tiistai 28. helmikuuta 2017

J.K. Rowling: Quidditch Through the Ages

Kuten Fantastic Beasts and Where to Find Them (arvostelu), myös Quidditch Through the Ages julkaistiin hyväntekeväisyyskirjana vuonna 2001, tällä kertaa kuvitteellisen kirjailijan Kennilworthy Whispin kirjoittamana. Kyseessä on todellisuudessa tietenkin J.K. Rowling. Jaana Kaparin suomentama Huispaus kautta aikojen ilmestyi samana vuonna, kirjoittajana Rauniolinnu Sipis.  

Quidditch Through the Ages on Tylypahkan taikakoulun ja siten Harry Potterin oppikirja, jossa käydään läpi velhojen lempiurheilulajin huispauksen synnyn historiaa sekä lajin välineiden kehitystä kautta aikain nykyiseen muotoonsa. Myös lajin säännöt ovat tiukentuneet, sillä jossain vaiheessa sääntöjen rikkominen oli sekin omaa huvia, ja aiheutti hieman ongelmia. Kirjassa esitellään myös lukuisa joukko Britteinsaarten huispausjoukkueita.

Kirjan aloittaa jälleen kerran Albus Dumbledoren esipuhe, josta ote:
“All that remains is for me to thank you for supporting Comic relief U. K. and to peg Muggles not to try playing Quidditch at home; it is, of course, an entirely fictional sport and nobody really plays it. May I also take this opportunity to wish Puddlemere United the best of luck next season.”
Niinpä niin. Huispaus on tullut meidän jästienkin joukkoon, sanoi Dumbledore mitä tahansa, ja lajissa on pelattu maailmanmestaruuskisojakin, jossa mestaruustitteliä pitää hallussa tällä hetkellä Australia (2016). Tietenkään jästit ei pelaa peliä luudilla lentäen ja kultasieppikin on kiinni ihmisessä, joten ihan samasta lajista ei ole kyse. Me jästit vain kopioimme, kun olemme saaneet käsiimme velhomaailman opuksen, josta ottaa mallia.

Rowlingin humoristinen tyyli puree loistavasti, kun hän kertoo luutamallien kehityksen ja kuinka Ruotsissa pelatusta luutapelin ja muiden eri maiden muunnosten kautta syntyi Queerditch Marshin peli, joka johti nykyhuispaukseen. Alun perin kultasieppinä on ollut elävä otus, josta sittemmin ymmärrettävistä syistä tuli suojeltu eläinlaji. Myös maalien muoto on muuttunut korimallisista nykyisiin kuusitoistametrisiin tolppiin. Tämä herätti aikoinaan suurtakin vastustusta.


Enpä osaa sanoa, onko minulla kirjassa kuvatuista britti- ja irkkujoukkueista erityistä suosikkiani, mutta hieman kadehdin, että esim. norjalaisten Karasjok Kites tulee mainituksi, eikä esim. Rovaniemi Ravens (ai, miten niin ei ole sellaista joukkuetta?). Kun luin Harry Potter -kirjoja ensimmäistä kertaa, en ollut ihan ihastunut urheilulajiin, jota pelattiin pitkin vuotta, mutta jotenkin kasvoin siihen kiinni tämän pienen kirjasen ansiosta ja varsinkin viime vuoden uusintalukukirjojen kohdalla nautin huispauksen kuvauksesta täysin.

Quidditch Through the Ages on hauska ja nokkela pikkukirjanen, lukipa sen englanniksi tai suomeksi. Se syventää osaltaan Potterversumia. Suosittelen ehdottomasti.

PS: Googlasin huvikseni kultasiepin ja ilokseni huomasin, että Harry Potterin huispaus on jättänyt jälkensä Suomessakin jästeihin, sillä ravihevosten joukosta löytyy heppa nimeltä Kultasieppi.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Juha Jyrkäs: Ouramoinen

Kun Reader, why did I marry him -blogissa alkoi itsenäisyyden ajan suomalaisten runojen haaste, mietin kuumeisesti, että kai nyt blogilleni uskollisena löytäisin jostain suomalaisia spefirunoja osallistuakseni haasteeseen. Hakutulokset eivät paljoa ilahduttaneet, mutta sitten salama välähti ja muistin sähkökanteletta soittavan runomiehen, jonka niin monituista kertaa Finnconissa olen nähnyt. Juha Jyrkäksen Ouramoinen löytyi kirjahyllystä, ja sen voimalla osallistun haasteeseen. Ouramoinen on eeppinen kalevalamittaan kirjoitettu sankarirunoelma, joka julkaistiin vuonna 2014.

Ouramoinen on maineikas soturi, joka kuulee Kultalan valtakunnasta, joka on täynnä rikkauksia. Niinpä hän lähtee etsimään paikkaa ja kohtaa matkallaan muun muassa vihollismieliset Tuonelan hallitsijan Kuramoisen ja Kärhäkän, joiden kanssa hän joutuu taistelemaan, kuin myös Ahdin kauniin tyttären Hetteettären, jonka kanssa hän lemmiskelee. Matkalla Ouramoinen mittelee voimiaan Kouko-jättiläisen kanssa ja joutuu maanaliseen valtakuntaan maahisten luo. Vaan Kultala ei liene se paikka mihin Ouramoinen lopulta asettuu, vaikka viisauden se jättää.

”Ouramoinen on säihkyvä runoelma kaikille heille, joiden sydäntä lähellä ovat Suomen kansan vanhat runot, Beowulf, Paavo Haavikko, Eino Leino, Robert E. Howard ja Manowar!” (takakansitekstiä)
Kalevala on tullut luettua joskus ennen ajanlaskun alkua ja vielä uudemman kerran aikuisena, joten pohjalla oli käsitys miltä Ouramoinen voisi kuulostaa. Miekkaa ja magiaa olen jokusen teoksen lukenut, ja voin sanoa, etten alagenren erityinen ihailija ole. Heavy metal -sanoituksista minulla on jokin käsitys armaalta 80-luvulta ja silloin sanoitukset tuntuivat aika… hölmöiltä. Saatoin kuunnella vääriä kappaleita. Beowulfia olen silmäillyt englanniksi, Eino Leinoa lukenut muutaman kokoelman verran ja Hymyilevästä Apollosta osaan pätkän ulkoa. Paavo Haavikosta tai Manowarista minulla ei ole mitään käsitystä. Että tällaisella kompetenssilla lähdin käymään Ouramoista läpi.

Jyrkäksen sankarirunoelmien kaltaista ei montaa ole tullut nähtyä, varsinkin Suomessa se on yksi todella vähäisistä, jos ei ainoa esikuvansa lisäksi. Niinpä sanoisin, että rohkea veto lähteä moista kirjoittamaan, sillä ennen muinoin julkaistut eepokset ovat klassikoita, joita arvostetaan. Luin Ouramoista ensin rytmittäen, ja sitten hain sisältöä. Kalevalainen kerrontatyyli rullasi varsin hyvin ja tarinan sankari käyttäytyy kuten urhoollisen soturin kuuluukin, ottaen yhteen vihollisen ja vastustajan kanssa, sekä lemmiskellen neitosten sylissä. Positiivisena loppuna on elämäntarinan kerronta ja iän myötä tullut viisaus.

Vaikka Ouramoisen lukeminen sujui sutjakkaasti ja tiedän hyvin sen esikuvien antamat painotukset ja perinteen velvoitteen, joita kunniakkaasti kirjassa sovelletaan, jäin kaipaamaan muuta. Ehkä Suomessa kaivattiin omaa maskuliinista soturieeposta, en minä sillä, etteikö se olisikin paikallaan. Lukijana minulle kuitenkin heräsi kysymys, että kun nyt sellainen kirjoitettiin, niin olisiko se voinut tuoda mukanaan jotain perinteisestä poikkeavaa, kuten vahvan naissoturin tai Ahdin pojan, johon Ouramoinen olisi ihastunut? Kun tämä ajatus pulpahti päähän, jäin siihen junnaamaan, enkä osannut arvostaa niin paljon perinteistä asetelmaa, kuin ehkä olisi pitänyt. Tänä päivänä jos lähdetään uutta luomaan, niin luodaan sitten kunnolla uutta.

En minä sillä näitä ajatuksia esille tuo, etteikö Ouramoinen olisi kelpo luettavaa. Se on. Ja nostan hattua kirjailijalle, joka kykenee tämän kaltaisen eepoksen kirjoittamaan, sillä se vaatii taustaosaamista ja taitoa. Minulta löytyy hyllystäni Jyrkäkseltä sekä Uniaika että Rutaimo, jotka jossain vaiheessa pitkin kevättä ajattelin lukea. Nyt kun Ouramoinen on pois alta, ehkä niihin on helpompi sopeutua.


perjantai 24. helmikuuta 2017

Francis Marion Crawford: Ajattomat aaveet

Francis Marion Crawfordin novellikokoelma tuli odotukseni alle 2013 Finnconin yhteydessä (raportti), kun näin Johanna Vainikaisen työstävän livenä Kalmon hymy -novellin käännöstä. Sittemmin toiseksi kääntäjäksi tuli Laura Nieminen ja kokoelma julkaistiin 2016. Crawfodin novellit julkaistiin alun perin Wandering Ghosts -kokoelmana vuonna 1911 (Uncanny Tales Britanniassa) kirjailijan kuoleman jälkeen, ja tässä netistäkin löytyvästä alkuperäisessä teoksessa oli seitsemän novellia. Kahdeksas liitettiin mukaan myöhemmin ja julkaistiin nimellä The Complete Wandering Ghosts. Suomennos sisältää kaikki kahdeksan novellia julkaisuaikaväliltä 1886-1911.
  • Kalmon hymy (The Dead Smile, 1899)
  • Kirkuva kallo (The Screaming Skull, 1908)
  • Mies yli laidan! (Man Overboard!, 1903)
  • Sillä veressä on elämänvoima (For the Blood is the Life, 1905)
  • Ylävuode (The Upper Berth, 1886)
  • Paratiisin lähteillä (By the Waters of Paradise, 1894)
  • Kummitteleva nukke (The Doll’s Ghost, 1911)
  • Kuninkaan sanansaattaja (The King's Messenger, 1907)
Kalmon hymyssä lordi vie synkän perhesalaisuuden mukanaan hautaan karmean hymyn kera. Kirkuvassa kallossa vanha merikapteeni kertoo edesmenneen lääkärin jäämistöstä löytyneestä oudosti käyttäytyvästä pääkallosta. Mies yli laidan! vie mukanaan merimatkalle, jossa tapahtuu onnettomuus, jolla on synkkiä seuraamuksia. Sillä veressä on elämänvoima kertoo miehestä, joka kertoo pienessä italialaisessa kylässä tapahtuneen tarinan ystävälleen sen jälkeen, kun he ovat katselleet ikkunasta rannan lähistöllä olevaa hautaröykkiötä, jonka päällä kaukaa katsottuna vaikuttaisi makaavan ruumis. Ylävuoteessa laivan matkustan hytissä on sinnikäs ylimääräinen matkustaja. Paratiisin lähteillä kertoo miehestä, joka sukukartanon puutarhassa vesialtaiden ja suihkulähteen keskellä kohtaa salaperäisen neidon. Enteet povaa synkkää tulevaisuutta, mutta sitä vastaan voi olla voimakkaampi voima. Kummittelevassa nukessa lady Gwendolenin pahasti rikkoutunut nukke viedään nukketohtori Pucklerille parannettavaksi, mutta pian sen jälkeen nukkespesialistin oma tytär katoaa ja kummitteleva nukke ilmestyy Pucklerille. Kuninkaan sanansaattajassa illallispöytään saapuu myöhäinen, mutta odotettu vieras.

Crawfordin novellit edustavat lähes poikkeuksetta kauhugenreä, joskin Paratiisin lähteillä on ennemminkin fantasiaa. Kolme ensimmäistä tarinaa ovat jopa pelottavia. Ainoastaan vampyyritarina, Sillä veressä on elämänvoima, hieman onnahtelee, kun en täysin tajunnut miksi kuolleesta naisesta tuli vampyyri eikä esimerkiksi kummitteleva aave, mikä yleensä sopii tällaisissa tapauksissa kuvioon, ja muutenkin tarinan painotuksen vaihtelu häiritsee. Silti varhaiseksi vampyyritarinaksi se käy, vaikka jää kokoelman heikoimmaksi mielestäni. Se ei tarkoita, että tarina on sinänsä erityisesti heikko.

Kaikki tarinat ovat vetävää luettavaa ja kieli vaivatonta. Pidin oikeastaan jokaisesta, sillä ne olivat mutkattomia, populaarisesti isolle yleisölle kirjoitettuja, sen kummemmin briljeeraamatta. Suosikikseni nousi Mies yli laidan!, jossa merimatkan tunnelma oli kohdillaan ja tarinan salaperäisyys loppuratkaisuineen viipyili kertomuksen lopulle saakka. Kirkuvan kallon kertojaäänen tyyli ja loppu olivat erityisen onnistuneita. Kehuttu Ylävuode on aistittavan pelottava, mutta Kuninkaan sanansaattaja tänä päivänä jo ennalta arvattava ja jopa hieman naiivi. Kiinnitin huomiota, että monissa tarinoissa oli meri tai vesi läsnä, vaikka pelkästään kertojan ammatin kautta tai lähellä olevana rannikkona.

Kaiken kaikkiaan Ajattomat aaveet on hieno kokoelma novelleja, kiitokset niistä Vaskikirjoille, joka toi eteen unohduksiin jäänyttä kirjallisuutta yli vuosisadan takaa. Näitä vanhempia kertomuksia lisää. Miten olisi Hope Mirrleesin Lud-in-the-Mist?

Liitän kokoelmallisen novelleja jälleen novellihaasteeseen mukaan, jossa saldoni tämän myötä on nyt 18 novellia.


keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Anne Leinonen: Metsän äiti

Anne Leinosen Metsän äiti on tuore teos, se ilmestyi reilu viikko sitten. Luin esittelytekstin ja tarina alkoi kiinnostaa. Tarkastelin kansikuvaa, ja pidin sitä yhtenä parhaista vähään aikaan nähdyistä. Kansi on pelottava ja kiehtova. Etenkin ylösalaisin oleva Ä-kirjain värisytti. Siinä oli jotain pahaenteistä, ja sitten katse kiinnittyikin sumussa seisovaan hahmoon.

Riina palaa työskentelemään kotiseudulleen Vihainperän kylään, jonka menneisyydessä tapahtunut nuoren naisen murha painaa yhä hänen muistoissaan ja vaikuttaa kylän ilmapiiriin. Murhaaja saatiin kiinni, mutta oliko sittenkään kyseessä oikea henkilö. Riina näkee näkyjä tulevasta ja menneisyydestä, vaan hänelle itselleenkään ei ole selvää mitä ne tarkoittavat. Näkyjen näkeminen on suvun painolasti, hänen seonnut äitinsä liittyy niihin jotenkin. Kyläläiset vaikenevat ja jopa kehottavat Riinaa lähtemään pois. Mutta metsä vaatii kuitenkin sovitusta.

Tarina kulkee pääosin nykyisyydessä, mutta välillä poiketaan menneissä vuosissa, alkaen 1960-luvulta. Päähenkilö Riina on hieman alisuorittaja, joka itsekin arvioi omaa menestymistään. Hyvin inhimillinen hahmo siis. Hänen ja äitinsä välinen suhde korostaa kriittisyyttä, mikä lopulta kuitenkin nostaa esille myös hahmon vahvuuden ja itsenäisyyden. Riinan suku, sen oudot ja metsään vahvasti kiinni olevat naiset ovat kirjan suola, mutta kerronnan tyyli nousi ylitse kaiken muun.

Minua pelotti hemmetisti lukiessani kirjaa. Kirosin itseäni, että menen lukemaan tällaista teosta yötä vasten, mutta kun kerran varhain iltasella aloitin, en voinut sitä lopettaakaan ennen kuin viimeinen lause oli luettu yhden jälkeen yöllä. Metsän äiti yllätti jännittävyydellään. Toki tiesin Leinosen kyvyn pukea asioita tiiviiseen tunnelmaan, joka koskettaa monesti jopa pelkistetyllä tavalla, mutta en osannut odottaa pelkoa. Näin muutama päivä sitten kirjailijan luonnehtivan, että Vihainperässä on jotain twinpeaksmäisyyttä ja täytyy myöntää, että näin kyllä on. En itse ollut aikoinaan kovin innostunut Twin Peaksista, elin voimakkainta ”realismin aikakauttani” juuri silloin, mutta sarja jäi mieleen aika lähtemättömästi ja se oli pelottava. Joten sillä odotuksella voi tähänkin teokseen käydä käsiksi.

Koin huvittavana kuinka ahdistavan tutulta Riinan kotiympäristö tuntui lapsuusmuistojeni pohjalta, lehtipinkat, vaatteet, raanu ja kerniliina muiden mukana, mutta myös positiivisesti luonto, suot, metsät, hiljaiset tiet. Sanat tuntuivat todellisen aistittavilta ja mytologia oli mukana tarinassa saumattomasti, joskin lopun kierre oli sitten uuskummallinen. Voin ongelmitta suositella Metsän äitiä eteenpäin luettavaksi. Vahvatunnelmainen suomalainen kirja. Ja Ä-kirjainkin selittyy.

tiistai 21. helmikuuta 2017

2016 Nebula, Ray Bradbury ja Andre Norton -palkintoehdokkaat

Amerikan science fiction ja fantasia -kirjailijoiden järjestön, SFWA:n valitsemat vuoden 2016 Nebula-, Ray Bradbury ja Andre Norton -palkintoehdokkaat on julkaistu. Voittajat ilmoitetaan 18.-21.5. välisenä aikana SFWAn aktiivisten jäsenten suorittaman äänestyksen jälkeen. Minun lukulistalla ovat N.K. Jemisinin viime vuoden Hugo-voittajan The Fifth Seasonin jatko-osa The Obelisk Gate ja Yoon Ha Leen Ninefox Gambit. Pienoisromaaneista (novella) olen lukenut Kij Johnsonin The Dream-Quest of Vellitt Boe, josta on tulossa arvio blogiini lähiaikoina. Kai Ashante Wilsonin pienoisromaani lopetin kesken. Jatkan sen loppuun vain, jos se päätyy Hugo-ehdokkaaksi. Listan jälkeen vielä muutama kommentti Bradbury- ja Norton-ehdokkaista.

Romaani
  • All the Birds in the Sky, Charlie Jane Anders
  • Borderline, Mishell Baker
  • The Obelisk Gate, N.K. Jemisin
  • Ninefox Gambit,Yoon Ha Lee
  • Everfair, Nisi Shawl

Pienoisromaani
  • Runtime, S.B. Divya
  • The Dream-Quest of Vellitt Boe, Kij Johnson (arvostelu)
  • The Ballad of Black Tom, Victor LaValle
  • Every Heart a Doorway, Seanan McGuire
  • “The Liar”, John P. Murphy
  • A Taste of Honey, Kai Ashante Wilson

Pitkä novelli
  • “The Long Fall Up”, William Ledbetter
  • “Sooner or Later Everything Falls Into the Sea”, Sarah Pinsker
  • “Red in Tooth and Cog”, Cat Rambo
  • “Blood Grains Speak Through Memories”, Jason Sanford
  • The Jewel and Her Lapidary, Fran Wilde
  • “You’ll Surely Drown Here If You Stay”, Alyssa Wong

Novelli
  • “Our Talons Can Crush Galaxies”, Brooke Bolander
  • “Seasons of Glass and Iron”, Amal El-Mohtar
  • “Sabbath Wine”, Barbara Krasnoff
  • “Things With Beards”, Sam J. Miller
  • “This Is Not a Wardrobe Door”, A. Merc Rustad
  • “A Fist of Permutations in Lightning and Wildflowers”, Alyssa Wong
  • “Welcome to the Medical Clinic at the Interplanetary Relay Station│Hours Since the Last Patient Death: 0”, Caroline M. Yoachim

Ray Bradbury -palkinto draamamuotoiselle esitykselle
  • Arrival, Directed by Denis Villeneuve
  • Doctor Strange, Directed by Scott Derrickson
  • Kubo and the Two Strings, Directed by Travis Knight
  • Rogue One: A Star Wars Story, Directed by Gareth Edwards
  • Westworld: ‘‘The Bicameral Mind’’, Directed by Jonathan Nolan
  • Zootopia, Directed by Byron Howard, Rich Moore, & Jared Bush

Andre Norton -palkinto nuorille aikuisille suunnatulle science fictionille tai fantasialle
  • The Girl Who Drank the Moon, Kelly Barnhill
  • The Star-Touched Queen, Roshani Chokshi
  • The Lie Tree, Frances Hardinge
  • Arabella of Mars, David D. Levine
  • Railhead, Philip Reeve
  • Rocks Fall, Everyone Dies, Lindsay Ribar
  • The Evil Wizard Smallbone, Delia Sherman

Bradbury-ehdokkaista olen nähnyt kaikki muut paitsi Kubon ja Zootopian. En juurikaan näe animaatioita ennen kuin siihen on mahdollisuus ilman dubbausta. Paikkakunnallani ei aina ole. Norton-palkinnoissa on monta houkuttelevaa kirjaa, joihinkin saatan tarttua jossain vaiheessa.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Beth Lewis: Suden tie

Beth Lewisin esikoiskirja The Wolf Road julkaistiin 2016. Suomennos Suden tie tuli markkinoille nopsasti saman vuoden viimeisinä päivinä, virallinen ilmestymisvuosi on kuitenkin 2017. Minä ostin ja luin ekirjaversion.

Elkan vanhemmat lähtivät pohjoiseen etsimään vaurautta kullankaivuusta ja tyttö jäi mummonsa hoiviin metsäisen laakson keskellä sijaitsevaan röttelöön. Mummon ollessa pieni tapahtui Iso hiton typeryys, tuhoisa sota, joka jätti jälkeensä saastuneita alueita ja kaupunkien tuhoutumista. Elämästä oli muodostunut sen jälkeen kamppailua, jota muuttuneet sääilmiöt hirmu-ukkosineen ryydittivät. Yhden ukkosen aikana 7-vuotias Elka kadottaa mummonsa ja menettää kotinsa, kunnes tuntematon mies ottaa hänet hoiviinsa. Ansastaja opettaa hänelle kaiken metsästyksestä ja selviytymisestä, kunnes vuosikymmenen jälkeen Elkalle alkaa paljastua kasvatti-isänsä todellinen luonne ja hän lähtee kohti pohjoista etsimään vanhempiansa. Vaan ansastaja lähtee hänen kintereilleen ja perässä seuraa rauhantuomari Jennifer Lyon, jolla on kana kynittävä molempien kanssa. Matka ei paljasta ainoastaan millainen maailma ja ihmiskunta Elkan on kohdattava, vaan avaa totuuden myös hänen omasta sisimmästään.

Suden tien alku vaatii hieman totuttelua, mutta varsin nopeasti kun tekstin puhekielen tyyliin pääsee sisälle, se imaisee mukaansa tiukasti. Luin kirjan yhdeltä istumalta. Tarina on synkän post-apokalyptinen ja väkivaltainen. Kielenkäyttö on ajoittain ronskia, mutta se istuu maailman luonteeseen täydellisesti. Hahmoja leimaa syvä epäluulo toisia kohtaan, kuka tahansa voi aiheuttaa ongelmia tai pahaa. Ihmiset eivät ole mustavalkoisia ja selviytymisen tarve saa pohjimmiltaan hyvätkin tekemään asioita, joista on parempi vaieta. Elka on naiivi, kuin suden pentu, joka kasvaa tarinan myötä. Olen kuitenkin iloinen, ettei hän missään vaiheessa saavuta kuitenkaan päätepistettä, se olisi liian yksinkertaista.

Lewisin hahmot ovat pitkälti ympäröivän dystopisen maailman pölyjen, tuulten, hiilen ja pakkasen karaisemia. Naiset ovat kovia olosuhteiden ja työn muovaamia, mutta heistä löytyy myös välittämistä ja pehmeyttä. Minua kirjassa nimenomaan viehättää useat naiset, jotka ovat moniulotteisia samalla tavoin kuin usein miehiä kirjoissa kuvataan, he johtavat toimintaa. He ovat aidosti selviytyjiä omillaan, jopa yksinäisiä susia. Lewisin kuvaama maailma on raaka, kylmä ja vaativa, grimdark-Abercrombien tyyliin, mutta samalla siinä on kauneutta villieläimineen ja myrskyineen. Kirja ei ole kovinkaan pitkä, joten kerronta on tiivistä ja paikoin ehkä edetään liiankin pitkin askelin eteenpäin, mutta juoni on koko matkan ehyt. Elkan sisään pääsee hyvin, ja sivuhahmoistakin ehtii tulla hyvä käsitys.

Ehkä hieman arveluttavaa on kultabuumin syntyminen sodan seurauksena syntyneiden paljastumien vuoksi, mutta jos jättää realismin taustalle, niin voi nauttia jopa 1800-luvun Klondiken kultaryntäyksen mieleen tuovasta tunnelmasta. Kovin ne vanhat valokuvat röttelöityvistä ja buumin jälkeen supistuneista kaupungeista tuli mieleeni jossain vaiheessa. Suden tiessä ei ehkä ole klassikon aineksia, kuten Cormac McCarthyn Tiessä (arvostelu), vaikka siinä ehkä vaikutteita kirjasta jonkin verran onkin, mutta ehdottomasti suosittelen lukukokemusta. Tätä kirjaa voisi harkita nimettäväksi myös Hugo-ehdokkaaksi tai Beth Lewisia John W. Campbell-ehdokkaaksi.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

2016 BSFA-palkintoehdokkaat julkistettu

British Science Fiction Associationin BSFA-palkintojen tämän vuotinen ehdokaslista on julkistettu. Kategorioiden voittajat valitaan yhdistyksen jäsenten ja Easterconiin osallistujien voimin ja tulokset julkistetaan huhtikuussa Easterconissa Birminghamissa.

Paras romaani
  • Chris Beckett – Daughter of Eden (Gollancz)
  • Becky Chambers – A Closed and Common Orbit (Hodder & Stoughton)
  • Dave Hutchinson – Europe in Winter (Solaris)
  • Tricia Sullivan – Occupy Me (Gollancz)
  • Nick Wood – Azanian Bridges (NewCon Press)

Paras novelli
  • Malcolm Devlin – The End of Hope Street (Interzone #266)
  • Jaine Fenn – Liberty Bird (Now We Are Ten, NewCon Press)
  • Una McCormack – Taking Flight (Crises and Conflicts, NewCon Press)
  • Helen Oyeyemi – Presence (What is Not Yours is Not Yours, Picador)
  • Tade Thompson – The Apologists (Interzone #266)
  • Aliya Whiteley – The Arrival of Missives (Unsung Stories)

Tietoteokset

Paras taidetuotos

Romaanilistalla on tuttuja nimiä, joihin en tosin itse ole liiemmälti tutustunut. Ehkä jonain päivänä. Jos teokset kestää vuosien odottelun.

lauantai 18. helmikuuta 2017

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Johanna Sinisalon kirjoja ei ole tullut luetuksi viime vuosina, ne kun eivät pääsääntöisesti löydy ekirjoina ja vuonna 2013 julkaistu Auringon ydinkin piti hankkia paperikirjana luettavaksi. Kirja on ajankohtainen monessakin mielessä, mutta erityisesti siksi, että se julkaistiin 2016 englanniksi (The Core of the Sun) ja on ollut laajan kielialueen spefilukemistoissa suosituslistoilla. Viimeksi mm. tarjolla Arthur C. Clarke -ehdokkaaksi (kustantajan tai tekijän nimeämä). Minä luin kirjan Hugo-nimeämistä ajatellen, halusin arvioida nimeänkö kirjan suomalaisena teoksena omaksi ehdokkaakseni. Paljastan heti kättelyssä, että Auringon ydin tulee olemaan minun listallani.

Tarinassa eletään todellisuuden nykyhetkiä, mutta vaihtoehtoisessa Suomessa, joka 1800-luvulta lähtien on kehittynyt eri suuntaan. Suomi on suljettu valtio, Eusistokraattinen tasavalta, jossa noudatetaan tiukasti yhteiskuntarauhaa ja kansanterveyttä edistävää pakkopolitiikkaa. Riippuvuutta aiheuttavat nautintoaineet, kuten alkoholi ja kahvi on kielletty, mutta seksi sen sijaan helposti saatavissa. Naiset on jalostettu feminaisiksi, eloiksi, joiden tärkein tehtävä on mies, koti ja perhe. Syntymässään ihannerodusta poikkeavia naisia kutsutaan morlokeiksi. Miehet ovat maskoja tai poikkeavasti miinus-miehiä. Suomen rajojen ulkopuolelta kuuluu huhuja toisenlaisesta vapaasta maailmasta, josta ei tiedä onko tarua vai totta. Rajojen yli vuotaa läpi vielä myös yhtä nautintoainetta, chiliä. Kirjan päähenkilö Vanna on kapsu, chilin kapsaisiiniin koukussa oleva eloi-naisen näköinen morlokki, jonka miesystävä Jere toimii kapsaisiinin diilerinä. Vannan ja hänen aidon eloi-sisarensa Mannan kohtalot ovat kirjan pääjuonilinja, kapinallinen täydellistä chiliä kehittävä uskontokunta on poikkijuoni ja chili tarinan ydin.

Vuonna 2017, kun amerikkalaiset ostavat Margaret Atwoodin Orjattaresi (arvostelu) ja George Orwellin 1984 -kirjojen painoksia loppuun, Sinisalon Auringon ydin on myös ajanhermolla. Kirjassa on molemmista klassikoista teemoja, naisen alistettu asema ja valvontayhteiskunta etunenässä. Kun tähän lisää vielä H.G. Wellsin Aikakoneen (arvostelu) rodulliset ja luokkaerot kohdistettuna naiseen, on kasassa aineksia, jotka Sinisalo taitavasti kutoo vaikuttavaksi dystopiaksi ja omaääniseksi vaihtoehtohistoriaksi. Yksityiskohtaiset kuvaukset feminaisen kasvatuksesta ja elämästä antavat kuvan ylellisyyden valepukuun puetusta orjuudesta, perusasetelmasta, jonka Atwood esittää karummassa muodossa. Silti myös Auringon ytimen Vannan kirjeissä keriytyy auki pikkuhiljaa ja salakavalasti kaiken karmeus. Esimerkiksi naisten ja koirien koulutuksen ja jalostuksen vertailu, sterilisaatiokäytäntöjä myöten, on jokseenkin ällistyttävää luettavaa. Tarina ei ole kuitenkaan ilman toivoa ja chili näyttelee siinä suurta osaa.

En ole chilin erityinen ystävä, mutta ryhdyn sen kanssa tekemisiin aina silloin tällöin. Auringon ydin toimii erittäin voimakkaasti katalyyttina ryhtymiseen. Kirjaa lukiessa tulee vastustamaton halu chilipitoiseen ruokailuun. Perusjalapeñokin käy paremman puutteesta. Tarinan suola on kuvaileva kieli, Vannan kellarikokemukset ja erilaiset aistikuvaukset ihmisten reaktioista ovat erityisesti loistavia. Ihastelin niitä paljon. Saan usein kirjoja lukiessani visuaalisia mielikuvia, mutta Sinisalon teksti toi maku- ja hajuaistin mielikuvat voimakkaasti esille. Se on kohtalaisen harvinaista ja tervetullutta. Nykyisen teknologian läsnäolottomuus ei erityisesti korostu tarinassa, vaikka kirjailija tuo sen esille. Jälkeenpäin miettiessäni koin kirjan maailman tunnelman olevan jokseenkin seiskytlukulainen. Kirjassa on myös satiiria, joka tulee mm. mainosten ja kouluesseiden kautta parhaiten esille. En ole aivan tyytyväinen tarinan shamanismi-touhuiluun, se jotenkin ampuu yli tarinakehyksestä. Loppu on kuitenkin jännittävä ja langat pysyy hyppysissä sen verran hienosti, että heilautan tosiaan kirjan omalle Hugo-nimeämislistalle.

Epäilen, että aika moni suomalainen nimeää Auringon ytimen listalleen, mutta entä muu maailma ja etenkin amerikkalaiset. Guuglasin hieman miten kirja on otettu vastaan, ja useimmat lehti- ja blogiarvostelut ovat positiivisia. Kaikki vertaa kirjaa Atwoodin Orjattareesi. Muutama normilukija pitää loppua omituisena, ja ymmärrän sen itsekin. On vaikea sanoa, miten kirja on tavoittanut kansainvälisen fandomin, mutta toivossa on hyvä elää.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Ystävänpäivän lukumaraton 2017 - päivittyvä kooste

On jälleen Ystävänpäivän lukumaratonin aika. Tänä vuonna Ystävänpäivä sijoittuu arkeen, eikä se näin töissäkäyvälle oikein sovi maratoniin, joten onneksi on mahdollisuus toteuttaa lukupyrähdys jo nyt viikonloppuna. Tänä vuonna lukumaratonia emännöi Tuntematon lukija -blogi ja säännöt on perinteiset 24 tuntia lukemista, sisältäen tauot ja luettu sivumäärä ja luetut teokset ylös.


Tämä on minun päivittyvä maratonpostaus ja maraton alkaa nyt! Suunnitelmien mukaan keskityn ehkä pelkästään kotimaiseen luettavaan tällä kertaan, mutta katsotaan miltä tuntuu matkan varrella.

11.2. klo 15:00 Aloitan Johanna Sinisalon Auringon ydin -kirjalla. Jonottamassa on Juha Jyrkäksen Ouramoinen.


klo 17:42 Luettuna 90 sivua. Lukemisen alku ei käynnistynyt niin sujuvasti kuin toivoin, mutta Sinisalon teos tempasi kyllä mukaansa edetessään. Jatkan.

klo 19:22 Vaikka olen vasta puolessa välissä Sinisalon kirjaa, tiedän nimeäväni tämän omaksi Hugo-ehdokkaaksi. 

klo 20:13 Chilipitoinen iltaruoka syöty. Jatkan.

klo 22:49 Auringon ydin yhä menossa. Loppu häämöttää.

12.2. klo 00:30 Auringon ydin on luettuna. Sivuja kertynyt yhteensä 340. Kannatti käyttää aikaa tähän tekstiin. Jatkan Ouramoisella.

klo 02:42 Ouramoinen luettu. Sivumäärä yhteensä tähän mennessä 500. Siirryn hetkeksi kesken olevan teoksen pariin eli jatkan Gene Wolfen The Castle of the Otterin lukemista alkaen sivulta 19.


klo 05:22 The Castle of the Otter valmis. Luettuja sivuja 594. Jatkan Sofia Samatarin The Winged Histories -kirjaa sivulta 60 alkaen.

klo 09:13 Otin pienet nokoset. Sitä ennen sivuja ehti kertyä 25 lisää eli luettujen määrä tällä hetkellä 619. Jatkan Samatarilla.

klo 10:31 The Winged Histories eteni 33 sivua. Kokonaissivumäärä   652. Koska keskittymiskyky hieman heikkenee väsymyksen myötä, siirryn takaisin suomenkieliseen tekstiin ja Francis  Marion Crawfordin Ajattomat aaveet -novellien pariin.

klo 12:21 Kalmon hymy ja Kirkuva kallo -novellit luettu. Vetäviä kauhujuttuja 50 sivun verran (702 yhteensä luettuna). Jatkan.


klo 15:00 Mies yli laidan!, Sillä veressä on elämänvoima ja Ylävuode -novellit luettu ja Paratiisin lähteillä -novelli aloitettu. Yhteensä lukumaratonin saldo on 773 sivua.

Luetut teokset:
Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Juha Jyrkäs: Ouramoinen
Gene Wolfe: The Castle of the Otter (osa)
Sofia Samatar: The Winged Histories (osa)
Francis Marion Crawford: Ajattomat aaveet (osa)

Meni aika rutiinilla tämä lukumaraton, mutta lukeminen kannattaa aina, ja yhteisöllinen maraton antaa hyvän hetken keskittyä siihen. Kesällä varmaankin seuraava hubailu.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Gene Wolfe: Autarkin linnoitus

Gene Wolfen Uuden auringon kirja -sarja ei päästänyt minua helpolla. Pidin edellisestä osasta paljon, se oli paras siihen mennessä ilmestyneistä ja paljon kysymyksiä jäi auki viimeiseen kirjaan. Autarkin linnoitus (The Citadel of the Autarch, 1983) julkaistiin suomeksi 2016.

Viimeisessä osassa Severian ajautuu mukaan ascialaisten sotilaiden ja kansainyhteisön armeijojen väliseen sotaan ja haavoittumisten ja matkanteon keskellä Severian kohtaa vanhoja tuttuja ja tapahtumat menneestä palaa kietomaan nykyisyyyden ja tulevaisuuden yhdeksi vyyhdeksi. Autarkin linnoitus sisältää symboliikkaa, filosofiaa ja juonikuvioita, joista laajin on aikatasossakin mittava. Eri aikakaudet sekoittuvat keskenään ja Severianin kohtalo on kauan sitten lukkoonlyöty.

En tiedä. Tämän kirjan tai koko sarjan kohdalla minun on sanottava, etten tiedä mitä ajatella. Koko sarjan matkan ajan olen ihastellut joitain kohtia ja edellinen kirja, Liktorin miekka, oli kerrassaan hieno teos. Autarkin linnoitus oli mielenkiintoinen päätös tarinalle ja uppouduin mukaan pääsääntöisesti, mutta sitten kirjassa kuvattu käänne Severianin muuttumisessa pudotti minut kyydistä. Ymmärsin teknisesti, mutta en merkityksellisesti. Epäilin aiempien osien kohdalla, että kiinnitin huomiota yksityiskohtiin, joista en osannut sanoa olivatko ne tärkeitä vai ei. Ne olivat, mutta en silti oikein saanut kiinni siitä valtavasta hienoudesta, jolla tätä sarjaa on kuvattu.

Gene Wolfen kirjoitustyyli, niin tyylikästä ja älykästä kuin se onkin, ei lopulta lämmitä. Severian ei päässyt sittenkään ihon alle, enkä juurikaan ollut kiinnostunut hänen tai maailman kohtalosta. Haluaisin sanoa, että koin huikean lukuelämyksen kirjasarjan parissa, mutta en yksinkertaisesti kokenut. Tämä ei ollut se sarja, joka olisi iskenyt minuun, vaikka ajoittain lukeminen oli hyvinkin tyydyttävää.

Minulla on Wolfen kirjoittama esseekokoelma sarjan synnystä, nimeltä The Castle of the Otter, jonka aloittelin saatuani Autarkin linnoituksen loppuun. Ehkä se tuo lisänäkemystä sarjan erinomaisuuteen ja kaikkeen mitä en itsestään oivaltanut lukiessa.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...