston mukaisesti Casicarin vihreä armeija ryhtyy sotatoimiin Etraa vastaan. Gavril joutuu huomaamaan, että luottamus on helppo menettää, eikä orjalla ole mahdollisuutta kunnioitukseen saati tasa-arvoon.

Kuten aiemmatkin osat, myös Muistamisen taito on kasvutarina. Teemat ovat vahvat, orjuus, luottamus ja tasa-arvo, kirjoja ja oppimista unohtamatta. Vaikka tarinan päähenkilö on nuori poika, ei kirjaa voi sanoa nuorille aikuisille suunnatuksi kirjaksi. Sarjan aikana on pikkuhiljaa hivuttauduttu lähemmäs aikuisille suunnattua kirjallisuutta, ja tarinoiden filosofinen ulottuvuus sen kun kasvaa. Gavril käy läpi ehkä aikakirjojen rankimman matkan oivallukseen ja koskapa Le Guin kuvaa tuon matkan kunnioitettavan hienolla tavalla, myös lukijan joutuu kokemaan tuntemuksia, jotka ainakin minua liikuttaa ja koskettaa.

On mielenkiintoista huomata, miten sarjan kirjoissa siirrytään astetta tiukempiin rajoituksiin vapauden suhteen. Näkemisen lahjassa päähenkilöt ovat käytännössä vapaita, mutta heitä sitoo perinteet ja odotukset. Sanan mahdissa päähenkilö elää miehitetyssä kaupungissa, mutta hän ei varsinaisesti ole orja, vaikka varsinkin naisena hänen liikkumistaan on rajoitettua ja hän joutuu elämään pelossa varoen sanomisiaan. Omiensa joukossa hän on kuitenkin kunnioitettu ja rakastettu. Muistamisen taidossa päähenkilö on orja, jota ehkä kohdellaan hyvin, mutta hän on kuitenkin omistustavaraa, ei kunnioitettu omana itsenään, eikä kohtelustakaan voi olla varma. Ensimmäisen kirjan Orrec ja Gry esiintyvät jokaisessa osassa, mutta heidän osuutensa pienenee kirja kirjalta.

Muistamisen taidossa esitellään jälleen pari uutta kulttuuria ajattelu- ja toimintatapoineen ja kuvataan kaupunkivaltioiden keskinäisiä (sotaisia) suhteita. Suomaiden käyttäytymistavat ovat kiehtovia ja niistä löytää myös piirteitä Le Guinin monesti aiemminkin kirjoittamista kahtiajakautuneista yhteisöistä, missä miehet ja naiset ovat luoneet niin omat kuin yhteiseen kanssakäymiseen liittyvät säännötkin. Metsän rosvojen osuus ärsytti minua jopa enemmän kuin Arcamandin vaihe, sillä Arcamandissa oltiin tietoisesti eri asemassa, mutta metsässä oli tarkoitus luoda uutta maailmaa. Silti kahlattiin samassa paskassa. Kyllä sai Le Guin irti tältä lukijalta tunteenpaloa. Arcamandia kevensi myös kauniit ja haikeat tunnelmakuvaukset:
"Kun ajattelen tuota kesää ja sen jälkeisiä kesiä, on kuin katselisin meren yli kaukana veden takana kultaisena häämöttävää saarta, tuskin uskoen että joku tosiaan oli joskus asunut siellä. Ja silti kannoin sitä muistoissani suloisena ja intensiivisenä: tunsin kuivan heinän tuoksun, kuulin miten kukkuloiden sirkat sirittivät loputtoman kuuloisesti, maistoin auringossa kypsyneen varastetun aprikoosin, tunsin karkean kiven painon kädessäni, näin tähdenlennon upealla kesäisellä tähtitaivaalla."
Gavrilin ja Suomaiden kansan keskuudessa esiintyvä kyky, jota voisi eräänlaiseksi shamanistiseksi piirteeksikin kutsua, pysyttelee jälleen kohtalaisen taustalla, vaikka liittyykin tapahtumien kulkuun. Se ei ole kuitenkaan hahmon kannalta pääasia, kuten ei edellisissä kirjoissakaan, vaan ominaisuus, jonka kautta hahmo löytää todelliset kykynsä. Siksipä fantasiaelementtejä karttelevankin on suhteellisen helppo tarttua tähän kirjaan, joka niin ikään on itsenäisesti luettavissa.

Näin lopuksi kommentoin sarjan kirjojen nimien käännöksiä. Gifts ja Powers ovat niminä monisyisempiä kuin käännetyt nimet, Näkemisen lahja ja Muistamisen taito. Kakkososa Voices täyttyy Sanan mahdilla kohtalaisen hyvin, mutta muut jäävät vajaiksi. Suorat käännökset eivät tosin toimi nekään kovin hyvin monimerkityksellisyytensä vuoksi, joten käännökset puolustavat siinä mielessä paikkaansa. Jälleen kerran joutuu kuitenkin miettimään, mitä kaikkea tarina kuitenkin menettää käännöksen myötä. Joka tapauksessa, Läntisen rannan aikakirjat -trilogia on erittäin suositeltava lukukokonaisuus. Ursula K. Le Guin osoittaa olevansa edelleen taidokas tarinankertoja, yksi parhaista.

tiistai 26. helmikuuta 2013

Ursula K. Le Guin: Sanan mahti

Läntisen rannan aikakirjojen toinen osa, Voices ilmestyi englanniksi 2006 ja suomeksi 2007 nimellä Sanan mahti, jolloin luin sen ensimmäisen kerran. Sanan mahti sijoittuu samaan maailmaan kuin edellinen osa, Näkemisen lahja (arvostelu), mutta on itsenäinen tarina. Kirjassa esiintyy kuitenkin aiemman kirjan henkilöitä, joten taustan ymmärtämiseksi suosittelen kirjojen lukemista ilmestymisjärjestyksessä.

Memer on elänyt koko nuoren ikänsä miehitetyssä Ansulissa ja oppinut vihaamaan Asudarin autiomaista tulleita tunkeutujia, aldeja, jonka jälkeläinen hän itsekin puoliksi on äitinsä tullessa raskaaksi raiskauksesta miehityksen alussa. Aldit hallitsevat Ansulia raa’alla ja taikauskoisella otteella. Kirjat ovat demoneista ja lukeminen, ja jopa puhuminen kirjoista tai lukemisesta, on kuoleman uhalla kielletty. Ennen kirjastostaan ylpeä opiskelun tyyssija, on nyt puhdistettu kirjoitetuista sanoista. Memerin suvun Galvan väylävoudin kotoa Oraakkelin talosta löytyy kuitenkin yhä salainen kirjasto, johon ulkopuolisetkin salakuljettavat edelleen opuksia riskeeraten henkensä. Vain Galvan suvun jäsenellä on pääsy kirjastoon, ja Memer oppii lapsesta alkaen hieman pelottavassakin huoneessa väylävoudin johdolla tietoja maailmasta lukemisen kautta. Kun kuuluisa runoilija ja esiintyjä Orrec Caspro saapuu vaimonsa, eläintenkesyttäjä Gry Barren kanssa Ansuliin, alkaa tapahtua muutos sanojen voiman kautta. Ansulin ja Memerin kohtalo ovat kietoutuneet toisiinsa. Mutta onko mahdollista toteuttaa muutos rauhanomaisesti vai onko edessä vedenvuodatusta. Kapinalliset ovat liikkeellä asein ja Memerin sydänkin halajaa kostoa.

Le Guin siirtyy Näkemisen lahjan syrjäisestä maalaisympäristöstä kaupunkiin ja kauhun tasapainosta siirrytään pelon keskelle, miehittäjän vallan alle. Le Guin kuvaa realistisella, mutta siedettävällä tasolla aldien tekoja uutena isäntämahtina. On teloituksia, kidutusta ja raiskauksia, poltettuja rakennuksia, tuhottuja palvontapaikkoja ja myöhemmin rajoitettuja kansalaisoikeuksia. Varsinkin naisten asema tuntuu olevan melkoisen rankka, mistä syystä Memerkin esiintyy tarinassa usein poikana. Sanan mahdissa käsitellään uskontoja, valloittajan propagandaa, kapinallisuutta, politiikkaa, ja anteeksiantoa kohtalaisen monipuolisesti. Näkökulma on kuitenkin nuoren, joten asioita käsitellään myös vasta kehittyvän ymmärryksen kautta. Le Guin pääsee mielestäni hyvin Memerin pään sisään varsinkin kirjan loppupuolella, mikä on erityisen hienoa, että lähes kahdeksankymppinen kirjailija löytää yhä nuoren ajatusmaailman ja siihen liittyvän kourallisen mustavalkoisuutta, vaikka selvästikin näkyy, että ikä on tehnyt kirjailijasta lempeämmän ja viisaamman.

Le Guin kuvaa kahta erilaista kulttuuria, joiden välissä Orrec ja Gry ovat katalyyttina muutokselle. Sanan mahti on ylistys runoudelle ja kirjallisuudelle, ja vaikka karrikoidusti kirjaton kulttuuri vaikuttaa barbaariselta, kerrontaperinne löytää myös sen keskuudesta tervetulleen sijansa. Toki valloittajan yksijumalaisen kirkon papit ja tiukimmat seuraajat eivät hyväksy edes tarinankerrontaa. Kirjailija sekoittaa omaan tapaansa länsimaissa vallitseviin rodullisiin piirteisiin kiinnitettyjä stereotypioita. Näkemisen lahjassa hieman ärsyynnyin parin naishahmon kuvauksesta, mutta Sanan mahtia lukiessa ymmärsin paremmin aikakauden ja maailman olosuhteet, vaikka yhä hienoinen siloisuus arvelutti Gryn kohdalla. Gry saa kuitenkin väriä muutaman yksityiskohdan kautta. Yleensäkin hahmojen suhteen Le Guin tuntuu vaativan lukijaltaan yhtä paljon humaanisuutta ja anteeksiantoa kuin päähenkilöiltä, mikä ei välttämättä ole helppoa.

Tarinassa on ripaus taikuutta ja selittämätöntä, mikä palvelee tarinaa työkaluna, mutta ei ole esillä etualalla. Kirja sisältää tällä kertaa myös Läntisen rannan kartan, josta etsin heti Näkemisen lahjan tapahtumien sijaintipaikan ja tietenkin Ansulin. Käytin karttaa apuna myös sarjan kolmannen kirjan, Muistamisen taidon, tapahtumapaikkojen seuraamiseen, sillä kolmosessa karttaa ei jälleen ole. Kuten ykkösosan kohdallakin, pidän myös Sanan mahdin kansikuvaa onnistuneena ja tunnelmallisena. Sanan mahti liikuttaa hiljaisella tavalla, mikä on Le Guininille omaperäistä sanojen voimaa. Sitä on vaikea kuvata, se pitää kokea.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Ursula K. Le Guin: Näkemisen lahja

Lisää uusiksi luettujen kirjojen arvioita tulossa, tällä kertaa vuorossa Ursula K. Le Guinin fantasiatuotantoa. Kolmiosaisen nuorille suunnatun sarjan, Läntisen rannan aikakirjojen ensimmäinen osa Gifts ilmestyi vuonna 2004 ja suomennos Näkemisen lahja 2005.

Ylämaat on haja-asuttua köyhää, vuoristoista maaseutua ilman kehittynyttä teknologiaa, jossa elää sukuja, joiden keskuudessa periytyy erilaisia psyykkisiä erikoislahjoja. Orrec ja Gry kasvavat naapuruksina lapsesta saakka. Gryn lahjana on kyky kommunikoida eläinten kanssa, mutta hän haluaa käyttää kykyään muutoin, kuin houkutellakseen riistaa saaliiksi, mitä häneltä odotetaan. Orrecin lahja on tyhjäksi tekemisen taito, joka vaikuttaa olevan sen verran voimakas ja hallitsematon, että hän joutuu peittämään silmänsä, ettei vahingoittaisi ihmisiä vahingossa. Orrec ei taitoaan haluaisi edes käyttää. Ylämaiden suvut riitelevät toistensa kanssa ja varastelevat toisiltaan, naimakauppoja suunnitellaan niin, että kunkin suvut lahjat pysyvät voimissaan tai vahvistavat toista. Sukujen kesken vallitsee kauhun tasapaino tai eristäytyminen sen mukaan mikä kunkin erikoislahja on. Orrec ja Gry joutuvat etsimään omaa itseään ympäristön vaatimusten ja odotusten paineen alaisina, ja pohtimaan suostuako perinteisiin vai yrittääkö jotain uutta.

Näkemisen lahja on kirja, jossa Le Guin onnistuu jälleen antropologisessa maailmanluonnissa. Tarina henkii sellaisen kasvuympäristön henkeä, jonka pienen kylän kasvattina voin tunnistaa ja aistia rivien välistä. Olen palannut myös sukututkimuksen yhteydessä monta monituista kertaa kuvioon, jossa naapurimökkien ja -sukujen tyttäret ja pojat on liitetty/liittyneet yhteen syystä tai toisesta. Jos suvussani olisi ollut Le Guinin kuvaamia erikoistaitoja, esim. puukon taitoa, niin epäilen, että ruumiita olisi voinut syntyä. Tai ehkä joku eläinten kanssa kommunikoimaan pystyvä olisi kieltäytynyt kutsumasta hylkeitä tapettavaksi 1600-luvun alussa, mitäpä ei tietenkään olisi hyvällä katsottu. Olen iloinen, että suvussani ei löydy piirrettä mikä Le Guinin kirjassa tulee esille. Lähisuvussa riittävän kauan lisääntyminen aiheuttaa myös ongelmia. Le Guin ei kuitenkaan alleviivaa tätä, vaan antaa lukijan itse tajuta tiettyjä seuraamuksia.

Sosiaalisen ympäristön kuvaus ja historia sekä erikoislahjat ovat oivallisesti kehitettyjä ja niiden kautta kirjailija pystyy luontevasti tuomaan esille tarinan juonikuvion siten, että tärkein ymmärrys lahjoista syntyy loppupuolella. Lahjojen käyttämisen tasapainotila uumoilee syvempää taustaa. Orrecista löytyy nuoruuden kompleksisuutta, mutta muuten kirjan hahmot ovat hieman alakanttiin kuvattu. Gry ja Orrecin etelämpää Ylämaille varastettu äiti ovat pääosin ärsyttävän täydellisen oloisia, mutta onneksi Gryn äiti sentään hieman häivyttää naisten pyhimysmäistä roolitusta tässä kirjassa.

Pidän Näkemisen lahjaa onnistuneena kokonaisuutena, jossa on monia samoja kuvattavien yhteisöjen tarkasteluun liittyviä piirteitä kuin kirjailijan sf-tuotannossakin. Näkemisen lahja ei ole kuitenkaan mielestäni Le Guinin parhaimmistoa, mutta sehän ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö kyseessä olisi hyvin kirjoitettu ja kiinnostava kirja nuorille ja myös vanhemmille aikuisille. Le Guinin kohdalla arvosteluasteikko on vain kalibroitu omalle tasolleen. Kirjan kansikuvasta annan pluspisteen, pidän siitä. Läntisen rannan aikakirjojen kakkososan arvio ilmestyy blogissani lähiaikoina.

perjantai 22. helmikuuta 2013

Jack Vance: The Dying Earth (Iltaruskon maa)

Luin Jack Vancen Iltaruskon maan (1988) suomeksi noin viitisen vuotta sitten, mutta muistikuvat siitä eivät olleet enää kovinkaan selkeät kun otin sen uudelleen luettavaksi, tällä kertaa englanninkielisenä ekirjana. The Dying Earth ilmestyi alun perin vuonna 1950 ja se oli retro-Hugo -palkintoehdokkaana 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen. The Dying Earth koostuu kuudesta toisiinsa löyhästi kytkeytyvästä tarinasta (suluissa suomenkielinen nimi):
  • Turjan of Miir (Turjan, Miirin valtias)
  • Mazirian the Magician (Maziran Maagikko)
  • T'sais (T'sais)
  • Liane the Wayfarer (Liane Maankiertäjä)
  • Ulan Dhor (Ulan Dhor Ends a Dream)
  • Guyal of Sfere (Guyal Sfereläinen)
Kaikki tarinat sijoittuvat kaukaiseen tulevaisuuteen, ajankohtaan jolloin Maa on kuoleva planeetta, sillä sen aurinko on päätepisteessään. Tämä synkkä aikakausi piirtyy Jack Vancen käsissä kauniin haikeana kuvana himmeän punertavan auringon valossa. Kaupungit ovat historiaa, raunioita, joiden liepeillä entisen sivilisaation vähäiset jälkeläiset elävät omaa demonien ja taikuuden sävyttämää mielivaltaista elämäänsä. Tieteen ja taikuuden rajat ovat hämärtyneet. Ihmiset elävät koko ajan tietoisena Maan vääjäämättä lähestyvästä kohtalosta, vaikka kellään ei taida olla tietoa milloin lopullinen pimeys ja tuho on tulossa, ainakaan lukijalle sitä ei kerrota.
In the west the sun hung close to old earth; ruby shafts, heavy and rich as wine, slanted past the gnarled boles of the archaic forest to lay on the turfed forest floor. The sun sank in accordance with the old ritual; latter-day night fell across the forest, a soft, warm darkness came swiftly, and Turjan stood pondering the death of his latest creature.
Kokoelman ensimmäinen tarina kertoo Turjan-nimisestä velhosta, joka etsiessään luomisen salaisuutta, päätyy oppiin salaperäisessä Embelyonissa asuvan, kaikki loitsut hallitsevan ja näkymättömissä olevan Pandelumen luo. Turjan kohtaa Pandelumen epäonnistuneen kokeilun, kauniin T’saisin, joka ei kykene itse näkemään maailmassa kauneutta. Niinpä Turjan luo tämän ehyen kaksoiskappaleen T’sainin. Identtisten naisten kohtaamisen seurauksena T’sais aloittaa oman etsintämatkansa, jolla hän kohtaa muun muassa Liane Maankiertäjän, joka on hyvin itseriittoinen ja mieleltään jopa sairas, sekä Etarrin, joka onnettomuudekseen kärsii entisen ihastuksensa taikuuden vaikutuksista. Turjanin uusi kyky luoda keinotekoisesti elämää, saattaa hänet konfliktiin toisen velhon, Mazirianin kanssa. Selviytymiseen tarvitaan Turjanin luomaa T'sainia avuksi. Guyal on utelias kyselijä, joka haaveilee voivansa esittää kysymyksiä kaikkitietävälle Kuraattorille. Matkalla Museum of Maniin, hän joutuu vangituksi ja valitsemaan naisuhrin demoni Blikdakille. Kaiinin kaupungin hallitsijan, prinssi Kandiven veljenpoika Ulan Dhorin kadonneeseen Ampridatvirin kaupunkiin suuntautuvan matkan tavoitteena on päästä käsiksi muinaiseen tietoon ja valtaan. Tämä vaatii kahden kilpailevan uskonnollisen kultin hallussa olevien läpinäkyvästä metallista tehtyjen taulunosasten yhdistämistä.

Liekö johtuu lukemastani kielestä, mutta tällä lukukerralla The Dying Earthin maailma upposi paljon paremmin kuin aiemmin. Yksittäisissä tarinoissa on vanhahtava sävy, satumaista seikkailua, etsimistä ja vastoinkäymisten voittamista. Esimerkiksi Guyal joutuu selviytymään nuoren tytön ja tämän sedän juonitteluista, ennen kuin matka jatkuu seuraavaan koittelemukseen ja lopulliseen päämäärään. Vance käyttää niin perinteisiä satutarinoiden elementtejä, kuin keksii myös uusia tieteisfantasian elementtejäkin joukkoon. Taikuuteenkin Vance on saanut ajankohtaan nähden omaperäisyyttä, sillä se pohjautuu muinaiseen tieteeseen, siihen mitä maapallolla on ollut ennen kuin sen tuho alkoi. Taikuuden hallitseminen on voimaa ja sen tavoittelu on motiivina useimpiin kuvattuihin matkantekoihin.

Useimpien tarinoiden tyyli on, että kukin saa mitä ansaitsee. Hahmot ovat kovin suoraviivaisia, eivätkä ihan istu tämän päivän kyyniseen ajatusmaailmaan. Toisaalta, joskus tietynlainen puhdasotsaisuus on tervetullutta kaikessa naiiviudessaankin. The Dying Earth on vasta alkua maailmaan sijoittuville tarinoille. Tämän edemmäs en ole aikaisemmin lukenut, mutta jatkossa aion kyllä. Sen vuoksi luin myös tämän ensimmäisen kokoelman muistin virkistykseksi ja englanninkielisenä, koskapa jatkojakaan (The Eyes of the Overworld, Cugel's Saga ja Rhialto the Marvellous) ei ole käännetty. Toivottavasti jatko-osista löytyy lisää valaistusta esim. Embelyoniin ja Pandelumiin, jotka erityisesti kiinnostivat minua The Dying Earthissa.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

2012 Nebula-palkintoehdokkaat

Amerikan science fiction ja fantasia -kirjailijoiden järjestön, SFWA:n vuoden 2012 Nebula-, Ray Bradbury ja Andre Norton -palkintoehdokaslistat on julkaistu. Palkintojen saajat julkaistaan 19. toukokuuta ja valitsijoina ovat SFWAn jäsenet. Olisin merkinnyt kursiivilla ne kirjat, joihin olen tutustunut, jos olisin tutustunut yhteenkään. Tällä kertaa romaanikategoriassa ei ole yhtään luettua kirjaa, vaikka Saladin Ahmedin kirja onkin kyllä hankittuna. Jemisinin ja Kowalin teoksiin tuskin tulen koskemaan, koska kirjailijoiden aiemmat teokset eivät ole iskeneet. Connollyn teoksen juonikuvaus ei herättänyt niin ikään kiinnostusta, enkä innosta hihku Kiernanin tai Robinsonin teosten edessäkään. Hieman hämmentävä lista, mutta Nebula-ehdokaslistat ovat aina olleet vähän (minulle). Pienoisromskuista voisin kyllä lukea useammankin (Kress, Bodard, Liu).


Romaani
  • Throne of the Crescent Moon, Saladin Ahmed
  • Ironskin, Tina Connolly
  • The Killing Moon, N.K. Jemisin
  • The Drowning Girl, Caitlín R. Kiernan
  • Glamour in Glass, Mary Robinette Kowal
  • 2312, Kim Stanley Robinson

Pienoisromaani
  • On a Red Station, Drifting, Aliette de Bodard
  • After the Fall, Before the Fall, During the Fall, Nancy Kress
  • “The Stars Do Not Lie,” Jay Lake
  • “All the Flavors,” Ken Liu
  • “Katabasis,” Robert Reed
  • “Barry’s Tale,” Lawrence M. Schoen

Pitkä novelli
  • “The Pyre of New Day,” Catherine Asaro
  • “Close Encounters,” Andy Duncan
  • “The Waves,” Ken Liu
  • “The Finite Canvas,” Brit Mandelo
  • “Swift, Brutal Retaliation,” Meghan McCarron
  • “Portrait of Lisane da Patagnia,” Rachel Swirsky
  • “Fade to White,” Catherynne M. Valente

Novelli
  • “Robot,” Helena Bell (Clarkesworld 9/12)
  • “Immersion,” Aliette de Bodard (Clarkesworld 6/12)
  • “Fragmentation, or Ten Thousand Goodbyes,” Tom Crosshill (Clarkesworld 4/12)
  • “Nanny’s Day,” Leah Cypess (Asimov’s 3/12)
  • “Give Her Honey When You Hear Her Scream,” Maria Dahvana Headley (Lightspeed 7/12)
  • “The Bookmaking Habits of Select Species,” Ken Liu (Lightspeed 8/12)
  • “Five Ways to Fall in Love on Planet Porcelain,” Cat Rambo (Near + Far)

Ray Bradbury -palkinto draamamuotoiselle esitykselle
  • The Avengers, Joss Whedon (director) and Joss Whedon and Zak Penn (writers)
  • Beasts of the Southern Wild, Benh Zeitlin (director), Benh Zeitlin and Lucy Abilar (writers)
  • The Cabin in the Woods, Drew Goddard (director), Joss Whedon and Drew Goddard (writers)
  • The Hunger Games, Gary Ross (director), Gary Ross, Suzanne Collins, and Billy Ray writers)
  • John Carter, Andrew Stanton (director), Michael Chabon, Mark Andrews, and Andrew Stanton (writers)
  • Looper, Rian Johnson (director), Rian Johnson (writer)

Andre Norton -palkinto nuorille aikuisille suunnatulle science fictionille tai fantasialle
  • Iron Hearted Violet, Kelly Barnhill
  • Black Heart, Holly Black
  • Above, Leah Bobet
  • The Diviners, Libba Bray
  • Vessel, Sarah Beth Durst
  • Seraphina, Rachel Hartman
  • Enchanted, Alethea Kontis
  • Every Day, David Levithan
  • Summer of the Mariposas, Guadalupe Garcia McCall
  • Railsea, China Miéville
  • Fair Coin, E.C. Myers
  • Above World, Jenn Reese 

Ray Bradbury -palkintoehdokkaista olen sentään tutustunut neljään ja puoleen elokuvaan. Parikin niistä on ihan ok. Nuorille aikuisille suunnatuissa kirjoissa olen tänä vuonna auttamattomasti ulkona. Seraphina on ainoa teos, jonka olen harkinnut lukevani.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Karin Tidbeck: Jagannath: Stories

Ruotsalainen Karin Tidbeck tuli minulle tutuksi kirjailijanimenä ensimmäistä kertaa vasta viime lokakuussa vierailtuani naapurimaan Swecon-conissa (raportti, jossa Tidbeckin on mahtunut yhteen kuvaan mukaan). Hän jäi mieleen ja kun marraskuussa (2012) huomasin kirjailijalta ilmestyvän englanninkielisen novellikokoelman nimeltä Jagannath: Stories, tuli se hankittua edullisesti Wizard’s Tower Booksista ekirjana. Tidbeck sai teoksellaan helmikuun alussa 2013 William L. Crawford Fantasy -palkinnon, joka myönnetään poikkeuksellisen lupaavalle ensimmäisen fantasiakirjansa edellisvuonna julkaisseelle. Eihän teosta todellakaan voinut sen jälkeen enää sivuuttaa. Jagannath sisältää Elizabeth Handin kirjoittaman esittelytekstin, kirjailijan loppupuheen ja 13 novellia. Tidbeck on itse kääntänyt tai kirjoittanut suoraan novellit englanniksi. Kirja on saatavana myös paperiversiona.

  • Beatrice
  • Some Letters for Ove Lindström
  • Miss Nyberg and I
  • Rebecka
  • Herr Cederberg
  • Who is Arvid Pekon?
  • Brita’s Holiday Village
  • Reindeer Mountain
  • Cloudberry Jam
  • Pyret
  • Augusta Prima
  • Aunts
  • Jagannath

Jagannath: Stories on kokoelma novelleja, jotka parhaimmillaan mykistävät. En tiedä mitä odotin, mutta sain jotain aivan muuta. Sain loistavalla tavalla outoja ja jopa häiritseviä tarinoita, jotka ajoittain muistuttivat minua M. Rickertin erinomaisesta tuotannosta, etenkin Holiday-kokoelman novelleista. Rickert on myös aikoinaan saanut William L. Crawford Fantasy -palkinnon Map of Dreams -kokoelmallaan. Tidbeckillä on kuitenkin tunnistettava skandinaavinen tausta, joka näkyy tarinoissa. Ruotsalaisuus tuo mukaan tuttuuden tunnetta, mutta antaa myös vertailukohtaa outoudelle, kummalle (spekultatiivisen fiktion weird).

Heti ensimmäisessä tarinassa Beatricessa Tidbeck näyttää, ettei mitään ihan tavallista ole tulossa vastaan, sillä siinä mies rakastuu pienoisilmalaivan prototyyppiin ja koska ei saa sitä omakseen, hän hankkii sen mukaisesti valmistetun toisen version. Hän löytää kohtalontoverin naisesta, joka on rakastunut höyrykoneeseen ja heidän elämänsä linkittyy hetkeksi yhteen. Some Letters for Ove Lindströmissä tytär kirjoittaa kirjeitä isälleen ja tavallaan tarina on arkisen koskettava, pienellä vinksautuksella. Miss Nyberg and I on tarina tarinan kirjoittamisesta, kohteena ihanan outo Miss Nyberg kasvattineen.

Rebecka on kokoelman häiritsevin tarina ongelmallisesta naisesta ja hänen suhteestaan Jumalaan. Novellia lukiessa ja taustan avautuessa loppua kohti, sain puistatuksia. Who is Arvid Pekon? Herättää otsikkonsa mukaisesti ihmetystä, sillä se vie surrealistiseen olotilaan, jossa ei ole selvää todellisuutta. Olisin viihtynyt tarinan parissa pitempäänkin. Jostain syystä se toi tunnelmaltaan mieleen Megan Lindholmin Drum Machinen, vaikka sisältö onkin hyvin erilainen. Brita’s Holiday Village on jälleen tarinan kerronnasta ja vie lukijan Åren maisemiin ja sukuhistoriaan, unennäköön ja selittämättömiin tapahtumiin. Siinä, kuten Reindeer Mountainissa astuvat esille selkeämmin esille fantasiamainen mytologia ja hyvin vahva skandinaavinen tunne ja elämäntapa. Reindeer Mountainin tarina verenperinnöstä ja sen vaikutuksesta sisarsuhteeseen kiehtoi minua. Tidbeck tutustuttaa lukijan erityisesti Ruotsissa tunnettuihin vittroihin, eikä termiä käännetä lainkaan, mikä tuntuu ainoalta oikealta ratkaisulta. Cloudberry Jamissa mennään lähelle maata, mullan tuoksuun, kuten Miss Nyberg and I:ssa.

Pyret on puolestaan tutkielman tyyliin kerrottu novelli Pyret-otuksista. Outo, outo tarina, herätti välillä uskoako vai ei -olotilan. Augusta Prima ja Aunts –tarinat kytkeytyvät toisiinsa, molemmissa teemana on aika. Aunts on näistä epämiellyttävän outo. Kokoelman nimikkonovelli Jagannath on paljon mielikuvitukselle sijaa jättävä, salaperäinen science fiction tarina Rak-nimisestä tytöstä ja tämän kohtalosta. Tarina sisältää nimensä mukaisesti itämaista mytologiaa.

Jagannath: Stories -kokoelman tarinat ovat eheitä kokonaisuuksia ja ne imevät mukaansa. Kirjaa (lukulaitetta) oli yllättävän vaikea laskea käsistä kesken lukemisen. Vaikka muutamat novellit saavat aikaan epämiellyttäviä tuntemuksia, juuri se epämiellyttävyys tekee niistä vinksahtaneella tavalla kiinnostavia. Tidbeck ei kuitenkaan astu ihan tietyn rajan yli tarinoissaan, kuten alussa mainitsemani M. Rickert mielestäni teki, oli se sitten hyvä tai ei, riippuu varmaankin lukijasta. Karin Tidbeck on näillä novelleillaan osoittanut olevansa erinomainen novellisti ja tulen jatkossakin seuraamaan hänen tuotantoaan. Ilmeisesti häneltä on vastikään julkaistu myös romaanipituinen teos Amatka, josta olen nähnyt ainakin ruotsinkielisen arvion. Jäin miettimään uskaltautuisikohan sitä lukemaan ruotsiksi. Suosittelen Jagannath: Stories -kokoelmaa ehdottomasti niille, jotka kaipaavat lukukokemukseltaan jotain poikkeuksellista ja kummasti kiehtovaa yhdistettynä ruotsalaiseen sielunmaisemaan. Hieno kokoelma.

torstai 14. helmikuuta 2013

Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas

Viime vuonna englanniksi ilmestynyt Hannu Rajaniemen The Fractal Prince sai suomennoksen kohtuullisen nopeaan tahtiin, neljä kuukautta myöhemmin alkuperäisen ilmestymisestä ja suomennoksen ekirjaversiokin ilmestyi vain muutamia päiviä julkaisun jälkeen. Fraktaaliruhtinas on jatkoa Kvanttivarkaalle, jonka luin pari vuotta sitten (arvostelu) ja johon tykästyin. Fraktaaliruhtinas sen sijaan peräti lumosi minut. Kärryiltä tippuminenkin voi olla välillä riemastuttava kokemus.

Jean le Flambeur ja Mieli ovat yhä vailla vapauttaan. He matkaavat kohti Maata ja Jean joutuu turvautumaan Shrödingerin laatikon avulla haltuunsa saamaan valehahmoon jatkaakseen hänelle langetettua tehtävää ja saavuttaakseen vapautensa. Myös Mieli on joutunut myöntymään sobornostjumalattaren Joséphine Pellegrinin vaatimuksiin saadakseen tavoittelemansa ja hänen mielensä on taipumassa mollisävyisempiin ajatuksiin. Samaan aikaan villikoodin runtelemassa Maassa Sirrin kaupungissa valtuutettu Alile Suarez kuolee yllättäen ja uutta poliittista taustatukea Sobornostien kanssa neuvoteltavaan sopimukseen tarvitseva Cassar Gomelez päättää hyödyntää perheen mustaksi lampaaksi ajautunutta Tawaddud-tytärtään suhteiden luomisessa. Useiden tahojen tavoittelun kohteena on niin Kaminari-jalokivi kuin Jeanin tutun vastakumppanin Matjek Chenin lapsuudessa tehty mielensiirtotallenne, gogolkin. Jeanin on keksittävä vieläpä keino murtautua Chenin, fraktaaliruhtinaan mieleen. Jeanin ja Mielen tehtävä jumalien aatteiden ja valtapelien keskellä ei ole helppo eikä yksinkertainen.

En ole lainkaan varma, että väsäämäni juonikuvaus yllä tekee oikeutta Fraktaaliruhtinaalle. On todella vaikea kuvata lyhyesti monisyistä ja kerroksellista, useita juonenkäänteitä sisältävää tarinaa, joka on tulvillaan visuaalisia yksityiskohtia ja ideoita. Jo Kvanttivaras oli monitasoinen kirja, mutta Fraktaaliruhtinaassa Rajaniemi menee ehkä jopa askeleen syvemmälle. Kirjan nimessä ei ole turhaan fraktaali-sanaa. Juuri tarinan useat ulottuvuudet ja virtuaalimaailmat tekevät siitä kiehtovan, ja toki myös haastavan. Luin kirjan ensin kokonaan läpi ja sitten uudelleen varkaan osiot ja viimeiset sata sivua. Vasta sitten kirja avautui selkeämmin, ja siltikin mietin olisiko pitänyt lukea toiseen kertaan kokonaisuudessaan, myös Tawaddudin osiot.

On pakko kiitellä suomennosta, sillä teksti on jälleen huikeaa sanojen ilotulitusta. Päätellen englanninkielisistä arvosteluista, sama tunne välittyy myös alkukielisestä versiosta. Välillä suorastaan ihmettelin, miten Rajaniemi pystyy pitämään läpi kirjan yllä vaivattomalta tuntuvaa virtuoosimaista kuvausta. Muun muassa höytyusvat, villikoodiaavikot kuin sielujunatkin herättävät jo pelkästään sanoina ihmeentuntua, saati sitten avattuina käsitteinä ja osana tarinan kulkua. Fyysinen ja abstrakti olemassaolo, kuolemattomuus ja aika muodostavat neliulotteisen kudelman, joka kunkin lukijan mielessä saa varmaankin omanlaisen ilmenemismuodon. Rajaniemi mainitsi taannoisessa tv-haastattelussa, että Hollywoodissa oltiin kiinnostuttu hänen kirjoistaan elokuvamielessä (ainakin hetken). Kuten jo Kvanttivarkaan kohdalla totesin, kirjan teksti todellakin houkuttelee visuaalisia mielikuvia. Fraktaaliruhtinas vahvisti ajatusta. Sarjasta tulisi loistavia elokuvia, jos toteuttajalla olisi taitoja, kykyjä ja rahaa kuin roskaa. Vaikka lukiessa välillä ei ymmärräkään yksittäisiä käsitteitä, ei niihin kannata takertua. Tärkeämpää on nauttia syntyneistä mielikuvista:
Annan komennon, jonka seurauksena elopuvusta erkanee joukko näkymättömiä kvanttipistetutkaimia. Ne ympäröivät noodin, ja samalla hetkellä Antiopen kiertoradalla päivystävän Perhosen matematiikkagogolit työskentelevät kiivaasti saadakseen ujutettua ameebanoodin muistijärjestelmään pienen kvanttisovelluksen, jonka avulla pääsemme seuraamaan sen läpi kulkevaa liikennettä. Meidän on paikallistettava datavirrassa esiintyvät toistuvat kuviot, jotta pystymme havaitsemaan, milloin liikenteen määrässä on odotettavissa seuraava suvantovaihe. Tuolla hetkellä otamme reitittimen kvanttilaskentakapasiteetin omaan käyttöömme –

Fraktaaliruhtinaan ehdottomasti ihastuttavimpiin puoliin kuuluu viittaukset perinteisiin tarustoihin. Kirjan yhteydessä on juonikuvauksessa mainittu Tuhannen ja yhden yön tarinat, ja rakenteessa onkin tarinoita tarinoiden sisällä ja itämaisuus on tunnistettavissa. Pidin erityisesti, että myös Kalevala näkyi Perhosen luomisessa ja muutamassa muussakin kohdassa. Rajaniemi käyttää myös fantasiamaisia piirteitä ja hahmoja, jotka saavat kuitenkin hänen käsissään tieteenomaiset selitykset. Tällaisia ovat mm. taikamatto ja pikaiset:
He ohittavat vastakkaiseen suuntaan matkalla olevan kiskohissin, jonka perässä lentää suriseva pikaisparvi. Pikaiset ovat sormenkorkuisia humanoideja, joilla on voimakkaat siivet ja musta kitiinikuori. Niillä on tapana lennähtää nousevien hissien kyytiin ja kulkea vapaamatkustajina lohkareiden huipulle. Paluumatkalla ne varastoivat itseensä aurinko- ja potentiaalienergiaa ja kauppaavat tuomisensa Qushin ja Misrin kaltaisissa pikaisyhdyskunnissa. Vastaavia korkealla kellotaajuudella toimivia pienoiskaupunkeja on Sirrin keskustan alueella lukematon määrä. Nopean rytminsä vuoksi pikaisyhdyskuntien elämänmeno on pääosin tavallisten ihmisten havainnointikyvyn ulottumattomissa.

Jean le Flambeurin hahmo pääsi Fraktaaliruhtinaassa esiintymään todella edukseen. Hänestä välittyi se mestarillisen varkaan ja huiputtajan luonne, mitä kaipailin Kvanttivarkaassa. Niin paljon Jeania pyöritettiin, että lopputulokseksi jäi kaikkien kiertelyiden ja kaarteluiden jälkeen kysymys: kuka tai mikä hemmetti tämä hahmo oikeasti on. Mielistä löytyi kovastikin suomalaisia piirteitä ja myös hänen osionsa toivat uutta esille.

Fraktaaliruhtinas nousee ehdottomasti minun Hugo-ehdokkaiden nimeämislistalle, ja on se kumma jos tämän tasoinen teos ei löydy myös lopullisten ehdokkaiden listalta. Kirous, jos siellä on sen sijaan kaikenmaailman pseudonyymien kirjoittamia teoksia, jotka unohtuvat muutamassa vuodessa, kun sen sijaan epäilen, että Rajaniemen teosten arvo vain nousee aikojen saatossa. Enkä sano tätä vain sen vuoksi, että arvioin kirjaa sinivalko-silmälasien takaa katsoen. Fraktaaliruhtinas löi kovat pohjat Top-5 –listalleni tänä vuonna. Reilun vuoden päästä sitten se kolmas osa.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Lisää Martinin tuotantoa HBO:lle?

Viikon alkupuolella Deadline uutisoi George R.R. Martinin tehneen HBO:n kanssa kahden vuoden sopimuksen. Martin jatkaa Game of Thronesin neuvoa-antavana tuottajana, mikä vihjaa siihen suuntaan, että sarjan neljäs ja viideskin kausi ovat enemmän kuin mahdollisia. Uutisen kiinnostavampi osuus liittyi kuitenkin mainintaan uusista projekteista, joiden kehittämiseen ja tuottamiseen Martin tulee osallistumaan.

Netti purskahti heti täyteen arvailuja, ja monien pelko oli, että uusi sopimus vie kirjailijan kallisarvoista aikaa entistäkin enemmän pois Tulen ja jään laulu -sarjan kirjoittamisesta. Martin itse ei ole halunnut ainakaan vielä tarkemmin kommentoida sopimusta ja ehkä ei saakaan tässä vaiheessa. Tuf Voyaging -kokoelman (arvostelu) uusintapainoksen blogikirjoituksen yhteydessä hän kommenteissa kuitenkin mainitsee, että Dunk & Eggista keskustellaan. Ehkä siis näemme Dunk & Egg -minisarjan tai tv-elokuvia (The Hedge Knight) jonain päivänä HBO:lla…

Tällä hetkellä muut arvailut sisältävät lähinnä Martinin vanhempaan tuotantoon liittyviä sovitusmahdollisuuksia, sillä on vaikea kuvitella, että hän ehtisi kehitellä mitään uutta. Tosin hän voi olla myös mukana neuvonantajana HBO:n muussa fantasia/science fiction -linjassa. Tuf Voyaging on yksi mahdollisuuksista, mutta blogissaan Martin sanoo, ettei Tufin tyyppisen hahmon kauppaaminen ole helppoa. Aika moni kuitenkin jo näkee Varysia näyttelevän Conleth Hillin sielunsa silmin ekoinsinöörin roolissa. Samoin Fevre Dreamista (arvostelu) saisi vampyyribuumiin ajankohtaisen lisän, tosin joko vampyyribuumin kuumin huippu alkaa olla jo ohi? Joka tapauksessa meitä on jälleen monta, jotka voisivat kuvitella Ron Donachien kapteeni Abner Marshina. Martin tosin toteaa, että Fevre Dreamia yritetään myydä elokuvana, ei tv-elokuvana tai sarjana, ja yksi ohjaaja on siitä kiinnostunutkin, joten HBO ei ole sen osalta suunnitelmissa. Armageddon Rag on vielä yksi mahdollisuus, ja Martin haluaisi varmaankin sille enemmänkin huomiota, sillä sen limbomainen menestys aikoinaan tuntuu välillä kirvelevän häntä. Huonolle menestykselle tosin taisi olla syynsä, eikä aika niinkään ole muuttanut sitä. Martinilla on lukuisia pitkiä scifi-novelleja, joista saisi hienoja aiheita minisarjoihin ja tv-elokuviin. Thousand Worldsista on ammennettavaa, mutta ehkä HBO ei lähde sf-linjalle. Wild cards ja Skin Trade ovat tällä hetkellä jo kiinnitettyjä ja Doorwaysista, Sandkingsista ja Nightflyersista (arvostelu) on aikoinaan tehty melkoisen epäonnistuneet elokuva/tv-sovitusversiot.

No, nähtäväksi jää. Toivottavasti kuulemme tänä vuonna mielenkiintoisia uutisia aiheesta.

Dunk & Eggista sen verran vielä, että syystä tai toisesta She-wolves of Winterfell eli Talvivaaran naisista kertova neljäs Dunk & Egg -novelli ei ilmestykään Dangerous Women -antologiassa, joten uutta tietoa Westerosin historiasta ei siltä osin saada. Tulossa on kuitenkin Tulen ja jään laulu -kirjoissakin moneen kertaan mainitun Lohikäärmeiden tanssiksi -kutsutun Targaryenin sisällissodan taustaa. Odotan The Princess and the Queen -tarinaa innolla. Ilmeisesti kolme tähän mennessä ilmestynyttä Dunk & Eggia kootaan nyt yhteen nippuun ja julkaistaan kokoelmana. Silloin toivottavasti saamme heidän tarinansa myös suomeksikin.

perjantai 8. helmikuuta 2013

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Arthur C. Clarken Lapsuuden loppu (Childhood’s End, 1953) on tunnustettu science fiction -klassikko, jonka suomennos ilmestyi vuonna 1973. Olen muistellut lukeneeni 70-luvun loppupuoliskolla jotain Clarkelta ja nyt voin sanoa, että yksi teoksista oli tämä nimenomainen kirja. Alle 15 vuoden ikäisenä pidin Clarkea kuivahkona kirjailijana, ja vaikka pystyn ymmärtämään miksi näin ajattelin, niin uudelleenluvun ja Uhka avaruudesta -kirjan (arvostelu) myötä muutan mielipidettäni siltä osin (koskien tietenkin vain näitä kahta kirjaa). Mutta, mutta… en kuitenkaan pitänyt Lapsuuden lopusta yhtä paljon kuin Uhka avaruudesta -kirjasta. Ajatuksia se kuitenkin herätti.

1970-luvulla avaruuden muukalaiset saapuvat Maapallolle rauhanomaisissa merkeissä. Pitkään salaperäisesti piilossa pysyttelevät ylivaltiaiksi kutsutut vieraat ryhtyvät muuttamaan ihmiskunnan aatteita ja toimintatapoja. Sodat päättyvät, kansakunnat lakkaavat kilpailemasta ja pian ihmiskunta elää harmonisessa utopiassa, jossa kellään ei ole puutetta, ketään ei tapeta, eläimiä ei enää kohdella huonosti, eikä rikoksiin ole mitään aihetta. Ihmiskunta elää kulta-aikaa, mutta taustalla häämöttää tieto, että viidenkymmenen vuoden kuluttua ylivaltiaat ovat luvanneet paljastaa itsensä. Paljastus on kuitenkin vain alku tapahtumille, muodonmuutoksen alkuvaihe, ihmiskunnan lapsuuden loppu.

Clarke esittää 50-luvulla kirjoitetussa kirjassaan ehkä jopa radikaaleimman näkemyksen ihmisen roolista maailmankaikkeudesta, mitä olen mistään muusta kirjasta lukenut. Jätän tarkoituksella mainitsematta mikä se on, sillä se on yksi ratkaisevista seikoista kirjan tapahtumiin. Siihen liittyvä tuntemus sai minut surulliseksi. Tavallaan koko Lapsuuden loppu on surullinen kirja, vaikka Clarke kuinka haluaisi vakuuttaa lukijalle, että kyseessä on utopia. Olen Clarken kanssa eri mieltä. Minulle avaruuden muukalaisten toiminta ei ollut utopian rakentamista. Paljon hyvää saatiin aikaiseksi, eikä muutosten yksityiskohdat sinänsä töki, mutta kuten David Brinin Tähtisumu täyttyy (arvostelu) ja Octavia E. Butlerin Xenogenesis-sarjan ((1) Aamunkoitto, (2) Puolipäivän riitit, (3) Imago) yhteydessä, minulle heräsi ajatus valinnan vapaudesta ja yksilöllisyydestä. Clarke hylkää nämä kaksi ihmisiä voimakkaasti koskettavaa asiaa höyhenen kevyesti. Miten myös suhtautua tieteiskirjassa jossain taustalla häilyvään kaukaiseen (jumal)hahmoon, joka päättää maailmankaikkeuden kohtalosta. Samalla minua nyppii oma rajoitteisuuteni, sillä juuri Alfred Besterin Murskattu mies -arvostelun kommenteissa tulin peräänkuuluttaneeksi mielikuvitusta evoluutioomme ja nyt kun sitä tarjotaan roppakaupalla, se ei tyydytäkään. Clarken tarjoama Maailman liittovaltio on vaikeampi pala niellä kuin aikalaisen Ursula K. Le Guinin luoma hainilaisen sarjan Liitto/Ekumeeni, jossa alkuperäisiä kulttuureja, kieliä ja tapoja kunnioitetaan sellaisenaan, vaikka liittoon liittyviltä edellytetäänkin joitain myönnytyksiä ja muutoksia.

Pidän Clarken muukalaisten ulkonäköön liittyvää paljastusta loistavana vetona, osoituksena, että kyllä tieteispainotteisesta kirjailijasta löytyy huumorintajuakin (toivottavasti se oli sitä, minua ainakin nauratti), joka vieläpä kietoutuu erinomaisesti juonirakenteeseen. Clarken ihmishahmot ovat yksipuoleisia, mutta ilmeisesti hänen tarkoituksensa kirjailijana ei ollut ollakaan ihmisluonnon kuvaaja, vaan avaruudellisen mittakaavan visionääri. Tämän kun oivaltaa, voi utopiayhteiskunnan käyttäytymisen kuvauksen naiiviuden jopa sietää. Clarke ei salli utopiansa vastustajille aitoa sanansijaa, samoin kuin Brinin kirjassa aina päädytään pienestä näennäisestä kritiikistä huolimatta hyväksymään ulkopuolisen muutokset.

Clarke on tällä teoksellaan vaikuttanut varmasti koko sf-genreen. Voin nähdä miten useat scifi-kirjat kuin tv-sarjat/elokuvatkin ovat tietoisesti tai mutkan kautta saaneet vaikutteita Lapsuuden lopusta. Kirjan faksimilekaukokirjoittimet ynnä muut kirjoitusajanhetken tunnusmerkit ovat hieman korneja tämän päivän näkökulmasta, kuten varmaan läppärit ja iPodit huvittavat jo alle sadan vuoden kuluttua tulevia sukupolvia, mutta tämän kirjan ansiot on nähtävä näiden seikkojen takaa. Minulla oli vuoden 1986 vuoden painos luettavana ja jostain syystä käännösteksti tuntui ajottain kömpelöltä. Harvoin jumitan lukiessani johonkin lauseeseen miettimään, miten sen voisi sanoa selkeämmin, mutta tässä tapauksessa kävi niin.

tiistai 5. helmikuuta 2013

Marie Brennan: A Natural History of Dragons: A Memoir by Lady Trent

Viime kesänä Tor.comin artikkeli kiinnitti huomioni Todd Lockwoodin taiteilemaan lohikäärmeen anatomiakuvaan, joka oli tulossa kirjailija Marie Brennanin A Natural History of Dragons: A Memoir by Lady Trent -kirjan kanteen. Kiinnostava aihe ja juonikuvaus sai minut hankkimaan ekirjan, joka sisältää enemmänkin Lockwoodin (upeita) näkemyksiä lohikäärmeistä. Myös paperiversio kirjasta on myynnissä.

Lady Trent on tunnettu lohikäärmeitä tutkiva luonnontieteilijä, jonka elämä on ollut täynnä tapahtumia ja seikkailuja. Viktoriaanisella ajalla elävän nuoren naisen tie tutkimusmatkoille ja tiedejulkaisujen kirjoittajaksi ei kuitenkaan ollut itsestäänselvyys. Lady Isabella kertoo miten kaikki alkaa lukuintoisesta tytöstä, joka päättää äitinsä kauhistukseksi nylkeä ja tutkia kuolleen kyyhkyn nähdäkseen mitä se pitää sisällään. Aikakauden naisille asettamat odotukset hillitsevät tyttöstä, mutta ei karsi hänen palavaa intoaan lohikäärmeisiin. Päättäväisyytensä ja ymmärtäväisen aviomiehen avustuksella, maineensa menetyksen uhallakin, hän viimein pääsee nuorena naisena mukaan ensimmäiselle tutkimusmatkalle tutustumaan vapaana eläviin lohikäärmeisiin Vystranan kaukaisella vuoristoalueella. Saavutukset ovat erinomaiset, mutta menetyksiltäkään ei voi välttyä.

A Natural History of Dragons on selkeästi sarjan ensimmäinen kirja. Se on itsellinen muistelma nyt jo ikääntyneen Lady Trentin lapsuudesta ja ensimmäisestä seikkailusta, mutta päähenkilö vihjailee myöhempiinkin tapahtumiin, joten lisää tarinoita on ilmeisesti tulossa ja kirja päättyykin odottaviin tunnelmiin. Brennan on kehitellyt mielenkiintoisen päähenkilön, joka ajoittain tuntuu aidolta, naispuoleiselta Darwinilta tai Durrellilta. Modernimmassa ajassa olevan kertoja-Isabellan voi hyvinkin mieltää elämää nähneeksi ja sukupuolirooleihin välinpitämättömästi suhtautuvaksi, tieteen kaikkivoipaisuuteen vannovaksi matriarkaksi. Hän suhtautuu asioihin järkevästi ja loogisesti, mutta vaikka hän pinnallisesti ei osoita suuria tuntemuksia, se ei tarkoita, etteikö niitä olisi. Toisaalta viktoriaanisen ajan nuori-Isabella tuntuu hieman liian voimakkaalta ja hänen ympäristönsä sallivammalta, kuin mitä odottaisin. Tarinaa olisi ollut kuitenkin vaikea kertoa rajoittavammalla ympäristöllä ja olen tyytyväinen, että muta oikeasti roiskui ja vesi kasteli arvon tutkijamme.

A Natural History of Dragons on kevyttä lukemista, eikä tarinan vauhti ja juonen mutkikkuus kamalasti huimaa, seikkailun loppukin on hieman hätiköity. Brennanin kirjallisessa tyylissä on jotain tuttua, en vain saa kohdistettua sitä kehenkään yksittäiseen kirjailijaan. Vaikka Lady Trentin ensimmäiset seikkailut eivät saa minua innosta hihkumaan, eikä kirjailija saanut tällä kertaa lukijaansa tuntemaan samanlaisia intohimoja lohikäärmeisiin kuin päähahmonsa, niin ajattelin kyllä hankkia seuraavankin kirjan, jos sellainen, kuten oletan, ilmestyy joskus. Brennan nimittäin osoittaa rohkeutta tehdä mielenkiintoisia ratkaisuja tarinassa. Ehkä lohikäärmeetkin saavat jatkossa hieman enemmän hohtoa osakseen, olkoonkin tarkastelutyyli tieteellinen. Marie Brennan on kirjoittanut jo useita muitakin kirjoja, ja niistä varsinkin viimeisen Tudor-hallitsijan aikaan sijoittuva The Onyx Court -sarja vaikuttaa kiinnostavalta. Ehkä siihen pitää jossain vaiheessa tutustua.

PS: Aiheeseen sopien - 6.2. Googlen innoittamana: hyvää Mary Leakeyn päivää.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Jack Vance: The Blue World ja The Kragen

The Blue World on Jack Vancen vuonna 1966 julkaistu kirja, joka ilmestyi pari vuotta aiemmin lyhyemmässä muodossa nimellä The Kragen. Subterranean Press julkaisi The Kragenin erikoispainoksena 2007. Minulla on tarinasta molemmat versiot ja uteliaisuuttani tsekkasin mitä kirjailija oli katsonut tarpeelliseksi lisätä pidempään versioon.

Menneisyyden ihmiset saapuivat Blue World -planeetalle avaruudesta. Uusi planeetta oli veden peittämä ja asukkaat joutuivat sopeutumaan elämään vesikasveista rakennetuilla kelluvilla lautoilla. Parinkymmenen tuhannen asukkaan yhteisö, jossa vallitsee periytyvä ammatillinen kastijärjestelmä, on keksinyt morsetukseen perustuvan viestintäjärjestelmän eri sukujen lauttaklusterien välillä. Yhteisön elämä levollisuus riippuu kuitenkin suhteesta suureen merihirviöön, kalmarin kaltaiseen King Krageniin, joka pitää muut kragenit pois uhkaamasta asutusta, mutta vaatii ruokintaa tai muuten se aiheuttaa itse tuhoa lautta-asutuksen keskellä. King Kragenista on tullut eräänlainen puolijumala, itse tehty suojelija yhteisölle, eikä viestittäjä Sklar Hastia katsota hyvällä, kun hän haluaa päästä hirviöstä eroon. Uudet ajatusmallit törmäävät vanhoihin perinteisiin ja on aika katsoa mihin sinisen maailman tasapaino asettuu.

Jack Vancella on tarinassa kaksi teemaa, uskonto ja tiede. Hän asettaa teemat vastakkain käyttäen kragenia katalyyttina muutokselle. The Blue Worldissa Vance käsittelee tiedettä ja viestintäjärjestelmää pitemmän kaavan kautta kuin The Kragenissa. Samoin myös merihirviö saa hieman enemmän lihaa luittensa ympärille pidemmässä versiossa. Tieteellinen puoli nousee teemoista enemmän esille. Ihan pureksimatta sitä en kuitenkaan voinut niellä. Yhteisön jäsenet päättävät tehdä rautaa ja kuparia verestä, minkä jälkeen rauta taotaan mainitsemattomalla menetelmällä kovaakin kovemmiksi harppuunoiksi ja kuparista tehdään vaijeria. Keksitäänpä samalla tuottaa sähköä Rousin laitteella (ilmeisesti fyysikko Reussin mukaan nimetty), jotta voidaan magnetisoida rauta ja saada aikaan kompassi. Kätevästi kompassi osoittaa pohjoisen suunnan, sillä tämä outo planeetta on Maan kaltainen magneettikenttineen. Kirjailija tekee maailmastaan ihan millaisen haluaa, mutta tässä tapauksessa lukijana minua häiritsee, että veden peittämällä, puuttomalla ja vesikasvien vallitsemalla planeetalla Maasta saadut tieteelliset selviytymiskeinot istuvat kuvioon kuin hanska käteen. Mitä pidemmälle ryhdyin pohtimaan sinisen maailman olemusta, sitä enemmän syntyi kysymyksiä. Miten planeetan ilmakehä on muodostunut, millaista happipitoisuutta veden peittämä planeetta pystyy ylläpitämään ja niin edelleen. Fysiikkaa ja geologiaa opiskellut Vance on varmaan pohtinut näitä asioita itsekin, tosin lopputuloksesta ei vastauksia löydy. Vance intoutuu välillä kuvaamaan asioita myös oppikirjamaisesti, minkä koin ärsyttäväksi esim. nuortenkirjassa Avaruuden rosvot (arvostelu), tässä en niinkään.

Jos taustakysymykset unohtaa ja päättää vain nauttia, niin Vance osaa luoda mielikuvituksellisen rikkaita maailmoja, jotka hän myös kuvaa kauniisti. Vancen kirjoitustyyli on omalaatuista. Hän käyttää paljon sanoja, joihin ei kovin usein törmää. Gene Wolfe on tainnut saada oppinsa Vancelta. The Blue World ei ole yhtä koukeroista tekstiä kuin Iltaruskon maa (The Dying Earth), jonka luin myös vasta uusiksi, mutta siinäkin on havaittavissa piirre, jota itse kuvailisin romantismiksi. Ehkä piirre on osittain aikakausisidonnainen, mutta varmasti myös kirjailijan ominaisuus. Vancen hahmot eivät ole kovinkaan monimutkaisia, he toimivat suoraviivaisesti, uskoen omiin näkemyksiinsä. Ehkä nykyhetken trendiin verrattuna hieman yksiulotteisesti.

Vance ei ole minulle ongelmaton kirjailija, mutta hänen teoksensa erottuvat genressä, ja vaikka jokaisessa lukemassani kirjassa on jokin piikki, johon takerrun, niin silti pystyn ihailemaan hänen kykyään astua toisiin maailmoihin vaivattomasti. The Blue World/The Kragen ei ole ehkä Vancen parasta tuotantoa, mutta ehdottomasti kiinnostava ja vetävä tarina. The Blue World on hiotumpi versio näistä kahdesta, joten ehkä suosittelen enemmin sitä, tosin valitkaa ihmeessä jollakin toisella kansikuvalla kuin mitä tuossa yllä näkyy.

Lukiessani kirjailijan elämäkertakirjaa, This is Me, Jack Vance! (arvostelu), ihmettelin, miksi kirjailija ei halua puhua kirjoittamisesta. Mutta kyllä hän puhui ja paljon. Ei ehkä teknisessä mielessä, mutta alan pikkuhiljaa ymmärtää millainen elämän ja maailman havainnoitsija Vance on ollut ja miten se näkyy hänen tuotannossaan. Jatkan alkuvaiheissa olevaa verkkaista kulkuani läpi hänen laajan tuotantonsa. Seuraavaksi kerron mietteitäni The Dying Earthistä, jahka kerkiän.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...