Graham Joyce: Some Kind of Fairy Tale

Graham Joycen Some Kind of Fairy Tale julkaistiin 2012. Kuuntelin sen kevään ja kesän aikana kahdessa eri jaksossa. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta teokset The Year of the Ladybird ja The Silent Land sekä ennen blogiaikaa Dark Sister.

Tara Martin katosi metsässä 20 vuotta sitten. Hänen poikaystävänsä Richien epäiltiin surmanneen hänet, mutta ruumista ei koskaan löydetty. Taran isoveli ja vanhemmat etääntyivät Richiestä. Nyt Tara on tullut takaisin, näyttäen yhä teini-ikäiseltä. Hän on haluton selittämään missä on ollut, mutta lopulta kertoo joutuneensa haltioiden maahan, josta ei päässyt heti pois. Perhe ei tiedä mitä uskoa. Onko Tara seonnut, vai eikö hän kehtaa tunnustaa mitä oikeasti tapahtui. Onko Taralle enää paikkaa kotikylässään?

Some Kind of Fairy Tale on psykologisesti tarkkaileva teos ilman dramaattisia juonenkäänteitä. Kaikki dramatiikka tapahtuu ihmisten ajatuksissa koetusta menneisyydestä, jota ei ole koskaan purettu auki. Taran katoaminen jätti raskaat jäljet, muutti ihmisten elämää. Ja niin tekee paluukin. Tuntuu kuin se antaisi uuden mahdollisuuden kaikille, myös Taralle, joka itsekään ei tiedä enää mihin kuulua.

Tarina on lempeä kaikille osapuolille, se antaa luvan inhimillisyyteen, mutta samalla kuvaa melko tarkasti miten kukanenkin käyttäytyy. 20 vuotta on pitkä aika luopua ihmisestä, ja huomata ettei ole oikeastaan luopunutkaan. Pidän Joycen verkkaisesta ihmisten kuvailusta, johon yhtenä tärkeänä osana kuuluu psykiatrin lausunnot, joilla tämä yrittää diagnosoida outoa potilastaan. Ehkä tarina ei ole yhtä lempeä haltiamaailmalle, sillä vaikka se sopii hyvin tarinastoon, Joyce on keksinyt muutaman huvittavan yksityiskohdan. Pidin erityisesti lukujen alkujen lainauksista W. B. Yatesilta, Lordi Dunsanylta, A. S. Byattilta ja monelta muulta tunnetulta kirjailijalta.

Some Kind of Fairy Tale on oudolla tavalla ajaton teos. Vielä on onneksi tämänkin jälkeen Joycelta kirjoja jäljellä, joita lukea. Pari odottaa ekirjoina.

Liitän kirjan mukaan Kirjasähkökäyrä-blogin Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, sillä tämäkin teos monen muun ohella on odottanut lukuvuoroaan vuosia ja vuosia.

Graham Joyce: The Silent Land

Kuta kuinkin tasan vuosi sitten luin Graham Joycelta The Year of the Ladybird -kirjan (arvostelu) ja pidin siitä. Viikonloppuna tartuin kirjailijan vuonna 2010 julkaistuun The Silent Landiin, jonka viimeiset sivut osoittautuivat eilen yllättävän raskaaksi lukea loppuun, kun nettiin levisi tieto Joycen kuolemasta.

"It was snowing again."

Zoe ja Jake viettävät lomaansa laskettelun merkeissä pienessä kylässä Pyreneitten kupeessa. Eräänä varhaisena aamuna heidän ollessa rinteessä, he joutuvat lumivyöryn alle. Kuin ihmeen kaupalla he selviävät ja kamppailevat tiensä takaisin hotellille, vain huomatakseen sen olevan tyhjä. Itse asiassa koko kylässä ei ole yhtään sielua, ja yritykset päästä naapurikylään tuntuvat aina tyrehtyvän johonkin ongelmaan. Radio ja tv eivät toimi, eikä puhelimellakaan saa yhteyttä kehenkään. Outojen sattumusten ja lisääntyvien näkyjen myötä, Zoen ja Jaken mieleen herää epäilys, oliko lumivyörystä sittenkään mahdollista pelastua.

The Silent Land on lunta ja hiljaisuutta. Siinä on henkäys raikasta ilmaa, lumihiutaleita, takkatulen lämpöä, muistoja ja rakkautta. Samalla The Silent Land on tukehduttavan ahdistava, kihelmöivän jännittävä ja jopa välillä hieman karmiva. Tarina pitää otteessaan ja vaikka itse en päähahmojen sisäiseen maailmaan pystynyt sisäistymäänkään, kuva heistä ihmisenä tuli varsin hyvin esille realistisella ja aidolla tavalla. Tarinaa kerrotaan lähinnä Zoen näkökulmasta, mutta molemmille annetaan taustaa muistojen kautta, esimerkiksi heidän vanhemmistaan.

Joyce kirjoittaa kuvailevasti, niin tuntemuksia kuin paikkojakin. Ne voi aistia lukiessa. Vielä ei ole oikeasti lunta maassa, mutta hetken ajan olin hyvinkin valkoisten hiutaleiden ja usvan keskellä ja kaipasin päästä hylätyn kylän rauhaan sopivassa seurassa. Paitsi silloin kun tuli mieleen Hohto (elokuva, sillä en ole kirjaa lukenut), jolla ei varsinaisesti ole mitään tekemistä kirjan juonen kanssa, mutta maisemallisesti heräsi samankaltaisia mielleyhtymiä. Välillä tunnelmat meni pelon puolelle, eikä yleisluokittelu kauhukirjaksikaan ihan pieleen menisi. Lumivyöryn alle jääminen aiheutti paniikinomaista keskittymistä hengittämiseen.

Loppuratkaisun oivaltaa melkoisen ajoissa, mutta se ei silti tuntunut ainakaan minun kohdalla heikentävän lukukokemusta. Tosin, luin kirjan lopun tosiaan kirjailijaa koskeva suru-uutinen mielessä, mikä saattoi vaikuttaa asiaan. En kokenut The Silent Landiä kuitenkaan täysosumaksi, sillä siinä oli seikkoja, jotka jäivät tunneperäisesti vajaaksi. Silti se on erittäin suositeltava teos ja aion yhä jatkaa Joycen tuotantoon tutustumista. Vaikka kirjailija on poissa, hänen teoksensa jäävät elämään ja koskettamaan tuleviakin lukijoita.

Graham Joyce: The Year of the Ladybird

Olen lukenut Graham Joycelta aiemmin vain Dark Sister -teoksen, mistä on jo jokunen vuosi (> 5 vuotta). Muistan kirjan olleen hienoinen pettymys, mutta toisaalta minusta tuntuu, että tänä päivänä lukisin sen erilaisin odotuksin. Joyce kipuaa British Fantasy Award -ehdokkaksi tai voittajaksi lähes jokaisella julkaisemallaan teoksella ja onpa hän usein ollut samaisilla teoksilla myös World Fantasy Award -ehdokas/voittaja. Niinpä päätin ottaa yhdestä laimeasta kokemuksesta huolimatta kirjailijan uusimman teoksen, kesäkuussa ilmestyneen The Year of the Ladybirdin luvun alle ja kokeilla miltä Joycen teksti nyt tuntuu.

On vuoden 1976 kesä, kuuma ja kuiva, mikä saa leppäkertut liikkeelle tuhansittain Englannin rannikolle, etsimään hieman helpompia oloja. David on nuori opiskelija, joka päättää lähteä lukukausien välissä töihin kesäleirille Skegnessiin, itärannikolle. Hänen äitinsä ja isäpuolensa eivät pidä ratkaisusta ja David saa huomata siihen olevan erityisen syynkin. Painajaiset ja näyt seuraavat häntä koko kesän, aiheuttavat unettomuutta, eikä tilannetta tee helpommaksi ihastus leirin siivoojaan, jonka aviomies on kovaotteinen. Laman ja poliittisen kuohunnan ajankohtana Davidin on kohdattava sekä menneisyytensä, että tehtävä ratkaisuja tulevaisuuttaan ajatellen.

The Year of the Ladybird on ennen kaikkea kasvutarina. Se keskittyy nuoren miehen itsensä löytämiseen ja ajankuvaan. Joyce kertoo vuoden -76 kesän olleen juuri kirjassa kuvatun kaltainen, leppäkerttu-invaasio mukaan lukien. Leppäkertut ovat ihan söpön näköisiä ötököitä, mutta jos ne lukumääräisesti peittävät vaatetuksen ja puhuessa tunkee suuhun, niin enää ei ole hauskaa. Joyce saa tapahtumaympäristön elämään, se on aistittavissa rivien sisältä ja välistä, samoin kuin ajankohdan henki, poliittisen äärioikeiston puolueen suosion kasvu. Myös henkilöhahmot tuntuvat aidoilta, puhetta myöten. Muutaman ilmaisun jouduin jopa tarkastamaan, mitä ne tarkoittavat, vaikka sanat sinänsä olivat tuttuja.

Vaikka David päähahmona onkin usein ahdistunut ja peloissaan, niin kirjasta henkii kuitenkin ajoittain lämmin tunnelma. Leiriläisiä kuvataan positiivisesti ja David vaikuttaa loistavalta lasten kanssa, niin nuoren miehen elkeet kuin hänellä vapaahetkinään onkin. Hän on melkoisen naiivi ja tekee muutamia vääriä päätöksiä uskottavissa määrin. Kirjan alaotsikkona on A Ghost Story ja se tuo pienen mystisyyden tarinaan, joka muuten olisi varsin valtavirtaa. Harmittavasti aaveiden läsnäolo on heti alusta alkaen tarkoitukseltaan melkoisen läpinäkyvää, mikä heikentää tarinan jännitettä, mutta Joyce pääsee kuitenkin niin intensiivisesti hahmojensa sisään, että lukijanakaan ei välitä pienistä puutteista vaan haluaa tietää miten tässä lopulta käy.

The Year of the Ladybird kannatti lukea, se on pienimuotoinen tarina lähihistorian todellisuudella ja mysteerihitusella maustettuna. En ihmettelisi, jos teos jälleen kerran saisi jonkun palkintoehdokkuuden, sen verran eheä tarina on kyseessä. Saatanpa tämän innoittamana ottaa jonkusen toisenkin Graham Joycen kirjan luettavakseni.