keskiviikko 15. elokuuta 2018

Frederik Pohl: Avaruuden portti

Frederik Pohlin Avaruuden portti (suom. 1981, alkup. Gateway, 1977) on hyllyssä pitempään viihtyneitä kirjoja, jotka otin luettavaksi viimeisimmän lukumaratonin yhteydessä. Sain silloin aloitettua kirjan ja viime yönä sitten lopetin. Kirja ei ollut erityisen nopealukuinen huolimatta, että siinä oli vain reilut 300 sivua. Saan kirjan myötä kuitattua Hugo-ehdokas -lukutavoitteestani yhden teoksen vähemmäksi.

Ihmiskunta on laajentunut asumaan maapallon ulkopuolelle, mutta elo ei missään tunnu olevan kurjuutta kummempaa. Sattuman oikusta ihmiset kuitenkin löysivät Heecheeksi kutsuttujen muukalaisten hylätyn avaruusaseman ontoksi koverretusta asteroidista ja siitä syntyy tukikohta. Avaruusasemalta sijaitsee suuri määrä erikokoisia avaruussaluksia, joiden materiaalia ja toimintaa ihmiskunta yrittää ratkaista. Aluksille, joihin mahtuu joko 1, 3 tai 5 matkustajaa, on valittavissa tuntematon määränpää ja matka-aika. Niiden avulla prospektorit lähetetään tutkimaan mitä kohteesta löytyy. Jos matkasta selviää, voi perillä odottaa suuret löydöt tai rikkaudet. Usein matka on kuitenkin tulokseton tai jopa kuolemaksi. Tilannetta voi verrata Kalifornian kultaryntäykseen 1800-luvulla. Riskistä huolimatta useat ihmiset saapuvat tukikohtaan toiveenaan elämänlaadun parantaminen. Arvaamattomat matkat pelottavat joitain enemmän, toisia vähemmän. Tarinan päähenkilö Robinette Broadhead kuuluu ensimmäisten joukkoon.

Avaruuden portti on voittanut Nebula-, Hugo-, Locus- ja John W. Campbell Memorial -palkinnot. Siitä on optioitu tv-sarja 2017, mutta en tiedä onko se edennyt optiota pidemmälle. Kirja on monella tapaa erinomainen. Sen rakenne on mielenkiintoinen, koostuen päähenkilön istunnoista tekoälypsykiatrin kanssa, missä saadaan kuva hänen persoonastaan ja halustaan tukahduttaa ahdistavia asioita. Hän käy tavallaan kamppailua konetta vastaan, joksi hän Sigfrid-psykiatria korostaen kutsuu.

Toinen kerrontalinja paneutuu tukikohtaan ja Robinetten elämään siellä, hänen ihmissuhteisiin ja voimakkaasti pelkoon, mitä hän tuntee sitä työtä kohtaan, jonka vuoksi hän tukikohtaan yleensäkin tuli. Tämä pelko ja hahmon päättämättömyys on painostavaa lukijalle. Koska toinen kerrontalinja vihjaa jostain mitä on tapahtunut ja mitä taustalla on, toista linjaa lukee siinä mielessä, että jotain kehitystä tapahtuu, mutta miten. Tarinan kaari pitää näin jännitystä yllä.

Tekstin joukossa on satunnaisesti sivun mittaisia osioita pääasiassa tukikohdan ja sen ihmisten arjesta. On esimerkiksi sekalaisia seuran- tai tiedonhakuilmoituksia. Näissä koskettavaa on varsinkin yhteyksien etsiminen kotiplaneettaan koti-ikävän vuoksi. Osioissa esitellään tukikohdan toimintoja ja sääntöjä sekä heechee-aluksia ja esineitä. Heecheet ovatkin kirjan suuri mysteeri.

Robinette on ärsyttävä päähenkilö, ei oikeastaan millään tasolla miellyttävä, mutta yllättävän rehellisesti kuvattu. Pidän hahmon lapsuusaikaisiin sisäisiin ongelmiin liittyvää ratkaisua pinnallisena ja kohtalaisen vanhentuneena. Se ei selitä mielestäni hahmon pelkuruutta, eikä oikein muutakaan. En pidä hahmon pelkuruutta negatiivisena asiana, päinvastoin, se on hyvä väri tarinalle. En vain pidä logiikasta sen tulkinnalle. Sen sijaan jos se ratkaisu jätetään pois ja käsitellään pelkästään lopun ahdistusta matkoihin liittyen, on käänne tai paljastus suorastaan nerokas. Kun tarinan myötä tajuaa tutkimusmatkojen vaarat, pelon käsite avautuu aidosti.

Toinen asia mikä sai reagoimaan positiivisesti tekstissä oli heecheet ja heidän mysteerisyys. Pohl pitää tarinan heidän osalta tasolla, joka kutkuttaa minua suunnattomasti. Salamyhkäisyys, ihmisten rajallinen tietämys, kaikkea ei selitetä, eikä kirjan hahmot tiedä yhtään enempää kuin lukijaakaan. Nämä asiat toimivat Avaruuden portissa kympillä.

Avaruuden portti kokonaisuutena jäi positiiviseksi lukukokemukseksi. Minulle loppu oli kuitenkin antikliimaksi. Ei oikein mitään kunnon lopetusta. Silti suosittelen tutustumaan kirjaan. Se on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

lauantai 11. elokuuta 2018

J. Pekka Mäkelä: 391

Ostin J. Pekka Mäkelän 391-kirjan Finnconista vuonna 2013. Sain siihen nimmarin kirjailijalta samaisessa tilaisuudessa. Luin kirjan viimeisimmän lukumaratonin yhteydessä 2018. Vaikka lukutahtini on ihan kohtuullinen, niin minulla on kuitenkin niin paljon vanhempia kirjoja sekä vuosittain ilmestyviä uusia lukulistallani, että saattaa mennä hyvinkin 5-10 vuotta siitä kun kirjan hankin, ennen kuin se päätyy luettavaksi. 391 on julkaistu kuitenkin vuonna 2004, joten jo ostohetkellä se oli ns. vanhempaa tuotantoa.

Sairaskodin työntekijä tunnistaa työtoverinsa toisen maailman sodan aikaisesta kuvasta ja niinpä työtoveri ryhtyy yövuoron aikana kertomaan erikoista tarinaa ajassa matkustamisesta. Kanadansuomalainen sotavalokuvaajana toiminut henkilö tulee temmatuksi mukaan tulevaisuuden ihmisten aiheuttamassa aikapyörteessä Rooman valtakunnan hajoamisen ajankohtaan. Tulevaisuuden henkilöt ovat matkanneet sinne ottaakseen talteen Aleksandrian kirjaston harvinaisuuksia tuhoamisen alta. Useat vasten tahtoaan aikapyörteeseen joutuneet henkilöt etsivät itselleen oudossa ympäristössä paluuta takaisin kotiin tietämättä tulevatko koskaan onnistumaan.

Luin kirjan heti Roger Zelaznyn Kujanjuoksun jälkeen, jossa oltiin tulevaisuuden dystooppisessa maisemissa Amerikan mantereella. 391 oli hyppäys pehmeämpään, ihmisläheisempään kuvaukseen Välimeren rannalle Egyptiin. Lukutoukalle ajatus Aleksandrian kirjastosta tarinan kohteena on kihelmöivä, mutta vaikka kirjastoa kuvataankin yhden luvun verran, ei se nouse mitenkään erityisesti pinnalle tai eläväksi. Tarina tasapainottelee ihmissuhteissa ja arjen kuvauksessa, miten selviytyä vieraassa paikassa, outojen ihmisten kanssa. Ihmisiä, heidän luonnettaan ja tapojaan kuvataan elävästi. Kukaan ei kuitenkaan nouse ylitse muiden.

Siinä missä Kujanjuoksussa päähenkilö on yksinäinen susi, 391:ssä päähenkilö hakeutuu lähelle ihmisiä. Hänellä on tarve kertoa tarinansa, lähestyä henkilöä jolle sen kertoo. Tätä läheisyyttä hän tarvii myös aikamatkansa alkuetapissa vieraassa ja vaarallisessa ympäristössä. Normaaleissa olosuhteissa, jos olisin lukenut Kujanjuoksun ja 391:n eri aikoihin, en todennäköisesti olisi millään lailla vertaillut niitä keskenään. En nytkään varsinaisesti tarinan sisällön puolesta, mutta tunnelman, tapahtumaympäristön ja hahmojen erilaisuutta ei voinut olla maratonissa huomaamatta. Kujanjuoksussa maailma oli ydinkatastrofin jälkeen vihamielinen, mutta niin myös 391:ssä, jossa todellisen historian tapahtumat kulminoituvat kohti hävitystä ja sotataisteluja. Tavallaan on merkittävää ja käytöstä selittävää, että 391:n päähenkilö joutuu keskeltä sotaa toiseen väkivaltaiseen muutoksen hetkeen.

Menneisyyden tapahtumat limittyvät vanhusten hoidon arkeen. Kuvaukset laitosapulaisen työstä ovat realistisia ja vaikka ympäristö on erilainen, turvallisempi, päähenkilö hakee kuitenkin edelleen läheisyyttä. Hän on yhä irrallaan omasta ajastaan, vaikkakin sopeutunut. Lopussa tarinassa on onnistunut kiemura, joka ehkä ei aivan yllätyksenä tule, mutta on silti tarinallisesti hyvä ratkaisu. Ongelmani kirjan suhteen on, että se ei varsinaisesti saanut tuntemuksia aikaan. Siitä ikään kuin puuttui ilma siipien alta.

Koska en ollut aiemmin lukenut Mäkelän teoksia, en osannut odottaa kirjalta mitään erityistä. Nyt minulle jäi kuitenkin positiivinen vaikutelma kirjallisesta tyylistä ja otteesta, jonka perusteella olen kiinnostunut lukemaan lisääkin.

torstai 9. elokuuta 2018

Roger Zelazny: Kujanjuoksu

Roger Zelaznyn Kujanjuoksu (Damnation Alley, 1969, suom. 1990) on ollut pitkään lukulistallani ja sen myötä vihdoin sain myös pitkään roikkuneen aakkoshaasteen päätökseen. Kirjain Z on täytetty. Olen lukenut Zelaznylta kahdeksan kirjaa viime vuosikymmenellä, mutta blogistani löytyy ennestään vain Eye of the Cat -teoksen arvio vuodelta 2011.

Amerikan manner on ydinsodan jäljiltä saastunut ja vain erittäin harvat pystyvät kulkemaan sen halki ja pysymään elossa. Hell Tanner on viimeisin Helvetin Enkeleistä ja pääsee sovittamaan rikoksiaan kuuden hengen retkueeseen, jonka tulee viedä lääketarvikkeita Kaliforniasta ruton riivaamaan Bostoniin. Matkan varrella riehuu niin ydinkatastrofin jälkeiset luonnonilmiöt kuin järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuoliset ihmisetkin. Perille pääsy ei ole kiveen hakattu.

Kujanjuoksu kuvaa yksinkertaisimmillaan matkantekoa dystooppisessa Amerikassa ja kohtaamisia olosuhteissa, joissa kukanenkin yrittää selvitä parhaansa mukaan. Kirjan takakansitekstissä kuvataan Hell Tanneria kyyniseksi yksinäiseksi sankariksi. Minä jätän pois sanan "sankari". Tanner on rikollinen, enemmänkin antisankari, ja vaikka Zelazny on pyrkinyt pinnan alle kirjoittamaan hahmolle arvostamiseen kelpaavia piirteitä, hahmo ei silti ole miellyttävä. Pidän rosoisista piirteistä, mutta raiskaustuomio ei tällä kertaa vedä puoleensa.

Kujanjuoksussa on selkeää 60-luvun road-henkisyyttä, paketoituna science fiction -kääreeseen. Se kuvaa poikkeuksellisen yksilön suhdetta yhteiskuntaan ja hänen kapinallista asennettaan tavanomaisuutta kohtaan. Tannerin yksinäisen suden persoona tulee hyvin esille tarinassa, joka vastaavanlaisena heijastuu myöhemmin esimerkiksi Mad Maxin tyyppisissä elokuvissa. Itse asiassa kirjan pohjalta on tehty suoraankin elokuva, mutta sen käsikirjoitus poikkesi kirjasta sen verran paljon, ettei Zelazny hyväksynyt ratkaisuja ja pyysi nimensä poistettavaksi elokuvan yhteydestä.

Amerikan jäljellä olevat osavaltiot ovat kirjassa selkeästi erillisiä alueita, joista osalla menee paremmin, osalla, kuten Bostonilla, taas heikommin. Näiden ihmisasutusten välissä on aika huvittavasti mutatoituneita jättihämähäkkejä ja skorpioneja sekä superhurrikaaneja. Vaikka nämä ovat tarinallisesti kiinnostavia vastuksia matkan varrella, ne ovat myös epäuskottavia ylilyöntejä, kun vastapainona haetaan varsin realistisesti psykologista yhteiskunnan ulkopuolisuutta. Sinänsä säteilyn aiheuttamat kauhuskenaariot eivät poikkea tässä siitä miten usein 50-60 -lukujen fiktiossa asiaa käsitellään. Kirjan naishahmo on sitten enimmäkseen "tyttö", vaikka hänellä on nimikin. Tämäkin aika tyyppilinen ilmiö ajankohdan genrekirjallisuudessa.

Kansikuva on ok kokonaisuudessaan, mutta ihmettelen, että kun kirjassa kuvataan ajoneuvo melkoisen tarkkaan, esimerkisi renkaiden lukumäärä, niin miksi kannen tekijä on päättänyt kuvittaa oman mielensä mukaan. Häiritsee. Kujanjuoksu on kiinnostava teos jopa ristiriitaisuudessaan. Loppu on hersyvän humoristinen, mistä tulee lisäpisteitä. Kirja ei varsinaisesti kolahtanut, mutta kuuluu jälleen kerran siihen joukkoon, joka on hyvä lukea genretuntemuksen vuoksi.

perjantai 3. elokuuta 2018

Blogistanian elokuun lukumaraton 2018 - päivittyvä

Elokuinen lukumaraton on jälleen täällä. Vetovastuu on Yöpöydän kirjat -blogilla ja säännöt kuten ennenkin. Varsinainen lukumaraton-päivä on 4.8., mutta aloittaa tai lopettaa voi siten, että osa ajasta osuu lauantaille. Minä aloitan nyt perjantaina klo 17.

Pengoin kirjapinoja, joita (yhä) kesken olevan uudelleenaakkostamisen seurauksena on kertynyt. Pinoista löytyi kolme kirjaa, jotka otin ehdolle maratoniin. Jos ei näillä suju, niin lisää ehdokkaita löytyy. Toivottavasti nyt keskittymisrauha on parempi kuin heinäkuussa.

Aloitan Roger Zelaznyn Kujanjuoksulla. Päivitän lukufiiliksiä alle sitä mukaan kun maraton etenee.

Klo 17:00 Kujanjuoksu alkaa.

Klo 19:00 Pari tuntia takana ja 43 sivua luettuna. Hieman erilainen teos mitä odotin, mutta en nykyään yleensä luekaan kovin tarkasti, jos ollenkaan, takakansitekstejä.

Klo 22:13 110 sivua luettuna. Olen kirjan jälkimmäisellä puoliskolla. Luen pätkittäin, mutta tarina kyllä pitää otteensa silloin kun siihen palaan.

Klo 23:11 Kujanjuoksu loppui ja siitä myöhemmin oma blogikirjoitus.
Siirryn seuraavaan kirjaan eli J. Pekka Mäkelän 391:een.

Heti aloituksessa pieni yllätys, kun huomasin kirjailijan signeerauksen nimiölehdellä. Olin pyytänyt sitä Finnconissa 2013. Hmm. Hieman kestänyt tämän kirjan aloitus (eikä ole ainoa tapaus, valitettavasti).

Klo 1:40 391:n alku tiputti täysin eri tunnelmiin kuin Kujanjuoksu. Pidän muutoksesta. Nyt on kuitenkin aika pitää unitauko. Lukeminen jatkuu aamulla.

Pitkät yöunet.
Klo 10:52 Lukeminen jatkuu.

Klo 11:45 391 on edennyt sivulle 77. Yhteensä luettu siis 249 sivua.

Klo 15:30 Mäkelän 391 luettu. Sivuja kertynyt 379. Kolmas kirjani on Frederik Pohlin Avaruuden portti, johon pääsen ruokailun jälkeen. Maratonia on jäljellä noin  1 tunti ja 30 minuuttia.

Klo 17:00 Lukumaraton päättyy. Luin Avaruuden porttia 51 sivua ja kokonaismääräksi tuli 430.

Roger Zelazny: Kujanjuoksu 172 s.
J. Pekka Mäkelä: 391 207 s.
Frederik Pohl: Avaruuden portti 51 s.

Kaikki kirjat osoittautuivat erinomaisiksi maratonkirjoiksi ja vaikka viimeisin on kesken, luen sen loppuun. Pääsin siinäkin hyvään alkuun. Kolme erilaista spefin miesääntä tiiviissä paketissa. Jotenkin outo fiilis siitä, miten nämä niputtautuivat kokonaisuudeksi vuorokaudessa. Lukuolosuhteilla on jonkin verran selvästi merkitystä luettavan kirjan kokemisessa.

torstai 2. elokuuta 2018

J.K. Rowling: Harry Potter and the Order of the Phoenix

J.K. Rowlingin Harry Potter and the Order of the Phoenix (2003) on ensimmäinen kirja sarjasta, jonka luin ensin englanninkielisenä. Olin heti ilmestymisen jälkeen lomailemassa Irlannissa ja ostin kirjan Dublinin lentokentältä kotiinpaluumatkalla. Kirja oli kovakantisena sen verran iso, ettei se mahtunut käsimatkatavaroihini, joten kannoin sitä kädessäni mennessäni tullimuodollisuuksien läpi. Tuima miesvirkailija tutkiskeli passiani ja lopulta ojensi sen minulle, mutta ei päästänyt irti. Olin luonnollisesti hämmentynyt, kunnes hän totesi minulle: ” You’re not the first one with Harry Potter book”. Mitäpä minä muuta kuin hymyilin. Aloitin lukemisen heti kun pääsin portille odottamaan lennon lähtöä.

Little Whingingissä tapahtuu kummia, kun ankeuttajat hyökkäävät kesken kesäloman Harryn ja Dudleyn kimppuun. Tapahtumien seurauksena Harry on vähällä tulla erotetuksi Tylypahkasta. Aikuiset puuhastelevat salamyhkäsesti Feeniksin kilta -järjestössään suojellakseen salaista asetta, jota Voldemort tavoittelee ja taikaministeriö on hermostunut Dumbledoreen ja Harryyn, jotka heidän mielestään valehtelevat väittäessään, että Voldemort olisi palannut. Ministeriö laittaa oman henkilönsä, Dolores Umbridgen, opettajakuntaan, mikä aiheuttaa paljon närästystä ja harmia. Opiskelijat Harryn johdolla kokevat tarvitsevansa oman ryhmänsä selviytyäkseen niin tulevasta viidennen vuoden O.W.L.-kokeesta, kuin myös Voldemortin aiheuttamasta uhkasta. Harry kokee kuitenkin olevansa hyvin yksin ongelminensa, varsinkin kun Dumbledore tuntuu välttelevän häntä.

The Order of the Phoenix oli oitis suosikkini siihen mennessä ilmestyneistä kirjoista. Siinä on ahdistusta ja tunnetta sekä valtavia salaisuuksia, joiden taustalla on kuolemantärkeitä asioita. Nyt ei enää pidetä hauskaa, mikä tietenkin jotkut lukijat saa nurisemaan. Harry on mitä suurimmassa määrin teini-ikäinen. Hän tuntee olevansa kaltoin kohdeltu, häntä ei uskota, häneltä salataan asioita ja hän itse kokee itsessään muutoksia, joita kukaan ei tunnu ymmärtävän, ei edes hän itse. Ja kuitenkin juuri hän on se, joka näki koulukaverinsa tapon ja taisteli henkensä puolesta Voldemortia vastaan edellisellä lukukaudella. Vaikka ensimmäisella lukukerralla olin lukiessani aikuinen, tai ehkäpä juuri siksi, pystyin hyvin ymmärtämään Harryn käytöksen. Ahdistuin kaikista niistä huonoista päätöksistä ja arvioista, joita aikuiset hänen suhteensa tekee. Samoin nyt.

Mainitsin jo Goblet of Firen yhteydessä, ettei Severus Snape ole saanut sympatioitani, sillä oli aikuisen tausta mikä tahansa, hän ei saisi kohdella lapsia kuten Snape kohtelee. Order of the Phoenixin yhteydessä kuitenkin tunsin häntä kohtaan sympatiaa ja sääliä, mikä osoittaa Rowlingin kyvyn kääntää hahmoja harmaamman sävyisiksi. Samaa kyytiä, vaikkakin päinvastaista, saivat Sirius ja James, jossain määrin myös Hagrid. Yllätyin näin pitkän lukutauon jälkeen, että koin Hagridin erilaisena kuin aiemmin lukiessani. Olin kriittisempi hänen suhteensa.

Viides kirja sisältää tummempia sävyjä lähes kaikessa. Edes Harryn orastava ensi-ihastus ei hälvennä pilviä taivaalta. Olen iloinen kuinka Nevillen rooli kasvoi ja kuinka hahmo todellakin kehittyy tässä osassa. Vaikka olen lukenut kirjan ties kuinka monta kertaa, muutamat kohtaukset saa minut kyyneliin joka kerta. Ne ovat hiljaisia kohtauksia, pieniä liikkeitä yhdessä lauseessa ja siinä kaikki. On neroutta kirjoittaa jotain niin vähäeleistä, mutta silti niin vaikuttavaa. Toinen kohtauksista liittyy Nevilleen ja toinen Harryyn. Luna Lovegood on kaikessa outoudessaan erinomainen hahmolisä sarjaan.

Harry Potter and the Order of the Phoenix on erinomainen teos ja ainoa, mikä minua siinä hieman pitkästyttää on Hagridin tarina. Neljä ensimmäistä osaa on nostanut arvostustani niitä kohtaan ajan myötä, ja melkeinpä voin asettaa ne nyt samalle viivalle viidennen kanssa.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...