sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Olen jo pitkään ollut utelias amerikkalaisen Shirley Jacksonin tuotantoa kohtaan, mutta en ole saanut aikaiseksi lukea häneltä kuin yhden novellin, Lotteryn (suom. Arpajaiset), joka oli erinomainen. Nyt yllättäen kustannusyhtiö Fabriikki on julkaissut maaliskuussa suomennoksen romaanista We Have Always Lived in the Castle (1962) nimellä Linna on aina ollut kotimme. Hankin kirjan välittömästi, kun tajusin sen olemassa olon.

Sisarukset Merricat ja Constance Blackwood asuvat sukutalossa yhdessä pyörätuoliin joutuneen Julian-setänsä kanssa. Perhe on eristäytynyt muista kyläläisistä perheen traagisen tapahtuman jälkeen, eikä kyläläiset suhtaudu heihin suopeasti. Päinvastoin. Merricat käy kylällä ostoksilla ja kirjastossa, mutta Constancelle poistuminen pihapiiristä on mahdotonta. Omassa suojatussa ympäristössään ja hienossa kartanossaan sisarukset ovat turvassa, mutta tilannetta heilauttaa serkku, joka ilmestyy paikalle. Serkun aikeet selviävät pian ja katastrofin aiheet ovat valmiina.

Linna on aina ollut kotimme luokitellaan lähteiden mukaan goottilaiseksi psykologiseksi kauhuksi, mutta määritelmän ei pidä antaa luoda ennakkoluuloja tai ainakaan rajoituksia kirjan lukemiselle. Kyseessä on terävää kuvausta pienen yhteisön nurkkakuntaisuudesta ja julmuudesta. Vaikka nykyään tämän kaltainen käyttäytyminen ilmenee eri muodossa, ehkä laajemmin ja anonyymin netin kautta, on Jackson päässyt ihmismielen sisään ja kuvaa sitä oman aikakautensa pohjalta. Jonkin verran karrikointia ehkä on, mutta tilanteet voi hyvin tunnistaa. Vastaavaa kuvausta löytyy Lottery-novellista. Tuli mieleen ajoittaisesti myös tunnelmaa Alfred Hitchcockin elokuvista.

Jackson onnistuu erityisesti valottamaan Merricatin ja Constancen tarvetta sulkeutua ulkomaailman ulottumattomiin. Kun luin kirjailijan kärsimästä avaran paikan kammosta, loksahti heti kohdilleen, miten ja miksi nimenomaan kodin kuvaus on vahvaa. Merricatin pienet taikakonstit paikan turvaamiseksi tai kulkureitin paloittelu osamatkoihin ovat olennaisen tärkeitä, joskin ilman agorafobiaa outoja. Tarinassa on  outo taustalanka, joka kulkee koko ajan mukana. Se on koko kudelman pohja, osittain arvattava, mutta silti kirjailija pitää sen pohjimmiltaan mysteerisenä ja selittämättömänä. Charles-serkun saapuminen kiristää tunnelmaa ja tarinan loppupuolella tilanne äityy pelottavaksi ja kaaoottiseksi, mikä saa jännittyneenä odottamaan millaiseen loppuratkaisuun kirjailija päätyy.

Linna on aina ollut kotimme on tiivis kertomus, jossa jännite pysyy loppuun saakka. Se antaa mielikuvitukselle tilaa ja saa tarinan kasvamaan lukijan mielessä. Erinomainen kirja, jota voin ehdottomasti suositella. Tähtifantasiaehdokasainesta.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Curt Siodmak: Donovan's Brain

Tänä vuonna Hugo-palkinnon yhteydessä äänestetään myös vuoden 1943 Retro Hugosta eli vuonna 1942 ilmestyneiden tuotosten parhaimmuudesta. Yhtenä romaaniehdokkaana on Curt Siodmakin Donovan’s Brain, joka minulle oli tuttu lähinnä elokuvana ja siitäkin muistikuvat ovat heikot. En tiedä edes minkä version elokuvasta olen nähnyt, kun niitä on kolme. Ajatuksena oli, että katsoisin jonkun elokuvista kirjan lukemisen jälkeen, mutta enpä vain mistään saanut käsiini yhtäkään versiota. Kuunnelma löytyy Youtubesta, mutta en jaksanut keskittyä siihen. Kirjan kuitenkin luin.

Päiväkirjan muotoon kirjoitetussa kirjassa tohtori Patrick Cory kertoo pakkomiellettä lähentelevästä kiinnostuksestaan aivojen toiminnasta. Sattumoisin lähistöllä tapahtuu lentoturma, jossa miljonääri W.H. Donovan kuolee Coryn pelastusyrityksistä huolimatta. Koskapa paikallinen kuolintodistuksen tekevä lääkäri on alkoholisoitunut ja vastustuskyvytön, Cory käyttää tilannetta hyväkseen ja poistaa miljonäärin aivot omiin tutkimustarkoituksiin. Hän saa pidettyä aivot elossa lasipurkissa ja pian myös yhteyden aivojen toimintaan. Cory on aina laiminlyönyt vaimoaan, mutta nyt hän eristäytyy ja alkaa käyttäytyä omituisesti. Käytös herättää epäilyksiä useissa henkilöissä, myös Donovanin perillisissä. Pian aivot hallitsevat Corya jopa enemmän kuin hän haluaisi.

Donovan’s Brain on vetävää kerrontaa, eikä sitä malttanut laskea käsistään. Ei ihme, että kirjasta tuli suosittu 40-luvulla ja se on innoittanut niin elokuviin kuin kuunnelmiinkin. Mielikuvani mukaan vaikutusta on ollut myös useisiin muihin kirjallisiin teoksiin. Se on myöskin jatkoa varhaisemmille "hullu tiedemies" sisältöisille kirjoille, kuten H.G. Wellsin Näkymättömälle miehelle (arvostelu). Kirjassa oli nähtävissä luonnollisesti aikakauden leimaa, eikä tiedepuoli ole lainkaan vakuuttavaa, vaan menee paranormaalille puolelle reippaammanlaisesti, mutta silti tarina on vetävä ja paikoin jopa jännittävä. Sanoisinko, että kyseessä on viihdemäistä scifikauhukirjallisuutta, joka ei vaadi lukijalta muuta kuin antautumista tapahtumien vietäväksi.

Cory on hahmona järkevä ja tiedostava, mutta samalla hyvin oudosti muuttumishaluton negatiivisissa puolissaan. Tuntui kuin kirjailija ei olisi halunnut tehdä hänestä kuitenkaan liian ikävää hahmoa, vaikka hänen toimintansa oli kyseenalaista ja negatiivista. Sivuhahmoista löytyy muutama häntä selvästi epämiellyttävämmäksi kirjoitettu. Tarinassa tutustutaan paljon myös Donovaniin niin hänen lähipiirinsä kautta, kuin aivojen käyttäytymisen kautta. Ristiriitainen mies. Kirja oli ehkä hieman aavistuksen syvällisempi kuin odotin, mihin saattaa vaikuttaa, että odotukset perustuivat siihen kauan sitten nähtyyn elokuvaan. On harmi, etten päässyt vahvistamaan muistikuviani.

Donovan’s Brain oli viihdyttävä, eikä yhtään hassumpi lukukokemus. Jos ehdin luen muitakin Retro Hugo -ehdokkaita, mutta miksei tällekin voisi pystin suoda.

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Joe Haldeman: Loputon sota

iO9 julkaisi talvella uusiksi vuonna 2014 tehdyn listan 21 kirjasta, jotka ovat muuttaneet scifi- ja fantasiagenreä pysyvästi. Tällä listalla oli Joe Haldemanin The Forever War (1974), joka löytyy suomennettunakin nimellä Loputon sota (1990). Perusteena listalla oloon oli, että tämä Hugo-, Locus- ja Nebula-palkintojen voittaja on inspiroinut uusia sukupolvia realistisempaan sotilasscifin kirjoittamiseen. En vie tätä meriittiä kirjalta, mutta meinaanpahan sanoa muutaman mielipiteen itsekin.

Ihmiskunnan ja tauruslaisten sota kestää kaikkiaan 1143 vuotta ja William Mandella käy sen kokonaan läpi. Hän kuuluu siihen joukkoon värvättyjä, jotka valmennettiin ja ehdollistettiin taistelemaan ulkoavaruuden vihollista vastaan järjettömissä ja vaarallisissa olosuhteissa. Sodan alussa ei ole edes tietoa miltä vihollinen näyttää. Vuosisatojen ajan Mandella ja muut sotilaat kulkevat mustasta aukosta toiseen ja ottavat yhteen tauruslaisten kanssa, vaikka välillä sota on pelkkää teurastusta, ja sen aiheuttamat traumat vaativat sotilailta enemmän kuin vihollisen toimenpiteet. Mandella alkaa kyseenalaistaa koko sodan merkityksen jo alkuvaiheessa.

Kirjan teema on sodanvastaisuus ja ihmiskunnan muuttuminen vuosituhannen aikana niin geneettisesti, idealogisesti kuin seksuaalisesti. Se on Syntynyt 4. heinäkuuta -elokuvan esikulkija kirjallisessa muodossa, militaristinen kirja, jonka tarkoitus ei ole ihannoida sotaa, vaan kysyä sen merkitystä ja järkevyyttä. Iso osa kirjasta on kuvausta sotilaiden olosuhteista ja niistä selviytymisestä, ja myös muutamia taistelukohtauksia on mukana sellaisena kuin ehdollistetut sotilaat ne käyvät, verilöylyinä. Haldeman tuo esille, että kun sotilas on värvätty, ei tietä ole ulos, ja menet ja teet mitä käsketään. Vietnamin sodan loppuvaiheissa tätä on voitu pitää epäisänmaallisenakin ajatteluna, mutta ehkä lähinnä kapinallisena. Siitä johtuen lienee kirjan monet kerätyt tunnustukset.

Teksti on välillä hyvin teknistä, fysiikka ja matematiikkapainotteista. Vähän samaa tyyliä on päähenkilökin. Vaikka kirjailija kuvaa sodan aiheuttamia raakoja fyysisiä ja henkisiä vammoja, hän ei päästä näitä tuntemuksia päähenkilön ihon alle, vaan tämä säilyy varsin selkopäisenä kaiken keskellä. Kyllähän hän rakastuu ja siitä yksi aiheosio. Ihmisen muuttuminen ja geenitieteen kehittyminen sodan aikana on vilkasta. Kun sotilaat ovat poissa, tehdään ihmiskunnassa melkoisia mullistuksia. Väestömäärän hallitsemiseksi ryhdytään kloonaamaan ihmisiä ja väestöstä tehdään seksuaalisesti kiinnostuneita vain omasta sukupuolestaan. Lisääntyminen hoidetaan ilman ihmiskontaktia. Itseasiassa kirjan suurimmat asiat tapahtuvat taustalla ihmiskunnalle ja niistä kerrotaan informaationa aina kun sotilaat saapuvat Tähtiporttiin. Tämä maailma menee omia menojaan, kosketuspintaa kaukana käytävään sotaan ei ole. Tälle annetaan myös lopussa selitys.

Seksuaalisuus on esillä läpi kirjan ja se on yrityksistä huolimatta kirjan heikoin lenkki. Lukiessa tulee tunne, että kirjailija kovasti haluaa luoda uutta ja suvaitsevampaa konseptia, ja oletan, että tämä on ollut kova juttu 70-luvun genrekirjallisuudessa. Yli 40 vuotta myöhemmin on joskus vaikea asettua tuon ajankohdan näkemyksiin, olin liian nuori monien juttujen ymmärtämiseen. Minulle kirja tuntui vaivaannuttavalta ja päähenkilön heteroseksuaalisuuden korostaminen huomiota herättävältä. Kyseenalaistan myös sen jatkuvan ”veljeilyn” tai ”toistensa kimpussa olemisen” tilanteissa, joissa päättömät ruumiit tai silputut verimassat pitäisi ahdistaa sotilaitten psyykettä. Olen kuitenkin lukenut aiempien vuosikymmenien militariscifiä sen verran vähän, etten tiedä onko ollut jokin trendi, että teknisen tekstin ja suolenpätkien keskellä pitää vaikka väkisin kuvata vähintään halua seksiin. Ehkä jonain päivänä tiedän. Positiivista on, että miesten ja naisten käyttäytymiselle ei ole tehty eroja.

Loputon sota saa pitää ansionsa, enkä oikeastaan edes epäile, etteikö ne olisi ansaittuja. Totean kuten ennenkin näiden klassikoiden kanssa, että ne ovat oman aikansa tuotteita ja vuosikymmeniä myöhemmin ne joko säilyttävät tehonsa tai sitten ei. Se on kunkin lukijan henkilökohtainen kokemus.

lauantai 14. huhtikuuta 2018

Iain Banks: Kävelyä lasilla

Luin heti Ampiaistehtaan jälkeen toisen Iain M. Banksin kirjan, Kävelyä lasilla (Walking on Glass, 1985, suom. 1997), joka sekin on julkaistu ilman M-kirjainta nimessä. Tarina on sekoitusta mainstreamista ja science fictionista. Valmistaudun näillä kirjoilla lukemaan Hugo-ehdokkaana olevaa Paul Kincaidin teosta Banksista, joka voitti vastikään myös BSFA-palkinnon.

Kävelyä lasilla koostuu kolmesta eri tarinalinjasta: Graham on rakastunut nuori taiteilija, joka kärsivällisesti odottaa tilaisuutta päästä ihastuksensa Saran sydämeen. Taustalla häälyy kuitenkin kilpailija, nahkatakkiin pukeutuva motoristi Stock. Steven Grout uskoo, että häntä vainotaan ja säteilytetään mikroaaltoaseella. Autojen renkaista kimpoaa säteitä ja varmuuden vuoksi on kypärää pidettävä päässä koko ajan ulkona ollessa. Jostain syystä Grout savustetaan aina pois työpaikoistaan. Terapeuttisissa sodissa kaukana tulevaisuudessa vastapuolen pelurit Quiss ja Ajayi ovat tehneet virheitä ja kärsivät nyt rangaistusta kirjoista rakennetussa linnassa, jossa heidän pitää pelata omituisia pelejä. Vain pelin loppuun pelaamisella voi päästä vastaamaan kysymykseen, ja oikein vastaamalla voi päästä pois.

Kävelyä lasilla on monella tasolla kiinnostava kirja. Se on realistinen mitä tulee Grahamin ja Stevenin kokemusten kuvauksiin, jopa tuskallisuuteen asti. Grahamin osuus tuo elävästi mieleen nuorena aikuisena tehdyt havainnot ihmisten pariutumisen tarpeen vaiheista ja ongelmista. Tosin Banks on tähänkin kuvioon lisännyt kierroksen, johon ei ihan heti törmää normielämässä. Steven on vainoharhaisuudessaan tuskastuttava ja tuo hieman mieleen Ampiaistehtaan Ericin äkkipikaisuudessaan. Hänen tarinassaan on kuitenkin juonne, joka vaivaa pitkin matkaa.

Kirjan kiinnostavin anti on Quissin ja Ajayin tarinassa, jossa paitsi mielikuvitukselliset pelit on ratkottavana, mennään myös outoon kahden maailman välitilaan. Vastapelaajat ovat erilaisia luonteeltaan, Ajayi kiinnostuu kirjoista, joista linna on rakennettu ja Quiss tekee tutkimusmatkoja linnan syövereihin ja kovistelee sen henkilökuntaa auttamaan. Linna monine ulottuvuuksineen ja toimintoineen on kiehtova. Henkilökunta on varsin humoristinen juonne muuten harmaansävyisessä teoksessa. Pienikokoinen väki kohkaa täyttä häkää niin keittiössä kuin muuallakin ja päätyy mm. mausteeksi ruokapataan.

Banks linkittää kolme tarinaa hienosti yhteen lopussa ja antaa lukijalle riemastuttavan oivalluksen. Vaikka Kävelyä lasilla ei sekään pääse mielestäni vielä lukemieni Kulttuuri-teosten tasolle, se on huomattavasti onnistuneempi teos kuin Ampiaistehdas. Toki siinäkin yksi ärsyttävä yksityiskohta heittää logiikallaan vesilintua, mutta kokonaisuudessaan erinomaisen suositeltava lukukokemus.

torstai 12. huhtikuuta 2018

Iain Banks: Ampiaistehdas

Iain M. Banks kirjoitti kirjoja M-kirjaimen kera ja ilman. Ampiaistehdas on ilman kirjoitettu, mikä tarkoittanee sitä, että se on mainstream-kirja – tai ainakin nykymaailmaan sijoittuva. Spefiä kirjassa on kauhutyyppiset elementit, joten se päätyi blogiini, kun muuten ei olisi päätynyt. Ampiastehdas ilmestyi suomeksi 1986, kun taas alkuperäiskielinen The Wasp Factory 1984. Kirja päätyi käännettäväksi siis kohtalaisen nopeasti ottaen huomioon, että se oli kirjailijan ensimmäinen teos.

Seitsentoistakesäinen Frank asuu isänsä kanssa saarella Skotlannissa, eikä virallisesti ole olemassa. Frank ei käy koulua, vaan on isänsä kouluttama. Isä on salamyhkäinen biokemisti ja isovelipuoli Eric seonnut lääketieteen opiskelija, joka on suljettuna hoitoon koirien polttelun ja lapsille matoja syöttämisen jälkeen. Vaan Eric on karannut ja tulossa kotia kohti, mikä aiheuttaa jännitettä. Frank tukeutuu tulevien tapahtumien ennakointiin luomansa ampiaistehtaan avulla. Menneisyyden salaisuuksien vyyhti alkaa purkautua.

Ampiaistehdas on vastenmielisen sairaalloinen kirja. Sen päähenkilö on sairas, vaikkakin looginen näkökulmahahmona. Frank paljastaa jo heti alkuunsa surmanneensa lapsena kolme sukulaislastaan, myös pikkuveljensä. Kerronta on tunteettoman toteavaa, teeskenneltyjä reaktioita myöten. Koko perheen asetelma on outo alkaen isän käyttäytymisestä. Frankin käyttäytymiselle annetaan syykin, johon liittyy sitten kirjan juonen käännekohdat. Frankin ja Ericin puhelinkeskustelut ovat tuskaisimmat kohdat luettavaksi, teki mieli hakata päätä seinään. Tapahtumien kuvaus on paikoin raakaa.

Vaikka kirja on monin paikoin aivoja potkivan kamalaa luettavaa, se silti pitää otteessaan. Banksin kerronta on sujuvaa. Arvasin pääjipon jo kirjan puoleen väliin mennessä, mutta rupesin epäilemään itseäni ja harmittelin lopussa, kun en pitäytynyt päätelmässäni. Kirjan loppu oli jokseenkin pettymys ja antikliimaksi minulle, vaikka ilmeisesti se on tehnyt vaikutuksen ilmestyessään lukuisiin lukijoihin. On todettava, että pidän enemmän Banksin Kulttuuri-sarjan kirjoista, joita olen tähän mennessä lukenut kolme. Aikomuksena on lukea lisää.


Kirjan nimessä esiintyvä ampiaistehdas sai vihdoin selityksensä ja mielikuvituksessani yritin luoda siitä kuvaa. Se oli sadistisella tavalla kiinnostava tekele, ja vuoden 2014 worldconissa Lontoossa, jossa Banks oli kunniavieras, vaikkakin poissaoleva, se oli kirvoittanut Tessa Farmerin luomaan sen pohjalta pienoismallin. The Wasp Factory -pienoismalli voitti seuraavana vuonna BSFA-palkinnon. Kun näin sen Lontoossa, en ollut lukenut kirjaa. Nyt kirjan lukemisen jälkeen oli mielenkiintoista kuvasta tarkastella teoksen eri osia.

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Jeff VanderMeer: Hyväksyntä

Luin vihdoin Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian viimeisen osan, Hyväksyntä (Acceptance, 2014), joka ilmestyi suomeksi pari vuotta sitten. Minulla ei kakkososan eli Hallinnan (arvostelu) jälkeen ollut kovinkaan intoa palata sarjaan, vaikka ensimmäinen osa, Hävitys (arvostelu) oli kovinkin lupaava. Luin sarjan kuitenkin loppuun, sillä halusin katsoa myös sen pohjalta tehdyn Annihilation-elokuvan.

Hyväksyntä on sekoitus aiemmista osista, siinä palataan Area X:llä Haamulinnun, Controlin ja Gracen kautta, mutta myös takautuvasti erityisesti Majakanvartijan osuudet valottavat alueen salaperäistä ja todellisuudenhämärtävää historiaa. Alue X on nielaissut Etelärajan, mutta byrokraattinen ja salaileva tutkimuslaitos on yhä hämäryyden takana. Salaisuudet ja niiden taustalla olevat syyt paljastuvat rivienvälistä, yhtä luikertevan tulkittavana kuin alue konsanaan on.

Hyväksyntä on selkeästi kiinnostavampi teos kuin kakkososa, mutta silti se ajoittain onnistuu hukkaamaan lukijansa. Se on kuin tv-sarja Lost, täynnä selittämättömiä asioita ja todellisuuden rajamailla, mutta onneksi ei yhtä pitkään venytetty, eikä yhtä lattealla lopulla. Kirjasarja jää minulle yhä ”pidin, mutta…” -kategoriaan. Se on uuskummaa, älykkäästi rakennettu ja vaativa teos siinä mielessä, että se lukijan täytyy tulkita ja yhdistellä lukemaansa ilman suoria vastauksia. Sinänsä hyvä, mutta sarjasta puuttuu kuitenkin se palkitseva järistys, jonka odottaisi kokevansa tällaisessa tapauksessa.

Kai minun on todettava, että Eteläraja ei ole minua varten. Osaan arvostaa sitä jollain tasolla älyllisesti, mutta lukukokemuksena se jätti toivomisen varaa, vaikka ensimmäinen osa kiehtovasti herätti kauhun värähdyksiä. Viimeisessä osassa pidin erityisesti miten ihmisten menneisyys kietoutui Majakanvartijan osuuksissa alueeseen. Näissä tunnelmissa sitten siirryin elokuvan pariin.

Alex Garlandin ohjaama Annihilation kantautui Eurooppaan maaliskuussa Netflixin kautta. Pääosissa ovat Natalie Portman ja Jennifer Jason Leigh. Olin jo etukäteen kuullut, että leffa poikkeaa kirjasarjasta paljon, ja tämän totesin itsekin. Sillä ei sinänsä väliä, koska saanut luotua kirjoihin tunnesidettä. Elokuva oli synkkä ja säilytti outouden ja pelottavuuden, mikä kirjastakin huokui. Siinä avautui omanlaisensa taustasyyt, jotka jopa selitettiin. Pidin kuvausympäristöstä ja sen oudosta äänimaailmasta, mutta minua häiritsi hyvin paljon, että tiedenaisista tuli enemmän mieleen koulutetut sotilaat kuin tutkijat. Ymmärrän suojautumisen vaaralliseksi todetulla alueella, mutta aseet kädessä kävely jäi enemmän mielikuviin kuin tutkimustyö alueella. Loppu oli mielestäni epäonnistunut. Ilmeisesti Eteläraja ei ollut minua varten elokuvanakaan, vaikka niin toivoin hengästyttävää ja pelottavaa visuaalisuutta, jonka koin ajoittain kirjoissa.


Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että kirjasarja tuli luettua, sillä suomennettuna ei vastaavaa liikaa löydy. Netflixiltä yhtä aikaa katsomani Strange Thingsin kera, olen nyt saanut tarpeellisen annoksen outoutta – vähäksi aikaa.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...