Hämärän jälkeen -lukuhaasteen koonti

Suvi käynnisti Orfeuksen kääntöpiiri -kirjablogissa vuosi sitten Hämärän jälkeen -lukuhaasteen, jossa oli tarkoitus lukea kauhugenreen liittyvää kirjallisuutta ihan proosasta sarjakuviin ja tietokirjallisuuteen saakka oman mieltymyksen mukaan. Erinomainen haaste, joka oli mielenkiintoinen senkin vuoksi, että sen yhteydessä tuli kiinnitettyä huomiota miten paljon tai vähän kauhukirjoja lukee.

Haasteen lukutasot olivat seuraavanlaisia:

Haudankaivaja (1 kirja)

Aave (3 kirjaa)

Ihmissusi (5 kirjaa)

Vampyyri (7 kirjaa)

Zombie (9 kirjaa)

Noitapiiri (11 kirjaa)

Yllätin itseni saavuttamalla Noitapiirin 13 luetulla kirjalla. Muutama meni siis ylikin. Lukemani teokset olivat:

Nancy Holder: Crimson Peak
Markku Sadelehto (toim.): Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia
M.R. Carey: Fellside
Jeff VanderMeer: Hävitys
Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Welcome To Lovecraft (sarjakuva)
Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Head Games (sarjakuva)
Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Crown of Shadows (sarjakuva)
Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Keys to the Kingdom (sarjakuva)
Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Clockworks (sarjakuva)
Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Alpha & Omega (sarjakuva)
Dan Wells: I am not a Serial Killer
Aino Kallas: Sudenmorsian
Hanna Morre: Tuonen tahto

Kauhu on vaikea laji. Läheskään kaikki lukemani eivät tyydyttäneet laadultaan, mutta vanhoissa kauhukertomuksissa on ainakin sitä jotain, miksi ne yhä elävät ja päätyvät luettaviksi. Olen iloinen, että osallistuin haasteeseen, kiitos siitä Suville. Ja toki kauhukirjojen lukeminen jatkuu tulevinakin vuosina.

Hanna Morre: Tuonen tahto

Hanna Morren Tuonen tahto (2016) on loppukesän uutuuskirja, jota kuvaillaan psykologiseksi kauhuksi. Tähän kategoriaan minäkin sen pistän ja liitän mukaan Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen, vaikka olen siinä täyspotin jo kerännyt. Nyt on tusina täynnä. Tuonen tahto on sanamäärältään pienoisromaanimittainen, ekirjaversiossa sivuja on 96.

Tarina sijoittuu Espooseen, jossa pariskunnan, Tytin ja Timon, elämä suistuu raiteiltaan tyttären kuoltua rattijuopon uhrina. Kumpikin yrittää selvitä omin keinoin menetyksestä, mutta pian keinot ja suru muuttuvat kieroutuneeksi painajaiseksi.

Tuonen tahto on spekulatiivista fiktiota, joka on tiukasti kiinni nykypäivässä. Niin tiukasti, etten alun kolmanneksen aikana kokenut lukevani spefikirjaa. Vieroksun kohtalaisen paljon kotimaista kirjallisuutta tavallisista ihmisistä ongelmineen ilman jonkinlaista twistiä tai outoutta, minkä vuoksi ne eivät kuulu lukemistooni. Tuonen tahto oli alussa pitkälti kirja, joka solahtaa tähän kategoriaan. Kun suomalainen mytologia ja kauhuelementit astuvat kuvioon, ne eivät tunnu tarpeeksi pohjustetuilta, vaan hieman irrallisilta. Kirjan lyhyys selittää varmastikin osan siitä, että tarina tuntuu vaillinaiselta.

Kumpikaan päähahmoista ei herätä sympatiaa koettelemuksestaan huolimatta. Koin sekä Timon että Tytin molemmat paikoin jopa vastenmielisiksi. Kuten Marko Hautalan Kuokkamummon (arvostelu) ja Stephen Kingin Painajaisen (arvostelu) yhteydessä totesin, seksuaalisuuden korostaminen tai rivous ei tee tekstistä parempaa, mutta tässä tyylissä toki tuo mukanaan lisä-ällötystä. Ja ehkäpä sitä omanlaisenaan kauhuelementtinä voi pitää tarinan kontekstissa.

Morren teksti on sujuvaa ja sen tunnelmaan on helppo päästä sisälle. Se on yksityiskohdiltaan tunneuskottavaa, varsinkin äidin syyllisyydentunne, ja olen varma, että jos suomalainen nykykirjallisuus traagisine ihmiskohtaloineen uppoaa tyyliltään, niin myös Tuonen tahto. Tarinan jännityskaari myös pingottuu kiitettävästi, joten loppu vaikuttaa. Tarinaan on löytynyt vuosikymmenten varrelta sopivasti tehoelementtejä ja vaikka se suomalainen mytologia alussa irralliselta tai tuulesta temmatulta tuntuukin, niin loppujen lopuksi se laskeutuu osaksi kokonaisuutta.

Tuonen tahto ei ehkä minua liikaa innostanut, mutta toki se ihan luettava välipalakirja genressään on. Kirjan kansikuvasta pidän paljon.

Aino Kallas: Sudenmorsian - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 3

Kirjabloggaajien kolmannen klassikkohaasteen kierros on päättynyt. Tämän kertaisen haasteen emäntänä oli Marile 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogista. Minä osallistuin ensimmäistä kertaa mukaan ja valitsin teoksekseni Aino Kallaksen Sudenmorsian: Hiidenmaalainen tarina (1928). Haasteellinen kirja on minulle sen vuoksi, se sisältää kuvauksen mukaan sekä riivattua rakkautta että yliluonnollisen hahmon ja näiden yhdistelmä on aina hiertänyt minua. Ennakkoluuloistani huolimatta otin kirjan vuoden 2007 painoksen luettavakseni ja yllätyin. Sudenmorsian on klassikko monella tapaa. Se on yksi harvoista 1800-luvun ja 1900-luvun alun naisten kirjoittamista genrekirjoista, jota ei luokitella satufantasiaksi. Se on omaleimainen ja alueellista kulttuuria heijastava teos, jonka syntyy on vaikuttanut paitsi virolaiset ja balttialaiset tai laajemmin eurooppalaiset mytologiset tarut, myös kertoman mukaan kirjailijan palava rakkaus toiseen suomalaiseen kirjailijaan, Eino Leinoon.

Teos kertoo 1600-luvun Hiidenmaalla asustavasta nuoresta Aalosta, joka päätyy metsänvartija Priidikin vaimoksi ja hänestä tulee äiti. Jonkin aikaa kaikki sujuu rauhallisesti, kunnes hän kohtaa metsässä sudenhahmossa käyskentelevän Metsän hengen, Diabolus sylvarumin, ja tämän kutsusta Aalostakin tulee ihmissusi. Ennen pitkää saavutettu villiyden vapaus muuttuu nuorelle naiselle kiroukseksi ja kohtaloksi.

Ensimmäinen seikka, joka Sudenmorsianta lukiessa kiinnittää huomiota on 1600-lukua jäljittelevä vanhahtava kieli, johon sopeutumiseen menee hetki. Lopulta siitä alkaa jopa nauttia ja kiinnittää huomiota muista kielistä (eesti, latina, englanti) tulleisiin vaikutuksiin ja sanoihin. Ihmissusimyyttiin liittyvä kansanperinne, jota esimerkiksi Sabine Baring-Gould kuvaa Ihmissusien kirjassa (arvostelu), on hienosti liitetty Viron Hiidenmaan saarimiljööseen. Kallaksen ihmissusimyytissä muuntautuminen tapahtuu sudennahkan ylle pukemisen kautta, jolloin verikin vaihtuu yliluonnollisen ja demonisen prosessin kautta sudenvereksi.

Raamatulliset ja uskonnolliset seikat sekä perinteinen noitavaino ovat vahvasti läsnä tarinassa. Ihmissusius ei ole vain naisten kirous, mutta vain naisia kirjassa erityisesti ihmissusina kuvataan ja jahdataan. Kun luin alla olevan lainauksen Aino Kallaksen Päiväkirja: vuosilta 1916 – 1921:sta, minulle nousi vahvasti mielikuva symboliikasta.

“Rakastan Eino Leinoa koko myöhään kehittyneen yksilöllisyyteni voimalla. Oskarin valitsin kerran nuoruuteni rotuvaistolla, tulevien lasteni tähden, mahdollisimman terveen miehen, henkisesti ja ruumiillisesti. Hänet, sen toisen, olen valinnut yksilönä, itseäni varten, koko herkistyneen, monimutkaiseksi ja sokkeloiseksi muodostuneen henkisen elimistöni vaistolla.” (14.5.1917)

Aalo on hyvä vaimo ja hyvä äiti, ”aamuvirkku ja auttamaan altis, ei pikapuheinen eikä pensiä, ei myöskään närkästyvä, vaan hyvämielinen ja tavoiltansa tasainen kuin nurmennukka”. Toki hänellä on punaiset hiukset ja luomi, kuten merkityillä ihmisillä tarinoissa kuuluu olla. Ihmissusius on Aalon perinteisen roolin vastakohta, villi vapaus kokea ja tuntea, elää vapaana yöt ja palata rooliinsa päivisin. Kallas kuvaa Aaloa ihmissutena sellaisella palolla ja hyväksynnällä, ettei saarnat Daimonin vallasta oikeasti tunnu kiellettävältä totuudelta. Aalo ei vaikuta nykypäivän näkökulmasta demonisoidulta, vaan pikemminkin eroottisen kokemuksen vallassa olevalta, seksuaalisen puolensa löytäneeltä naiselta.

”Niin autuus, jolla ei määrää ole, ja joka ei maallisiin mahdu, tuli Aalon ylitse, ja hänen sieluunsa vuodatettiin ylönpalttinen onni, jolle ei ihmiskielessä ilmausta löydy sen ihmeellisen ja ylön runsaan riemun tautta, jolla se janoovaisen juottaa. Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa oli valinnut ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, niin kuin yhtyy kaksi kastepisaraa, eikä kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.”

Vaikka Aalo on sutena verenhimoinen saalistaja, hän ei lakkaa välittämästä lapsestaan ja miehestään. Yhteisön laki ja kirkko tuomitsee Aalon ja vapauden huumasta tulee tragedia, toive synninpäästöstä ja varoituksen sana. Sudenmorsian on monitulkintainen ja ristiriitainen teos, sillä se on perinteisen myytin mukainen ja tuomitseva teos, mutta alta haikailee kahleiden murtamisen voima, ei ainoastaan itsellisen ja seksuaalisen naiseuden löytäminen, vaan myös normien rikkomisen tabu sukupuolesta riippumatta.

Nykypäivän fantasiassa on hyvin yleistä kuvata luontoa voimakkaana kokemuksena, yli ihmisaistien, kuten monissa Ursula K. Le Guinin teoksissa. Siksi tahtoo hukkua, ettei näin ole suinkaan aina ollut ja Kallaksen kuvaus aistien terävöitymisestä sudenhahmossa on paitsi erinomaisen väkevää, niin myös ajalleen omaperäistä. Suomalaisten luontosuhde on ollut kirjallisuudessa voimakasta ja niin se on Sudenmorsiamessakin, joskin tällä kertaa myös yliluonnollista.

Sudenmorsian on klassikko, joka kannattaa lukea avoin mielin, unohtaa ennakkokäsitykset ja katsoa pinnan alle.

Liitän teoksen mukaan myös Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen.

Dan Wells: I am Not a Serial Killer

I am Not a Serial Killer on Dan Wellsin vuonna 2009 julkaistu ensimmäinen ja tunnetuin kauhukirja, joka on myös ensimmäinen osa John Cleaver -sarjassa. Lukulistalleni kirja ilmestyi jo vuosia sitten, kun hankin pokkarin. Mutta en saanut sitä luettua ennen kuin sain käsiini äänikirjan ja aloitin kuuntelemisen osana viimeisintä lukumaratonia. John Allen Nelsonin tapa lukea hieman ärsytti koko kirjan ajan, mutta jatkoin sinnikkäästi loppuun. Pokkarista tarkistin lähinnä vain sivumääriä. Kauhugenreen kuuluvana teoksena liitän I am Not a Serial Killerin osaksi Hämärän jälkeen lukuhaastetta, jossa luettujen teosten lukumäärä on nyt 11. Olen muodostanut noitapiirin!

John Cleaver on teini-ikäinen poika, jonka pakkomielteenä on sarjamurhaajat. Sosiopaatiksi määritetty poika haluaisi olla hyvä, mutta sisimmässään hän kamppailee pimeän puolensa kanssa, joka häiritsevästi muistuttaa häntä pakkomielteestään. Eräänä päivänä kaupungissa alkaa tapahtua murhia, joiden uhreilta katoaa ruumiinosia. John alkaa epäillä rituaalista sarjamurhaajaa ja tutkia asiaa omin neuvoin. Hän pääseekin murhaajan jäljille, mutta tämä on jotain muuta kuin John kuvitteli ja tilanteen ratkaisemiseksi hänen pimeä puolensa on ehkä päästettävä valloilleen.

Joskus minua yllättää, miten jotkut kirjat eivät ole päätyneet suomennettavaksi. Wellsin I am Not a Serial Killer on yksi niistä. Ei sillä, että se olisi erityisen hyvä teos, vaan koska se on suosittu ja ainakin USA:ssa myyntimenestys. Luulisi, että Stephen Kingin imussa tämä menestyisi Suomessakin ja on sitä pahempaakin, jopa roskaa, käännetty runsain mitoin. Myös tv-sarja Dexterillä (Jeff Lindseyn kirjoittama hahmo) tuntuu olevan katsojansa, joten ihan ei samanhenkistä touhua kirjana varmaankaan vierastettaisi. I am Not a Serial Killerin pohjalta on tehty myös elokuva, jota näytetään rajoitetusti USA:ssa elokuusta 2016 alkaen. Kansainvälisestä levityksestä en ole kuullut, mutta varmaankin ainakin dvd:lle elokuva päätyy jossain vaiheessa.

Kirjan alku oli epämiellyttävä, sillä Johnin yksinhuoltaja-äiti ja täti omistavat ruumishuoneen, jossa valmistellaan kuolleet haudattavaksi. Wells kuvaa Margaret-tädin ja Johnin tekemää balsamointiprosessia jokseenkin yksityiskohtaisesti. Luonnollista touhua, jota ammatti-ihmiset tekevät työkseen joka päivä ja sellaisen tuntuman tekstistä saakin, että Margaret ja myös Johnin äiti ovat hillittyjä, asiansa osaavia ihmisiä. Alun kuvaus on kuitenkin shokeeraava tavalliselle tallaajalle, kuten on tarkoitettukin.

Tarinan kauhuelementit ovat raakoja ja verisiä sekä toki myös yliluonnollisia. Jännitystä löytyy sopivasti. John kutsuu murhaajaa nimellä demon, joka enemminkin kuvaa symbolisesti hänen omaa sisimpäänsä kuin itse murhaajaa. John on uskottava teini-ikäinen, mutta ärsyttävä hahmona ja varmaankin asia korostuu erityisesti äänikirjan lukijan tulkinnan kautta. Wellsin kirjaa genressään voinee pitää ihan hyvänä, vaikka itselleni kirjoitustyyli on liian töksähtelevä. Kyseessä on YA-teos, sitä on kuitenkin markkinoitu myös aikuisille erikseen. Annan Wellsille erityispisteitä siitä, että hän ei ole nuorille suunnatussa kirjassa mitätöinyt eikä vähentänyt aikuisten asemaa, vaan varsinkin kuvaa Johnin äidin hyvin lämpimästi ja realistisesti. Tässä hieman koomisiakin piirteitä sisältävässä kauhukertomuksessa myös rakkaudella on oma sijansa.

Alla vielä elokuvan ensimmäinen trailer. Kyllä se varmastikin tulee katsottua, jos mahdollisuus ilmaantuu.

Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke & Key, albumit 4-6

Joe Hillin ja Gabriel Rodriquezin Locke & Key -sarjan arvioiminen jatkuu kolmen jälkimäisen albumin osalta. Keys to the Kingdom julkaistiin 2011, Clockworks 2012 ja Alpha & Omega 2014. Jälkimmmäisestä tosin Omega-tarinat ovat ennen Alphan lopetusosia. Katsaus kolmeen ensimmäiseen löytyy täältä. Liitän albumit 4-6 myös Hämärän jälkeen -haasteeseen, jossa kokonaislukema on nyt 10 ja titteli zombie.

Jälkikolmikossa löytyy entiseen tapaan lisää avaimia ja usea taustahenkilö nousee merkittävämpään rooliin. Keys to the Kingdom yllättää humoristisella otteellaan, sillä alku on hyvin lassi ja leevimäinen piirrosjälkeä ja lumiukkoa myöten. Olin näkeväni mukana myös hieman Schulzin Jaska Jokusta ja Hitchcockin linnutkin sai nyökkäyksen. Yhden numeron verran tarinaa kerrotaan kalenterimuodossa, jossa edetään osittain päivä/ruutu-tyylillä. Ruudun tapahtumat toki kertovat havainnollisesti tapahtumien kulusta, mutta välähdykset eivät rytmiltään tuntuneet tasapainoisilta.

Clockworksissa keskitytään aikamatkailuun ja tarinan taustat Lovecraftissa aukeavat aina 1775 vuodesta isä-Rendellin lukiovuosiin. Erin Voss nousee menneisyydestä nykyaikaan hahmoksi, samoin kuin Randallin nuorempi veli Duncan. Myös kehitysvammainen Rufus, jonka äiti kuului aiemman sukupolven kööriin, nousee hienosti esitettynä tarinan ratkaisuun mukaan. Rufuksella on kyky nähdä aaveita ja oman mielikuvituksensa kautta löytää itselleen tavan toimia, kun hänelle selviää asioiden oikea laita. 

Keys to the Kingdom ja Clockworks ovat Locke & Keyn parasta kerrontaa. Pidän erityisesti viitteistä sarjakuvan ja kauhun mestareihin. Isäpappa-Kingin Carrie nousee huvittavasti esille ja yhdestä ruudusta voi bongata Hillin itsensä Rodriguezin piirtämänä. Huumori on sopivasti veristen tapahtumien keskellä ja hahmot saavat kasvutilaa, heidän muutoksen sarjan alkuvaiheista loppua kohden on havaittavissa. Locke & Key on LBGT-näkökulmasta monipuolinen ja suvaitsevainen, missä se vertautuu Vaughanin ja Staplesin Sagaan. Erityisesti mieleeni on taustatarina eri aikakausina, mikä valotti mistä on lähdetty, mutta ei kuitenkaan selitä asia läpi, vaan jättää mysteerille tilaa.

Sarjan päätös ei mielestäni juonellisesti ole niin onnistunut kuin olisin toivonut. Edes toinen lukukerta ei muuttanut mieltäni, vaikka muuten sarja on saanut ulottuvuutta ja positiivisempaa värettä kakkoskierroksesta. Hillin hahmoissa on uskallusta sekä runsaasti inhimillisyyttä ja Rodriguezin piirrosjälki sen kuin paranee albumi albumilta. Avaimet ovat nokkela ja mielikuvituksellinen idea, jonka ympärille tarina on koostettu.

Kauhutarinaksi tämä on varsin hyvä, tosin sarjakuvana en ole juurikaan kauhua lukenut, joten vertailupohjaa siihen minulla ei liiemmälti ole. Locke & Key oli kuitenkin helposti lähestyttävä ja seikkailullisempi kuin vastaavanlaiset elokuvat, joissa perhe/nuoret kohtaavat yliluonnollisen pahuuden. Kannatti lukea, jopa kahteen kertaan.

Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke & Key, albumit 1-3

Joe Hillin ja Gabriel Rodriguezin yhteistyönä on syntynyt sarjakuvasarja nimeltä Locke & Key. Olen lukenut kaikki 6 albumia aiemmin, mutta aloitin uusintakierroksen kesälukumaratonin yhteydessä ja bloggaan tässä kolmesta ensimmäisestä albumista (Standard editions). Ensimmäinen albumi kokoaan irtonumerot 1-6 yhteen ja on nimeltään Welcome To Lovecraft (2008). Toinen albumi, Head Games (2009) sisältää myös 6 numeroa, samoin kolmas, Crown of Shadows (2010). Kyseessä on kauhusarjakuva, joten korkkaan näillä kolmella albumilla Hämärän jälkeen -haasteeseen kolme pinnaa ja siirryn 7 luettuun. Olen tällä hetkellä haasteessa Vampyyri.

Welcome to Lovecraft alkaa Locken perheestä, jonka kotiin tunkeutuu tappajat ja perheen isä kuolee. Henkisesti rikkinäinen äiti muuttaa kolmen lapsen, Tylerin, Kinseyn ja Boden kanssa vanhaan sukukartanoon Keyhouseen, Massachusettsin Lovecraftiin. Koko perhe on hieman syrjällään tapahtumista, eikä asiaa auta, että Sam Lesser, murhaajateini pääsee karkuun ja palaa perheen jäljille. Vaan taustalla on jotain yliluonnollisen pahaa, joka tavoittelee Keyhousesta löytyviä avaimia omia tarkoitusperiään varten.

Head Gamesissa Zack ”Dodge” Wells soluttautuu Locken perheen läheisyyteen. Boden kykyjen kautta muutkin Locken perheen lapset vihkiytyvät avainten salaisuuksiin, mutta Tylerin virhearvionnin vuoksi joutuvat maksamaan tiedoistaan. Crown of Shadowsissa Dodge jatkaa erityisesti mustan oven avaimen etsintää. Jättikokoiset Tyler ja varjojen kruunun löytänyt Dodge ottavat yhteen. Äiti Locke vajoaa yhä syvemmälle suruunsa.

Kun luin sarjakuvaa ensimmäisen kerran vierastin sen piirrosjälkeä. Näin toisella kierroksella se jo menettelee, mutta yhä kasvot ovat ajoittain outoja ja suhteettomia. Tekstiä tuppaa olemaan kakkosalbumista lähtien aika tiuhassa, mikä tekee e-sarjakuvan lukijalle hieman haastetta. Toki jokaista ruutua voi suurentaa, mutta se tekee lukemisen hitaammaksi. Tarina itsessään on raaka, välillä erittäin raaka. Tarinan yliluonnollisuus voisi olla ahdistavampi, ellei Hill toisi sitä hieman lähemmäksi lukijaa Boden kautta. Bode on ehdottomasti pienenä poikahahmona sarjan parasta antia. Hänessä on hitunen huumoriakin mukana. Ja löytyy sitä sieltä täältä muualtakin.

Locke & Key selvästikin vaati minun kohdalla toisen lukukerran, sillä vaikka en edelleenkään pidä sitä huippusarjakuvana, koin sen helpommin lähestyttäväksi ja kiinnostavammaksi kakkoskierroksella. Tarina ei varsinaisesti tunnu pelottavalta, mutta siinä on paljon epämiellyttävyyksiä ja epätoivoa sekä todellista pahuutta. Ihmishahmoja enemmän pidän taustan kuvaamisesta. Itse Keyhouse ja kaivotalo ovat erityisen kiehtovia ja varsinkin Keyhousen kokokuvaukset hyvin lovecraftmaisia tai goottilaisia.

Joe Hill on tunnettu myös romaanikirjailijana, jolta on suomennettukin muutamia teoksia, mutta en ole aiemmin tutustunut hänen tuotantoonsa. Ehkä kuuluisan isän varjo hieman painaa, sillä en ole Stephen Kingistäkään erityisen innostunut. Sarjakuvan tekijänä Hill menettelee ja aion käydä uusintana läpi vielä Locke & Keyn kolme jälkimmäistäkin albumia ihan lähiaikoina. Sarjakuvasta on tekeillä tv-sarjakin. Pilotti on kerran jo kuvattu, mutta se ei saanut vihreää valoa. Toukokuussa saatujen tietojen mukaan Hill aikoo yrittää uudemman kerran. Katsotaan mitä tulee.

Jeff VanderMeer: Hävitys

Jeff VanderMeerin The Southern Reach Trilogyn ensimmäinen osa Annihilation (2014) sai runsaasti positiivista huomiota ilmestyessään ja suomennoskin putkahti ulos nopeaan tahtiin nimellä Hävitys (2015). Tarkoitukseni oli lukea kirja jo alkuperäiskielisenä, vaan niin siinä kävi, että luin vasta kun trilogian kaikki osat on jo ilmestyneet suomeksikin. Vaan olen silti ns. ajanhermolla, sillä ehdin hyvin lukea jatko-osatkin ennen kuin Alex Garlandin ohjaama kirjaan pohjautuva elokuva tulee katsottavaksi.

30 vuoden aikana 11 retkikuntaa on aiemmin vieraillut Alue X:llä Tapahtuman jälkeen ja kaikille niiden jäsenille on käynyt huonosti. Nyt matkaan lähtee 12. retkikunta, mukanaan päähenkilö ja näkökulmahahmo biologi. Ryhmää johtaa psykologi ja mukana ovat myös maanmittari ja antropologi. Alueelle siirrytään hypnotisoituna, joten henkilöillä ei ole tarkkaa käsitystä miten alueelle päästään ja mitkä etäisyydet ovat. Alue tuntuu vääristävän muutenkin havaintokykyä. Area X on luonnon valtaama ja faunaltaan sekä flooraltaan outoutta sykkivä paikka. Pian alueen tunnelma ja oudot tapahtumat alkavat vaikuttaa henkilöihin ja syntyy aavistus, ettei kaikki ole sitä mitä heille on kerrottu hallituksen Etelärajalta, vaan tärkeitä tietoja on pimitetty.

Luin Hävityksen osana kesän lukumaratonia ja se imaisi täysin mukaansa. Yksi parhaimmista maratonkirjoista mitä kohdalle on osunut. Tarinaa kerrotaan kahdessa tasossa, päähenkilön menneessä henkilökohtaisessa ja retkikunnan nykyisessä. Nämä kaksi kietoutuvat juonellisesti yhteen ja onnistuvat täydentämään toisiaan. Kirjailija korostaa tarinan mysteerejä ja salaperäisyyttä äärimmilleen. Hän luo kasvavaa jännitettä ja pelottavuutta ja Hävitys onkin yksi niistä harvoista kirjoista, joiden lukeminen sekä jännitti että pelotti. En tiedä kuuluiko kirjan pelottaa, mutta minä olin valmis pistämään tarinan kauhu-kategorian alle. Päätellen Shirley Jackson -palkintovoitosta sellaiseksi sen voikin luokitella, psykologiseksi jännitykseksi ja kauhuksi siinä missä science fictioniksi ja uuskummaksi.

Kirjan ärsyttävyys ja samalla sen vahvuus on selittämättömyys. Alue X on kiehtova, eikä taustalla kummittelevaa ”Tapahtumaa” avata. Jotain suurta ja pelottavaa on tapahtunut, mutta mitä. Ekokatastrofi? Teki mieli rynnätä heti lukemaan seuraavaa osaa, mikä sekin pelotti. Entä jos vastauksia ei tulekaan? Entä jos vastaukset eivät tyydytä? Kirjan loppupuolella ”tornissa” oli väläys jostain, mikä tuntui hieman kliseiseltä, mutta ehkä se ei ole sitä. Ensimmäinen osa herätti siis paljon ihmetystä ja vaikka pidinkin kirjasta paljon, en suhtaudu siihen varauksettomalla innolla.

Vaikka biologiin saikin kosketuspintaa taustansa vuoksi, Hävityksessä ihmiset itsessään eivät tunnu olevan se tärkein osa. Heistä ei käytetä edes varsinaisia nimiä, eikä heidän ammattinsakaan nouse merkittävään rooliin ainakaan tässä vaiheessa. Tärkeää on keinot, sopeutuminen ja hyväksyminen. Tällaiset tuntemukset minulle heräsivät ja sitten tajusin, että trilogian viimeisen osan nimi on Hyväksyntä. Nähtäväksi jää, osuvatko ennakkoaavistukseni kirjan jatkosta kohdilleen.

Eteläraja-trilogia tulee epäilemättä luettua kokonaan ja tulevan elokuvankin aion ehdottomasti katsoa. Alex Garland osoitti jo Ex Machinalla loistavaa tunnelman merkityksen tajua ja luontia, joten jos hän saa siirrettyä sen myös Annihilationiin (kuten kuvat antavat ymmärtää), niin leffa on katsomisen väärti. Milloin sitten ilmestyykään. Liitän kirjan mukaan Hämärän jälkeen -haasteeseen. Haasteesta suoritettu neljä kirjaa tähän mennessä.

M.R. Carey: Fellside

M.R. (Mike) Careyn The Girl with All the Gifts (arvostelu), jonka luin puolisentoista vuotta sitten, ei ollut yhtään hassumpi kokemus, sillä siinä oli vetoa ja tapahtumia sekä jännitettä. Siksipä se kai on elokuvaksikin tulossa pääosassa Gemma Arterton, Paddy Considine, Glenn Close ja Sennia Nanua. Ehdottomasti meinaan katsoa tällä hetkellä jälkituotantovaiheessa olevan leffan milloin ja missä se sitten onkin mahdollista. The Girl with All the Giftsin innoittamana luin myös uusimman Careyn kirjan, kauhuksi ja trilleriksi luokitellun Fellsiden (2016). Tuntemukset oli jokseenkin erilaiset kuin edellisen teoksen aikana.

Jess Moulson tuomitaan pienen pojan murhasta, vaikka hän itse ei tekoa muistakaan huumehöyryiltään. Syyllisyyden tuska on kuitenkin läsnä ja kun hänet viedään Fellsiden naistenvankilaan Yorkshiren synkkien nummien keskelle, Jess haluaa vain kuolla. Alex-poika kuitenkin ilmestyy rajan takaa Jessille ja pyytää oikeutta, eikä hyväksy kieltävää vastausta.

Fellsidesta puuttuu kokonaan The Girl with All the Giftsin vetävyys. Teksti on toki yhtälailla helppoa ja tarina käynnistyykin kohtalaisen houkuttelevasti, mutta vankilaympäristöön on saatu ympättyä kaikki vankilatarinoiden kliseet, eikä kummitustarina tuo siihen sellaista lisäarvoa kuin voisi toivoa. Jokunen juonenkäänne on havaittavissa ja pientä jännitteen viriämistä, mutta sitten koko homma taas lässähtää kasaan. Odotin koko ajan nostetta ja jonkinlaista potkua, mutta ilman jäin.

Fellsidea mainostettiin ennakkoon somessa kohtalaisen aktiivisesti ja kehuvia lentäviä lauseita suitsuteltiin lähes päivittäin juuri ennen kirjan julkaisua. En muista kuka kehui ja kuka suitsutti ja kyseessä saattoi olla irtolauseita sieltä täältä kritiikin keskeltäkin, mutta minusta kyllä tuntui luettuani kaksikolmasosaa kirjasta, että en ollut saanut käsiini samaa teosta. Aina on mahdollista, etten ollut oikeaa kohderyhmää juuri tälle Careyn kirjalle, vaikka The Girl with All the Gifts upposikin. Olen iloinen, ettei teosta sentään mainostettu ”Game of Thrones naistenvankilassa” -sloganilla.

Koskapa Fellside yliluonnollisena kummitusjuttuna menee kauhugenren alle, niin liitän kirjan mukaan Hämärän jälkeen -haasteeseen. Iloisena sattumuksena, kolmannen haastekirjan jälkeen, minusta tuli haasteessa juuri aave.

Markku Sadelehto (toim.): Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia

Luin Markku Sadelehdon toimittaman Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia -antologian (2015) tämän vuoden Ystävänpäivän lukumaratonissa. Antologia sisältää yhdeksän kauhutarinaa kirjailijoilta, joita H.P. Lovecraft kehuskeli vuonna 1927 kirjoittamassaan Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa -esseessään. Kirjan avaa Sadelehdon esipuhe, jossa hän kertoo kokoelman synnystä ja esittelee kirjailijat, joista pikaiseen hakuun perustuen John Buchania ja Hanns Heinz Ewersiä lukuunottamatta kaikkia muita on aiemmin vähintään yhden muun tarinan verran suomennettu. Minulle jokainen näistä oli tuotoksiltaan tuntematon, toki osa nimiltään tuttu. Lisään antologian mukaan Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen.

Kauhukertomukset ovat pääosin 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä, muutama 1800-luvun viimeisiltä vuosilta. Osasin odottaa jo esimerkiksi Sakin viime vuonna lukemani Avoin ikkuna ja muita tarinoita (arvostelu) ja Sheridan Le Fanun toissa vuonna lukemani Carmilla ja muita kertomuksia (arvostelu) -kokoelmien perusteella, että vanhat kauhukertomukset eivät välttämättä ole pelottavia, vaan niihin liittyy ennemminkin ahdistusta tai selittämättömyyttä ja kauhun lähde pysyy kohtalaisen etäisenä lukijalle. Tarinan kerrontakin on usein tavallaan ulkoistettu, se tulee kolmannen osapuolen kautta, ei välttämättä itse kokijalta. Nämä eivät kuitenkaan ole tarinan vaikutusta heikentäviä seikkoja, minkä voi todeta tämänkin antologian ansioista.

• Algernon Blackwood: Wendigo (The Wendigo, 1910)
• L. P. Hartley: Vieras maan äärestä (A Visitor from Down Under, 1924)
• John Buchan: Vihreä villieläin (The Green Wildebeest, 1927)
• E. F. Benson: Hornansarvi (The Horror-Horn, 1923)
• Walter de la Mare: Erakko (A Recluse, 1927)
• M. P. Shiel: Xélucha (Xélucha, 1896)
• M. R. James: Apotti Thomasin aarre (The Treasure of Abbot Thomas, 1904)
• Arthur Machen: Suuri Jumala Pan (The Great God Pan, 1894)
• Hanns Heinz Ewers: Hämähäkki (Die Spinne, 1908)

Kokoelman nimitarina Algernon Blackwoodin Wendigo pohjaa intiaanimytologiaan, jossa jahtimatkalla oleva miesporukka kokee Kanadan villien takametsien pelottavuuden ja siellä lymyilevän suuren yliluonnollisen voiman läsnäolon. Blackwood iskee pöytään heti alussa sellaiset kortit, että niiden ylittäminen on vaikeaa. Wendigo on paitsi pelottava, myös mielikuvituksen armottomasti herättävä, eikä ihme, että tämän tarinan vaikutus on kertaantunut myöhempien vuosien saatossa muiden kauhun kirjoittajien ja tekijöiden töissä. Kaiken lisäksi kirjailija onnistuu pääsemään aidosti miesten käyttäytymisen sisälle, tummanpuhuviin ilmeisiin, hermostuneisiin naurahduksiin.

L. P. Hartleyn Vieras maan ääristä on englanninkieliseltä nimeltään (A Visitor from Down Under) usealla tavalla kuvaavampi. Siinä Australiasta takaisin Englantiin palannut rikas mies majoittuu pieneen hotelliin, kannoillaan tuntematon ja outo matkaaja. Tarina on erittäin tunnelmallinen ja vihjaava, mitään ei tunnuta sanovan suoraan. Luin tarinan kahteen kertaan, että pääsin siihen sisälle ja toisella kerralla avautui lasten loruleikkien jännityksen ja kömpelyydenkin kautta pelottavan odottava tunnelma jostain vääjäämättömästä. Loppuunmyyty hotelli on kauhuelementti sekin muiden asiakkaiden loistaessa poissaolollaan.

Vihreän villieläimen tapahtumat sijoittuvat Etelä-Afrikkaan, Transvaalin buurialueelle, jossa malminetsintätehtävissä oleva mies päätyy loukkaamaan pienen kylän pyhää metsikköä ja veden lähdettä. Sen seurauksena vapautuu jotain yliluonnollista ja aiheutuu seuraamuksia. Tarina on mysteerinen ja käsittämätön. Voin kuvitella, että monet afrikkalaisten kulttuuriin kuuluvat uskomukset tuntuivat niiden pariin saapuneiden ulkopuolisten mielestä juuri sellaisilta. Useimmiten ne kuitattiin hölynpölyksi, mutta joidenkin kohdalla jäi epäilys. Vaikka ajattelen tämän tarinan, kuten muutkin, oman aikakautensa tuotteena, en silti pidä sen ajoittaisesta rotuasenteellisesta sävystä. 

Hornansarvi vie tarinan vuorikiipeilyn korkeisiin ja lumisiin olosuhteisiin, jossa ihminen kohtaa lajiaan muistuttavan karvaisen version. Eräs lukuisista jetitarinoista siis, jossa nämä oudot olennot ovat näennäisesti pelottavia ja uhkaavia. Tämä on antologian ensimmäinen epäonnistunut novelli, joka enemmänkin nauratti tahattomasti kuin aiheutti minkäänlaista ihastusta Bensonin kynäilyyn, esimerkiksi kohdassa, jossa kaksi miestä kohtaavat miespuoleisen karvaolennon:

"Teimme kalmankalpein kasvoin pitkän kiertoliikkeen kurkistaen jokaisen kulmauksen ympäri, kömmimme kyyryssä, koska emme voineet tietää millä askeleella kimppuumme saattaisi loikata toinen tuollainen olio tai työntyisikö jostain vuorenluolasta esiin sellaisen otuksen karvaton ja karmaiseva naama, tällä kerralla mahdollisesti vartalossaan rinnat ja naiseuden tunnukset. Se olisi ollut kaikista hirvittävintä."

No toden totta! Ei pelkästään hirviö, vaan Naispuoleinen hirviö!

Erakossa kertoja ajautuu yövieraaksi kartanoon, jonka omistaa oudosti käyttäytyvä herra Bloom. Pienestä kauhuvärinästään huolimatta, tarina ei päässyt iskemään kunnolla, vaikka lopussa onkin hieman auki jäävän tragedian tuntua. Toinen kokoelman keskivaiheen novelleista, Xélucha, on sekin heikkotasoinen ja sekava. Kaipa sitä kauhukertomukseksi voi sanoa, mutta kieli tekee siitä teeskentelevän ja ylitse purkautuvan ja itse sisältö jää sen peittoon. M. R. (Montague Rhodes) Jamesin Apotti Thomasin aarre on mukaansa tempaava, pelottavia elementtejä sisältävä tarina arvoituksen ratkonnasta. Nykypäivän Dan Brownin lukijat osaavat varmastikin arvostaa tämän jo 1900-luvun alussa kirjoitetun tarinan lähestymistapaa, jos ei sitten tosin muuta. Tarinassa on kuitenkin paljon muita osioita, joita on jäljennetty erilaisiin tarinoihin, niin tehokeinoiksi kuin ratkaisuiksikin. Jotenkin en usko, että tämä on Jamesin parhaita tarinoita, koska se suomennettiin vasta nyt, joten mielenkiinto heräsi, millaisia ne muut mahdollisesti paremmat tarinat ovat.

Arthur Machenin Suuri Jumala Pan on usean henkilön näkökulmasta kerrottu tarina, jossa tiedemiehen hirttävällä ihmiskokeella on karmaisevat seuraamukset. Tavallaan tarinassa ollaan Shelleyn nuoren Frankensteinin tai Stevensonin tohtori Jekyllin jalanjäljillä luomassa uutta ja avaamassa polkuja tuntemattomaan ja hallitsemattomaan, samalla ylimielisyydellä ja lyhytnäköisyydellä.

"Harkitse asiaa perin pohjin, Raymond. Siinä on suuri vastuu. Jokin voi mennä vikaan, ja sitten sinä olisit surkeana koko lopun ikääsi."
"Ei, en usko vaikka pahinkin tapahtuisi. Kuten tiedät, minä pelastin Maryn katuojasta ja liki varmalta nälkäkuolemalta, kun hän oli lapsi. Minusta hänen elämänsä kuuluu minulle käytettäväksi kuten parhaaksi näen."

Machen kehittelee tarinan pelottavuuden näkyvän ja ymmärrettävän maailman ulkopuolelta ja onnistuneesti loppua myöten. Voisin lukea kirjoittajalta muitakin tarinoita. Kokoelman päättää Hämähäkki, joka on varsin kuvaava nimi tarinalle, joka kehittyy pikkuhiljaa huippuunsa. Tarinassa hotellihuoneessa tapahtuneita outoja kuolemia selvittämään ryhtynyt mies kiinnostuu huoneen ikkunasta näkyvän vastapäisen talon naisesta, johon hänelle muodostuu sanaton yhteys. Sanoisinko, että tässä tarinassa on jotain hitchcockmaista. Se on erinomaisesti rakennettu ja piinaava sekä kaikenlisäksi helposti lähestyttävä, toisin kuin muutama muu tämän antologian tarinoista.

Ewersin Hämähäkki nousee Blackwoodin Wendigon ja Machenin Suuri Jumala Panin rinnalle antologian parhaimpina lukukokemuksina. Kokonaisuudessaan Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia on onnistunut kooste reilun sadanvuoden ikäisistä kauhutarinoista, muutamasta keskivaiheen heikommasta novellista huolimatta. Kannattaa ehdottomasti tutustua. Kansikuva sen sijaan on kokonaisuudessaan epäonnistunut, aivan kuin jokin Alien-muovilelu olisi photoshopattu metsikköä esittävien risujen päälle.

Nancy Holder: Crimson Peak

En tiedä miksi otin Crimson Peakin lukulistalleni, sillä ensin näkemäni elokuva ei tehnyt vaikutusta. Odotin elokuvalta paljon, sillä ohjaaja Guillermo del Toro on saanut aikaiseksi upean Pan’s Labyrinthin ja mainoksissa lupailtiin samaa synkkyyttä goottilaisessa ympäristössä. No, synkkyyttä toki oli ja kauhun elementit olivat kohdillaan, mutta homma ei silti toiminut kokonaisuutena. Kolmesta päänäyttelijästä vain yksi sai suoritukseensa uskottavuutta (Jessica Chastain), muut onnistuivat vain ajoittain. Elokuva on visuaalisesti näyttävä, mutta kun se osa-alue poistetaan ja kirjoitetaan tekstimuotoon, niin mitä jää jäljelle?  

Crimson Peak: Virallinen romaaniversio (2015) on Nancy Holderin elokuvan pohjalta kirjoittama kirja. Tällaisia on kohdalleni osunut aiemmin joskus kauan sitten yksi ainoa.

Tarinan juonessa amerikkalainen nuori nainen, Edith Cushing, näkee aaveita ja saa kuolleelta äidiltään varoituksen, jonka merkityksen hän ymmärtää vasta kun on liian myöhäistä. Edith tapaa brittiläisen rahan tarpeessa olevan baronetin, Sir Thomas Sharpen, johon hän rakastuu. He menevät naimisiin ja muuttavat Englantiin synkkään ja rapistuneeseen Allerdale Hallin kartanoon, jossa asuu myös Thomasin sisar Lucille. Eipä aikaakaan, kun kartanon kummitukset näyttäytyvät ja Edithille alkaa vajeta millaiseen hengenvaaralliseen tilanteeseen hän on joutunut.

Lainasin kirjan kirjastosta suomenkielisenä, mutta eipä siinä montaa sivua tarvinut lukea, kun huomasi kuinka tökeröä teksti on. Vaihdoin englanninkieliseen ekirjaan ja totesin tökeryyden hieman lieventyvän. Teksti on silti kankeaa ja ns. päälleliimattua. Yksi esimerkki alkuperäisestä tekstistä ja käännöksestä:

"Hauva oli niin hiljaa, että hän oli melkein unohtanut sen. Sitä katsoessaan Edith huomasi, että sillä oli häntä koipien välissä, millä koirat viestittävät pelkoa."

"The pup had grown so quiet that she had almost forgotten it was there. Now, as she looked at it, she realized that its tail was curled fearfully between its legs."

Holder on värittänyt tarinaa uusilla yksityiskohdilla, kuten kirjallisuudella: Le Fanu, Poe ja Shakespeare muiden muassa tulee mainittua. Hän tulkitsee elokuvassa nähtyjä kohtauksia ja hahmojen tuntemuksia tavalla mikä minulle oli vierasta, sillä minulla oli näyttelijöiden käyttäytymisestä ja ilmeistä omanlaiseni tulkinnat. Romanttinen puoli on kömpelöä ja sopii pikemminkin haaveileville teineille, kuin itsensä tuntevalle aikuiselle. Päähahmo Edith on 24. Kertojina ovat välillä Edith ja välillä aave, jonka henkilöllisyyden ainakin elokuvan katsoja voi arvata. Mös Edithin vanha ystävä Alan saa omat osionsa.

Eniten kirjassa häiritsee, että se menettää kokonaan visuaalisen puolen. Monet kirjailijat saavat tekstillään lukijan aistimaan tunnelman, tapahtumaympäristön, pelon ym. Holder sen sijaan saa kaikki häviämään. Kirjassa ei ole rahtustakaan pelottavuutta, siitä ei aisti Allerdale Hallin mennyttä loistoa tai nykyistä kalmakkuutta, kylmyyttä tai yhtään mitään. Edithin tunteet ovat vain sanoja. Aitous puuttuu. Niinpä en suosittele kirjaa kenellekään. Jos jotain goottilaista romantiikkaa haluaa, niin esimerkiksi Goodreadsin kautta löytyy varmaan parempiakin vaihtoehtoja kuin tämä, myös suomennettuna. Tai katsokaa se elokuva. Se on alkuperäisenä tuotoksena parempi, vaikka itse en siitäkään ylenmäärin vakuuttunut. Liitän teoksen mukaan Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen (minusta tuli juuri haudankaivaja).

Vuoden 2016 lukuhaasteita

En saanut viime vuonna loppuun aloittamiani haasteita, mutta kuten jo vuoden viimeisessä postauksessa mainitsin, jatkan niitä vielä tämän vuoden. Lisäksi olen intoutunut ilmoittautumaan muutamaan muuhun haasteeseen, joten esittelen ne kaikki nyt kerralla. Jospa näillä pärjäisi tämän vuoden. Eli

Aakkoshaaste jatkuu kirjaimesta J. Ideana on lukea aakkosjärjestyksessä kirjailijan sukunimen mukaan teoksia aasta ööhön. Genrekirjoissa ei toistaiseksi ole löytynyt kirjailijoita, joiden sukunimi alkaa X, Å, Ä tai Ö-kirjaimilla, joten niitä en ole sisällyttänyt haasteeseen mukaan. Toki, jos joku herra/rouva Xantippa tai Ääkkönen julkaisee tänä vuonna teoksen ennen kuin olen lukenut Y:n kirjan, niin otan sen mukaan haasteeseen. (Edit: 25.1. Olen löytänyt Ö:n) Olen jo valinnut tuleviin kirjaimiin kirjailijat ja teokset, mutta tunnen itseni sen verran hyvin, että suunnitelmat muuttuvat todennäköisesti vielä lukufiiliksen mukaan. Haaste kestää 31.12.2016 saakka.

I Spy Challenge -haasteessa ehdin viime vuonna lukea 25 kategorian kirjoista 8. Jatkan haasteen loppuun, koska se on kiinnostava ja minulla on siihenkin vielä lukusuunnitelmia. En ole varma saanko tätä suoritettua tänä vuonna, mutta yritän.

Kuvan lähde

Uusista haasteista ensimmäinen on Hyllytontun höpinoitä -blogin lanseeraama Okklumeus-lukuhaaste, jossa luetaan Harry Potter -kirjasarjan maailmaan sijoittuvia teoksia. Kaikki Potterini olen jo lukenut moneen kertaan, mutta edellisestä kerrasta on aikaa, joten otan uusintakierroksen. Haaste alkoi eilen ja päättyy 31.10.2016 eli Lily ja James Potterin 35-vuotis kuolinpäivänä. Haaste on Severus Snapea näytelleen Alan Rickmanin muistolle.

Lukutasot ovat seuraavat:

0 kirjaa: Ankeuttaja. (Ankeuttajat eivät osallistu arvontaan.)

1 kirja: Jästi.

2 kirjaa: Surkki.

3 kirjaa: Kotitonttu.

4 kirjaa: Huispaaja.

5 kirjaa: Aurori.

6 kirjaa: Albuksen kaartilainen,

7 kirjaa: Tylypahkan rehtori.

8 kirjaa tai enemmän: Taikaministeri

Orfeuksen kääntöpiiri -blogista on lähtöisin Hämärän jälkeen -lukuhaaste, joka alkoi jo marraskuussa, mutta johon lähdin vasta nyt mukaan. Aikaa kuitenkin on, sillä haaste päättyy 2.11.2016. Tarkoituksena on lukea kauhugenreen kuuluvia kirjoja. Jokunen niitä tulee vuosittain luettua muutenkin, mutta ei kovin paljoa, joten tämän haasteen myötä toivon voivani kiinnittää asiaan enemmän huomiota.

Lukutasot ovat seuraavanlaisia:

Haudankaivaja (1 kirja)

Aave (3 kirjaa)

Ihmissusi (5 kirjaa)

Vampyyri (7 kirjaa)

Zombie (9 kirjaa)

Noitapiiri (11 kirjaa)

Nämä uudet haasteet ovat siitä mukavia, että jo yhdellä kirjalla on mukana pelissä. Ehkä minä saan jotain suoritettua.