Kirja-arvostelut aakkosittain

Kun näitä kirja-arvosteluja blogiini on pikkuhiljaa kertynyt, niin oli aika järjestellä ne muutenkin kuin kategorioittan etsittäväksi. Niinpä tuosta sivupalkista löytyy nyt kaksi linkkiä, joista toivottavasti on hyötyä

Arvostelut kirjailijan sukunimen mukaan aakkostettuna sekä

Arvostelut kirjan nimen mukaan aakkostettuna

Minun aakkostamisissani ei ole otettu mukaan "the" ja "a" -artikkeleita kirjan nimissä. Eli esim. The Adamantine Palace (vaikka onkin paikan nimi) löytyy aakkosissa A:sta ei T:stä.

Lyhyt katsaus lukuvuoteen 2009

Tänä vuonna luin selkeästi vähemmän kirjoja (63) kuin edellisenä vuonna (105). Sen sijaan katsoin vanhoja rästiin jääneitä tv-sarjoja enemmän, joten se selittänee eron. Vuonna 2009 arvioin blogissani 23 kirjaa kesäkuusta alkaen. Alkuvuonna en ehtinyt blogeilemaan, joten silloin luetut kirjat jäivät ilman erityishuomiota. Ahkerimmat lukukuukauteni olivat tammikuu (12 kirjaa) ja huhtikuu (14 kirjaa).

En tee sen kummempia suosikki- tai paremmuuslistoja, mutta lukemistani kirjoista viisi erikoismaininnan ansainnutta ovat:

 Peter V. Brett: The Painted Man ja Joe Abercrombie: Best Served Cold

 Daniel Abraham: An Autumn War ja Connie Willis: To Say Nothing of the Dog

 Robin Hobb: The Dragon Keeper

Vuonna 2009 blogissani arvioidut kirjat:

Joe Abercrombie: Best Served Cold (6/09, Joe Abercrombie Göteborgissa -jutun yhteydessä)

Robin Hobb: The Dragon Keeper (7/09)

Jasper Kent: Twelve (8/09)

Mark Charan Newton: The Nights of Villjamur (8/09)

Neil Gaiman: Hautausmaan poika (8/09)

Neil Gaiman: Neverwhere - Maanalainen Lontoo (9/09)

Connie Willis: Tuomiopäivän kirja (9/09)

Michael Moorcock: Elric Melnibonélainen (9/09)

Michael Moorcock: Maailmantuskan soturi (9/09)

David Anthony Durham: Acacia: The War with Mein (9/09)

Connie Willis: To Say Nothing of the Dog (10/09)

Connie Willis: Bellwether (10/09)

Daniel Abraham: A Shadow in Summer (10/09)

Daniel Abraham: Betrayal in Winter (10/09)

Joe Abercrombie: Ase itse (10/09)

Paul Kearney: The Way to Babylon (10/09)

Laini Taylor: The Blackbringer (11/09)

Robert Jordan ja Brandon Sanderson: The Gathering Storm (12/09)

Daniel Abraham: An Autumn War (12/09)

Daniel Abraham: The Price of Spring (12/09)

Connie Willis: Miracle and Other Christmas Stories (12/09)

Paolo Bacigalupi: The Windup Girl (12/09)

Stephen Deas: The Adamantine Palace (12/09)

Ensi vuonna lisää (toivottavasti erinomaisia) uusia kirjoja, ja vanhempiakin.

 Hyvää Uutta Vuotta!

Stephen Deas: The Adamantine Palace

Vuoden 2009 viimeisenä kirjana tuli luettua Stephen Deasin The Adamantine Palace, A Memory of Flames -trilogian ensimmäinen osa ja kirjailijan esikoisteos.

The Adamantine Palacen tarina sijoittuu lohikäärmevaltakuntien maailmaan, joita kutakin hallitsee kuningas tai kuningatar. Kuninkaallisten "eduskunnan puheenjohtajana" on heidän joukostaan valittu Puhuja, jonka koti Adamantinen palatsi on. Jokaisella valtakunnalla on lohikäärmepesiä, joissa kasvatetaan lohikäärmeitä valtakunnan tarpeisiin; sotavoimia, metsästystä ja kuljetusta varten. Lohikäärmeillä on omat huoltojoukkonsa, joita kutsutaan Scalesiksi. Puhujan määräaikaiseen virkaan on tulossa vaihdos ja juonittelut ovat käynnistyneet. Tarinassa omaa rooliaan näyttelevät myös mm. alkemistit, joilla on hallussaan resepti, jolla hallita lohikäärmeitä, sekä Taiytakei-kauppiaat, jotka tavoittelevat omaa lohikäärmettä.

Deasin kirjoitustyyli on sujuvaa ja nopeatempoista. Luvut ovat lyhyitä, joten tarina etenee vauhdikkaasti eri kertojahahmojen vaihtuessa keskimäärin viiden sivun välein. Koskapa kirja keskittyy nimenomaan hahmoihin, eikä maailmanluomiseen, nopea tahti ei haittaa liikaa. Deasin hahmot ovat mielenkiintoisia, tosin kovin syvälle heidän ajatusmaailmaansa ei upota, eikä heitä voi sanoa kovin moniulotteisiksi. Toiminta on tärkeämpää. Itse huomasin pitäväni eniten kuningatar Shezirasta, vaikka hienoiseksi pääkertojaksi taisi nousta prinssi Jehal. Myös yksi lohikäärmeistä, Snow sai äänensä kuuluviin kertojana. Olisikin ollut mielenkiintoista lukea tarinaa enemmänkin Snown näkökulmasta. 

On aina riski lähteä tänäpäivänä luomaan sarjaa lohikäärmeisiin perustuen, sillä otukset ovat fantasiassa jo aikamoisen käytettyjä. Deas onnistuu kuitenkin välttämään pahimmat karikot. Hänen tarinansa ei ole erityisen omaperäinen, siinä on vaikutteita selvästi näkyvissä mm. George R.R. Martinilta ja en voinut välttyä vertaamiselta Robin Hobbiinkaan. Vaikka yleensä pidän enemmän lohikäärmeistä vaarallisina ja vaikeasti (jos ollenkaan) hallittavina olentoina, niin myös Jo Waltonin (Tooth and Claw) ja Naomi Novikinkin (Temeraire) lohikäärmeet ovat erinomaisen viihdyttäviä. Deasin lohikäärmeet ottavat kuitenkin heihin verrattuna pitkän askeleen sinne villimpään suuntaan, mikä on tervetullutta. 

The Adamantine Palace on viihdyttävä ja nopea lukukokemus. Ei ehkä mikään omaperäisyyden huippu, mutta juonikuvioiltaan sopivan kimurantti, ja vieläpä jatkoa ajatellen erittäin lupaava kirja. Hyvä lopetus kirjavuodelle 2009.

Paolo Bacigalupi: The Windup Girl

Luin Paolo Bacigalupin kaksi novellia, Yellow Card Man ja The Calorie Man, joista varsinkin ensimmäinen iski tajuntaan ja lujaa. Koska olin lisäksi nähnyt varsin kehuvan arvion kirjailijan tänä vuonna ilmestyneestä kokopitkästä romaanista The Windup Girl, päätin katsoa millaisesta kirjasta oli kyse. Siinä missä Yellow Card Man oli tiivis, tiheätunnelmainen pitkähkö novelli, jossa kaikki tapahtumat ja maailmankuvaus osui nappiin, ja missä The Calorie Man lisäsi maailmankuvaukseen toisen aspektin, The Windup Girl ei valitettavasti ihan onnistunut vakuuttamaan.

Kirjan tarina sijoittuu tulevaisuuden Thaimaan Bangkokiin ajalle jolloin fossiilisten polttoaineiden käyttö on suurelta osin harvinaista ja maapallon ilmasto on lämmennyt. Poliittisten sotilasvaltioiden ja öljymahtien sijaan vallassa ovat suuret viljelystaloutta säätelevät yritykset. Valuuttana käytetään kaloreita. Kirjassa on kolme pääkertojahahmoa. Anderson on amerikkalainen AgriGen-yhtiön kalorimies, joka etsiskelee kasvilajeja, jotka mahdollisesti ovat selvinneet maapallolla eri tuholaisista ja kasvisairauksista huolimatta, tulematta ihmisille vaarallisiksi. Emiko on windup-tyttö, japanilaisten kehittämä Uusi ihminen, täydellinen palvelija, joka on hylätty Bangkokiin ja joutunut prostituoiduksi. Hock Seng on Bangkokiin sulkeutumisen jälkeen jäänyt kiinalainen toisen luokan kansalainen, yellow card-henkilö, joka joutuu taistelemaan olemassaolostaan.

The Windup Girlin maailmanluonti on onnistunutta. En tunne nyky-Thaimaata, mutta kirjasta tuntuu välittyvän aito ymmärrys kansakuntaa ja sen tapoja ja ajatusmaailmaa kohtaan. Myös tulevaisuuden kuva siitä mitä tapahtuu, kun vallan välineenä käytetään ruuantuotantoa ja kasvien (ja eläinten) geenimanipulaatiota öljyherruuden poistuttua kuvioista, tuntuu uskottavalta. Maailman siemenpankit ovat arvossa arvaamattomassa ja jopa Suomessa on käyty niiden tiimoilla taisteluja. Andersonin yhteydessä Suomen tapahtumiin viitataan useamman kerran. Jäin miettimään, miksi kirjailija halusi ottaa juuri Suomen mukaan tarinaan (nimellisesti), kun esimerkiksi Norja olisi Huippuvuorten siemenpankillaan ollut realistisempi kohde, mutta en suinkaan valita.

Puitteet antaisivat vaikka millaisia mahdollisuuksia upealle ja pelottavallekin tarinalle, jos useammallekin. Yellow Card Man on sellainen tarina. The Windup Girlissä henkilöhahmot pudottavat tasoa. Vaikka kirjassa ei ole selviä sankareita tai vihollisia, ja hahmot ovat taatusti harmaita, niin heistä puuttuu se jokin. Loppua kohden huomasin ajattelevani, ettei ole oikeastaan väliä miten kelleen heistä käy. Heidän kohtalonsa ei liikuttanut suuntaan eikä toiseen, ja se on minulle henkilökohtaisesti aina huono merkki. Henkilöhahmojensa puolesta kirja tuntuu ylivenytetyltä novellilta, joka ei pysy tiiviisti paketissa. Maailmankuvaus pelastaa kirjassa paljon, ja sitä voi ongelmitta jopa ylistää.

The Windup Girl on kirja, joka antaa paljon lupauksia siitä mihin Bacigalupi parhaimmillaan pystyy. Myönnän, että minun arviooni vaikutti paljon Yellow Card Man -novellin erinomaisuus, ja kun kirja ei sille tasolle yltänyt, se tuntui hienoiselta pettymykseltä. Silti minusta on suositeltavaa pohjustaa kirjan tarinaa lukemalla ensin kaksi samaan maailmaan liittyvää novellia. En epäile, etteikö The Windup Girl löydä tietänsä Hugo-ehdokaslistalle ensi vuonna ja ansaitusti. Epäilen, onko siitä voittajaksi asti.

Connie Willis: Miracle and Other Christmas Stories

Tulevien pyhien innoittamana otin luettavaksi Connie Willisin Miracle and Other Christmas Stories -novellikokoelman. Minulle joulu on hiljentymisen aikaa, joten kaikki ylenmääräinen touhuilu ei kiinnosta, mutta Connie Willis sen sijaan rakastaa joulua ja kaikkea siihen liittyvää. Se näkyy myös hänen tarinoistaan.

Kokoelma sisältää esi- ja jälkipuheen lisäksi 8 novellia ja suosittelulistat joulutarinoista ja elokuvista.

• Miracle
• Inn
• In Coppelius's Toyshop
• The Pony
• Adaptation
• Cat's Paw
• Newsletter
• Epiphany

Miracle on tarina Ihmeellinen on elämä -elokuvan hengessä todellisen merkityksen löytämisestä. Innissä kuorolainen kohtaa kodittoman miehen ja tämän raskaana olevan vaimon (ja kaikki tietää mihin tämä viittaa). In Coppelius's Toyshop itsekäs paskiainen kokee omituisia. The Pony on kokoelman lyhyin novelli, jossa toivotaan joululahjoja. Adaptationissa ollaan menneen, nykyisen ja tulevan joulun hengessä. Cat's Paw on jouluinen rikostarina Agatha Christien tyyliin. Newsletterissä pukeudutaan omituisiin hattuihin Varastetut ihmiset / Ihmispaholaiset -elokuvien tunnelmissa ja Epiphanyssa matkataan kolmen viisaan miehen mukana modernissa hengessä.

Connie Willis nivoo hienosti klassisia joulutarinoita omiin novelleihinsa ja jokainen tarina on ehjä ja onnistunut alusta loppuun saakka. Erityisesti pidin In Coppelius's Toyshopin painajaismaisesta tunnelmasta. Näistä tarinoista olisi saanut varmaan enemmänkin irti, jos olisin muistanut kaikki ne kirjat ja elokuvat, joihin niissä viitattiin tai jos olisin osaa edes nähnyt/lukenut. 

Miracle and Other Christmas Stories ei ole ehkä kirja, johon palaisin joka joulu uudelleen ja uudelleen, mutta ihan hyvää viihdykettä se näin kerran luettuna oli

Daniel Abraham: An Autumn War ja The Price of Spring

The Long Price Quartet -sarjan kahden ensimmäisen kirjan arvostelu täällä.

An Autumn War, sarjan kolmas kirja, hyppää ajassa eteenpäin ja Otah Machista on tullut keski-ikäinen. Kirja alkaa kuitenkin galtilaisen kenraalin Balasar Gicen näkökulmasta. Jo ensimmäisestä kirjasta alkaen Galt on ollut altavastaajana Khaiemin kaupunkivaltioille ja niiden voittamattomille andateille poliittisesti ja taloudellisesti. Balasar on päättänyt muuttaa tilanteen. Khaiemin asukkaille Galt on vihollinen ja ansainnut kohtalonsa. Seurauksena on kirjan nimen mukainen sota. 

An Autumn War on vahva ja yllätyksellinen kirja. Se pääsee useaan otteeseen viemään lukijalta jalat alta käänteillään. Kirja valottaa vihdoin syvemmin andatien ja runoilijoiden suhdetta ja mikä on sen hinta, ei ainoastaan yksilöille vaan myös kansoille. Siinä missä Otahista on tullut hieman yllätyksetön ja tylsä hahmo, syvyyttä löytyy sen sijaan Otahin nuoruuden rakastetusta Liatista, joka palaa kuvioihin, ja galtilaisesta Balasarista. Poliittiset ja sosiaaliset asetelmat sekä henkilöiden suhteet ovat yhä päällimmäisin asetelma, vaikka sodassa ollaankin. Pidin suunnattomasti siitä, että kirja antoi lukijalleen oivalluksia myös aiemmista kirjoistakin näin jälkikäteen. Ensimmäinen kirja varsinkin kasvoi tarinana uusiin mittasuhteisiin, kun Otah ja Maati selvittelivät välejään ensi kohtaamisestaan lähtien. Vaikka asioita yritetään pistää kohdilleen, saadaan aikaan vain pahempaa jälkeä. Vallasta on vaikea luopua.

 

Kolmas kirja päättyi tilanteeseen, mikä pakotti ottamaan heti neljännen kirjan, The Price of Springin, luettavaksi. Aikaa on jälleen vierähtänyt, ja Otahin sukupolvesta on tullut iäkkäitä, ja heidän lapsistaan nuoria aikuisia. Otahin kakkoskirjassa karkoittama sisar Idaan palaa tarinaan tuoden mukanaan jälleen menneisyyttä, josta maksetaan hintaa. Sota Galtia vastaan on jättänyt niin fyysisiä kuin henkisiäkin arpia. Joskus ne ovat korjaamattomia, joskus korjattavissa.

Abrahamin naishahmot ovat vahvoja ja siitä hänelle pitää antaa erikoiskiitokset. Vaikka Abrahamin hahmot yleensä eivät ole niin harmaita ja monitahoisia kuin esim. George R.R. Martinin tai Joe Abercrombien (joka menee harmaudessa äärimmäisyyksiin jopa), niin he ovat maanläheisiä ja uskottavia. The Price of Spring sisältää edeltäjänsä tavoin myös muutamia yllätyksiä. Ehkä kaikkein ratkaisevimmaksi yllätykseksi tarkoitettu kohtaus ei kuitenkaan pääse hämmästyttämään niin paljoa kuin luultavasti oli tarkoitus. Se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta.

Sarjan päätösosa on tunnelmaltaan ja kieleltään kaunein. Itämaisuus säilyy loppuun asti vahvana. Abraham osaa lopettaa tarinan arvokkaasti. Sarja on parasta mitä olen tänä vuonna lukenut. Ehdottomasti suosittelemisen arvoinen. Ja voisipa The Long Price Quartetin suomeksikin lukea, jos joku ottaisi kääntääkseen.

An Autumn War ja The Price of Spring ilmestyvät yhteisniteenä nimellä Seasons of War tammikuussa 2010.

-----

Westerosin foorumilla on ketju, jossa lukijat ovat ehdottaneet omia nimiään andateille. Yksi hilpeimmistä nimiehdotuksista on

Doesn't-Appear-To-Do-Anything-Useful-But-It-Sure-Is-An-Andat

johon Daniel Abraham itse lisää:

Called "Management" in the south, and in the flint hills of the north "Room Mate's Mooch of a Boyfriend." 

Robert Jordan & Brandon Sanderson: The Gathering Storm

Minulla oli vaikeuksia aloittaa Robert Jordanin & Brandon Sandersonin The Gathering Stormin lukemista, koska tuntui, etten muistanut tarpeeksi tarkasti mitä Ajan pyörä -sarjassa aiemmin oli tapahtunut. Niinpä kävin ensin läpi aiempia osia, ja nopeasti yksityiskohtia palautuikin mieleen. Silti oli hyvä, että tiettyihin asioihin palattiin muisteluina myös uusimmassa kirjassa. The Gathering Storm oli helppo ja nopealukuinen kirja, mutta siinä oli outouden tunnetta, aivan kuin ei olisi varma lukeeko ihan samaa sarjaa, jota aiemmin on jo lukenut. Hahmot olivat samat, mutta silti heissä oli jotain uutta. Sandersonin kädenjälki näkyi. HUOM! Yritän välttää varsinaisia spoilereita alla olevassa tekstissä, mutta viitteitä tapahtumiin siitä löytyy.

Ensimmäiset n. 400-500 sivua olivat jokseenkin turhauttavia, vaikka teksti rullasikin kevyesti eteenpäin. Tapahtuihan tuota kaikenlaista, mutta yllättävän vähän tarina oikeasti eteni. Mukana oli täytettä, joka ei tuntunut johtavan mihinkään. Hieman aloin jo miettiä, että olisiko sittenkin tekstiä voinut tiivistää sen verran, että olisi pärjätty loppuun kahdella kirjalla kolmen sijaan. Aviendha ei tuntunut antavan juonellisesti mitään, mutta ehkä hänen osuutensa merkitys paljastuu vasta seuraavassa osassa. Gawyn oli oikeastaan tyhjänpanttina, ja ilman häntäkin tarina olisi edennyt sen mitä eteni. Matin osueeseen jäi mielenkiintoinen cliffhanger, mutta muutoin hänen osansa oli tuoda esille, miten pahan vaikutus näkyi kansan parissa ja kuinka ta'veren nyiskelee. Matin osissa oli kyllä muutamia herkullisia huumorikohtauksia, jotka saivat nauramaan. Eräs isotäti etenkin. Perrinin tuskailu Failesta oli edelleenkin turhauttavaa ja turhaa. Olisi voitu skipata yli. Tuon ei olisi voinut ärsyttää enempää kuin jo ehti tekemään, mutta uskon, että hänen osionsa tapahtumat olivat merkittäviä loppuratkaisun kannalta. Olivat jo tässä kirjassa.

Elayne loisti poissaolollaan. Lan loisti poissaolollaan. Musta Torni loisti poissaolollaan. Viimeisen puute sai ainakin minut ärsyyntymään. Sen sijaan Egwenen osuus vihdoinkin eteni, kuten myös Randin. Ja molemmat olivat loistavia. Muutamat keskustelut, joita käytiin nimenomaan näiden kahden hahmon osioissa olivat vaikuttavia. Jälleen kerran huomasin kirjoitetun sanan vaikutuksen, kun pääsin kyynelehtimään mm. erään Randin ja Nynaeven keskustelun aikana. Ja suuret kiitokset Verinistä! Ja myös siitä, että vihdoinkin joku samperi kuoli!

Puutteistaan huolimatta ja varsinkin lopun takia, The Gathering Storm oli hieno lukukokemus. Epätasainen sellainen, mutta muutamat erinomaiset kohdat kompensoivat reippaasti muutamat hieman hitaammat osuudet. Tästä on hyvä jatkaa, ja jatkoa on hyvä odottaa. Towers of Midnight ilmestynee ensi vuonna.

Laini Taylor: Blackbringer

Mitä tapahtuu kun ihmiset tietämättömyyttään vapauttavat 25 000 vuotta sitten vangitun  pullon hengen saadakseen kolme toivomusta? Ainakin syntyy tarina Magpie Windwitch -nimisestä keijusta. Blackbringer on Faeries of Dreamdark -sarjan ensimmäinen kirja ja Laini Taylorin esikoisteos. Kirja on suunnattu nuorille, mutta näin aikuisenakin sitä oli mukava lukea, erityisesti Taylorin käyttämän kielen vuoksi. Sarjan toinen osa, Silksinger, ilmestyi tänä syksynä.

En ole juurikaan erityisen ihastunut keijutarinoihin, ja Blackbringer on minun kategoriassani enemmänkin satu kuin fantasiaa (henkilökohtainen jaottelu), mutta pieniä kirosanoja päästelevä keiju ja sauhuttelevat varikset olivat vastustamattomia. Varsinkin kun yhden variksen nimi on Pulu ja toisen Raivohullu (huom. suom. minun). En tiedä kirjailijasta juurikaan muuta kuin, että hän on amerikkalainen ja hänellä on pinkit hiukset. Kirjan kieli ei kuitenkaan viittaa amerikkalaisuuteen, vaan on viehättävän pseudokelttiläistä:

"Piff! Ye weigh no more than dust mouse, so hush yer spathering. 'Twill be a sore day for me when I can't carry my 'Pie."

Blackbringer ei tarinana anna sinänsä mitään uutta, ja jos keijuaspekti poistetaan, niin ennemmin suosittelisin aikuiselle lukijalle vaikka Jonathan Stroudin Bartimeus-trilogiaa luettavaksi. Blackbringer on kuitenkin hyvä kirja omassa kategoriassaan ja hienoisesta naiviudestaankin huolimatta pidin siitä. Tarinassa on synkät hetkensä ja ajoittain teki mieli taputtaa käsiä... I do believe in faeries, I do, I do.

Aion lukea myös Silksingerin.

Paul Kearney: The Way to Babylon

Paul Kearneyn The Way to Babylon on kirja Michael Rivenistä, kirjailijasta, joka onnettomuuden jälkeen joutuu sisälle luomaansa fantasiamaailmaan. Maailmaa uhkaa tuho ja Rivenin selvitettäväksi jää kuinka paljon tuosta uhkasta on hänen aiheuttamaansa, miten hän korjaa tilanteen ja mitä se häneltä vaatii.
Olen lukenut Kearneylta aiemmin A Different Kingdom ja Riding the Unicorn -kirjat, ja The Way to Babylon jatkaa samalla linjalla. Tai oikeastaan aloitti linjan, sillä Babylon on näistä kirjoista ensimmäinen, Kearneyn esikoiskirja.

Kaikissa kolmessa ensimmäisessä kirjassaan Kearneylla tuntuu olevan teemana miehen kasvu ja sisäinen itsetutkinta naissuhteen kautta. Tapahtumat alkavat normaalielämässä, josta siirrytään fantasiamaailmaan. Kuten muissakin kirjoissa, myös Babylonissa normimaailman kuvaus on Kearneyn vahvinta aluetta. Heti kun siirrytään fantasiamaailmaan, alkaa tarinaan tulla kliseitä ja se latistuu. Babylonissa näemme jättiläisiä, kääpiöitä ja jäämatoja jne. jotka eivät genreen tuo oikeastaan mitään uutta. Sinänsä harmi, sillä kirjan alku on vahva, ja minua kiehtoo tapa, jolla Kearney on kertojahahmonsa päässä, kunnes päästää tarinan lipsumaan. Oikeastaan vain A Different Kingdomissa hän saa vietyä tarinan kohtalaisen ehyenä ja mielenkiintoisena loppuun saakka. Myös Babylonin loppu on hyvä, mutta keskiosa ei jaksa kantaa ja on paikoin pitkästyttävä.

Kearney ei ole fantasiakirjallisuuden suuria nimiä, ja sen perusteella mitä olen lukenut, se on ymmärrettävää. Ehkä hän on kuitenkin hieman aliarvostettu, sillä selvästi hänellä on kuitenkin oma tyylinsä, jos näistä kolmesta kirjasta voi vielä mitään päätellä. Kearneyta lukiessa minulla on tunne, että vaikka juuri tämä kirja ei ollutkaan se napakymppi, niin seuraava voi olla. Jos vain kaikki menee kohdilleen. Niinpä jatkan hänen kirjojensa lukemista.

Joe Abercrombie: Ase itse

Odotin Joe Abercrombien Ase itse -suomennosta hieman ristiriitaisin tunnelmin, sillä vaikka kihisytti päästä lukemaan kirja uudestaan, niin samalla pelkäsin, että käännös ei toisi esille Abercrombien mainiota tyyliä tarpeeksi ja kirja menettäisi osan viehättävyydestään. Niin kävikin, mutta onneksi paljon pienemmässä määrin kuin pelkäsin. Alun kankeuden jälkeen suomennos oli mitä mainioin. Toki muutamat kohdat jäivät kaivertelemaan, mutta en lähde kyseenalaistamaan kääntäjän ratkaisuja, kun itse en ole kääntäjä. Meinaanpa kuitenkin mainita esimerkkejä.

Ase itse on Ensimmäinen laki -trilogian ensimmäinen osa. Käsittääkseni kakkososan, Before They Are Hangedin, suomennos ilmestyy noin vuoden päästä tai silleen. Kirjassa on useita näkökulmahenkilöitä, Logen Yhdeksänsormi, Jezal dan Luthar, Sand dan Glokta, Collem West ja Ferro Maljinn. Lisäksi pohjoisessa on Logenin joukkoa, jotka pääsevat kertomaan omaa tarinaansa. Ensimmäinen osa on oikeastaan aika pitkälti johdantoa siihen millaisessa maailmassa tarina tapahtuu, henkilökuvausta ja taustan luontia. Aika vähän valotetaan sitä miksi juuri nämä hahmot ovat tärkeitä ja mikä heidän tehtävänsä on. Mutta se ei silti haittaa pätkääkään, sillä henkilöt ovat mielenkiintoisia, jopa ajoittain ärsyttävän itseriittoinen Luthar. Pidän paljon kirjassa esiintyvästä ironiasta, varsinkin inkvisiittori Gloktan sisäisten ajatusten seuraaminen on hupia. Taikuus on mukana tarinassa, mutta se ei ole itsetarkoitus, vaikka sillä on suurikin merkitys.

Englanninkielisessä versiossa tarina sijoittuu maailmaan, jota kutsutaan Circle of the Worldiksi. Suomennoksessa käytettiin kolmenlaista versiota: maan piiri, maailman piiri ja maailman kehä. Tämä häiritsi sillä yleensä maailmakokonaisuuden nimi säilytetään, eikä sitä upoteta tekstin sekaan. Ehkä asia ei olisi häirinnyt niin paljoa, jos Abercrombien kirjoissa olisi kartta, mutta koskapa ei ole, ainoa tapa luoda jonkinlaista paikkahahmotusta, on yrittää päässä järjestää mainitut kaupunkivaltiot ja paikat jonkin kokonaisuuden sisälle. Ehkä tätä ongelmaa ei ole niillä, jotka tällaista hahmotusta eivät tee, tai jotka lukevat Abercrombieta vain suomeksi, eivätkä tiedä muusta.

Logenin ja pohjoisen porukan osuudet tökkivät käännöksenä eniten, sillä heillä on oma tyylinsä puhua. Ei ainoastaan sanoina vaan olemuksena. Vaikka käännös pääsikin alun jälkeen kiinni Logeniin, niin pohjoisen porukka jäi vielä ilman alkuperäistä latausta ja tunnetta. Näin ainakin minusta. Ehkäpä siihen vaikutti mm. se, että juuri heidän nimissään käytettiin käännöksiä, jotka eivät istuneet enää minun päässäni paikoilleen, kun trilogia on tullut luettua kokonaan englanniksi. Logen Ninefingersin Yhdeksänsormeen tottui, mutta Bloody-Ninesta en saa otetta Veriysinä. Dogman ei tunnu Vainukoiralta, Weakest Voimattomalta, eikä Bad-Enough Aika Pahalta. Bethodin Carleista tuli pelkkiä urhoja, joka vaikutti pienellä kirjoitettuna vaimealta, ja kun tiedän, että tapaamme heitä vielä jatkossakin, niin hieman vaivaa. Lisäksi se ihana, "eh?", jota Abercrombie on viljellyt blogissaankin. Ei taivu suomeksi samalla tunteella. Yhdessä kohden huomasin, että yksi sivulause pohjoisen osuuden tekstissä oli jäänyt kokonaan pois käännöksestä, ei sillä, että sillä olisi suurta merkitystä, mutta lisäsi tunnetta, ettei kaikki osiot olleet yhtä vahvoja käännöksiä. Mutta kuten alussa sanoin, kaikesta näistä seikoista huolimatta kokonaisuudessaan käännös oli mitä mainioin ja hienoa, että Kirjava sen meille soi. Toivottavasti Abercrombien kirjat löytävät uusia ystäviä sen myötä.

Ase itse vahvisti jälleen mielipidettäni siitä, että Abercrombie on erinomainen kirjailija. Hänen ronski ja ironinen tyyli on loistava ja erottuu massasta. Tämä kirja kannattaa lukea!

Daniel Abraham: A Shadow in Summer ja A Betrayal in Winter

Luin Daniel Abrahamin The Long Price Quartet -sarjan ensimmäisen kirjan A Shadow in Summerin kesällä ja nyt sitten kakkososan A Betrayal in Winterin. Sarjasta on vielä kaksi kirjaa lukematta, joten tämä on puolivälin arvio. Nämä kaksi ensimmäistä kirjaa on julkaistu yhteisniteenä nimellä Shadow and Betrayal, mutta minulla oli käsissäni kaksi erillistä kirjaa.

A Shadow in Summer vie meidät itämaiseen feodaaliseen maailmaan, joka käsittää kaupunkivaltiot, khaiemit, joiden jokaista kaupunkia hallitsee Khai. Kaupungeissa on hierarkinen rakenne ja sen huipulla sijaitsevat runoilijat (poet) ja heidän hallitsemat andatit, joista riippuu kunkin kaupungin vauraus ja kilpailukyky. Andatit ovat jonkin sortin ihmishahmoisia ilmentymiä ja vaikka ne ovat sidottuja runoilijaansa, niillä on oma persoona ja tahto. Andatit hallitseminen vaatii runoilijalta tahdonvoimaa ja taitoa. Abraham luo taidokkaasti maailmankuvaa, joka poikkeaa hieman valtavirrasta itämaisuudellaan. Hänen kuvauksensa on verkkaista ja paikoin kielellisesti kaunistakin.  
 
Kirjan näkökulmahenkilöistä mielenkiintoisimmat ovat Otah Machi ja Amat Kyaan. Otah on nuori mieshenkilö, joka ottaa elämänsä omiin käsiinsä ja Amat vanhempi naishenkilö, joka on jo kauan tehnyt omia ratkaisuja. Kukaan Abrahamin hahmoista ei ole mustavalkoinen, vaan heistä löytyy kerroksia ja syvyyttä. Ensimmäisen kirjan heikoin lenkki on kuitenkin se, että koska se keskittyy pitkälti sosiaalisiin ja poliittisiin asetelmiin ja kiemuroihin, siinä ei ole juurikaan toimintaa. Kirja ei ole kovinkaan vauhdikas. Myös hahmojen elekieli, joka on tavallaan toinen heidän käyttämänsä puhekieli, vaati alussa totuttelua.

 A Betrayal in Winteriä lukiessa maailma oli jo tuttu, elekieli ei enää vaatinut totuttelua ja osa hahmoistakin oli saanut jo historiansa ensimmäisessä kirjassa. Betrayal vie tarinan pohjoiseen Machin kaupunkiin, jossa poliittinen peli käy kuumana. Kirjassa on mielenkiintoista yhteiskunnallisten asemien kuvausta; naisten asema, moniavioisuus ja perimystraditiot. Abraham esittelee uuden runoilija/andat -parin, joiden myötä pääsemme vilkaisemaan näiden keskinäisiä asetelmia ja toimintaa. Valitettavasti olisin kaivannut vielä enemmän kuvausta siitä mitä andatit ovat ja miten heidät sidotaan. Aihe on kiinnostava, sillä se on ainoa taikuuteen viittaava seikka sarjassa. Betrayalkaan ei juuri sisällä toimintaa, mutta maailmankuvan luominen jatkuu yhtälaisen vaivattomana kuin ykköskirjassakin.

Kumpikaan The Long Price Quartet-sarjan kahdesta ensimmäisestä kirjasta ei ole kovinkaan pitkä, vain hieman yli 300 sivuisia, ja silti Abraham onnistuu luomaan onnistuneesti sekä maailman että hahmot. Aina ei fantasiakirjojen tarvitse olla massiivisia tuhatsivuisia teoksia, jotta tarina olisi mielenkiintoinen. Pidin siis erittäin paljon sarjan ensimmäisestä puoliskosta ja lähiajan lukulistalla onkin jo ne kaksi viimeistä kirjaa.

Connie Willis: To Say Nothing of the Dog ja Bellwether

Connie Willisin Tuomiopäivän kirjan innoittamana päätin jatkaa tutustumista kirjailijan muuhunkin tuotantoon. To Say Nothing of the Dog oli erinomainen valinta seuraavaksi lukukohteeksi.

Kirjan on saanut inspiraationsa Jeremy K. Jeremyn Three Men in a Boat, To Say Nothing of the Dog -teoksesta, joka mainitaankin Willisin tarinassa useaan kertaan. Lisäksi kirjassa viitataan useisiin muihin kirjailijoihin ja kirjoihin, mm. Shakespeareen, Tennysoniin, Agatha Christieen ja Arthur Conan Doylen Sherlock Holmesiin. Viittaukset salapoliisiromaaneihin kertoo paljon myös To Say Nothing of the Dogista. Vaikka kirja onkin aikamatkailutarina, se on samalla salapoliisikertomus, jossa etsitään niin lintukoristeista vaasia (bird stump) kuin salaperäistä herra C:täkin.


Ennen kaikkea TSNoD on hilpeä kirja. Pääsin sivulle 18 saakka, jolloin repesin kokonaan. Insomniasta kärsivälle sananvaihto:

"When's the last time you slept?"

“1940”

oli aivan liian osuvaa huumoria ilman aikamatkailuakin. Eikä se jäänyt tuohon yhteen kohtaan, kun piti ääneen nauraa. Jälleen kerran en ihmettele miksi Willis voitti kirjallaan Hugon ja Nebulan v. 1999. To Say Nothing of the Dog oli sujuvaa, kevyttä kerrontaa, joka vangitsi käänteillään. Vaikka toisen isomman arvoituksen ratkaisun aavistinkin jo reilusti ennen varsinaista paljastusta, se ei himmentänyt tarinan kiehtovuutta. Jäihän siihenkin osuuteen vielä se odotus milloin ja miten tarinan päähenkilöt totuuden oivaltavat. En juurikaan pidä suoranaisesti romanttisista juonikuvioista (jollei niissä ole samalla terävyyttä ja särmää), mutta 169 vuotta kestävä suudelma sai hymyilemään. Willis osaa hyödyntää pieniä yksityiskohtia. Kirjan aikaansaama nauru pidensi ikääni ja opinpa pari uutta sanaakin siinä ohella. Nyt vain täytyy löytää tilanteita, joissa voi lausahtaa "poppycock!" tai "drat!".

Bellwether oli myös erittäin huumoripitoinen kirja. Se ei saanut samalla tavoin nauramaan ääneen kuin To Say Nothing of the Dog (no, ehkä kerran, ja se liittyi lampaisiin), mutta jo pelkästään erilaisten muoti-ilmiöiden ja trendien kuvaukset olivat hymisyttävällä tavalla hauskoja. Bellwether on luokiteltu joissain yhteyksissä science fictioniksi, mutta minä en sitä genreä tähän kirjaan osaisi yhdistää, ellei nyt tieteentekemisen fiktiivistä kuvausta yleensä luokitella siten.

Kirjassa oli osuvaa satiiria mm. kokouksista, muistioista ja byrokratiasta. Tarina avaa silmät huomaamaan kuinka naurettavia jotkut trendit ovat - myös tänä päivänä. Yksi tänä vuonna lukemieni kirjojen ärsyttävimmistä hahmoista löytyi Bellwetherista. Flip! En kestä silmienpyörittelyä ja juuri tuon hahmon kohdalla olisi tehnyt mieli hieman pyöritellä itsekin. Myös Bellwetherissä oli taustalla romanttinen juonikuvio, joka pysyi siedettävällä tasolla. Onneksi.

Sekä To Say Nothing of the Dog että Bellwether ovat molemmat erittäin suositeltavia luettavia silloin kun haluaa keventää arkea. TSNotD:sta pidin kylläkin hieman enemmän.

David Anthony Durham: Acacia: The War with the Mein

David Anthony Durham voitti John W. Campbell -palkinnon parhaana uutena kirjailijana Hugo-palkintojen jaon yhteydessä ja ihan ansiotta hän ei sitä kunniaa saavuttanut. Durham ei ole aivan uusi kirjailijana, mutta Acacia on hänen ensimmäinen julkaistu fantasiakirjansa, ja siten hänen oli mahdollisuus olla yleensäkin ehdokkaana. Toisin kävi aikanaan Patrick Rothfussin, joka ei päässyt esikoisteoksellaan The Name of the Wind ehdokkaaksikaan, koskapa häneltä oli julkaistu novellinpoikanen v. 2002. Tuo novelli ilmeisesti päätyi sittemmin osaksi ensimmäistä kirjaa. Otin tarkoituksella esille Rothfussin, koska jos asettaisin nämä kaksi (hyvin erilaista) kirjailijaa vastakkain uusina kirjailijoina, niin Durham ei siinä vertailussa pärjäisi.

Mutta The Name of the Wind (tuleva suomennos Kirjavalta: Tuulen  nimi) ei ole se kirja, johon Acaciaa tulee lukiessa verrattua. Tarinan puitteet vie ajatukset väkisinkin Tulen ja jään laulu -sarjaan, niin paljon yhtäläisyyksiä niiden välillä on. Ja Acacia ei pärjää siinäkään vertailussa. Jätän yksityiskohdat mainitsematta spoilereiden vuoksi, mutta lyhyesti sanottuna kirja kertoo Acacia-nimisen valtion hajoamisesta Meinin valloitettua sen ja maanpakoon joutuneiden kuningasperheen lasten kohtaloista, kuin myös Acacian itsensä kohtalosta.

Acacia: The War with the Mein on Acacia-trilogian ensimmäinen osa ja se on jaettu kolmeen osioon, jotka kukin kattavat tarinasta tietyn ajallisen vaiheen. Ensimmäinen osio on sivunkääntäjä. Se on ehjää ja sujuvaa kerrontaa ja siinä paljastuu pikkuhiljaa Acacia-valtion historiaa, josta löytyy melkoisen synkkiäkin piirteitä. Nämä historialliset seikat ovat syynä tulevaan sotaan Meinin kanssa ja niitä valotetaan myös Meinin näkökulmasta. Ensimmäinen osio on myös se osioista, joka eniten tuo mieleen Tulen ja jään laulun, mutta toki vain pinnallisesti. Durham ei pärjää Martinille hahmojen kuvauksessa. Hahmot jäävät kohtalaisen pinnallisiksi, eikä tilanne valitettavasti parane toisessa osiossakaan, jonka tarkoitus lienee juuri kuvata hahmojen kasvamista kolmannen osion puitteisiin. Yhden hahmon kehittyminen huikeaksi taistelijaksi tapahtuu kuukaudessa ja melkoisen vähäisellä kuvauksella. Suurin ongelma kirjassa ehkä onkin, että hahmot saavat haluamansa liian helposti ja liian nopeasti. Mikään ei varsinaisesti "kypsytä" heitä lopputulokseen.

Mutta jos henkilöhahmot eivät olekaan Durhamin vahvimpia puolia kirjassa, niin kolmas osio antaa hieman viitteitä siitä, että valtapeli, valtiollinen politiikka, tasa-arvoon pyrkiminen ja oppiminen historian tapahtumista ovat Durhamin ominta aluetta. Martinin tasolle hän ei niissäkään teemoissa pääse, mutta kolmas osio palauttaa joka tapauksessa jälleen uskon kirjaan. Loppua kohti tarina saa muutaman käänteen, jotka parantavat huikeasti laatua. Durham hallitsee cliffhangereiden viljelyn ja tietyt taikuutta käsittelevät kohdat ovat lupaavia.

Jo heti alkupuolella mainitaan salaperäinen Lothan Aklun -kansa, jonka kanssa Acacia tekee kyseenalaista kauppaa. Lothan Aklunit asuvat meren takana The Other Lands -alueella, joka on myös trilogian kakkoskirjan nimi. Tämä antaa toiveita, että sarjan toisessa osassa saamme kokea enemmän Durhamin vahvuuksia kirjailijana, ja kun kirjan loppu antaa toiveita vielä hahmojenkin kehittymisestä mustavalkoisista harmaiksi, niin jatko-osa on melkeinpä pakko lukea.

Michael Moorcock: Elric Melnibonélainen ja Maailmantuskan soturi

Sukseni meni ristiin heti alussa Moorcockin Elric Melnibonélaista lukiessani. Kirja on 70-luvun alusta ja kieli oli vanhahtavaa. Kun Moorcock aloitti tarinan ihanaisella neidolla, joka silmät sädehtien rakkaudesta katsoo sankariaan, niin ensimmäinen ajatus oli: Ei tätä, kiitos! Onneksi naiiviutta kesti vain hetken ja Elricin tarinasta kehittyi kelpo seikkailu, joka vain loppua kohti parani. Vanhahtavasta kielestäkin pääsi yli.

Kirjassa oli paljon asioita, jotka sai hymähtämään: oli mm. kultaisia laivoja, jotka pysyivät veden pinnalla ja olivat voittamattomia. Ennen kuin realistinen fantastikko minussa sai yliotetta, asiaa selitettiin hieman. Yksi ongelma ohi. Mutta missä olivat lohikäärmesaaren lohikäärmeet? Koisimassa koko ajan? Meniköhän minulta jotain ohi, kun minusta lohikäärmeisiin liittyi omituinen lipsahdus lopussa. Joka tapauksessa Elricin seikkailut tuntuivat vasta alkavan, ja kyllä ensimmäinen kirja jätti halun lukea tarinan seuraavankin osan. Petri Hiltusen kuvitus oli mukava lisä kirjassa.

Maailmantuskan soturin jaarittelu meni sitten yli. Moorcockin naishahmot ovat kertakaikkisen aikansa eläneitä. Ylenmääräinen moraalin ja taivaan ja helvetin pohdiskelu meni tekofilosofoinnin puolelle minun mielestäni. Sääli sinänsä, sillä kirjassa oli puolestaan loistaviakin hetkiä, jotka kärsivät näistä jaaritteluosioista. Näen kyllä hyvin, miksi monet lukijat arvostavat Moorcockia, kuin myös tietyiltä osin itsekin. Hän on parhaimmillaan loistava tarinankertoja.

Kokonaisuutena Maailmantuskan soturi oli kuitenkin pettymys. Se aiheutti lukemisen tuskaa. Lisäksi suomennoksessa oli muutamia ikäviä käännösvirheitä. Ei mitään dramaattisia, mutta sekoittivat hetken lukurytmiä.

Connie Willis: Tuomiopäivän kirja

Ystäväni suosituksesta tartuin Connie Willisin Tuomiopäivän kirjaan (Doomsday Book) tuntematta kirjailijaa ja hänen teoksiaan ennestään. Aloitin lukemisen lauantai-iltana, harmittelin kun uni alkoi painaa yötä myöten ja piti nukkua eikä voinut lukea kirjaa, ja ensimmäinen ajatus herättyäni aamulla oli, että missä kirja on, jotta voin jatkaa lukemista. Tuomiopäivän kirja on sivunkääntäjä. Jos kirjassa olisi ollut vähemmän kuin reilut 800 sivua, olisin lukenut sen yhteen putkeen. Ei ihme, että kirja on voittanut sekä Hugon että Nebulan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Oxfordiin kahdelle eri aikakaudelle, 2050-luvulle ja 1300-luvulle, joiden välillä tehdään aikamatkoja. Kirjan tulevaisuuden Oxford ei poikkea nykymaailmasta juurikaan muuten kuin kuvapuhelimet ovat käytössä ja älyvaatteet tuntuvat olevan vähintään tulossa. 1300-luvun Oxfordin kuvaus on täsmällistä ja kiehtovaa, uskottavaa. Uskonnollisuus on kirjan yksi teemoista ja mielestäni myös se kuinka eri aikakausilla olevat ihmiset ovat pohjimmiltaan loppujen lopuksi samanlaisia. Aikakaudet linkittyvät usealla tavalla toisiinsa tarinassa.

Aikamatkustusta käytetään kirjassa historian tutkimukseen ja kuinka ollakaan siinä mennään pieleen kunnianhimon ja epäpätevyyden vuoksi. Tarinan kannalta erinomaista, tieteellisen tutkimuksen kannalta ei ehkä niinkään täysin uskottavaa. Muutamat kirjan hahmot ovat lähinnä parodioita, mutta toisaalta ei ole kovin vaikea uskoa, etteikö moisia henkilöitä ole tosimaailmassakin olemassa. Keskiajan maailman kuvaus toimii paremmin kuin nykymaailman kuvaus ja siinä esiintyvät henkilöt onkin kuvattu syvemmin. Nykymaailman osioista löytyy sen sijaan enemmän huumoria. Tuomiopäivän kellot kumajavat molemmissa osioissa.

Tuomiopäivän kirja on erinomainen kirja ja uskoisin, että se on helppoa luettavaa sellaisillekin, jotka eivät yleensä lue Science fictionia. Ehdottoman suositeltava kirja, ja luulenpa, että jatkan muidenkin Connie Willisin kirjojen parissa jatkossa, vaikkakin harmi, että kirjailijan muita teoksia ei ole suomennettu.

Neil Gaiman: Neverwhere - maanalainen Lontoo

Heti alkuunsa voin sanoa, etten ole nähnyt Neverwherea tv-sarjana, enkä lukenut myöskään sarjakuvana, joten minulla ei ole visuaalista käsitystä kirjan tapahtumista. Sen sijaan minulla on useaan kertaan Lontoossa käyneenä visuaalinen käsitys Lontoosta. Minun käsitykseeni on vaikuttanut suuresti Peter Pan ja Harry Potter. Hahmotan Lontoon metroasemien verkkona. Lontoo on minulle ollut ensi hetkestä lähtien kaunista rumuutta, hiljaisuutta melun keskellä. Neil Gaimanin Neverwhere - maanalainen Lontoo -kirjassa koin olevan hieman samanlaisia tunnelmia.

Kirjassa tavallinen uratallaaja Richard tempaistaan Door-nimisen tytön myötä maanalaiseen Lontooseen, maailmaan, josta Richardilla ei aiemmin ollut aavistustakaan. Alapuolisessa Lontoossa asuu ihmisia eri aikakausilta ja paikoilta. He ovat pudonneet maailmaan Yläpuolelta halkeamista, ja takaisinpaluu Yläpuolelle on vaikeaa, joskaan ei mahdotonta. Alapuoliset asukit ovat Yläpuolisessa Lontoossa huomaamattomia, lähes näkymättömiä.

Vaikka kirjassa on juoni, jossa selvitellään murhia pahojen ja hyvien kamppaillessa keskenään, niin eniten tarinassa kiinnittää huomiota maailmankuvaus. Alapuolisen Lontoon pystyy aistimaan ja näkemään sanoista. Ehkä siihen vaikuttaa se, että teksti on muokattu alunperin tv-sarjan käsikirjoituksesta ja se on tarkoitettukin visuaaliseksi, mutta yhtä kaikki, se on onnistunuttta.

Kirjassa on nokkelaa huumoria ja jälleen totesin, että Gaimania ei voi lukea pelkästään suomenkielellä. Kuten Hautausmaan pojankin kohdalla, oli otettava esille myös englanninkielinen versio kirjasta ja tarkistettava miten jotkut sanat ja lauseet oli alkuperäiskielellä ilmaistu. Suomennos ei ollut lainkaan huono, mutta jätti silti kaipaamaan kirjailijan "omia" sanoja.

Jotkut hahmoista, esimerkiksi herrat Group ja Vandemar eivät herättäneet juurikaan kiinnostusta. Hauskoja heppuja, mutta huumori ei saanut heistä irti sen enempää. Kirjan loppuneljännes hieman nytkähti tasoltaan alaspäin, mutta onneksi loppu pelasti kuitenkin sen osuuden ja kirjasta jäi positiivinen jälkimaku.

Hautausmaan pojan (arvostelu) tasolle Neverwhere ei tarinana minusta päässyt, mutta pidin hyvin paljon maanalaisen Lontoon ja metroasemien maailmasta. Gaiman näiden kahden lukemani kirjan perusteella osaa maailmanluonnin todella hyvin.

Neil Gaiman: Hautausmaan poika

Neil Gaimanin Hautausmaan poika on ihana ja omaperäinen kirja. Luin teosta yhtäaikaa sekä suomeksi että englanniksi, koska jotkut suomennetut kohdat jäivät vaivaamaan ja halusin tietää miten ne alkuperäisessä tekstissä oli esitetty. Orvoksi jäänyt Ei-kukaan (Nobody) eli Eikku (Bod) kasvaa tarinassa hautausmaalla aaveiden parissa.

Tiedän, että tämä kirja on tarkoitettu lapsille ja nuorille lukijoille, mutta täytyy sanoa, että näin aikuistakin pelotti jotkut kohtaukset, niin elävästi Gaiman ne eteen toi. Välillä hautausmaa kotina tuntuu jopa kiehtovalta paikalta ja sen aaveet miellyttävämmiltä kuin elävät ihmiset. Eikun opinnot kummitusten parissa vaikuttivat kiinnostavammilta kuin perinteiset oppiaineet. Mikäs olisi ovelampaa kuin oppia hiipumaan tai kävelemään uniin. Hautakivien tekstit aapisena on myös loistava ratkaisu.

En voinut välttyä tuntemukselta, että Gaiman on lukenut Lovecraftinsa, vaikka mistään niin synkästä ei Hautausmaan pojassa olekaan kyse. Kirja on hienoisesta synkkyysasteestaan huolimatta hyvin sympaattinen. Jostain syystä Gaimanin teokset ovat suurimmaksi osaksi aiemmin jääneet minulta väliin, mutta Hautausmaan pojan jälkeen luen kyllä muitakin. Positiivista on, että kirja on myös kuvitettu.

Mark Charan Newton: Nights of Villjamur

Mark Charan Newtonin Nights of Villjamur on palapeli. Se on kuin kokoelma useista eri kirjoista irroitettuja kohtauksia, tai siltä se ainakin tuntui alussa. Fantasiakirjallisuudessa on tänä päivänä vaikea löytää todella originellia teosta, mutta se ei aina ole paha asia. Esim. Peter V. Brettin The Painted Mania lukiessani tuli mieleen välillä kovinkin Robert Jordanin Ajan pyörän alkuteokset tyyliltä, mutta Brettin teos kantoi kuitenkin omalla painollaankin hyvin. Kyllähän Villjamurinkin tarina on kiinnostava itsessään, mutta silti se tuntuu aikamoisen kliseiseltä. Ihmettelen miksi sitä on hypetetty niin paljon; liekö kyseessä kustannusyhtiön mainonnan tulosta.

Joka tapauksessa, Nights of Villjamurissa on jonkin verran hyvääkin. Tarinan juoni on lyhykäisyydessään: poliittista peliä lähestyvän jääkauden uhatessa. Kirjassa esitellään pimeää taikuutta sekä erilaisia ihmisen kaltaisia olentoja, kuten garudat, rumelit ja bansheet, mutta ulkoista kuvausta syvemmälle näiden olentojen ominaisuuksiin ei päästä. Plussaa saavat skandinaavistyyliset nimet joillakin paikoilla ja hahmoilla. Jopa päähahmot valitettavasti jäävät pinnallisiksi, eikä kirjan tapahtumat muutenkaan herätä syvällistä pohdintaa. Ihan kiva lukea, mutta helppo unohtaa sen jälkeen kun on lukenut.

Niin... Talvi Jääkausi on tulossa. Ehkä tämän Legends of the Red Sun -sarjan tulevat osat ovat parempia kuin ensimmäinen kirja.

Jasper Kent: Twelve

Jasper Kentin Twelve on The Danilov Quintet -sarjan ensimmäinen osa, ja toistaiseksi ainoa julkaistu. Seuraava osa, Thirteen Years Later, on tulossa ensi vuoden puolella. Twelven tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun alkuun, Napoleonin armeijan invaasion hetkelle Venäjälle. Joukko Venäjän armeijan upseereita päättää hankkia lisävoimia vastarintaan ja he palkkaavat 12 Oprichnikeiksi kutsuttua, Jeesuksen opetuslasten mukaan nimettyä henkilöä, jotka osoittautuvat tehokkaiksi tappajiksi. Heistä paljastuu kirjan mittaan salaisuuksia, jotka eivät kuitenkaan ole palkkaajilleenkaan miellyttäviä.

En juurikaan ole lukenut vampyyrikirjallisuutta, ja niistä mitä olen lukenut, oikeastaan vain George R.R. Martinin Fevre Dream on tehnyt vaikutuksen (suosittelen suuresti!). Myöskään Twelve ei tehnyt juurikaan vaikutusta. Se oli hyvin kirjoitettu, todentuntuinen historialliselta kuvaukseltaan ja päähahmo, Aleksei Danilov oli saatu kohtalaisen syväksi hahmoksi sisäisine pohdintoineen. Enemmän tätä subgenreä tuntevat ovat kuvanneet Twelveä erilaiseksi vampyyrikirjaksi ja se on helppo uskoa. Painopiste ainakin kirjan alkupuolella on nimenomaan historiallisen romaanin puolella.

Twelve on paikoin hidas kerronnaltaan, välillä tuntuu, että olisi mukava jo päästä asiaan. Kent kirjoittaa sujuvaa tekstiä, ja kirjan alun johdanto on erinomainen, se herättää taatusti kiinnostuksen loppukirjaa kohtaan, mutta silti minulle kirja ei ollut sivunkääntäjä, sellainen jota ei olisi voinut laskea käsistään. Uskon kuitenkin, että niiden, jotka pitävät muuten vampyyrikirjallisuudesta kannattaa lukea myös tämä kirja ja sarjan tulevat osat.

Robin Hobb: The Dragon Keeper

The Rain Wild -kronikkojen ensimmäinen kirja, The Dragon Keeper oli hieno lukukokemus. Se herätti paljon nostalgisia muistoja Hobbin aiemmasta The Liveship Traders -trilogiasta, sillä tarina kertoo mitä tapahtuu trilogian tapahtumien jälkeen Sadekorvessa. Kirjassa vilahtelee tuttuja paikkoja; Bingtown, Chalced, Jamaillia ja tietenkin Rain Wilds eli Sadekorpi itsessään. Samoin tapaamme tuttuja hahmoja, kuten Althean ja Maltan. Mutta The Dragon Keeper ei ole enää heidän kirjansa, sillä on uudet kertojat.

Ja uudet kertojat, Thymara, Alise ja Sedric eivät ihan yllä Liveshipien kertojien tasolle. He ovat omalla tavalla kiehtovia ja varsinkin Thymara herättää kiinnostusta erikoisuudellaan, mutta mitään suuria tunteita puolesta tai vastaan hahmot eivät saa aikaan. Toisaalta siihen saattaa olla syynä se, että kirja on pätkäisty kahtia ja tarina ja hahmot eivät ensimmäisessä puolikkaassa ehdi kehittyä, vaan jää pahasti kesken. Mutta on kirjassa hahmoja, joiden kohtalo sitten ehtii herättää enemmänkin tuntemuksia; lähinnä surua ja haikeutta - lohikäärmeet.

Robin Hobbin kirjoitustyyli on pysynyt ennallaan, tarina on sujuva, kuvaileva ja pitää otteessaan. Hobbin fanit eivät pety lukiessaan tätä kirjaa, tai ehkä vasta lopussa, kun tajuavat, että tarinan loppuosa The Dragon Haven, on saatavilla vasta ensi vuoden keväänä. On täysin mahdotonta ajatellakaan, ettei lukisi jälkimmäistä osaa, niin koukuttava The Dragon Keeper on.