Lokakuu 2019 luetut #2

Edgar Allan Poe: Kauhutarinoita

Tämä Poen Kauhutarinoita-kirja löytyy 2008 julkaistuna äänikirjana ja on sisällöltään lyhyempi versio kuin 1995 julkaistu samanniminen paperiversio. Äänikirja sisältää novellit: Korppi, William Wilson, Amontillado-tynnyri, Kuilu ja heiluri, Ligeia, Punaisen kuoleman naamio ja Usherin talon häviö. Kaikki nämä olivat ennestään tuttuja muista lukemistani kokoelmista, mutta nyt ensi kertaa kuuntelin luettuna. Olipa formaatti sitten mikä tahansa Poe on mestari, edes lukija ei saanut turmeltua tarinoita, vaikka Korpin tykkään lukea kuitenkin mielummin tekstinä.

Neil Gaiman: Pohjoisen mytologia

Pohjoisen mytologia (2019) oli lukulistallani siitä lähtien, kun se ilmestyi palkintoehdokaslistoille (Norse Mythology, 2017). Suomennos ilmestyi kohtalaisen nopeaa ja vieläpä äänikirjana, joten kuuntelin sen. Useat myytit Odinista, Thorista, Lokista ja Ragnarökistä ovat jo ennestään tuttuja esim. Villy Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho -kirjasta (arvio), mutta Gaiman toi esille uusiakin puolia ja varsin Thor on tässä teoksessa hyvinkin erilainen kuin monissa muissa versioissa. Kiinnostava kirja ja annos huumoria mukana.

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Suomennos ja alkuperäinen teos, Machines Like Me, ilmestyivät molemmat tänä vuonna. McEwan ei ole muistaakseni minulle tuttu kirjailija ennestään, enkä tiennyt mitä odottaa tältä teokselta. Luettuani kirjan, en vieläkään oikein tiedä mitä ajatella siitä. Lähtökohtaisesti vaihtoehtohistoriallinen tarina ihmiskunnasta, jossa voi ostaa itselleen androidin kotikäyttöön, on kiinnostava, vaikkakaan ei kovinkaan kumouksellinen niin kuin kirjaa mainostetaan. Robotithan ovat olleet inhimillisiä jo kauan tarinoissa, kuin androiditkin. En ihan päässyt kiinni miten tarinassa yritettiin pohtia mikä tekee ihmisestä ihmisen. Tästä aiheesta on parempiakin versioita kehitetty aiemmin. Hahmot olivat mielestäni tylsiä, joten kirja jäi vain ”tulipahan kuunneltua” tasolle.

V. E. Schwab: Tummenevat varjot

Luin kesällä Schwabin Magian syvempi sävyn (arvio), joka aloitti Shades of Magic -trilogian. Uutuusteos Tummenevat varjot (A Gathering of Shadows, 2015) on siis kakkososa. Tämä tarina alkoi sekä hahmollisesti että juonellisesti hieman kliseisesti, mutta Schwab on vetävän kevyt kirjoittaja (oli mukava tavata hänet Dublinin Worldconissa elokuussa), joten lukeminen rullaa. Trilogian toinen osakin on viihdyttävä taikuuskisoineen ja kivoine asuineen, mutta idean omaperäisyys on niin ja näin. Silti Lontoon eri kasvot ja tarinan kehityskaari niiden välillä kiinnostavat niin paljon, että pidin lukemastani. Viimeinen osa kuuluu lukulistalle.

Cixin Liu: Synkkä metsä

Synkkä metsä on Muistoja planeetta maasta -sarjan kakkososa, joka on alun perin ilmestynyt vuonna 2008. Ensimmäinen osa Kolmen kappaleen probleema (arvio) oli varsin kiehtova ja omalaatuinen lukukokemus ja odotin kakkososalta paljon. Odotukset eivät täyttyneet täysin, sillä koin kirjan ajoittain tylsemmäksi ja jaarittelevammaksi. Varsinkin päähenkilö Luo Ji on lähes sietämätön välillä. Ajoittain tarina taas etenee ja jännite kasvaa, joten kokonaisuus jäi plussan puolelle. Täytyy sanoa, että Liun tyyli on kuitenkin hyvin kiinalainen, ja länsimaiseen scifiin tottuneena tässä kerrontatavassa on oppikoulu käytävänä. Tällä kertaa se oli vaativampaa kuin ensimmäisessä osassa. Viimeinen osa on kuitenkin ehdottomasti lukulistalla.

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

Vuonna 2015 Hugo-palkintoehdokkaiden nimeämisrintamalla kuohui. Sad Puppies ja muut ryhmittymät kampanjoivat omien idealististen näkemysten mukaisia kirjoja ja kirjailijoita ehdokkaaksi ja siinä rytäkässä jäi jalkoihin monta hyvää teosta. Sittemmin äänestysmenettelyä on muutettu, mutta 2015 Cixin Liun The Three-Body Problem pääsi ehdokkaaksi vasta tarkistuksen jälkeen, kun yksi enemmän nimeämisiä saanut teos hylättiin. The Three-Body Problem, joka on alun perin kiinankielinen (三体, sān tǐ, 2006) tuli näin takavasemmalta ehdokkaaksi ja voitti saman tien Hugo-palkinnon – ensimmäisenä käännösteoksena Hugo-historiassa. En silloin saanut luettua kirjaa, mutta heti kun se ilmestyi Rauno Sainion suomennoksena nimellä Kolmen kappaleen probleema, kirja oli ehdoton hankinta. Nyt olen sen myös lukenut.

1960-luvulla Kiinan kulttuurivallankumouksen aikana Ye Wenjie todistaa isänsä kuoleman petturina ja länsimaisen tieteellisen ajattelun kannattajana. Leima jää myös Ye Wenjieen, radioastronomiin, ja hän on vaarassa joutua vankilaan luettuaan vieläpä kielletyn kirjan ihmisen väärinkäytöksistä ja ajattelemattomuudesta luontoa kohtaan. Ye saa kuitenkin vaihtoehtoisesti pestautua töihin armeijan salaiseen tukikohtaan Punaiseen rannikkoon. Siellä syrjäisellä Tutkahuipulla hänelle selviää, että tukikohta on rakennettu maapallon ulkopuolisen älyllisen signaalin löytämiseksi. Lähes neljä vuosikymmentä myöhemmin Wang Miao, nanomateriaaleihin perehtynyt tutkija, kutsutaan sotatoimipalaveriin, koska joukko tunnettuja tiedemaailman huippuja on yhtä-äkkisesti tehnyt itsemurhan. Wangin tehtävä on soluttautua Tieteen rajaseutu –nimiseen organisaatioon ja selvittää mikä merkitys sillä on ollut tutkijoiden kuolemiin. Yen ja Wangin polut kietoutuvat pian toisiinsa maailmassa missä Kiinan poliittinen ilmapiiri ja ihmiskunnan suhtautuminen planeettansa muihin lajeihin tulevat äärimmäisen suuriksi vaikuttimiksi. Virtuaalinen kolmen kappaleen probleeman peli on avainasemassa.

Minulla oli aluksi vaikeuksia päästä tarinaan sisälle. Luin kirjaa noin sata sivua, kunnes päätin, että aloitan alusta. Se kannatti. Kun alku ja tarinan rytmi (ei totuttu angloamerikkalainen) oli kertaalleen tuttu, lähti lukeminen todella käyntiin. Kuten myös tarinakin. Kolmen kappaleen probleema sai ajatukset vilisemään. Sen aatemaailmat ovat tarkoituksella ja todellisuutta vastaavalla tavalla kärjistettyjä, tiede on kovaa matematiikkaa ja fysiikkaa, joka huipentuu todellisen kolmen kappaleen probleeman hallitsemaan kuviteltuun maailmaan. Tarinassa on vastakkainasettelua, joka saa kylmiä väreitä aikaan. Kuten aina ääriajattelussa, jää monet järkiperäiset seikat taka-alalle. Cixin Liun teos ei ole ainoastaan luonnontieteellistä tieteiskirjallisuutta, siinä on monia säikeitä ihmistieteisiin, ihmisen käyttäytymiseen.

Liun kirjassa on hyvin paljon arthurcclarkemaisuutta. Se on parhaimmillaan nokkelaa, kekseliästä, rajoja koettelevaa etsiessään teoreettisesti mahdollista. Minusta kirja on myös pelottava, se pakottaa lukijan miettimään mihin luokkaan kuuluu ja olemmeko niin kädettömiä huolehtimaan omasta planeetasta, että ääriajattelu on oikeutettua. Siinä missä Clarke paikoin tuntui ihannoivan ihmiskunnan ulkopuolista sivilisaatiota, Liu heittää peliin raa'an lauseen, joka saa hätkähtämään: ”Te olette hyönteisiä”. Siinäpä mietit millainen heinäsirkka olet.

Kolmen kappaleen probleemassa pelataan saman nimistä virtuaalipeliä, mitkä osiot ovat mielestäni kiinnostavia ja mielikuvituksellisia, jopa huumorintajuisia. Kaikesta katastrofimaisuudestaan huolimatta, ne kevensivät tarinan kerrontaa kaikkine tunnettuine tiedehahmoineen. Kirjan kovan tieteiskirjallisuuden leiman ei pidä antaa olla esteenä lukemiselle. Kirja on haastava, mutta tarina on erinomainen ja monisäikeinen. Tunnen suurta tarvetta lukea jatkon.

Kolmen kappaleen probleema on ensimmäinen osa Muistoja planeetta Maasta -sarjasta. Sen toinen ja kolmas osa ovat jo ilmestyneet ja Aula Kustannukselta saamani tiedon mukaan kakkososa ilmestyy suomennettunakin näillä näkymin ensi syksynä. Sitä on hyvä odottaa. Laadukasta science fictionia ei julkaista suomeksi liikaa. Kannattaa tarttua kirjaan, suosittelen ehdottomasti. Minulla on vahva tunne, että tässä on seuraava Tähtivaeltaja-palkinnon voittaja.