tiistai 10. tammikuuta 2017

Michael Swanwick: Rautalohikäärmeen tytär

Aloitin lukemaan Michael Swanwickin Rautalohikäärmeen tytärtä (The Iron Dragon’s Dauhter, 1993, suom. 2003) marraskuun alussa aikomuksena saada se luettua NeNoReMo-haasteen kirjana samaisen kuun aikana. Vaan 429-sivuinen kirja ei ollutkaan minun luettavissa noin vaan. Sain kirjan tiukalla väännöllä loppuun vasta muutamaa päivää ennen vuodenvaihdetta.

Jane pakenee rautalohikäärmeen avulla lohikäärmetehtaasta, missä hän on ollut monen muun nuoren ja lapsen lailla orjana. Lukioikäisellä Janella ei uudella asuinalueellakaan ole helppo elää sekalaisten ihmisten, haltioiden, maahisten, keijujen ja muiden olentojen joukossa. Janesta kehkeytyy myymälävaras etsiessään hyväksyntää ja paikkaansa. Hän keskittyy kehittämään omaa taikuuttaan, hengen ja tiedon hallintaa, jotta voisi päättää omasta kohtalostaan. Kaiken hallitseva Jumalatar kun ei tunnu pitävän hänen puoliaan. Onko ainoa vaihtoehto tuhota universumi?

Kirjan alku oli mielenkiintoinen aina siihen asti, kunnes Jane poistuu tehtaalta. Sen jälkeen tarina hajoaa kieroksi episodisekameteliksi, jossa toinen toistaan epämiellyttävämmät hahmot räävistelivät keskinäisissä suhteissaan. En päässyt sisään Janen maailmaan ja vaikka tutut hahmot pyörivät mukana läpi tarinan eri kuorissa, en saanut heistä otetta. Lopulta kyllästyin. Luin kirjan loppuun vain, koska päätin, etten jätä sitä kesken.

Swanwickin kirjoitustyyliä voidaan varmaankin kuvailla ajoittain hyvinkin eläväiseksi, sillä ainakin hän onnistui puistattamaan minua useissa kohdin. Tapoja kertoa fantasiatarinoita on monenlaisia ja Swanwickin tapa Rautalohikäärmeen tyttäressä hyvinkin omintakeinen. Olen huomannut aiemminkin, että tietynlaisen rujon modernin realismin ja fantasian (urbaanin fantasian) yhteensovitus ei välttämättä pure minuun ja tässä tapauksessa juurikin kävi niin. Siihen kun lisää, että joillakin matkan varrella esille tuoduilla asioilla ei oikeastaan ollut merkitystä lopulta ja seksuaalisuudesta tuli itseisarvo, niin oli pakko hyväksyä, etten joko ymmärtänyt pointtia täysin tai sitten ymmärsin ja se ei ollut minun juttu.

Rautalohikäärmeen tytär on kerännyt jonkusen palkintoehdokkuuden, mm. World Fantasy –palkintoon, joten siinä on selkeästi omat arvonsa. Pidän grim darkista ja dark fantasysta alalajina, mutta tässä modernius oli liikaa. Kyseessä on ainoa Swanwickin suomennettu romaani ja luulenpa, että se jää ainoaksi häneltä lukemakseni fiktioksi. Aiemmin olen lukenut hänen Hugo-ehdokkaana olleen tietoteoksen Hope Mirrleesistä (arvostelu).

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Lewis Carroll: Kraukijahti

Luin Lewis Carrollin vuonna 1876 julkaistun Kraukijahti-runon (The Hunting of the Snark: An Agony, in Eight Fits) viime vuoden puolella, jolloin Alice Martinin 2013 suomentama versio ilmestyi myös ekirjana, ja nyt vuoden alkajaisiksi uudestaan lukumaratonin yhteydessä. Runon on kuvittanut 1959 Tove Jansson ruotsinnosta varten ja se kuvitus on siirretty myös tähän suomenkieliseen versioon. Lyhyt kirjanen sisältää esipuheen itse Carrollilta sekä Martinilta. Kraukijahti on kahdeksanosainen nonsenserunouden klassikko ja alaotsikkona on Kuolinkamppailu kahdeksassa kohtauksessa.

Luin 4,5 vuotta sitten J.R.R. Tolkienin Tom Bombadilin seikkailut (arvostelu), jonka niin ikään oli Martin suomentanut ja pidin siitä. Kuten Tolkienin runous, ei Carrollin nonsensekaan ole mitään helppoa käännettävää, joten hatunnosto kääntäjälle haasteeseen ryhtymisestä.
Runossa kymmenen hengen ryhmä, Päällikkö, Plankki, Pankki, Pipontekijä, Peluri, Prokuraattori, Pörssimeklari, Pitsinnyplääjämajava, Paakari ja Pyöveli, lähtee purjehtien pyydystämään mysteeristä kraukea, mikä ei ole helppo eikä nopea tehtävä. Lopputuloskaan ei ole taattu.

Luin runon ensin pelkästään suomeksi, johon Martin esipuheessaan sanoo muuttaneensa paremmin suomenkieleen sopivan runomitan (trokee). Rakenne ja säemäärä ovat samat. Teksti on hauskaa leikittelyä ja ajoittain jotain ihan käsittämätöntä, niin kuin nonsenserunon kuuluneekin olla.
Kulkaa tarkkaan! Viisi on tuntomerkkiä,
viisi varmaa, täysin tieteellistä,

joista aidon Krauen tuntee Krauen etsijä.
Niistä saatte hyötyä jos mistä!
Ensinnäkin maku. Se on onton rapea.
Se muistuttaa, jos joku kysyy multa,

takkia, kun vyötärö on liian kapea,
ja mukana on hieman virvatulta.
Kraukijahdin sisällön ymmärtää kokonaisuudessaan seikkailuksi, mutta kun siitä alkaa tarkastella yksityiskohtia, se muuttuu huvittavan oudoksi ja olo on kuin tippuisi Alicen mukana ihmemaahan. Toisella lukukerralla hukkasin rytmin ja niinpä tulin lukeneeksi runon osittain ääneen. Mikä oli hauskaa sekin. Jostain syystä en useinkaan osaa tyytyä suomennokseen, jos englanninkielinen versio on saatavilla ja The Hunting of the Snark on saatavilla Project Gutenbergissä. Niinpä luin runon myös englanniksi ja kyllähän se päihittää mennen tullen suomennoksen, mutta näinhän se yleensä aina on, oli kyse sitten enemmän tai vähemmän haasteellisesta tekstistä. Jotain käännöksessä aina menetetään. Yllä oleva näyteteksti englanniksi:
“Come, listen, my men, while I tell you again
The five unmistakable marks
By which you may know, wheresoever you go,
The warranted genuine Snarks.

“Let us take them in order. The first is the taste,
Which is meagre and hollow, but crisp:
Like a coat that is rather too tight in the waist,
With a flavour of Will-o’-the-wisp.
Runon sanotaan olevan (ja Carroll itsekin kerran on sen myöntänyt) allegoria onnellisuuden etsinnälle, tosin itselleni se käsitys ei auennut omatoimisesti. Niin kuin ei se väitetty allegoria tuberkuloosillekaan. En ihmettele, että aikalaiset kritisoivat runoa oudoksi, sillä sitähän se on ja siinä sen hienous. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Tove Janssonin kuvitus on plussaa teokselle, persoonallista ja tunnelmaan sopivaa.

Tein pikaisen haun YouTubeen katsoakseni mitä sieltä löytyisi The Hunting of the Snarkiin liittyen ja vastaan tuli mm. Boris Karloffin lukema versio, mikä sai tunnelman hieman kauhukertomusmaiseksi rätinän ja kaiun kera. Mielenkiintoinen kokemus sekin.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Walter Jon Williams: Rautahermot

Olen varmaankin jossain vaiheessa blogini historian aikana tuumannut kyberpunkin olevan kohtuullisen haasteellista luettavaa minulle, vaikka olen nauttinut varsinkin Pat Cadiganin tuotoksista (arvioita täällä). Suhteellisesti tarkasteltuna olen lukenut tämän alagenren kirjallisuutta siis kohtuullisen vähän. Nyt on kuitenkin tullut jälleen ajankohtaiseksi tarttua kyberpunkiin, jonka trendi on noususuunnassa Blade Runner 2049 -elokuvan ja Altered Carbon -tv-sarjan myötä. Lisäksi Helsingin Worldconiin on tulossa kunniavieraaksi Walter Jon Williams, jonka bibliografia sisältää kyberpunk-teoksia. Luin yhden niistä, sen ainoan suomennetun eli vuonna 1992 julkaistun Rautahermot (Hardwired, 1986).

Kiertoradan eliitin korporaatioiden hallitsemassa Amerikan sodan runtelemissa raunioissa, panssaripojat, pölypimut, nappiaivot ja muut jäljellä oleva maan massa yrittää selviytyä keinolla millä hyvänsä slummien törkyjen ja huumeiden keskellä. Jotkut uskaltavat vielä haaveilla paremmasta, ja yksi heistä on teknisesti viritetty pölypimu Sarah, joka toivoo saavansa itsensä ja veljensä vielä jonain päivänä parempaan elämään Kiertoradalle ja sen vuoksi ottaa vastaan tehtävän, joka asettaa hänet vaaraan. Sarahin tie yhtyy entisen taistelijan ja salakuljettajan, panssaripoika Cowboyn kanssa ja pian molemmat ovat osa vastarintaa, jota käydään Kiertoradan korporaatioiden ylivoimaa ja kieroiluja vastaan.

Rautahermoissa on kaikki kyberpunkin piirteet; suuryhtiöt, joiden valtaa vastaan taistellaan, surkeat ja puutteelliset olosuhteet, huumeita, rautaviritettyjä hermoja ja kyberneettisiä kehonosia, aivoihin asennettuja plugipaikkoja, liitäntäpintojen kautta ohjattavia ilma-aluksia ja datavirtoja ohjaavia kehottomia ihmisälyjä. Maailma on synkkä ja epätoivoinen paikka, eikä ihmishenki ole kovinkaan arvokas. Päähenkilöt ovat antisankareita ja heidän tekonsa ovat moraalisesti kyseenalaisia, mutta kokonaiskuvassa oikeutettuja selviytymisen vuoksi. Kovien kuorien sisällä on kohtalaisen inhimillisiä ja tarpeisia ihmisiä.

Kirja on vetävä, mikä tuli minulle hieman yllätyksenä. Oletin, etten ihan noin vain pääse tarinaan sisään, mutta Williamsin tyyli olikin mukaansa tempaiseva. Hahmot eivät ole huikean moniulotteisia ja varsinkin Sarah kärsi välillä uskottavuuden puutteesta, sillä taustaa hänen Kärpälleen ei annettu, joten se jäi lähinnä shokkielementiksi. Cowboy on legendoineen aika yksiulotteinen, vaikka kaikenlaista hänen taustaltaan ilmeisesti löytyy, mutta sitä vain sivuttiin. Vaan hahmot istuivat kyllä maailmaan ihan kelpolailla ja itse kyberpunkmaailma kaikkine mausteineen olikin se päätarkoitus. Maailmankuvaus on onnistunutta ja lukiessa ei suuremmin jäänyt kaipaamaan selittäviä tekijöitä. Näin jälkeen päin tulee mieleen useitakin taustaan liittyviä asioita, joista olisi ollut kiinnostavaa lukea, mutta ilmankin voi elää. Voisin kokeilla jotain muutakin Williamsilta, jos aikatauluun mahtuu, mutta ainakin tätä voin suositella muillekin, jotka haluavat tutustua kirjailijaan minimitasolla ennen Worldconia.

Kirjan kansi on taas sarjassamme "ei nappaa", vaan kun tein kuvahaun englanninkielisten opusten kansiin, niin eipä ne nekään kovin korkealaatuisia tai siedettäviä olleet. Joten menköön tämä suomiversiokin.

torstai 5. tammikuuta 2017

Vuoden 2017 lukuhaasteet (päivitetty)

Tänä vuonna rajoitan massiivisia lukuhaasteita, mutta silti olen osallistumassa muutamiin matalankynnyksen haasteisiin.

Ensimmäisenä niistä erääntyy kirjabloggaajien Klassikkohaaste 31.1.2017, jonka organisoijana on Yöpöydän kirjat. Klassikkohaaste on järjestyksessään neljäs ja minulle toinen. Olen jo alustavasti valinnut kirjan, jonka luen, mutta saatan tässä lähiviikkoina muuttaa vielä mieleni.


Toukokuun 7. päivään asti on aikaa osallistua Reader, why did I marry him? -blogin järjestämään novellihaasteeseen, jossa on tarkoituksena lukea tietysti novelleja ja blogata niistä. Olen haasteen jo aloittanut lukemisen osalta, mutta en ole vielä ehtinyt yhdestäkään tuottaa tekstiä blogiin asti. Aikaa on reilusti jäljellä.


Yöpöydän kirjoissa on toinenkin haaste, johon osallistun eli Uudelleen luettua -lukuhaaste. Tässä on aikaa vuoden loppuun asti lukea jo ennestään luettu kirja, jonka haluaa lukea uudestaan, ja niitähän minulla riittää. Jo yhdellä kirjalla on mukana ja uskoisin lukevani vähintään sen verran uusiksi tänäkin vuonna. Mahdollisesti useammankin.



Näillä mennään ainakin vuoden alkupuoliskolla.

Edit:

Olen mukana myös Karvakasan alta löytyi kirja -blogin Paperilta ruutuun -lukuhaasteessa, jossa päämääränä on lukea kirja, jonka pohjalta on tehty tv-sarja tai katsoa tv-sarjaa, joka pohjautuu kirjaan.


keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset: Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut

Virve Sammalkorven Paflagonian perilliset: Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut on viime vuonna julkaistu pienoisromaani, joka voitti juuri Savonia-kirjallisuuspalkinnon 2017. Kirja on päiväkirjamuotoon kirjoitettu tarina 1800-luvun alkupuolen tutkimusmatkasta Luoteis-Venäjälle. Matkaa johtaa antropologian professori Jean Moltique, mutta varsinainen näkökulmahenkilö ja päiväkirjan kirjoittaja on hänen nuori venäjäläissyntyinen, sitemmin ranskalaistunut, assistentti Iax Agolasky. Tutkimusmatkan tarkoituksena on löytää kaukaisella alueella huhujen mukaan elävät Paflagonian kansan jälkeläiset, salaperäinen metsäkansa ja jotain retkikunta löytääkin, mutta ei ihan mitä odottavat.

Sammalkorpi luo mielenkiintoisen asetelman, jossa rinnakkain ja vastakkain ovat akateemiset oppineet, rikollisella mielenlaadulla varustetut eränkävijäavustajat ja joukko lapsia, jotka poikkeavat tavallisista ihmisistä eläimellisten ominaisuuksiensa vuoksi. Yhteiskunta on hylännyt lapset ja suhtautuu heihin vihamielisesti, samoin kuin retkikunnan avustajaporukka, jolla on mielessään jopa verenhimoiset saalistusajatukset. Tieteellisestä asetelmasta tulee hetkittäin mieleen H.G. Wellsin Tohtori Moreaun saarimainen tunnelma (arvostelu), vaikka Sammalkorven kirjassa ei hullu tiedemies olekaan eläinihmisten takana, eikä hybridilajeja kyetä/pyritä selittämään tieteellisesti. Molemmissa on kuitenkin voimakkaasti esillä ihmisyys ja sen tulkinta.

Tarina on dokumentaation asuun puettua reaalifantasiaa, jossa todellisuuden ja harhan rajamaailma on epäselvä. Samoin ihmisyyden rajaa hämärretään tajunnan ja järjen himmennyksen kautta, mutta myös ihmisissä asuvan julmuuden ja petomaisen käyttäytymisen kautta. Voisiko eläimen piirteet omaava hahmo olla enemmän inhimillinen kuin tavallinen ihminen, on yksi niistä ajatuksista, joka herää lukiessa. Samoin kuin Iaxin muistikuvat äidistään nostaa mieleen todellisia kokemuksia piirteistä, mitkä liittävät väkisinkin meidät eläinkuntaan, osaksi evoluution monimutkaista kudelmaa, vaikka ajatus ei kaikkia miellytäkään.

Paflagonian perilliset on surumielinen ja välillä ahdistavakin tarina, joka juuri siksi on vaikuttava. Se on kieleltään nautinto lukea. Koin liitteenä olevat Pekka Nikruksen Varjojen lapset -valokuvat häiritseviksi, vaikka ne ovatkin teoksen alkuunpaneva voima. Sama lähtökohta on Ransom Riggsin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille -kirjassa (arvostelu), jossa hyödynnetään mustavalkoisia vintage-valokuvia tarinan kerronnassa. Riggsin teoksessa koin kuvat jopa kylmiä väreitä aiheuttavana vahvistuksena, kun taas Sammalkorven kirjassa kuvat vaikuttivat niin epätosilta, että se heikensi mielikuvituksen voimaa, jonka itse kirjoitettu tarina loi. Toki, tarinan mukaankin ne ovat selkeästi lavastettuja, mutta silti lukijana koin ne enemmän negatiiviseksi tällä kertaa.

Paflagonian perillisten loppu on vahva ja liikuttava. Tässä on jälleen yksi kotimainen hiljainen helmi, joka ansaitsee laajemman huomion mitä spefikirjoille monesti suodaan. Suositeltava teos.

tiistai 3. tammikuuta 2017

J.K. Rowling: Fantastic Beasts and Where to Find Them: The Original Screenplay ja elokuva

Fantastic Beasts and Where to Find Them -elokuvalla ja sen käsikirjoituksella The Original Screenplaylla ei tässä tapauksessa ole kovinkaan paljoa tekemistä J.K. Rowlingin kirjoittaman alkuperäisteoksen (arvostelu) kanssa, siitäkään huolimatta, että myös käsikirjoitus on Rowlingin kirjoittama. Toki itse Newton ”Newt” Scamander on molemmissa läsnä ja elokuvassa esiintyvät otukset löytyvät Tylypahkan oppikirjastakin. Potter-elokuvista tuttu ohjaaja David Yates palasi jälleen ohjaksiin ja päärooleissa esiintyvät Eddie Redmayne (Newt), Katherine Waterston (Porpentina), Dan Fogler (Jacob Kowalski) ja Alison Sudol (Queenie). Merkittävät roolit ovat myös Ezra Millerillä (Credence) ja Colin Farrellilla (Graves).

Englantilaisen magizoologi Newt Scamanderin tarkoitus ei ole jäädä matkallaan pitemmäksi aikaa New Yorkiin, hankkia vain Puhpallura kokoelmiinsa ennen Arizonaan lähtöä, mutta vähän huolimattoman toimintansa vuoksi hänen ihmeellisestä matkalaukustaan pääsee karkuun muutama otus, eikä niitä voi jättää irralleen hortoilemaan ei-taikovien ihmisten joukkoon. Velhomaailma ei pidä niitä edes turvallisina. Samaan aikaan New Yorkissa riehuu outo olento jättäen jälkeen tuhoa, mikä uhkaa paljastaa taikaväestön tavallisille ihmisille. Jo nyt New Salem Philanthropic Societyn Second Salemersin edustajat saarnaavat voimakkaasti noitia vastaan. Yhdessä MACUSAn eli Magical Congress of the United States of American virkahenkilön Tinan, tämän siskon Queenien ja tavallisen vahingossa mukaan joutuneen ei-taikovan Jacobin kanssa Newt jahtaa kadonneita otuksia. Lopulta hän joutuu kuitenkin kohtaamaan niin amerikkalaisen taikakongressin kuin New Yorkia terrorisoivan olennonkin.

Tarina sijoittuu 20-luvulle ja taustalla Euroopassa Gellert Grindelwald aiheuttaa huolta jästien vastaisilla toimenpiteillään. Elokuva on ensimmäinen viidestä suunnitellusta ja tarina on vasta alussa, mutta jo nyt sen voi nähdä nivoutuvan Harry Potter -kirjasarjassa kuvattuihin Albus Dumbledoren historiatietoihin. Amerikkalainen taikayhteisö on monella tapaa erilainen kuin brittiläinen, sillä noitavainot, joihin uussalemilaisillakin viitataan, on jättänyt jälkensä tapaan miten taikova väestö suhtautuu ei-taikovaan. Kanssakäymistä ei suvaita ja kaikki jäljet yritetään piilottaa. Myös suhtautuminen taikaotuksiin on virallisesti enemmänkin vihamielinen kuin utelias ja Newt saa tosissaan vakuutella, että hänen otuksensa ovat vaarattomia ja jopa suojeltavia.

Newtista avautuu elokuvassa vasta pieni osa, mutta hänessä on selvästikin paljon enemmän kuin pinta antaa ymmärtää. Rowling on onnistunut tekemään hänestä hyvin puuskupuhmaisen, mikä kertoo kuinka perinpohjaista Rowlingin maailmankäsittely on. Redmayne onnistuu hahmon näyttelemisessä hyvin. Tajusin sen erityisesti, kun luin käsikirjoituksesta kohdan, johon olin kiinnittänyt huomiota elokuvassa:
"Quite suddenly NEWT throws the Swooping Evil towards JACOB. The creature bursts out from its cocoon – a bat-like, spikey and colourful creature – which howls in JACOB’S face before NEWT recalls it. JACOB recoils dramatically, but this was evidently NEWT’S idea of a little joke . . .

NEWT (smiling to himself)
Probably shouldn’t let him loose in here, though."
Tavallaan harmittaa, ettei tarina etene oikeana proosana, sillä hahmot jäävät vihjailujen varaan. Pidän elokuvasta, mutta Rowlingin kirjoitustaidon tuntevana, uskoisin saavani tarinasta irti enemmän kirjallisena kuin kuvana. Tämä tuntemus tosin saattaa häivetä, kun kaikki viisi elokuvaa on valmiina ja tarina kokonainen. Vaikka amerikkalainen velhomaailma onkin uutta ja kiinnostavaa, niin olen iloinen, että seuraavassa palataan ainakin osittain Englannin maaperälle.


Luin käsikirjoituksen kun olin nähnyt elokuvan kaksi kertaa, ja lukeminen ei oikeastaan antanut enää kovinkaan paljoa. Joitain yksityiskohtia avautui paremmin. En tiedä onko käsikirjoituksesta oikeasti iloa tai lisäarvoa sen kummemmin, kun elokuvat kuitenkin on laajasti nähtävillä. En sen kummemmin suosittele kuin tosi-Potteristeille. Joka tapauksessa käsikirjoituksen suomennos on tulossa keväällä, ja oletan sen myyvän hyvin, kuten kaikki Potter-tuotteet.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...