Finncon 2013 - perjantai

Finncon 2013 on ohi ja nyt on yhteenvedon aika. Tässä on perjantain 5.7.2013 kokemuksiani kuvilla höystettynä ja myöhemmin maantaina sitten kokoan raportin lauantain ja sunnuntain tapahtumista. Kuvia voi katsoa suuremmassa koossa klikkaamalla niitä.

Finnconin Avajaisseremoniassa pääjärjestäjät Hanna Hakkarainen ja Jukka Halme (yllä) toivottivat tervetulleeksi niin yleisön kuin tämän vuoden kunniavieraatkin: J. Pekka Mäkelä, Peter Watts, Aliette de Bodard.

Kunniavieraista ainoastaan kotimainen oli minulle kirjallisesti tuntematon, mutta enköhän nyt päädy lukemaan jokusen hänenkin teoksistaan.

Koskapa osallistun Hugo-äänestykseen ja aihe kiinnostaa, niin luonnollisesti seuraava paneelivalintani oli Marianna Leikomaan vetämä Hugo Awards 2013. Tommy Persson, Jukka Halme ja Cheryl Morgan (yllä) pohtivat jälleen enimmäkseen romaanikategorian ehdokkaita, johon minun teki koko ajan mieli huutaa No award! Panelistit toivat hyviä ja huonoja puolia esille kirjoista, mutta loppujen lopuksi jäi tunne, että ehdokkaana on meh-kirjoja (no award!). Erimielisyyksiäkin löytyi, varsinkin kun käsiteltiin novellikategorian kolmea teosta, de Bodardin Immersionia, Johnsonin Mantis Wivesia ja Liun Mono no awarea. Mantis wivesia ei pidetty mm. varsinaisesti kertomuksena lainkaan ja Liuta moitittiin ylisentimentaaliseksi, vaikka toisaalta Persson taisi pitää Liuta parhaimpana näistä kolmesta. Pakko oli nyökytellä, sillä olin monista asioista samaa mieltä, vaikka itse aion äänestää Immersionia ykköseksi. Ja sitten… aika loppui. Pitkänovelleista ehdittiin mainita, että Pat Cadiganin Girl-Thing on erinomainen ja loput kategoriat jäivät kokonaan käsittelemättä. Ensi vuodelle kaksi tuntia Hugo-paneelia!

Valtaistuinpeli oli ohjelmanumero, jonka halusin ehdottomasti nähdä. Sini Neuvonen haastatteli kustannusyhtiö Kirjavan toimitusjohtajaa, kääntäjä Satu Hlinovskya (yllä). Olen Tulen ja jään laulu -sivustolle tehnyt jo lyhyen yhteenvedon Kirjavan tulevista teoksista ja tulevaisuuden suunnitelmista ja harkinnoista. Näiden lisäksi oli mukava kuulla Satun ajatuksia Game of Thrones -tv-sarjasta, vierailusta kuvauspaikoilla ja suosikkihahmoistaan sekä lukemistaan kirjoista. Jos oikein muistan yksi hänen mainitsemistaan oli Juliet Marillierin The Sevenwaters -trilogia ja Barry Hughartin nimikin tuli esille. Mielenkiintoinen haastattelu ja Kirjavalta on lähitulevaisuudessa tulossa usea kiinnostava käännös ulos, jotka varmasti löytävät jälleen lukijakuntansa.

Hannu Blommila haastatteli seuraavaksi kunniavieras Peter Wattsia, joka onkin varsin ilmeikäs ja karismaattinen esiintyjä. Haastattelusta jäi päällimmäisenä mieleen Sokeanäkö-kirjassa esiintyvän vampyyrin suomalainen nimivalinta Jukka Halmeen etunimen mukaan. Nimi tuntui hyvältä ja oikealta. Tosin kirjailija ei ollut tavannut Jukkaa vielä silloin, ja kun tapasi niin totesi, ettei Jukka Halme muistuttanut hänen Jukka Sarastia ollenkaan.

Voi Jeesus Kristus! oli Petri Hiltusen bravuurinumero, joka keräsi kiitettävästi yleisöä ja Hiltunen veti ohjelman suvereenisti läpi. Puhe oli siis uskonnosta ja käsittelyyn pääsivät mm. helvetti ja enkelit hienosti valitulla oheiskuva- ja videomateriaalilla.

Ekirja-keskustelu veti yleisöä ja Kimmo Lehtosen johdolla Jussi Alhroth, Markku Soikkeli, Kaj Sotala ja Iida Simes pitivät puheenvuoronsa aiheesta tai sen vierestä, sillä sisältökuvauksesta poikettiin hieman. Keskustelu ei kunnolla lähtenyt käytiin ja olo jäi hieman pettyneeksi, sillä olisin ollut kiinnostunut oikeasti kuulemaan tekijänoikeuksista ja Suomen ekirjajulkaisupolitiikasta. Puheissa tuli esille omakustannekirjallisuus, josta keskustelua käytiin Taikakirjaimissakin maaliskuussa ja Hugh Howeyn Siilo-sarja sai ansaitsemaansa mainostusta.

Perjantai-illan päätti Aliette de Bodardin kunniavierashaastattelu ja aluksi hieman ujohkon oloinen kirjailija rentoutui kertomaan miten päätyi kirjoittamaan englanniksi eikä ranskaksi, vaikka hän on ranskalainen. Ilmeisesti spefi ei ole erityisen pinnalla Ranskassa ja kirjailijan on luonnollisempaa ja helpompaa saada juttunsa läpi kotimaansa ulkopuolella. Kyllähän hänet on kuulemma kotimaassaankin tunnustettu ihan kirjailijaksi, varsinkin nyt kun on palkintoehdokkuuksiakin tipahdellut. De Bodard kertoi myös luomastaan fantasiamaailmasta Obsidian and Blood -sarjaan sekä tietysti myös Xuya-maailmasta, mihin vasta käännetyn Perhonen ja jaguaari -kokoelman novellit sijoittuvat. Haastattelun päätteeksi sain kirjailijan nimikirjoituksen. On aina mukavaa, kun kirjailija nimensä lisäksi kirjoittaa kirjaan myös pienen tervehdyksen.

Perjantai oli hieno Finncon-päivä ja tapasin iloisena yllätyksenä muutamia bloggaaja/nettituttujakin. Mutta koskapa istuin kohtuullisen tiiviisti ohjelmissa, jäi muu con-ilmapiiri vähemmälle aistimiselle. Niinpä päätin, että seuraavana päivänä kiertelisin myös ympäriinsä ja katselisin myyntipöytien antiakin. Päätin kuitenkin myös etten raahaa yhtään paperista kirjaa enää kotiini.

Aliette de Bodard: Perhonen ja jaguaari

Aliette de Bodardin Perhonen ja jaguaari -novellikokoelma ehti saapua myyntiin ajoissa ennen kirjailijan Finncon-vierailua reilun viikon päästä. Joitain kirjailijan tuotoksia olen lukenut jo aiemminkin (Immersion, On a Red Station, Drifting ja The Jaguar House, in Shadow, joista viimeisin löytyy myös suomennettuna tästä kokoelmasta. Kirja sisältää kuusi vaihtoehtohistoriallista novellia kahdessa osassa. Maailman taustaa selitetään erikseen kirjan lopussa, mutta lyhykäisesti sanottuna Amerikan ovat löytäneet kiinalaiset eurooppalaisten sijaan, ja Meksikon ja Yhdysvaltain etelävaltioiden tilalle on muodostunut Suur-Mexican alue, jonka väestö on intiaanisukuista alkuperältään. Pohjois-Amerikan länsirannikko on muodostunut Xuyan valtioksi, jossa väestöpohja on kiinalaista, mutta joukossa on jonkin verran köyhtyneestä naapurista tulleita amerikkalaisia ja mexicalaisia. Vietnam on Dai Viet, joka on kehittynyt voimakkaasti sen sijaan että olisi Kiinan varjossa. Kiinan kulttuuriperinne on kuitenkin voimakkaasti silti läsnä.

Ensimmäisen osan tarinat sijoittuvat Suur-Mexican ja Xuyan alueille sisällisodan vaiheisiin ja sen lähihistoriaan. Toisessa osassa harpataan ajassa eteenpäin ja avaruusasemille, kehitetyn tekoälyn, Mieli-teknologian syövereihin ja vietnamilaisen ja muiden kulttuurien kohtaamispisteisiin. Suluissa alkuperäinen ilmestymisvuosi.

Osa 1

• Varjo Jaguaarien huoneessa (2010)
• Aamulla putoava perhonen (2008)
• Kadonnut morsian (2007)

Osa 2

• Kasvattaja (2010)
• Aluksen veli (2012)
• Kaksi siskoa maanpaossa (2012)

Varjo Jaguaarien huoneessa ei ensilukemalla vakuuttanut minua. Vaikka nyt huomasin tajunneeni pointin niin silloin kuin nytkin, niin silti novellista yhä jää tunne, että tarinaan hyppää kesken kaiken. Vaikka kronologisesti tämä on aivan ehdoton aloitusnovelli, sijoittuen sisällissodan lähivuosiin ennen ja jälkeen, niin se on myös riskialttein työntämään lukijan pois kirjan parista, eikä käännös auta yhtään asiassa. Kannattaa kuitenkin jatkaa, sillä seuraavat novellit ovat paljon selkeämpiä rakenteeltaan. Ja ehkä kannattaa lukea jopa jälkisanat lopusta, jossa maailman taustaa valotetaan hieman enemmän. Novellin loppu on erinomainen ja huomasin pitäväni siitä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla.

Aamulla putoava perhonen on noirdekkarihenkinen kertomus mexicalaissyntyisestä rauhantuomarista, joka ratkoo toisen mexicalaissyntyisen naisen murhaa. Tarinan juoni toimii ja saa pienoisen käänteenkin lopussa. deBodard on mm. Immersionissa käsitellyt hahmojen oman etnisen taustan ja ulkopuolisen hyväksynnän paineen vaikutusta ihmiseen, niin myös tässä, jossa sisällissodasta on kulunut vasta vähän aikaa ja sen haavat ovat vielä osittain auki. Hahmojen ristiriitaiset tuntemukset ja sisäinen pohdinta tuo aiheeseen syvyyttä.

Kadonnut morsian on niin ikään dekkaritarina ja tällä kertaa tavataan ainoa amerikkalainen ja miespuoleinen kertojahahmo. Etsivä palkataan löytämään nimekkään, mutta köyhtyvän perheen tytär, joka katoaa juuri ennen häitään. Tarinassa nousee esille kulttuurien perinne, käyttäytymistavat, ajatusmaailma ja naisen asema.

Kasvattaja kertoo vietnamilaisesta suunnitteluharmoniamestarista, jonka tehtävänä on valmistaa avaruusalus Mieltä varten. Ihmisen kohdusta syntyvän lihan ja tekoälyn risteymän, Mielen, synnyttää tällä kertaa mexicalaissyntyinen nainen, jonka poltot ovat käynnistyneet etuajassa, ennen kuin mestarin työ on päätöksessä. Tarinassa pohditaan jälleen naisen asemaa ja valintoja. Koin kertomuksen häiritsevällä tavalla kiehtovaksi, sillä mielikuva Mielen synnyttämisestä on hieman puistattava. En tiedä onko joku sf-kirjailija jo käyttänyt vastaavaa aiemmin teoksissaan, mutta de Bodard käyttää mekanismia ainakin kiinnostavasti.

Aluksen veli nousi minulle kokoelman koskettavimmaksi novelliksi. Siinä äiti, jolla on sekä tavallinen poikalapsi että Mieli-tytär kirjoittaa pojalleen muistoja tapahtumista omasta näkökulmastaan. Mielten käyttäminen avaruuden syvyyksien matkaajina herättää ristiriitaisia tuntemuksia ja joillain planeetoilla käytetään vielä perinteisiä horrosaluksia matkaamiseen ja ansiibeliä viestittämiseen. Mielten vastustaminen saa uskonnollisiakin piirteitä ja äidin tarina kuvaa pojan valintoja pois oman kulttuurinsa käyttäytymisen piiristä. Samalla avautuu myös ymmärrys miksi poika teki valintansa. Surullisessa tarinassa on itämaista viisautta, mitä on havaittavissa de Bodardin Immersionissa ja On a Red Station, Driftingissäkin. Ilahduin Ursula K. Le Guin -viitteestä.

Kaksi siskoa maanpaossa kertoo kuolleen Mieli-aluksen viimeisestä paluusta kotiin. Pohjoisessa vallitsee rauha Dai Vietin hengessä ja siellä arvostetaan yhä kirjallisuutta ja kulttuuria. He joutuvat kuitenkin huomaamaan, että Mieli-aluksetkin voivat kuolla, jos ne osallistuvat etelän Namin jatkuviin taisteluihin mukaan ja satojen vuosien tiedot katoavat jäljettömiin. Elämänmakuinen melankolinen tarina, jota katsotaan kuoleman kautta.

Aliette de Bodard käyttää kiitettävästi yhden esikuvansa, Le Guinin lailla naisia pääkertojinaan. Samoin hänen hahmonsa ovat inhimillisiä, tekevät virheellisiä tai arveluttavia ratkaisuja syystä tai toisesta ja myös maksavat niistä sen hinnan mikä eteen tulee, tuntui se sitten oikealta tai ei. Tarinat eivät ole suorasanaisen kantaa ottavia, mutta niissä on pohjalla ajatusta ja ne peilautuvat myös todelliseen maailmaan. Ehkä kuitenkin hienovaraisemmin kuin mitä Le Guin peilaa varhaisimmissa teoksissaan. De Bodardin Xuya-novellien maailmassa on vielä paljon ammennettavaa. Aiemmin lukemieni novellien yhteydessä minulla oli tunne, että jotain jäi puuttumaan, mutta tämän kokoelman myötä kokonaiskuva hahmottui uuteen mittakaavaan.

Hieno kokoelma, suosittelen ehdottomasti. Sen voi hankkia vaikka Osuuskumman verkkokaupan tai Adlibriksen kautta. On kiinnostavaa kuulla kirjailijan ajatuksia Finnconissa, joten tervetuloa Suomeen, Aliette de Bodard!

Lisäys: Korppisusi tarkastelee kirjamielipiteessään novellien lisäksi analysoiden kansikuvaa ja käännöksen laatua. Vilkaiskaa!

Hugo-ehdokkaat 2013: novellit

Aliette de Bodard: Immersion

Immersion sijoittuu samaan maailmaan kuin de Bodardin toinen tämän vuoden Hugo-ehdokas, On a Red Station, Drifting (arvostelu). Luin Immersionin pariin otteeseen, ennen ja jälkeen Red Stationin. Immersionissa on teemana kulttuurimuutos (tarinassa mainitusta kielestä päätellen kiinalainen) ja kulttuurinen itsetunto toisen kulttuurin painostuksen alla, tilanteessa jossa ollaan esimerkiksi riippuvaisia vahvemman kulttuurin edustamasta turismista. Kehitetyn tekoälyteknologian avulla pystytään muuttamaan ulkoista olemusta ja luomaan itselleen avatar sekä saamaan ohjeita kulttuurien väliseen kanssakäymiseen. Tähän keinotekoiseen ulkoasuun voi kuitenkin upota niin syvälle, että siitä irtipääsy ei ole helppoa ja tämä seikka tekee tarinasta traagisen. Immersionissa on yleismaailmallista sanomaa ja kuten arvelinkin, niin de Bodardin tarinat ovat palapelin osia. Immersionin lukeminen saa arvostamaan enemmän On a Red Station, Driftingiä ja päinvastoin. De Bodard näyttää pitävän ruokien mausteisen aromikkaista kuvailuista ja täytyy sanoa, että ajoittain sylkirauhaset reagoivat luettuun. Tarinan voi lukea ilmaiseksi täältä. Suosittelen. 

Kij Johnson: Mantis Wives

Mantis Wives jatkaa Kij Johnsonin eläinaiheisten tarinoiden sarjaa, joista suuri osa löytyy kirjailijan novellikokoelmasta, At the Mouth of the River of Bees (arvostelu). Ihastuin Johnsonin persoonalliseen ja omalaatuiseen tyyliin ja tarinoihin, mutta joukossa on myös vuoden 2010 Hugo-ehdokas Spar (arvostelu), josta en innostunut. Mantis Wives jätti samanlaisen vaikutuksen kuin Spar. Karkea, osittain epämiellyttävä, häilyvän symbolinen. Tarinan idea lienee rukoilijasirkalle ominaisen käyttäytymisen projisointi ihmiskäyttäytymiseksi, jolloin siitä tulee omituista ja sairasta, ellei sitten satu nauttimaan urospuoleisen kumppaninsa kiduttamisesta ja syömisestä. Persoonallinen tarina, mutta en ole vaikuttunut. Mantis Wives löytyy luettavaksi täältä.

Ken Liu: Mono no aware

Ne muutamat tarinat, jotka olen Ken Liulta lukenut, ovat kaikki tunnemaailmaltaan kaihoisia ja siinä mielessä myös vahvasti vetoavia. Mono no aware (selitettynä wikipediassa) ei ole poikkeus. Hiroto on universumin viimeinen japanilainen, avaruusaluksessa matkalla maapallolta viimeisten pelastuneiden joukossa kohti uutta asuttavaa planeettaa. Hän ei enää muista paljoa kulttuuristaan, eikä moni muukaan nuorista matkaajista omistaan. Muistoista tulee idealisoituja. Kerronnassa on haikeutta ja herkkyyttä. Välillä minun makuuni ehkä liian kanssa. Silti muistojen ja nykyisyyden (tulevaisuuden) vuorottelemassa tarinassa on vetoa ja se on onnistunut sankarikertomus. En ole tainnut lukea Liulta yhtään huonoa tarinaa. Mono no aware on luettavissa ilmaiseksi täällä.


Tänä vuonna on siis vain kolme tarinaa kisaamassa novellien Hugo-voitosta. Minun järjestykseni äänestyksessä on Immersion, Mono no aware ja Mantis Wives.

Aliette de Bodard: On a Red Station, Drifting

Ranskalaisvietnamislaiset sukujuuret omaava Aliette de Bodard tulee tänä kesänä Finnconin kunniavieraaksi. Olen harkinnut useamman kerran hänen Obsidian and Blood -sarjansa lukemista, mutta aina on jäänyt hieman alle kiinnostuskynnyksen, jotta olisin tosissaan tarttunut toimeen. Bodardin The Jaguar House, in Shadow -novelli oli pari vuotta sitten Hugo-ehdokkaana (arvostelu) ja silloin minulla oli vaikeuksia päästä tarinaan sisälle. Ehkä tuo tarina (Varjo Jaguaarien huoneessa) ja viisi muuta Xuya-novellia avautuvat suomennettuna paremmin, kun Perhonen ja jaguaari -novellikokoelma ilmestyy kesäkuussa. Harmittaa vain, että kyseinen kokoelma ei ilmesty myös sähköisenä versiona.

Mutta… uusin lukemani de Bodardin julkaisu, On a Red Station, Drifting on tämän vuoden Hugo-ehdokkaita pienoisromaaneissa ja se tuli minulle Hugo-paketin mukana ekirjana, mutta on saatavana myös paperisena versiona. Teos sijoittuu myös Xuya-maailman aikalinjalle, tällä kertaa tulevaisuuden avaruusasemalle. Dai Viet imperiumi käy sisällissotaa kapinallisia vastaan tuhoten kokonaisia planeettoja. Linh saapuu muiden pakolaisten mukana Prosper-asemalle, jossa hänellä on kaukaisia sukulaisia. Sukulaisuus velvoittaa ottamaan henkilön vastaan, mutta ei välttämättä ystävällisesti. Prosper-aseman johtajana toimiva Quyen-serkku ei luota Linhiin ja Linhilläkin on ennakkokäsityksensä Quyenista. Edessä on tahtojen voimataistelu. Käynnissä olevan sodan vuoksi salassa pidetyt asiat voivat vaarantaa useita henkiä.

On a Red Station, Driftingin päähenkilöinä on kaksi naishenkilöä, joilla on takanaan elettyä elämää ja menetyksiä. Vietnamilainen/kiinalainen kulttuuri on osa tarinan käyttäytymis- ja ajatusmaailmaa, tuntuen ajoittain näin pohjoismaalaiselle eksoottiselta, mistä syystä se sopii mainiosti science fiction tarinaan. Viime vuosina onkin noussut genressä esille uusia kirjailijoita, jotka ovat tuoneet etniset taustansa onnistuneesti mukaan tuoreuttamaan tarinoiden maailmaa. De Bodard on yksi näistä kirjailijoista. Voimakas sukusidonnaisuus, arvoasemat, menneiden sukupolvien arvostus ja perhedynamiikka nousee tarinassa tärkeiksi elementeiksi ja niitä ilmennetään muun muassa ohjaavan Honoured Ancestressin ja muiden tekoälyhahmojen kautta. Vaikka tapahtumat sijoittuvatkin avaruusasemalle, voi tarinan taustaa peilata todelliseen kulttuuriin ja historiaan, pakolaisuuteen, irrallisuuteen vieraassa ympäristössä, sodan menetyksiin. Tulen väkisinkin verranneeksi monia uuden sukupolven kirjailijoita erityisesti Ursula K. Le Guiniin, sillä monet joutuvat varmasti olemaan kiitollisia Grand Master Ladylle tämän rohkeudesta menneinä vuosikymmeninä tuoda science fictionissa voimallisesti esille eri-ikäisiä naishahmoja ja kulttuureja käyttäytymistapoineen. De Bodard pärjää tällä tarinalla vertailussa kohtalaisen hyvin.

On a Red Station, Drifting on tunnelmaltaan alakuloinen. Pidän hieman epäpidettävien päähahmojen sisäisestä maailmasta ja ulkoisesta konfliktista, koska ne kehittyvät tarinassa samalla lailla kuin lukijana koin kehittyväni lukemaan kirjailijan kieltä. De Bodardin kirjoitustyylissä on nimittäin jotain, mikä tekee lukemisen hitaaksi ja jouduin palaamaan lukemaan lauseita uudemman kerran. Suomeksi lukiessa tätä ei ehkä huomaisi, enkä pidä sitä varsinaisesti negatiivisena asiana, vaan persoonallisena piirteenä. On a Red Station, Drifting on ihmissuhdetarina, ja vaikka taustalla käydäänkin sotaa, se ei näy tarinan tempossa.

Minulle jäi tunne, että luin jälleen palasen jostain, eikä kokonaisuus päässyt hahmottumaan. Toivon, että tämä tunne katoaa Perhosen ja jaguaarin myötä, jolloin tutustun muihin samaan maailmaan sijoittuviin novelleihin. Vaikka pidän On a Red Station, Driftingia onnistuneena, joskin hieman verkkaisena tarinana, se ei kuitenkaan minulla nouse Hugo-pienoisromaaniehdokkaiden joukosta parhaaksi lukukokemukseksi. Sandersonin The Emperor’s Soul pitää yhä ykkössijaa.

Hugo-ehdokkaat 2011: pitkät novellit

Pitkien novellien kategoriassa Hugo-palkinnosta kilpailee viisi ehdokasta:

Sean McMullen: Eight Miles

Harold Parkes on epäonninen tiedemies ja keksijä, joka joutuu rahoittamaan elämistään lennättämällä eksoottisia kokemuksia kaipaavia rikkaita kuumailmapallolla. Lordi Gainsley osoittautuu epätavalliseksi asiakkaaksi. Hän tuo mukanaan Angelican, ihmisketun, ja on valmis maksamaan suuriakin summia, jotta Parkes veisi heidät 8 mailin korkeuteen. Hän nimittäin uskoo, että apaattinen Angelica muuttuu korkeuksissa aktiiviseksi. Vuoteen 1840 sijoittuvassa steampunk-tarinassa kuvaillaan ajoittain yksityiskohtaisestikin kuumailmapalloilun ja sen aikaisten uusien keksintöjen ja ideoiden saloja. Ripaus alien-science fictionia vie tarinan uusiin sfääreihin ja valitettavasti saa aikaiseksi niin suuren eron alkuosan ja loppuosan tasossa, että kokonaisuus tuntuu hieman epätasapainoiselta. Eight Miles on sen verran sujuvasti kirjoitettu, että novellia on miellyttävä lukea, varsinkin alku kutkutti uteliaisuutta hyvinkin. Siinä ei kuitenkaan ole ainesta Hugo-voittajaksi minun mielestä. Eight Milesin voi lukea ilmaiseksi Sean McMullenin kotisivulta. McMullen on Hugo-ehdokkaana ensimmäistä kertaa.

Allen M. Steele: The Emperor of Mars

The Emperor of Mars on tarina Jeff Halbertista, sekatyöläisestä joka pestautuu parempien ansioiden toivossa Marsiin töihin. Pestin alussa hän saa kuulla ikäviä uutisia kotiplaneetalta, mutta ei pääse palaamaan kotiin vielä kuukausiin. Selvitäkseen henkisesti raskaiden uutisten yli Jeff keskittyy NASAn Phoenix-luotaimesta löydettyyn vanhaan dvd-levyyn, jonka mukana ihmiskunta aikoinaan lähetti planeetalle kaikenlaista taiteeseen ja kirjallisuuteen liittyvää Mars-materiaalia. Jeff uppoutuu materiaaliin vähän liiankin kanssa. Vaikka tapahtumaympäristö on toisella planeetalla ja tulevaisuudessa, The Emperor of Mars on ennen kaikkea henkinen selviytymistarina. Se voisi tapahtua ihan Maan oloissakin. Steele ujuttaa novelliinsa joukon tunnettuja kirjailijoita ja heidän Mars-tarinoitaan, kuten Edgar Rice Burroughsin, Roger Zelaznyn ja Arthur C. Clarken, mutta niiden mainitseminen ei pelasta tätä novellia. The Emperor of Mars on ihan kiva välipalajuttu, mutta mitään mullistavaa siinä ei ole. Juoni on vähän kökkö ja loppukaan ei ole mitenkään omaperäinen. Ei minun Hugo-listani kärkisijoille. Allen M. Steele on kahdeksatta kertaa Hugo-ehdokkaana ja pari voittoakin on heltinyt. The Emperor of Marsin voi lukea ilmaiseksi Steelen kotisivulta.

Aliette de Bodard: The Jaguar House, in Shadow

The Jaguar House, in Shadow on Meksikoon sijoittuva vaihtoehtohistoriatarina, jossa uusi hallitsija on tuhonnut vanhojen sukujen ritarikunnat niiden vastustaessa hänen valtaannousua. Jaguar House on kuitenkin säilynyt, mutta ei ehyenä. Entiset ystävykset Onalli ja Xochitl ovat vastarintalaisia, kun taas Tecipiani on päättänyt tehdä yhteistyötä valtaapitävien kanssa ja näin pelastanut suvun yleensäkin tuholta. Tarina alkaa nykyhetkestä, mutta se avautuu menneisyyden muistojen kautta. The Jaguar House, in Shadow -novelliin oli vaikea päästä sisälle, enkä saanut selvää mikä tarinan varsinainen pointti on. Tarina on sekoitus modernia teknologiaa ja vanhoja uskomuksia, uhrautumista sen puolesta minkä uskoo oikeaksi. Lukiessa tuli tunne, että oli hypännyt kertomukseen mukaan keskenkaiken ja jotain olennaista oli jo mennyt ohi. Energia ei kuitenkaan riittänyt uudelleenlukemiseen, eikä novelli muutenkaan sytyttänyt minua niin paljoa, että olisin edes halunnut. Kirjailijalle pisteitä asteekkien kulttuurin ja ajatusmaailman hyödyntämisestä. Bodard on Hugo-ehdokkaana ensimmäistä kertaa. The Jaguar House, in Shadow'n voi lukea Aliette de Bodardin kotisivulta.

James Patrick Kelly: Plus or Minus

Mariska on 15-vuotias kloonityttö pitkällä avaruusmatkapestillä 2100-luvun jälkipuoliskolla. Hän pestautui parhaat päivänsä nähneelle Shining Legendille, koska halusi päästä eroon äidistään, jonka kanssa hän ei tule toimeen. Ongelmia on myös aluksella, jossa erityisesti esimies Beep aiheuttaa harmia, eikä muutkaan tunnu arvostavan häntä. Mariska on turhautunut, mutta ei muutakaan voi kuin tehdä työnsä ja odottaa matkan päättymistä, jotta pääsee takaisin kotiinsa Kuuhun. Kun aluksella sattuu onnettomuus ja alkaa kamppailu eloonjäämisestä, todelliset luonteet ja lahjat paljastuvat. Plus or Minus on tyyliltään nuorille suunnattu. Kertomus pyrkii vetoamaan tunteisiin ja pelkistää henkilöhahmoja. Tarina on kuitenkin kiinnostava, loppuratkaisuun liittyvästä harmittavasta virheestä huolimatta. Plus or Minus ei tarjoa paljoa haastetta lukijalle, mutta viihdyttävä se on. Kellyllä on tämän vuotisten pitkien novellien ehdokkaista eniten aiempia Hugo-ehdokkuuksia ja pari voittoakin. Plus or Minuksen voi lukea ilmaiseksi pdf:nä Asimov'sin sivulta.

Eric James Stone: That Leviathan, Whom Thou Hast Made

That Leviathan, Whom Thou Hast Made -novellissa ihminen on kohdannut maan ulkopuolista älyllistä elämää ja kuten Maassakin, myös avaruudessa on ihmiskunnalla tarve levittää ilosanomaa. Tällä kertaa asialla on Myöhempien aikojen pyhien liike eli mormonit. Naispuoleista treffikaveria kaipaileva mormonipappi Harry Stein Sol Central Stationilla törmää seurakuntaansa liittyneen avaruusolion moraaliseen ongelmaan ja haluaa että ongelma ymmärretään ja poistetaan avaruusolioiden keskuudesta, sillä nyt se tuntuu olevan hyväksyttävää. Harryn uskonnollisille näkemyksille vastapainona on solcetologi (suom?) tohtori Juanita Merced, joka tutkii kolme sukupuolta omaavia avaruusolioita, eikä halua Harryn sekoittavan kuvioita. Harry joutuu kohtaamaan alienien vanhimman, joka ilmoittaa olevansa itse jumala. Tarinan aihe on mielenkiintoinen, mutta mormoniuskon esilletuomistapa tökki. Yritin asettaa uskontokunnan sijalle toisen, koska arvelin että asenteeni saattaisi vaikuttaa tuntemuksiini. En siltikään pystynyt pitämään sisällöstä. Monissa science fiction tarinoissa on erilaisia uskontokuntia edustettuina, mutta en halua lukea tarinaa, jossa minulle tulee tunne, että minun pitäisi hyväksyä ohessa jokin uskonnollinen aate. Stonen kirjoitustyyli on sujuva ja kevytotteinen. Sen puolesta tarinaa on helppo lukea. Hahmot sen sijaan ovat yksinkertaistettuja ja mielikuvituksettomia. Eric James Stone on ensimmäistä kertaa Hugo-ehdokkaana. Tarina voitti vasta Nebula-palkinnon ja sen voi lukea ilmaiseksi Stonen kotisivulta.

***

Pitkien novellien kategoriassa ei ollut tänä vuonna yhtäkään sellaista kirjoitusta, joka olisi noussut ylitse muiden ja yleensäkään erityisemmin innostanut. Kaikki novellit ovat minulle kutakuinkin yhdentekeviä. Enpä ole varma haluanko Hugoa näistä yhdellekään.