Roald Dahl: Nahka ja muita novelleja, Kuka pelkää noitia ja Kekseliäs kettu

Roald Dahl on tunnettu ennen kaikkea lastenkirjailijana. Olenkin lukenut häneltä aiemmin Matilda ja The Gremlins -kirjat, jotka ovat nuoremmille lukijoille suunnattu. Nyt käteeni osui Nahka ja muita novelleja -kokoelma (2007), jonka lyhyet tarinat oli selkeästi aikuisille ja olivat kaiken lisäksi kauhua. Kokoelma sisältää 10 novellia:

• Äänikone
• Genesis ja katastrofi
• Sotilas
• Mies etelästä
• Toivomus
• Vuokraemäntä
• William ja Mary
• Lampaalla teurastettu
• Tie taivaaseen
• Nahka

Kaikki novellit on julkaistu aiemmin 1950-1960-luvulla julkaistuissa kokoelmissa.

Ihastuin suoraa päätä Dahlin mustan humoristisiin, ehkä hieman perinteisiin kauhukertomuksiin, joista suurin osa päättyi vihjaukseen, ei selkeään selittämiseen. Kaikki oli kuitenkin helposti pääteltävissä.

Kokoelmassa ei ollut varsinaisesti yhtää heikkoa novellia, joskaan esim. Sotilas ja Mies etelästä ei tehnyt minuun yhtälailla vaikutusta kuin William ja Mary sekä Tie taivaaseen. Nämä molemmat nostivat pitkän avioliiton ikeen naisen näkökulmasta laukaisevaksi tekijäksi. Myös Lampaalla tapettu kulkee samaa polkua. William ja Maryssa on 1942 ilmestyneen Curt Siodmakin Donovan's Brainin kaikuja, mikä ei sinänsä ole huono lähtökohta. Tarinat eivät ole varsinaisesti pelottavia, mutta kieroja ja nyrjähtäneitä oman aikansa tyylillä.

Kuka pelkää noitia (1983, suom. 1990) sen sijaan on lastenkirja, ehkä vähän isommille lapsille jo. 

Ah, miten ilkikurista tekstiä, jossa ei kaihdeta iljettävyyksiäkään. Plussaa siitä, että suomalaiset noidat saivat kunnian olla maailman pahimpia ja julmimpia. Suomalaisissa lasten kauhukirjoissa vastaavaa hersyvää huumoria nykyaikaisella otteella löytyy Magdalena Hain teoksissa. Me likes.

Kekseliäs kettu (1970, suom. 1978) on sitten lasten veijaritarina isäketusta, jonka tulee pikaisesti keksiä miten pelastaa perheensä kolmelta ihmiseltä, jotka haluavat kostaa menetetyistä kotieläimistään. No, ennustettavissa on onnellinen loppu ja eläinten yhteistyötä epämiellyttäviksi kuvattujen ihmisten nujertamiseksi. Enpä innostunut tarinasta, koska se tyytyy mustavalkoiseen hyvän ja pahan käsitykseen ja heikkoon huumoriin. Lasten ajatusmaailmaan tämä toki voi olla jännä, mutta ehkä etsisin kuitenkin uudempia teoksia nykyaikaisella maailmankuvalla. Kirjan kuvituskaan ei viehättänyt, koska eläimet oli puettu niissä vaatteisiin ja isäketun alussa menettämä häntä oli kuvissa siellä täällä myöhemminkin. Aivan kuin kuvittaja ei olisi lukenut juttua. 

Roald Dahl kuuluu kirjailijoihin, joiden teoksiin aion jatkossakin tutustua. Niitä riittää.

Pääsiäisen lukumaraton 2020

Kirjaimia-blogin vetämänä harrastetaan pääsiäisen lukumaratonia, jossa voi valita maratoonaako perinteiset 24 tuntia, vai useamman päivän aina maanantaihin saakka. Minä ajattelin ottaa tällä kertaa lukemisen rennommin, eli harrastan väliin muutakin, mutta pitkitän maratonia 48 tuntiin.

Aloitin palmusunnuntain lukumaratonissa lukematta olevien Osuuskumma-kustantamon antologioiden läpikäyntiä, ja jatkan sitä tänä viikonloppuna. Minulla jäi kesken Kristallimeri-antologia, joten jatkan siitä.

Aloitan lukumaratonin perjantaina 10.4. klo 19 ja päätän sen sunnuntaina samaan aikaan. Saatanpa Twitteriinkin jonkun päivityksen laittaa #lukumaraton-hashtagilla.

Klo 19.00 Kristallimeri jatkuu Magdalena Hain novellista Kaunis Ululian.

Klo 01:00 Luettuna Kaunis Ululian, jossa arvostin erityisesti loppuratkaisua. Muuten hieman liian "hempeä" minun makuun. Kari Välimäen Elämä raapaleina II - Miehistö ei vieläkään ihan aukaissut raapaleideaa minulle, mutta päähenkilöllä on kiva, harvoin kirjallisuudessa, esiintyvä etunimi. Patricia Malin Kristallikarahvissa oli jälleen onnistunut loppu, tyylillisesti meni ohi.
Sitten tulikin nukahdettu, joten nyt jatkuu yölukemisena.

Klo 03:00 Antologia edennyt Erkka Leppäsen Velhontappajan, Kari Välimäen Elämä raapaleina III - Ryöstön ja Janos Honkosen Piru erehtyi vuodella -novellien verran. Velhontappaja on Preador-maailman hahmojen seikkailuita kristallimerellä, miekka ja magia -juttu, joka ei jaksanut innostaa minua. Raapale alkaa vaikuttaa hauskalta. Piru erehtyi vuodella oli sukellusaiheinen tarina, kauhua ja onnistui pelottamaan.

Klo 04:00 Jälleen kolme tarinaa luettu. Mikko Rauhalan Kobayashin vartija ei puhutellut lainkaan ja Raapale muuttui veriseksi. Maija Haaviston Meri vaatii oli hilpeä satiiri, joka sai nauramaan. Viittaukset yhteiskunnan kysymyksiin vedettiin pilke silmässä. Erittäin onnistunut novelli.

Klo 6:00 Elämä raapaleina päättyi Sovintoon, enkä oikeastaan tullut hullua hurskaammaksi. Anni Nupposen Mutta veri sen on musta ja Jussi Katajalan Pohjoistuulen tuolla puolen olivat hyvää kerrontaa, varsin kiinnostavia tarinoita, joille olisi mukava lukea laajennostakin.

Kristallimeri oli hieman epätasainen teos, osa tarinoista kiinnosti, osa ei. Suosikikseni nousi Maija Haaviston Meri vaatii. En ollut mukavuusalueellani, joten kokonaisuus ok. Lukumaratonissa nyt luettuna 140 sivua. Tämä on arvio, kun ekirjan sivujen pituus on mitä sattuu riippuen kirjainkoosta.

Siirryn lukemaan Sirkus Synkkään.

Klo 8:00 Maija Haaviston Silmänkääntäjä-runo, Heikki Nevalan Grande finale, J. S. Meresmaan Karuselli ja Hanna Morren Tivoli Tuska luettu. Grande finale loi hienon ja surullisen tunnelman post-apokalyptisestä sirkuksesta. Karuselli puolestaan kosketti sisarustarinana.

Klo 14:00 Luettu Mikko Rauhalan Väliajalla ja Artemis Kelosaaren Viattomat. Ensimmäinen toimi minulla paremmin, pidin tarinan ideasta. Viattomat vaikutti kantaaottavalta poliisitarinalta, johon en ihan saanut otetta. Lukeminen on hieman hidastunut ja keskittymiskyky laantunut.

Klo 19:00 24 tuntia lukumaratonia mennyt. Olen saanut edellisen päivityksen jälkeen luettua Anni Nupposen Sinun kanssasi, ikuisesti. Sirkusaihe ei nyt kovin vedä, vaikka tämäkin novelli oli varsin vakaata tasoa. Jospa kokeilisi piristyä kahvin avulla.

Klo 21:00 Luin Teresa Myllymäen Tulenpuhaltajat, joka jäi jäsentymättömäksi päässäni, oli puhaltajaa ja näkijää. Mia Myllymäen Musiikki varttia vaille tempaisi jo mukaansa, sellaisella ikivihreällä aaveteemalla, jossa oli ripaus Stephen Kingiä ja Ray Bradburya. Jostain syystä pidän kovin novellin nimestä.

Sunnuntai klo 00:00 Viimeiset neljä novellia luettuna. Saara Henrikssonin Herra Jack ei hyppää enää tuo delfiinin sirkusympäristöön, mikä tökkii minulla koko kantaaottavan tarinan ajan. En kannata delfinaarioita missään muodossa, mutta jotenkin tämä tarina ei toiminut. Magdalena Hain Klovneria vie scifi-maailmaan samoin kuin Anne Leinosen Nokkion laulu. Jälkimmäisessä päähahmo on erittäin kiinnostava ja maailma on visuualinen, elokuvauksellinen sanoisinko. Viimeinen novelli M. A. Tyrskyluodon Apokalyptos taisi sitten mennä aika paljolti rutiiniluennalla.

Sirkus synkän lukeminen ei oikein sujunut sutjakkaasti, osittain sen vuoksi, että sirkuksessa on paljon sellaista mistä en koe pitäväni. Joka tapauksessa varmasti aiheesta pitävillä erittäin sopiva pläjäys tarinoita. Sivuja on kertynyt tällä hetkellä 395.

Olisiko se nyt sitten aika Metsän kronikoille.

Klo 02:30 Luettu J.S. Meresmaan Metsän kronikka, jossa oli kiva rakenne ja vahva tunnelma. Vahvasti jatkoi myös Tarja Sipiläisen Resonointia. Tämä vaikuttaa lupaavalta antologialta. Uni kuitenkin odottaa, joten lukumaraton jatkuu aamulla.

Klo 11:00 Kuuntelin nukkumaan mennessä ja tauoilla Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -äänikirjaa. Aamu on alkanut Nadja Sokuran Tyttö tuli puun juurilta -novellilla, joka oli kiehtova tarina tytön yhteydestä puihin. Kahdeksan tuntia lukumaratonia jäljellä.

Klo 12:45 Kolme seuraavaa novellia, Mia Myllymäen Nuutin taikapuut, Kari Välimäen Kuolematon ja M.A. Tyrskyluodon Hän joka ei laula, olivat kaikki tunnelmallisia tarinoita, Kuolematon jopa kauhuun kallellaan. Tällaisia novelleja lukee mielellään.

Klo 15 Neljä viimeistä novellia luettu, Teresa Myllymäen Matkaajat, Jussi Katajalan Suuren tammen varjossa, Anne Leinosen Valo kuvun alla ja Anni Kuu Nupposen Puulaulu. Kaikki erinomaisia, pidin erityisesti Puulaulun sukupolvialuksesta, joka oli osin orgaaninen. Ei mikään uusi idea sinänsä, mutta tällä kertaa se edusti kasvikuntaa. Suuren tammen varjossa oli jotain shakespearemaista traagisuutta ja Valo kuvun alla oli matkantekoa ja löytämistä perinteisessä hengessä.

Kokonaisuutena Metsän kronikka on vahvan tunnelmallinen ja tasainen tarinakokonaisuus. Pidin. Sivuja yhteensä lukumaratonissa 607 ja äänikirjaa 1h 55min.  Maratonia on jäljellä neljä tuntia. Aloitan varmaankin Murtumia maisemassa -antologian vielä, mutta sitä ennen kuuntelen hetken äänikirjaa ja lepuutan silmiä.

Klo 16:25 Taikuria ja taskuvarasta kuunneltu nyt 3 h. Siirryn lukemiseen.

Klo 19:00. Pääsiäisen lukumaraton on päättynyt. Murtumia maisemassa -antologiasta ehdin lukea Janos Honkosen Kello ei ollut mitään, ei minään päivänä, Anni Nupposen Talot kuin puut ja Katri Alatalon Meliwasin aaveet. En osannut erityisemmin odottaa tältä antologialta mitään, mutta kolmen ensimmäisen keskenään erilaisen novellin jälkeen on hyvä jatkaa maratonin ulkopuolella.

Saldo on siis:

Anni Nupponen & Christine Thorel (toim.): Kristallimeri (osa)

J.S. Meresmaa, Teresa Myllymäki & M.A. Tyrskyluoto (toim.): Sirkus Synkkä
Mia Myllymäki & Anu Korpinen (toim.): Metsän kronikka
J.S. Meresmaa & Christine Thorel (toim.): Murtumia maisemassa (osa)
Yhteensä 690 sivua

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras (osa)
3 t 14 min

Palmusunnuntain lukumaraton 2020

Lukeminen jatkuu, vaikka blogissa on jälleen ollut taukoa. Iltatähden syttyessä -blogin vetämänä on mahdollisuus osallistua Palmusunnuntain lukumaratonille 4.-5.4., ja minä useimmiten osallistun kun aikataulu on suotuisa. Kirjoja näet riittää. Säännöt on tutut, eli 24 tuntia lukemista siten, että osa ajasta osuu varsinaisille maratonpäiville. Minä aloitan lukumaratonin perjantaina 3.4. ja jatkan lauantain 4.4. puolelle. Perjantai-lauantai -yhdistelmä toimii minulla paremmin kuin lauantai-sunnuntai.

Olen välillä harjoittanut teemalukemista maratoneissa ja niin ajattelin nytkin. Teema on novellit. Ja tarkennettuna kotimaiset novellit antologioissa, joita minulla on lukuisia lukematta. Osuuskumma on julkaissut ahkerasti antologioita ja vaikka olen toistakymmentä kirjaa kustantamolta lukenut, niin antologioita vain kaksi: Ruumiittomat (arvostelu) ja Surupukki (arvostelu). En tiedä montako antologiaa ehdin lukea maratonin aikana, mutta lukupinossa ovat kuvassa olevat. Mitä en ehdi tällä kerralla, jatkan seuraavassa maratonissa.

Osuuskumman julkaisut on löydettävissä täällä. Kustantamolla on menossa 50 % alekampanja ennen tätä vuotta ilmestyneistä paperikirjoista huhtikuun loppuun saakka. Minulla kaikki antologiat on ekirjoina. Kerrytän tietoa lukemisistani alle ja twiittailen lukumaratonista välillä myös Twitterissä.

Lukumaraton alkaa klo 12:00.
Aloitan Varjoisilta kujilta -kissa-antologialla.

Klo 13 Taru Kumara-Moision Sisimmältäni olen oli ihana tarina erilaisesta äidistä. Varsin kiehtova ja meni ihon alle. Kij Johnsonin Fudoki, jota luen pikkuhiljaa, tuli vahvasti mieleen.
Anni Nupposen Valkoisen kissan kuolemassa on noirdekkarin tuntua kissamaailmassa. Humoristinen. Erittäin vahva alku antologialla.

Olenko muuten koskaan maininnut, pidän kissoista... olen ollut kahden onnellinen orja.

Klo 14 Janos Honkosen Ne ovat niin helppoja saaliita on loistava nonsense-Alicen jalanjäljissä kulkeva novelli, joka sai hyrisemään tyytyväisyydestä.

Klo 15:20 Jussi Katajalan Rottakuningas oli mytologinen kauhukertomus, jossa oli kissavoimaa. Sai reagoimaan ääneen surusta. Timo Saarron Oravanmetsästäjä oli pojan ja erikoisen miehen ystävyystarina vaihtoehtohistoriallisessa Helsingissä.

Klo 16 Maija Haaviston Suvikulta oli hienosti rakennettu ja varsin omaperäinen tarina, mutta johan etoi välillä.

Klo 16:25 Tarinat ovat saaneet synkempiä sävyjä ja vaikka Tarja Sipiläisen Peto alussa naurattikin, niin loppua kohti hymy hyytyi. Tuo minun muutaman tunnin takainen orja-lausahdukseni alkaa kuulostaa karmealta.

Klo 17:35 Mikko Rauhalan Vaiston varassa oli sujuva, joskaan ei niin vakuuttava tarina huijatuksi tulemisesta. Miellyttävä lukea, joka tapauksessa. Anu ja Eero Korpisen Neiti Madiganin lemmikki oli novelleista ensimmäinen, joka varsinaisesti yhdisti noituuden ja kissat. En juurikaan syttynyt tälle teemalle.

Klo 18:15 Artemis Kelosaaren Kissa joka jäi sai sitten kyyneleet silmiin. Haikea ja kauniskin tarina. J.S. Meresmaan Hän kehrää yhdytti kertoen kissan ja vampyyrin ja millaisella lopulla!

Varjoisilta kujilta on tasaisen hieno novelliantologia, suosittelen ehdottomasti hankkimaan ja lukemaan! Omaksi suosikiksi nousi hiuksenhienosti Janos Honkosen Ne ovat niin helppoja saaliita, mutta myös muut olivat vaikuttavia. Sivuja lukumaratonissa kertynyt 157. Nyt on pieni tauko paikallaan, ennen kuin valitsen seuraavan antologian luettavaksi.

Klo 19 Ruokatauko pidetty. Jatkan lukumaratonia Naamiot-antologialla.

Klo 21:30 Naamiot-antologiasta luettu Katri Alatalon Särö ja Anne Leinosen Toiset kasvot. Molemmat vievät tunnelmaltaan vieraisiin kulttuureihin, maustettuihin viineihin ja erilaisiin yhteiskuntaluokkiin. Toisessa ollaan alemmassa, toisessa hallitsevassa. Hyvin soljuvasti kirjoitettuja tarinoita hahmonvaihdosta.

Lauantai klo 00:30 Luettu Mia Myllymäen Noidasta polvi paranee, Artemis Kulosaaren Rutto ja Janos Honkosen Sen silmärei'istä paistoi tyhjyys. Näistä Rutto sijoittuu Italiaan, muut kotimaahan. Naamiot ovat voimakkaasti psykologisia, peittämässä todellista minää, luomassa illuusiota ja osa siirtymistä tulevaisuuteen, edistykseen. Tähän mennessä kaikki tarinat ovat olleet aika vakavia. Melkein kaipaan jotain huumoria.

Klo 10 Heikki Nevalan Grendel, Maija Haaviston Silloin kun en katso, Tarja Sipiläisen Peitetehtäviä, M.A. Myrskyluodon Siviili, sotilas ja Taru Kumara-Moision Rauhaan luettu. Grendel oli ahdistava tarina, koin sen symbolisena. Silloin kun en katso oli kiinnostavan tirkisteleva, luin tarinaa tiiviisti, mutta taisin silti hukata pointin. Black Mirror -tyyppinen kertomus. Peitetehtävissä ihmisyys itsessään on naamio kirjaimellisesti, kun avaruuden oliot ovat saapuneet maapallolle. Siviili, sotilas -tarinassa on sankaruuden naamio, mikä on tuttu ilmiö sankareiksi leimatuille. Erinomaisesti kirjoitettu novelli, jossa naamionkuvaus ei ole suoraviivaista, vaan hehkuu surullisena tunnelmana, jossa voi kuulla musiikin. Rauhaan-novellissa naamio on nuoruudessa massassa opettelemista, itsenäisyyden ja itsen löytämisen aika, kapinallisuutta.

Naamiot sisältää useita ajatuksia herättäviä tarinoita ja on onnistunut antologia sekin. Vaatii ehkä enemmän kuin edellinen Varjoisilta kujilta, sillä siinä ei juuri kevennystä ole.  M.A. Myrskyluodon Siviili, sotilas nousi kokonaisuutena hituiseksi suosiksi, vaikka jälleen pidin kyllä kaikista.
Antologian pituus on 172 sivua, joten sivuja lukumaratonissa on kertynyt 329.

Pari tuntia jäljellä. Siirryn lukemaan Kristallimeri-antologiaa.

Klo 12 Lukumaraton päättyy osaltani. Ehdin lukea Kristallimeri-antologiasta esipuheen, Jani Kankaan Sinisen linnun, Kari Välimäen Elämäni raapaleina I - Naamiaiset ja J.S. Meresmaan Kapteenin synnyn. Erilainen aloitus merirosvoantologialle kuin odotin, mutta en oikeastaan yllättynyt. Kapteenin synnyn tarinassa oli tuttuutta, sillä siinä esiintyi Meresmaan Mifongin perinnöstä sivuhahmona esiintyvä Linn, tällä kertaa päähahmona. Luin kirjan seitsemisen vuotta sitten, mutta hyvin näytti muistuvan mieleen.

Tämän enempää en ehdi antologiasta tämän maratonin puitteissa lukea, mutta jatkan sen ja muiden lukulistalla olleiden parissa Pääsiäisen lukumaratonissa 10.-13.4. välisenä aikana.

Palmusunnuntain lukumaratonin saldo oli
Christine Thorel & Shimo Suntila (toim.): Varjoisilta kujilta
Taru Kumara-Moisio, Anne Leinonen & Minna Roininen (toim.): Naamiot
Anni Nupponen & Christine Thorel (toim.): Kristallimeri (osa)

Sivumäärä kutakuinkin 380.

Shimo Suntila: Tähtiviima

Joskus tulee yllättävä tarve lukea jotain suunnitelmien ja lukulistan kärjen ulkopuolelta. Selailin ekirjahyllyäni ja Shimo Suntilan vuonna 2016 julkaistu Tähtiviima pysäytti minut kahdesti. Olen Suntilalta lukenut aiemmin yhden novellin Ruumiittomat-antologiasta (arvostelu). Samainen novelli, Chudakovin aaveet löytyy myös tästä kokoelmasta, kuten seitsemän muutakin:

• Janus
• Calypson perillinen
• Purret
• Chudakovin aaveet
• Avaruustrippi
• Steelen ruukki
• Tähtivaeltajat
• Sharan henkäys

Janus sijoittuu avaruuteen, jossa aluksessa tapahtuu onnettomuus ja tietokone päättää teeskennellä menetettyä astronauttia rauhoittaakseen jäljelle jäänyttä. Erinomaisen selkeä novelli, jossa ilmennetään miten koneälyn voisi olla vaikea ymmärtää ihmishuumoria. Lopussa saadaan pieni yllätys. Jäin hieman miettimään keskustelun osapuolten eroavuuksia käyttäytymisessä.

Calypson perillisessä poika liittyy ekoterrorismijärjestöön suojellakseen maailmamme valtameriä ja pelastaakseen niiden elämästä sen minkä kykenee. Haikea novelli, jonka lohduttomuudessa on jotain kaunista ja ikuista.

Purret-novellissa ihmiskunnan keskuuteen ilmestyy toinen älyllinen elämänmuoto, joka yllättäen tarjoaa vakuutusta, jonka hinta on sen verran kova, että yhteisymmärrykseen ei päästä, otetaanko vai ei. Kuun tukikohdassa oleva työntekijä haluaa viedä eristäytymisensä äärimmilleen. Tarina kuvaa yksilön tarvetta hyvin, mutta en päässyt sisään hänen vaikutusvaltaansa, mistä syystä novelli ei napannut loppuun saakka. Silti hyvin ympäristöään kuvaavaa tekstiä.

Chudakovin aaveet on muuttunut hieman Ruumiittomat-antologian tekstistä. Boston Briggs saapuu Kuuhun etsimään äitiään ja törmää toiseen salaperäisesti kadonneeseen tapaukseen, jonka etsiminen johtaa yllätykseen. Tarina ei vieläkään toimi minulle täysin. En pysty aistimaan tärkeässä asemassa olevaa tunnetta, yksinäisyyttä, se jää vain sanojen varaan.

Avaruustrippi on todellakin omituinen trippi. Mies matkustaa pummilla Maasta Kuuhun ja siitähän on seuraamuksia. En osaa sanoa onko tarina humoristinen vai kauhukertomus, ehkä molempia yhtä aikaa, onnistuneesti.

Steelen ruukki on kokoelman pisin novelli ja myös suosikkini. Aleksei vaimoineen saapuu Steelen metallisulattoon ja heti alusta käy selväksi kuinka rankan sopimuksen hän on vuodeksi tehnyt. Kaikesta pitää maksaa, enemmän kuin palkasta olisi varaa. Miehiä katoaa töistä ja loput paikkaavat hommia, kunnes uusi erä työntekijöitä saapuu. Mutta pinnan alla kytee kapina. Lohduton ja ahdistava tarina, piinaa loppua myöten.

Tähtivaeltajissa Igor Kepler herätetään avaruusaluksessa routaunestaan ja ei mene kovinkaan kauan, kun hän alkaa epäillä ettei kaikki ole kunnossa. Kohtalaisen lyhyt novelli, jossa avaruudenmatkakumppanit ottavat toisistaan mittaa. Humoristista ja traagista hulluutta.

Sharan henkäyksessä Brennonin maailmaan saapunut Len kohtaa menneisyytensä. Surullinen tarina, jossa avaruusmatkailun oikut tähtiviiman muodossa sanelee ihmiskohtaloita.

Minulle Tähtiviima esittäytyy kokonaisuutena lohduttomana, mutta avaruuden äärettömyyden ja ihmisen kiehtovana kohtaamisena, jossa jokainen yksilö on inhimillinen. Sivuhahmoillakin voisi olla oma tarina kerrottavanaan. Hahmoja rusentaa sisältä päin yksinäisyys tai epätoivo ja leimaa tulee erityisesti heidän eristäytyneisyydestä. Ajoittainen huumori höystää todellisuutta, että avaruus (Kuu) on julma, töitä on paiskittava kurjuudesta huolimatta, päänuppi kestää tai ei. Ja sitten on lohtu, joka näyttäytyy pallomerenä ja delfiineinä.

Joskus on hyvä tarttua suunnittelematta kirjaan ja saada siitä palkitseva lukukokemus. 

Tähtiviima liittyy mukaan Kohti kotimaisia spefikirjoja -haasteeseeni, nro #6.

Magdalena Hai: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta

Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarja (Kerjäläisprinsessa, Kellopelikuningas, Susikuningatar) ilahdutti sen verran paljon, että päätin ottaa luettavakseni myös novellikokoelman Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta (2016). Kokoelma on luokiteltu nuorille suunnatuksi kauhuksi, mutta eipä se estä vanhempaakin kauhusta kiinnostunutta sitä lukulistalleen poimimasta. Kokoelma sisältää esipuheena tietoiskun Uhriniituntakaisesta ja lopussa koosteen vitsejä. Novelleja on 18.

• Muutamia asioita Uhriniituntakaisesta
• Lokakuu
• Pahanukke
• Näkymätön
• Namusetä
• Summertime
• Eelis ja järvihirviö
• Poika portilla
  Pelastavat kirkonkellot
• Meistä on moneksi
• Peto ja Perhonen
• Metsätie ja aarnikotka - murhenäytelmä seitsemässä osassa
• Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen
• Takarivin tyttö
• FPS
• Täydellinen Alina
• Talven lapset
• Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa
• Haiseva käsi
• Vitsikästä

Tarinoissa kiusattu poika kohtaa lenkkipolun äärellä tuntemattoman tytön ja he keskustelevat koulukiusaamisesta, isomummon nukke aiheuttaa pelottavaa päänvaivaa jälkipolvelle, läheiset katoavat näkymättömiin, vanha loru toteutuu ja koululaisia katoaa, perheenjäsenten kohtalo on sidoksissa järveen, poikaporukka näkee järvessä hirviön, eikä kukaan usko, poika näkee autiossa talossa jotain mitä muut eivät näe, poikaporukka päättää todistaa rohkeutensa vanhan kirkon legendaa vastaan, viiden erissä syntyneitä lapsia otetaan huostaan, tyttövauvan taustalla on oudot siteet Uhriniituntakaiseen, poika löytää voimansa pelottavaa metsää vastaan, ihmisiä katoaa junamatkalla Uhriniituntakaiseen, uusi tyttö tulee luokkaan, jossa kukaan ei puhu takarivin tytölle, poika uppoaa peliin, täydellinen tyttö aiheuttaa murhaavia ajatuksia, lumella on hirviömäisiä ominaisuuksia, nallekarhu vahtii unitalon turvaa ja kemian opettajalla on kuolleeltä mieheltä otettu siirtokäsi, joka haisee oudosti.

Kokoelman novellit muodostavat onnistuneen tasaisen kokonaisuuden. Osa tarinoista on tosi lyhyitä, mutta silti kertovat hyvin tunnelmasta. Novelleista löytyy sekä kauhukerronnan tuttuja perinteitä että uutta digitaaliselta ajalta. Jotkut jäivät mietityttämään allegorisinakin (henkilökohtainen tulkinta), kuten Näkymätön. Vaikka kaikissa on kauhun näkökulmat, useista löytyy myös keventävästi huumoria. Rukoilija-Sirkka, joka esiintyy neljässä tarinassa, on kiinnostavan hauska hahmo. Hai pääsee jopa yllättämään tämän taustakertomuksella, joka sekin kuitenkin jättää asioita auki. Ehkä Sirkkaan palataan vielä.

Uhriniituntakainen vaikuttaa aika tapahtumarikkaalta ja kamalaltakin paikalta. Kauhun ei aina tarvitse pelottaa, se voi olla jokin epämiellyttävyys tai yliluonnottomuuskin, joka aiheuttaa turvattomuutta tai kylmiä väreitä. Pahanukke on pelottava ja sen loppu jopa hyinen. Minuun tehoaa perinteisesti nuket ja klovnit – ne ovat pelottavia. Pahanukke ja Poika portilla ovat mielestäni kokoelman parasta antia, vaikka pidin erityisesti myös Näkymättömästä, joka on oikeastaan enemmänkin surullinen tarina. Lisäksi Meistä on moneksi on ovela, joskin aiheuttaa häiritsevän muistikuvan jostain, jota en saa suoraan mieleeni. Lopun vitsit linkittyvät novelleihin ja ovat koululaishuumori-tyyppisiä. Muutama hyvinkin onnistunut.

Hailla on selkeästi omaääninen kerronta ja omaperäinen kohdepaikka tarinoilleen. Joissain on hitusen aistittavissa Anne Leinosen tyylistä tunnelman luontia, mikä ei ole lainkaan huono polku kulkea. Lisään kokoelman mukaan Novellihaaste 2:een.

Matti Järvinen (toim.): Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia

Nysalor-kustannukselta ilmestyi vuonna 2016 Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia -antologia, jonka on toimittanut Matti Järvinen. Ekirjana ostamani teos sisältää 10 novellia enemmän ja vähemmän tunnetuilta kirjailijoilta, joista osan osallisuus jopa hieman yllätti minut. Alkuperäiset tarinat on kirjoitettu 1800-luvun loppupuolelta aina 1900-luvun alkuvuosiin. Antologian aloittaa toimittajan esipuhe, jossa käsitellään mm. kauhukertomukseksi luokitellun kriteereitä ja hieman suomennoksista. Mukana on kahden ranskalaisen, yhden ruotsalaisen ja saksalaisen kirjailijan kertomukset, loput ovat englanninkielistä alkuperää.

• Fitz-James O’Brien: Mikä se oli? (What was it?, 1859)
• Guy de Maupassant: Käsi (La Main, 1883)
• Nataly von Eschstruth: Harmaasisar (alkuteos saksankielinen)
• Emeric Hulme-Beaman: Unitalo (The House of Dreams, 1900)
• Arthur Conan Doyle: Ruskea käsi (The Brown Hand, 1899)
• William Hope Hodgson: Kuoleman jumalatar (The Goddess of Death, 1904)
• Selma Lagerlöf: Kummituksen käsi (Spökhanden, 1898)
• Émile Zola: Verta (Le sang, 1864)
• Robert E. Howard: Villeféren metsässä (In the Forest of Villefére, 1925)
• Robert W. Chambers: Morsiuspari (The Pridal Pair, 1907)

O’Brienin Mikä se oli? on kummitustalo-kertomus, jossa laajennetaan ajattelua polttelemalla oopiumia, ollaan filosofisia ja napataan kiinni näkymätön kummittelija. Tarinalla on oudon lattea loppu ja sen paras anti on oikeastaan kirjoitustyylistä tihkuva ajankuva.

de Maupassantin Käsi on ensimmäinen kolmesta käsi-aiheisesta tarinasta. Siinä kertoja kertoo tapahtumasta kaupungissa, jonne saapuu metsästystä harrastava englantilainen muukalainen. Muukalaisen kokoelmassa on musta, kuivettunut käsi, joka on kahlittu seinään. Mutta eihän se siinä tietenkään pysy. Jälleen tarinan loppu on latteahko, minkä kirjailija on varannutkin itselleen tehtäväksi.

Eschstruthin Harmaasisar on ilmeisesti lyhennetty suomennos, mutta se toimii kokonaisuutena. Jälleen tarinassa kerrotaan tarinaa, jossa muille näkymätön hahmo ilmestyy naamiaisjuhliin ja tanssittaa päähenkilöä. Tarinan edetessä selviää mistä on kyse ja miten tilanteeseen on päädytty, ja lopputulos on kovinkin surullinen. Järjestyksessään antologian ensimmäinen tarina, joka tempaisi mukaansa.

Hulme-Beamanin Unitalo kuuluu sarjaan talo, josta alkuperäiset asukkaat eivät ole poistuneet, vaan aiheuttavat epämiellyttäviä tuntemuksia. Tarinan pääpointti on kenraalin ja tämän kahden intialaisen palvelijan salamyhkäisen katoamisen selvittäminen. Nykypäivän näkökulmasta tämä edustaa perinteistä mysteeritarinankerrontaa, jonka esimerkiksi Sherlock Holmes voisi ratkaista, mutta valitettavasti kirjailija ei saa siihen oikein paloa.

Doylelta, joka on kynäillyt Sherlock Holmesit, on sisällytetty tähän antologiaan Ruskea käsi -novelli. Tohtori Hardacre kertoo siinä tarinaa arvostetusta lääkärienostaan, joka terveyden horjumisen jälkeen palaa Intiasta kotikonnuilleen ja joutuu maalaiskartanossaan yliluonnollisen yksikätisen intialaisen olennon piinaamaksi. Tarinassa on jonkin verran enemmän potkua, kuin edellisessä novellissa ja vaikka loppu onkin omalla tavallaan ironinen, niin tarina toimii ajankuvassaan.

Hodgsonin Kuoleman jumalataressa Tarrow’n kaupungissa öisin liikkeelle lähtevä patsas surmaa ihmisiä ja aiheuttaa pakokauhua. Niinpä Harton koulukaverinsa kanssa hieman ylimielisesti pelkoon suhtautuen päättää selvittää mistä on kyse. Tarinassa on jälleen intialainen taustatarina ja vaikka lähtöasetelma on kiinnostava, sen ratkaisu ei minua juuri kiehtonut.

Lagerlöf oli lähtökohtaisesti kiinnostavin kirjailija joukossa ja häneltä on antologian nimikkonovelli Kummituksen käsi. Tarina kertoo lääkärin nuoresta morsiamesta, joka on järkyttynyt nähtyään kummituskäden. Tämä käsi ilmaantuu petoksen ja huijauksen voimasta. Tarina on luonteeltaan aika häijytunnelmainen ja pidempi pohdiskelu saa jopa ahdistumaan. En tunne Lagerlöfin teoksia laajemmalti, joten en tiedä miten tämä asettuu hänen kerrontatyyliin. Muutamien siirtomaakulttuuripohjaisten tarinoiden jälkeen kotoisan kaltainen ympäristö on kuitenkin positiivista.

Zolan Verta on hyvin kuvaileva tarina, jossa sotilaat luopuvat aseista nähtyään visioita karmaisevasta kärsimyksestä ja verestä. Tyylin puolesta tarina on muista poikkeava ja kiellellinen anti on loistavaa eli suomennos tuntuu onnistuneelta, mutta sisällössä on paljon mielleyhtymiä, jotka eivät minua innosta, eikä tarina vetänyt.

Howardiin tutustuin Conan-novellien muodossa viime kesän lukumaratonin yhteydessä, tosin tutustuminen jäi silloin kesken. Tässä antologiassa ei ole Conania, vaan Villeféren metsässä Montour-niminen mies eksyy matkalla Villeféreen ja saa oppaakseen kohteliaan, mutta oudon kulkijan nimeltä Carolus le Loup. Nimi on enne mitä seuraa. Tarina on aika suoraviivainen ja yksikertainen rakenteeltaan, kuten lyhytkin, mutta pidin siitä silti.

Luin Chambersilta niin ikään viime kesänä Keltainen kuningas -kokoelman, jossa oli muutama hyvä novelli ja loput yliromanttista soopaa. Morsiuspari on romanttinen kertomus miehestä, jonka ensirakkaus palaa kuvioon yliluonnollisella tavalla. Se muistuttaa hieman Demoiselle d’Ys -novellia, eikä siten tehoa minuun. Toki rakastetun menettämisessä on traagisuutta, mutta olen enemmän synkkien ja riipivien tarinoiden ystävä.

Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia on kuriositeettina mielenkiintoinen lukukokemus, vaikka suurin osa sen tarinoista ei nouse keskivertoa korkeammalle nimekkäistä kirjoittajistaan huolimatta. Aika on vahvasti nähtävillä niin tyylissä kuin sisällössäkin, osittain jopa häiritsevästi. Yllättäen täysin tuntemattoman Nataly von Eschstruthin novelli kiehtoi minua eniten ja pidin myös Robert E. Howardin lyhyestä kertomuksesta. Kannattaa tutustua, jos tulee vastaan tai on harrastusta vanhoihin spefinovelleihin.

Liitän antologian mukaan käynnissä olevaan novellihaaste 2:een.

Francis Marion Crawford: Ajattomat aaveet

Francis Marion Crawfordin novellikokoelma tuli odotukseni alle 2013 Finnconin yhteydessä (raportti), kun näin Johanna Vainikaisen työstävän livenä Kalmon hymy -novellin käännöstä. Sittemmin toiseksi kääntäjäksi tuli Laura Nieminen ja kokoelma julkaistiin 2016. Crawfodin novellit julkaistiin alun perin Wandering Ghosts -kokoelmana vuonna 1911 (Uncanny Tales Britanniassa) kirjailijan kuoleman jälkeen, ja tässä netistäkin löytyvästä alkuperäisessä teoksessa oli seitsemän novellia. Kahdeksas liitettiin mukaan myöhemmin ja julkaistiin nimellä The Complete Wandering Ghosts. Suomennos sisältää kaikki kahdeksan novellia julkaisuaikaväliltä 1886-1911.

• Kalmon hymy (The Dead Smile, 1899)
• Kirkuva kallo (The Screaming Skull, 1908)
• Mies yli laidan! (Man Overboard!, 1903)
• Sillä veressä on elämänvoima (For the Blood is the Life, 1905)
• Ylävuode (The Upper Berth, 1886)
• Paratiisin lähteillä (By the Waters of Paradise, 1894)
• Kummitteleva nukke (The Doll’s Ghost, 1911)
• Kuninkaan sanansaattaja (The King's Messenger, 1907)

Kalmon hymyssä lordi vie synkän perhesalaisuuden mukanaan hautaan karmean hymyn kera. Kirkuvassa kallossa vanha merikapteeni kertoo edesmenneen lääkärin jäämistöstä löytyneestä oudosti käyttäytyvästä pääkallosta. Mies yli laidan! vie mukanaan merimatkalle, jossa tapahtuu onnettomuus, jolla on synkkiä seuraamuksia. Sillä veressä on elämänvoima kertoo miehestä, joka kertoo pienessä italialaisessa kylässä tapahtuneen tarinan ystävälleen sen jälkeen, kun he ovat katselleet ikkunasta rannan lähistöllä olevaa hautaröykkiötä, jonka päällä kaukaa katsottuna vaikuttaisi makaavan ruumis. Ylävuoteessa laivan matkustan hytissä on sinnikäs ylimääräinen matkustaja. Paratiisin lähteillä kertoo miehestä, joka sukukartanon puutarhassa vesialtaiden ja suihkulähteen keskellä kohtaa salaperäisen neidon. Enteet povaa synkkää tulevaisuutta, mutta sitä vastaan voi olla voimakkaampi voima. Kummittelevassa nukessa lady Gwendolenin pahasti rikkoutunut nukke viedään nukketohtori Pucklerille parannettavaksi, mutta pian sen jälkeen nukkespesialistin oma tytär katoaa ja kummitteleva nukke ilmestyy Pucklerille. Kuninkaan sanansaattajassa illallispöytään saapuu myöhäinen, mutta odotettu vieras.

Crawfordin novellit edustavat lähes poikkeuksetta kauhugenreä, joskin Paratiisin lähteillä on ennemminkin fantasiaa. Kolme ensimmäistä tarinaa ovat jopa pelottavia. Ainoastaan vampyyritarina, Sillä veressä on elämänvoima, hieman onnahtelee, kun en täysin tajunnut miksi kuolleesta naisesta tuli vampyyri eikä esimerkiksi kummitteleva aave, mikä yleensä sopii tällaisissa tapauksissa kuvioon, ja muutenkin tarinan painotuksen vaihtelu häiritsee. Silti varhaiseksi vampyyritarinaksi se käy, vaikka jää kokoelman heikoimmaksi mielestäni. Se ei tarkoita, että tarina on sinänsä erityisesti heikko.

Kaikki tarinat ovat vetävää luettavaa ja kieli vaivatonta. Pidin oikeastaan jokaisesta, sillä ne olivat mutkattomia, populaarisesti isolle yleisölle kirjoitettuja, sen kummemmin briljeeraamatta. Suosikikseni nousi Mies yli laidan!, jossa merimatkan tunnelma oli kohdillaan ja tarinan salaperäisyys loppuratkaisuineen viipyili kertomuksen lopulle saakka. Kirkuvan kallon kertojaäänen tyyli ja loppu olivat erityisen onnistuneita. Kehuttu Ylävuode on aistittavan pelottava, mutta Kuninkaan sanansaattaja tänä päivänä jo ennalta arvattava ja jopa hieman naiivi. Kiinnitin huomiota, että monissa tarinoissa oli meri tai vesi läsnä, vaikka pelkästään kertojan ammatin kautta tai lähellä olevana rannikkona.

Kaiken kaikkiaan Ajattomat aaveet on hieno kokoelma novelleja, kiitokset niistä Vaskikirjoille, joka toi eteen unohduksiin jäänyttä kirjallisuutta yli vuosisadan takaa. Näitä vanhempia kertomuksia lisää, kiitos! Miten olisi Hope Mirrleesin Lud-in-the-Mist?

Liitän kokoelmallisen novelleja jälleen novellihaasteeseen mukaan, jossa saldoni tämän myötä on nyt 18 novellia.

J.K. Rowling: Short Stories from Hogwarts of Heroism, Hardship and Dangerous Hobbies

6.9.2016 julkaistiin Pottermore Presents -sarjan alla kolme J.K. Rowlingin pienimuotoista ekirjaa. Kukin kirja koostuu Rowlingin Pottermore-sivustolle kirjoittamista tarinoista, jotka taustoittavat Harry Potter -kirjojen maailmaa. Tarinoissa on lyhyet johdannot sivustolta sekä myös julkaistut Rowlingin ajatukset aiheesta ja hieman kuvausta miten ideat ovat syntyneet ja kehittyneet. Luin ensimmäisenä Short Stories from Hogwarts of Heroism, Hardship and Dangerous Hobbies, joka sisältää Minerva McGonagallin, Remus Lupinin ja Sybill Trelawneyn taustatarinat sekä henkilökuvan Silvanus Kettleburnista. Kirjassa valotetaan animaageja, ihmissusia ja nimenantajanäkijöitä. Ekirjassa on 68 sivua. Olen osan lisätarinoista lukenut Pottermoren alkuvuosina, mutta niistäkään kaikki yksityiskohdat eivät olleet muistissa, joten tavallaan mukana mukavasti uuttakin, kuten myös oikeasti on. Liitän kirjan mukaan Okklumeus-lukuhaasteeseen.

Jokaiseen kirjassa esiteltävään hahmoon liittyy nimenmukaisesti sankaruutta, vaikeita aikoja ja erityisesti taikaeläintenhoidon professorin Silvanus Kettleburnin (Patapalo) kohdalla myös vaarallisia harrastuksia. Luen parhaillaan pääsarjan kolmatta kirjaa eli Harry Potter and the Prisoner of Azkabania uusintana ja tämä kirjanen osui mitä loistavimpaan kohtaan välipalaksi. Lupin, Trelawney ja Kettleburn ovat kaikki ensimmäistä kertaa esillä kirjasarjan kolmannessa teoksessa, Lupin ja Trelawney vielä isoissa rooleissa. Minerva taas toki on ollut mukana alkumetreiltä saakka, mutta hänestäkään ei aiemmin ole tietoja henkilökohtaiselta puolelta kirjoissa esiintynyt.

Potter-fanille luonnollisesti kaikki pienetkin yksityiskohdat ovat arvokkaita, mutta tällä kertaa myös koskettavia. McGonagallin perhetausta, rakkauselämän huolet ja pitkä ystävyys Pomona Sproutin, Filius Flitwickin ja tietysti myös Albus Dumbledoren kanssa saavat palan kurkkuun. Mutta jos Rowlingin kyyneleet virtasivat Lupinin tekstiä kirjoittaessa, niin kyllä se lukijaakin herkisti. Lupin ei koskaan ole ollut suosikkihahmoni, mutta kolmatta kirjaa lukiessa tuntuu lohdulliselta, että Harrylla on läheinen aikuishahmo. Kun pääsee tuon hahmon menneisyyteen, se avaa paljon miksi hän käyttäytyi kuten käyttäytyi, myös ristiriitaisissa tilanteissa.

Animaagiksi muuttumisen vaikeutta pääsarjassa korostettiin, ja kun lukee Rowlingin lisäkuvauksen animaageista ja yksityiskohtaiset ohjeet kuinka tulla animaagiksi, tajuaa jälleen kirjailijan mielikuvituksen voiman. Erityisesti kiinnitin huomiota Trelawney kohdalla nimeen Sybill. Nimet ovat tärkeässä osassa hahmojen luomisessa ja Rowling paljastaa, ettei hän kokenut ennustuksen opettajalleen sopivaksi amerikkalaisen kustantajan nimimuutosehdotusta Sibyliksi. Mitähän Rowling olisi tuumannut suomennetusta Sibyllasta?

Short Stories from Hogwarts of Heroism, Hardship and Dangerous Hobbies ei ole missään nimessä riittävä teos. Olisi väärin vaatia Rowlingia kirjoittamaan pitempiä tarinoita Potterversumin menneisyydestä, mutta voi mahdoton, kuinka mielikuvitukseni laukkaa, kun ajattelenkin mitä kaikkea mielenkiintoista MacGonagallista voisi tapafantasian keinoin kirjoittaa, tai mitä huikeita juttuja saataisiin aikaiseksi Lupinin Tylypahkan vuosista. Näistä tarinoista voi vain haaveilla ja tyytyä Short Stories from Hogwarts of Heroism, Hardship and Dangerous Hobbiesien antamiin muruihin, jotka nekin on ainakin faneille olennaista luettavaa.

Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja & The Otherling and Other Stories

Kuuntelin viime vuoden Archipelaconissa, kun Anne Leinonen luki näytteen Pienen rasian jumala -novellistaan. Ostin samoin tein Pienen rasian jumala ja muita novelleja -kokoelman (2015) silloin itselleni, mutta pääsin lukemaan sitä vasta myöhemmin, yhdessä Kuoriaskirjojen julkaiseman englanninkielisen novellikokoelman The Otherling and Other Stories (2015) kanssa. Lukeminen osui erinomaisesti ajankohtaan, jolloin harkitsin Hugo-ehdokkaiden nimeämisiä, myös suomalaisia kelpoisia silmällä pitäen. Anne Leinosen novelleista kaksi ylsi minun Hugo-nimeämisten joukkoon. Onko kumpikaan niistä saanut tarpeeksi paljon muidenkin ääniä päästääkseen varsinaiseksi ehdokkaaksi nähdään sitten huhtikuun lopulla, kun ehdokaslistat julkistetaan. Toivon luonnollisesti, että on. Pienen rasian jumala ja muita novelleja -kokoelma sisältää nimikkonovellin lisäksi 8 muuta kertomusta.

• Pienen rasian jumala
• Talo jota ei näe
• Kutsuvat sitä kuolemaksi
• Nahat
• Sanojen mahti
• Ken vainajia muistelee
• Tuonenkalma, surmansuitset
• Tilastollisesti syyllinen
• Oliverin kirja

Nimikkotarina kertoo pienestä pojasta Felixistä, joka kohtaa oudohkon vanhan miehen (kuunnellessani tarinan lukemista reaktioni oli tähän yääh!) ja katoaa kotoaan, jolloin huolestunut äiti hälyttää etsivän poikaa etsimään. Kertomuksen kehys on dystopisessa maailmassa, jossa ihmisille voidaan luoda keinomuistoja ja jossa jättikokoiset jumalat käyskentelevät reservaatissa. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä mitä suoraviivaisesti voisi kuvitella, vaan Leinonen todellakin tarjoaa tarinassa uuskummaa rasiakaupalla lapsen ehdoilla. Talo jota ei näe on rakkaustarina vanhemman miehen ja nuoren naisen välillä. Tarinan tunnelmassa on ahdistavuutta ja epävarmuutta rakkauden teoista ja sanoista huolimatta. Loppua kohden lukija ymmärtää miksi. Pidin novellista paljon, koska se tuntuu pukevan jotain normaalimaailmasta outoon ympäristöön, jolloin se on ja ei ole tuttua. Se jäi haamukuvaksi mieleen seuraavan novellin ajaksikin, mikä vaikutti siihen, että Kutsuvat sitä kuolemaksi ei uponnut kovinkaan hyvin. Tarinassa on uuden ja vanhan sekoitusta, kuten monissa muissakin, science fictionia kansanperinteellä tai sitten toisin päin. Novelli ei ole helpoimmasta päästä ja se vaatisi varmaankin uudelleen luvun. Minusta tuntui, kuin olisin tipahtanut keskelle tarinaa, joka on jo jonkin aikaa edennyt.

Nahat kolahti. Se on ahdistava, se on outo, se on loistava kertomus Veitasta, joka kantaa tarinoita ja tietoja ihollaan. Kylään saapuessaan suoritetaan nahanluontirituaali, joka Nahoissa on tällä kertaa poikkeuksellinen. Sanojen mahti on tieteistarina, mutta pakostikin alkaa huomata novelleihin ilmestyviä kauhuelementtejä. Sanojen mahdissa esitellään kissan hahmoissa esiintyvä alienlaji, jonka saapuminen maapallolle tuntuu onnenpotkulta. Näiden lääketuotteen nimeen viittaavien prosakkien toiminta saa ihmiset onnekkaiksi ja onnelliseksi, mutta taustalla on jotain muuta, mikä ennen pitkää selviää kertojaäänenä olevalle suurlähettiläälle, joka itse on Maasta poistunut. Entisenä kissan omistajana (tai omaisuutena) pidän erityisesti siitä, että olennot ovat saaneet juurikin kissan hahmon kirjailijan kynästä. Lisäksi loppu on pelottavan onnistunut. Ken vainajia muistelee on sitten puhtaasti kauhutarina, jossa juuri kuollut Maaret ei jätä jäljelle jäävää Lauria rauhaan ja syykin selviää pikkuhiljaa. Kauhutarinat eivät aina ole pelottavia, vaan ehkä pikemminkin traagisia, ja tässä on kumpaistakin.

Tuonenkalma, surmansuitset jatkaa kauhulinjalla. Jo nimestä voi päätellä, että ollaan perinteisen suomalaisen tarinan äärellä, mutta tällä kertaa ihmissusimytologialla persoonallisella tavalla väritettynä. Minulle tarina oli epämiellyttävä ja vaivaannuttavakin, mikä ei tarkoita, etteikö se ollut hyvä. Leinosen kerronta onnistuu hienosti ja juuri siitä syystä koin mitä koin. Tilastollisesti syyllinen on satiiri. Ainakin minusta, sillä kokemus on osoittanut, ettei jo tilastotieteen opintojen aikana tutuksi tullut sanonta ”vale, emävale, tilasto” ole pohjaa vailla. Joka tapauksessa, eletään maailmassa, jossa ihmisten tulevaisuutta ennakoidaan pitkälti tilastojen avulla. Leon saa lapsena tietää itseensä kohdistuneesta tilastollisesta todennäköisyydestä, jonka seuraukset hän väistää. Tämä vaivaa häntä koko elämän ajan ja ohjaa kaikkia myöhempiä valintoja. Novellissa tulee ilmekkäästi esille Leonin sisäinen piina, syyllisyydentunto ja pelko, joiden kurimuksesta irtiräpiköinti vain pahentaa tilannetta. Oliverin kirjassa uusi naapuri johdattaa Oliver Twist -pojan paperisten kirjojen lumoon ja varsinkin yhdessä niistä on erittäin tärkeää tietoa. Dystopinen tarina, enkä voi olla assosioimatta tätä pienen vihjeen pohjalta Atwoodin jalanjäljille.

The Otherling and Other Stories sisältää viisi Leinosen novellia, joista kaksi on Pienen rasian jumala -kokoelmasta ja kolme Valkeita lankoja -kokoelmasta (2006).

• White Threads
• The Skinner
• The Otherling
• Oliver´s Book
• The Mastersmith

White Threads eli Valkoisia lankoja on kiehtova kertomus muistihäiriöisestä naisesta, joka välillä on kiinni todellisuudessa ja välillä romahtaa takapakkia. Tämä Schrödingerin kissan kaltainen tarina vaikuttaa aluksi oudolta, mutta loppu on loistava. Novelli, jonka päätyttyä tekee mieli taputtaa. The Otherling  eli Toisinkainen on scifitarina vieraasta olennosta, joka yrittää kovasti ymmärtää ihmisiä. The Mastersmithissä (Mestariseppä) ikääntynyt mestariseppä Valfrid valmistaa taitojensa mukaisesti laitetta, kun taustalla radiolähetyksen mukaan käydään dystopisen maailman vallankumousta. Tarina on koskettava, joskin hieman tavanomainen kaikesta kätsästä science fiction toiminnasta huolimatta. Berylliumpronssia jäin ihmettelemään, muut meni ihan täydestä.

Pienen rasian jumala ja muita novelleja on erinomainen kokoelma. Anne Leinosen tyyli on persoonallinen ja omimmillaan novelleissa. Tarinat tuntuvat täydellisiltä juuri sen pituisena kuin ne ovat ja jos jokin pysyy selittämättömänä, sen on tarkoituskin. Odotin novelleilta hyvää lukukokemusta, mutta kokemus olikin lisäksi vaikuttava sellaisella hiljaisen hiipivällä tavalla. Muutama kertomus toki jäi muiden jalkoihin, mutta jos kokoelma sisältää Talo jota ei näe, Nahat ja Sanojen mahti -tasoiset kertomukset, ei siihen voi muuta kuin olla tyytyväinen. The Otherlingissa oli lisäksi White Threads, joka nousi erityisesti esille.

Olisin halunnut nimetä Talo jota ei näe -novellin Hugo-ehdokaslistaani, mutta sitä ei tuossa englanninkielisessä julkaisussa ollut, joten ei onnistunut. Ehkä ensi vuonna, jos käännös jossain tälle vuodelle ilmestyy. Nahat/The Skinner oli ehdoton valinta listalleni ja toisen nimeämäni Leinosen novellin otin sitten Finnish Weird 2 -verkkojulkaisun annista eli Matchbox God/Pienen rasian jumala. Hieman mietitytti, miten mahtaa natiivienglanninkieliselle lukijalle välittyä käännettyjen tarinoiden tunnelma ja kirjailijan ääni. Sama mietityttää, kun itse lukee käännöskirjoja. On kuitenkin hienoa, että käännöksiä tehdään, sillä ainakin nämä tarinat ja muutkin vielä kääntämättömät Leinosen novellit ansaitsevat huomiota kielialueemme ulkopuoleltakin.

Ursula K. Le Guin: Changing Planes

Ursula K. Le Guin on kirjoittanut kirjailijauransa aikana ahkerasti novelleja ja vuonna 2003 julkaistussa kokoelmassa, Changing Planes, niitä on 16, jotka on kirjoitettu vuosien 1998-2002 välillä. Kokoelman jippo liittyy ajatukseen, että lentojen vaihtojen välit voivat olla todella tylsistyttävää aikaa viettää lentokentillä, ihmispaljoudessa, vessajonoissa, ruokajonoissa, kiukuttelevien lasten, ärsyyntyneiden aikuisten, kovien penkkien, huonojen ruokavaihtoehtojen keskellä. Tämän allekirjoitan ehdottomasti. Ensimmäisessä novellissa, Sita Dulip’s Method, kuvataan cincinnatilaisen Sita Dulipin oivallus, kuinka helposti voi vierailla lentojen välillä uusissa paikoissa ja kulttuureissa, joissa ajankulku on erilainen. Voi esim. kolmen tunnin odotuksen sijaan viettää aikaa viikon jossain eksoottisessa ympäristössä ja stressaantumisen sijaan rentoutua. Kaikki tai oikeastaan harvat Le Guinin kuvaamista paikoista kuitenkaan vaikuttaa kovin rentouttavilta. Sen sijaan ne ovat läpikatsaus hyvinkin erikoisiin kulttuureihin, heijastaen osittain myös maapalloltamme löytyviä ilmiöitä.

• Sita Dulip's Method
• Porridge on Islac
• The Silence of the Asonu
• Feeling at Home with the Hennebet
• The Ire of the Veksi
• Seasons of the Ansarac
• Social Dreaming of the Frin
• The Royals of Hegn
• Woeful Tales from Mahigul
• Great Joy
• Wake Island
• The Nna Mmoy Language
• The Building
• The Fliers of Gy
• The Island of the Immortals
• Confusion on Uñi

Porridge on Islacissa kertoja joutuu vahingossa väärään paikkaan, jossa asuu geneettisesti muokattuja ihmisiä ja tutustuu mm. naiseen joka on 4 % maissia. Sivilisaatio ei ole onnellinen, sillä geenipuhtausvaatimusten myötä epätasa-arvoisuus on kasvanut. Porridge on Islac on mielikuvituksellinen, mutta myös koskettava tarina hulluuden rajoille menneestä geenimuuntelusta. Osan kokoelman novelleista olen lukenut muualta aiemmin, ja yksi niistä The Silence of the Asonu, joka on mukana myös loistavassa The Unreal and the Real: Outer Space, Inner Lands -kokoelmassa (arvostelu). Siinä kuvataan sivilisaatiota, jossa aikuisväestö ei kommunikoi puhumalla. Tämä herättää kiinnostusta, mutta myös epäluuloja ja aiheuttaa ikäviä seuraamuksia. Erinomainen tarina. Feeling at Home with the Hennebet vie kansan pariin, joka näyttää samalta kuin ihmiset, mutta joiden käsitys identiteetistä ja sielusta on huomattavasti monimutkaisempi. Haastava novelli, jota ei ole helppo ymmärtää, mutta se tarkoitus onkin: pistää miettimään. The Ire of the Veksissa selviää miksi Veksi ei ole kovinkaan suosittu matkailupaikka, sen ihmiset ovat nimittäin vihaista ja sotaisaa porukkaa. Ei olisi mukavaa olla veksiläinen lapsi.

Seasons of the Ansaracissa ansaracilaiset muuttovaeltavat etelän kaupungista pohjoisen vuoristoon sykleissä lisääntymään. Vierailijoiden myötä heidän kulttuuriinsa tulee paineita muuttua, mutta samalla tarve kyseenalaistaa onko kaikki muutos hyvästä. Social Dreaming of the Frinissa planen asukkaat näkevät unta kollektiivisesti ja yhdyskunta on sopeutunut jakamaan itsensä unien kautta luonnollisella tavalla. Vierailijoiden myötä uniin tulee osa-alueita, jotka ovat outoja ja pelottavia. Tarina on itsessään todella kiehtova, mutta ajatus unien jakamisesta näin intiimisti naapureiden tai edes perheen kera, on ainakin suomalaisittain vähän puistattavaa. Riippuu tietenkin onko voimakas unennäkijä vai ei. Tarinassa voimakas unennäkijäkin on tosin muuta. The Royals of Hegn, kertoo varsin idyllisen oloisesta Hegnistä, jossa ihmiset ovat pääasiassa aristokraatteja. Niinpä heille kuuluisuusbongailu onkin käänteisesti kuninkaallisiin sukuihin kuulumattomien tavisten elämän seuraamista. Ironinen ja terävä tarina. Woeful Tales from Mahigulissa kertoja ihastelee nykyisin rauhallisen Mahigulin kirjastoa ja käy läpi sieltä löytämiään tarinoita planen historiasta, joka on ollut välillä merkityksettömän verinenkin.

Great Joy on satiirinen tarina The Holiday Plane™ -nimisestä paikasta, jossa on turisteille joulushoppailua ympärivuoden. Tarinassa on terävän napakkaa kuvausta kuinka alkuperäiset asukkaat valjastetaan palvelijoiksi ja loppukin on hyvin tuttu monista turistibisneskuvioista. Wake Islandissa mennään Orichin planelle, jossa on joukko ihmisiä, jotka eivät nuku lainkaan. He ovat geneettisen kokeilun seurauksia, superälykkäiksi tarkoitettuja, mutta jotka osoittautuivat joksikin ihan muuksi. Ahdistava, mutta erinomaisen tärkeä ”hullu tiedemies” -tarinoiden joukossa. The Nna Mmoy Language kertoo yhteisöstä, jonka kieli koostuu tavuista, jotka ovat sanoja, joilla ei ole yksittäistä merkitystä, vaan merkitys riippuu ennen tai jälkeen tulevista tavuista. Kirjoitettu tekstikään ei ole horisontaalista tai vertikaalista vaan säteittäistä. Tarina on tyypillistä leguinmaista antropologista kerrontaa kiehtovasti omaperäisesti rakennetusta kulttuurista. The Building on sekin antropologinen lähestymistapa kahden eri tuhoutumisen partaalla käyneen kulttuurin yhteiselosta.

The Fliers of Gy löytyy myös aiemmin linkittämästäni Outer Space, Inner Lands -kokoelman valikoimasta. Humoristisesta, mutta sisällöltään oivallusta vaativassa tarinassa kerrotaan haastattelun muodossa ihmisrodusta, jossa osalle kehittyy siivet. Osa hyödyntää siipiään, osa ei, mihin tarinan pointti keskittyy. The Island of the Immortals on aika kamala tarina vierailusta saarelle, jonka asukkaiden joukossa sanotaan olevan ikuisesti eläviä ihmisiä. Confusion on Uñi on surrealistinen vierailu planella, jossa todellisuus muuttaa muotoaan.

Changing Planes on kokonaisuutena erittäin toimiva kokoelma, mutta toki siitäkin löytyy tasovaihteluja, kuten useimmista kokoelmista. Osa tarinoista imaisee heti mukaansa, osaa lukee enemmänkin kuin tietoteosta. Aiemmin lukemani The Silence of Asonu ja The Fliers of Gy olivat tälläkin lukukerralla erinomaisia, mutta uusista novelleistakin Porridge on Islac ja Social Dreaming of the Frin kiehtoivat heti. The Royals of Hegn, Great Joy, Wake Island ja The Island of the Immortals olivat kaikki joko satiirisen oivaltavia tai epämiellyttävän surullisia, mitkä molemmat seikat Le Guin saa erittäin onnistuneesti toimimaan. Jälleen kerran mestarilliselta kirjoittajalta kokoelma novelleja, joka kannatti lukea. Liitän tämän kokoelman mukaan aakkoshaasteeseen.

 Aakkoshaasteen L-kirja