Katsaus kirjavuoteeni 2014

Tässäpä blogihistoriani kuudes vuosikatsaus. 2014 jäi ensisijassa mieleen vuotena, jolloin tuli luettua vähiten kirjoja sitten vuoden 2009. Kokonaiskirjamääräksi tuli 83 kpl, jolla ylitin kylläkin asettamani tavoitteen (80). Koskapa 80 vaikuttaa kohtalaisen toteutettavalta määrältä, olkoon se ensi vuonnakin laskurissa tavoitelukuna. Kirjoitin blogiini arvion 69 kirjasta, joista yksi oli edellisenä vuonna luettu. Laahaan blogissani hieman jäljessä. Luettujen ja blogiarvioitujen määrät kirjailijan sukupuolen ja kirjan kielen mukaan mukaan näkee alla olevasta grafiikasta. Osan vielä bloggaamattomista arvioin ensi vuoden puolella.



Viime vuonna ero mies- ja naiskirjailijoiden välillä oli hieman alle 10 teosta miesten hyväksi, nyt naisten kirjoittamien kirjojen määrä romahti puoleen edellisvuotisesta määrästä. En usko, että oli mitenkään huono ”naisvuosi” genrekirjallisuudessa, miesten kirjoittamia teoksia on yksinkertaisesti tarjolla/näkyvillä vain enemmän, ja jos en kiinnitä huomiota valintoihin, otanta on tätä luokkaa.

Suomenkielisten teosten suurempi määrä on riippuvainen lukemiseen käytettävän ajan vähyydestä. Tulee valittua helpommin ja nopeammin luettavia suomenkielisiä teoksia, kun lukemiselle ei ole paljoa aikaa. Tätä tukee vuoden 2009 tilastot, jolloin luin kohtalaisen vähän kirjoja (63) ja se on samaten vuosi, jolloin luin suomenkielisiä enemmän kuin englanninkielisiä. Muina tilastovuosina tilanne on ollut päinvastainen. Varsinaisesti suomalaisia kirjailijoita luettujen joukkoon mahtui 7 + yhden antologian useat novellikirjoittajat.

Lukuformaatissa on tapahtunut yksi suurempi pudotus, nimittäin englanninkielisiä paperikirjoja tulee luettua enää todella vähän; koko vuoden aikana vain kolme. Mikä tietenkin johtuu siitä, että lähes kaikki, jopa vanhatkin englanninkieliset saa jo ekirjoina (mikä näkyy englanninkielisten ekirjojen osuuden hienoisena kasvuna jälleen). Samaa ei voi sanoa suomenkielisistä/käännöskirjoista, joten siksipä suomiprintti porskuttelee vielä menemään tilastoissa. Suomalaisten ekirjojen suhteellinen määrä hieman väheni edellisvuodesta, mutta se lienee normaalia vuosittaista heilahtelua. Juuri muutama päivä sitten uutisissa kerrottiin ekirjojen myynnin lähes tuplaantuneen Suomessa tänä vuonna. Jospa kustantajat uskaltaisivat julkaista nyt enemmänkin genrekäännöksiä sähköisinä, ettei tarvi paperisia ostaa. Tulevaisuus on toivon mukaan valoisa. Kun harrastaa yhteenlaskua, niin fifty-fifty on menneet siis paperiset ja sähköiset armon vuonna 2014.



Luin kirjoja kymmeneltä eri vuosikymmeneltä ja käännöksiäkin seitsemältä, sekä tietysti 1800-luvulta muutaman teoksen, joiden vuosikymmentä en sen kummemmin erittele. Entiseen tapaan katsausvuoden julkaisuille on omat palkit, minkä mukaan 2014 julkaistuja kirjoja on ollut lukulistalla 26 kpl ja käännöksinä luettuja 6. Kutakuinkin samalla tasolla mennään viimevuotiseen nähden. Kuluvan vuosikymmenen teokset hallitsevat lukuvalintoja, kuten ennenkin.


Elokuussa tuli luettua eniten kirjoja (13) ja lokakuussa vähiten (2). Keskimäärin luin 6,9 kirjaa/kk. Kirjoja tuli kylläkin ostettua reippaasti enemmän kuin mitä ehti lukemaan (yli 200), mutta onhan se kiva, ettei lukemiset ainakaan pääse milloinkaan loppumaan. Luetuista kirjoista 20 % lainasin kirjastosta, muut olivat ostettuja.

Lukemani kirjailijat olivat kansallisuudeltaan 10 eri maasta: USA (jossa mukana myös afrikkalais- ym. taustaiset), Iso-Britannia, Ranska, Brasilia, Puola, Kanada, Venäjä, Irlanti, Kroatia ja Suomi.

Ja sitten kirjavuoden 2014 Top 5, joka ei nyt oikein kuvasta lukemieni kirjailijoiden sukupuolijakaumaa, mutta minkäs teet. Viidestä mieleenjääneimmästä lukukokemuksesta vastasi neljä naista ja yksi mies. Linkit heidän kirjojensa arvioihin, jotka kyllä kertovat miksi juuri he tällä listalla ovat.

Sofia Samatar: A Stranger in Olondria ja Andrzej Sapkowski: Tulikaste

 

Robin Hobb: Fool’s Assassin ja Kate Atkinson: Ihmiskrokettia

Ursula K. Le Guin: Neljä anteeksiantoa

Kunniamaininnan annan Brian K. Vaughanille ja Fiona Staplesille Saga-sarjakuvista. 2014 onkin ollut minulle vuosi, jolloin pääsin sisään sarjakuvien maailmaan. Niissä riittää sarkaa vielä tuleville vuosillekin. Olen niin jäljessä.

Kävin 2014 Easterconissa Glasgowssa, Tähtivaeltajapäivillä Helsingissä,  Steampunkfestivaaleilla Gävlessä (1,2,3), Finnconissa Jyväskylässä (1,2), Loncon-worldconissa Lontoossa ja Shamrokonissa Dublinissa. Näkemistäni kirjailijoista parhaiten mieleen jäivät Hannu Rajaniemi, Robin Hobb <3, Lisa Tuttle ja Andrzej Sapkowski. Ja vaikka Worldcon Philharmonic Orchestra teki suuren vaikutuksen Lonconissa ja Doctor Who -musiikkiakin tuli antaumuksella kuunneltua, niin koko vuoden yksiselitteinen huippuhetki oli kun Kate Bush tanssahteli paljain jaloin Lontoon Hammersmith Apollon lavalle. Siinä fanitytön silmät kostuivat, kun vihdoin 35 fanittamisvuoden jälkeen näki musiikillisen idolinsa livenä.

Nyt sitten vain odottelemaan ensi vuoden kokemuksia. Mukavaa vuodenvaihdetta kaikille!

Jevgeni Zamjatin: Me

Kesällä luin Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa -antologian (arvostelu), jossa oli Jevgeni Zamjatinin kirjoittama novelli Mamai. Se oli kutakuinkin ainoa tarinoista, joka ei minulle auennut. Niinpä kirjailijan klassikkoteos, dystopiaromaanien äidiksi mainittu, Me, joka on ollut mm. Orwellin Vuonna 1984:n, Huxleyn Uljas uusi maailman, Ayn Randin, Ursula K. Le Guinin ja Kurt Vonnegutin inspiraation lähde, jännitti ottaa luettavaksi. Minulla on englanninkielinen ekirjaversio, mutta päädyin kuitenkin kirjastoreissulle lainaamaan vuonna 1959 tehdyn suomennoksen, johon tekijän nimi on translitteroitu Eugen Samjatiniksi (kirja löytyi hyllystä kuitenkin Z:n kohdalta). Me (Mы) valmistui 1921, mutta syntyvässä Neuvostoliitossa sen julkaiseminen estettiin aina 1980-luvulle saakka. Ensimmäinen julkaistu versio oli englanninkielinen We 1924. Zamjatin ei pystynyt kirjan jälkeen enää toimimaan kotimaassaan, joten hän lähti Ranskaan, jossa hän myös kuoli 30-luvun lopulla.

Me on kertomus D-503-nimisestä miehestä, joka elää tulevaisuuden Ainoassa valtiossa. Kyseessä on antiutopistinen valtio, jonka päämääränä on tasa-arvoistaminen, kollektiivisuus ja kaiken järkeistäminen sekä tunteiden ja vapaan tahdon karsiminen, varsinkin hallintoprosessista. Ihmiset ovat ”me”, eivät yksilöitä, vaan ryhmä, ja jokaisen elämä on tarkkailulle avointa läpinäkyvien seinien sisällä. Yksityisyyttä saa vain seksin aikana ja jokaiselle taataan mahdollisuus sukupuolielämään. Kurinalainen elämä ja säännöt, jotka kannustavat poikkeamien tunnustamiseen ja ilmiantamiseen, on D-503:lle se ainoa oikea tapa elää, kunnes hän tapaa I-330:n, naispuoleisen kapinajohtajan, ja ”sairastuu”. Me on pitkälti ironian ja kritiikin kyllästämä rakkaustarina.

Zamjatinin kirjoitustyyli vaatii totuttelemista, tai ehkä se oli venäläinen tapa ilmaista asioita voimakkaasti vertauskuvallisesti. Minulle tyyli oli paikoin liikaa, mutta tarina itsessään on vetoavan ahdistava, kuten dystopiat tuppaa monesti olemaan. Me on kuitenkin niitä varhaisimpia ja edelläkävijä. Ayn Rand on selvästikin ottanut omaan Anthemiinsa (arvostelu) me-käsitteen, yksilön ”egon” poistamisen sekä hahmot joiden nimet ovat numeroita. Tämän päivän valossa ei voi olla huomaamatta historiallista maailmaa, joka on tuonut vaikutteensa kirjoitusajan tulevaisuuden kuvitelmaan. Kirjailija itse katsoi luonnollisestikin aikakauttaan eri perspektiivistä, mutta jälkeen päin huomaa, kuinka pirullisen tarkasti ja samalla yksilön kannalta myös valitettavan osuvasti.

Myös Katharine Burdekinin Swastika Nightissa (arvostelu) tuntuu olevan jotain vaikutteita Mestä, mutta Burdekinin maailma on hyvin avoimesti epätasa-arvoinen, yksisukupuolinen ja fyysisesti sekä psyykkisesti väkivaltainen, kun taas Zamjatin luottaa enemmän tasapäiseen psykologiseen aspektiin. Yksi valtava eroavuus Burdekinin kirjaan nähden on naiskuva, joka on lähes päinvastainen. Varsinkin I-330 on vahva ja älykäs, eteenpäin vievä voima, kun Burdekinin naiset ovat näkymättömiä. Oikeastaan Me tuntuu naisnäkökulmasta modernimmalta kuin monet 50-60-luvuilla kirjoitetut genreteokset, mistä tulee suuri plussa. Zamjatinin yhteiskunta on myös kehittynyt, se tuntuu tulevaisuuden kuvalta, kun taas Burdekin ei ole lähtenyt luomaan esimerkiksi mitään teknologiaa.

Tarinan maailmassa kaikki, niin taide kuin koulutuskin, on kytketty palvelemaan yhtä päämäärää, pönkittämään Ainoan valtion olemassa oloa. Kun tähän määrätietoisuuteen tulee särö, alkaa väkisinkin vapaan maailman ihmisellä kasvaa toivo. Kirja kannattaa ehdottomasti lukea sen aiheuttamien tuntemuksien vuoksi. Hieman harmittaa, etten ole lukenut Huxleyn teosta, mutta ehkä on parempikin, että siihen tutustuu tämän varhaisemman teoksen jälkeen. Samoin kuin 1984 on uudelleenlukulistalla.

Clement Clarke Moore: The Night Before Christmas

A Visit from St. Nicholas, joka tunnetaan myös nimellä The Night Before Christmas (tai Twas the Night Before the Christmas) julkaistiin anonyyminä vuonna 1823. Tämän lähes kaksisataavuotiaan runon kirjoittajaksi nimettiin 15 vuotta myöhemmin amerikkalainen professori, Clement Clarke Moore. The Night Before Christmas on pitkälti muokannut nykyisen amerikkalaisen käsityksen joulupukista, tämän ulkoisesta habituksesta ja joululahjojen jakotraditiosta. Runossa luetellaan joulupukin porojen nimet: Dasher, Dancer, Prancer, Vixen, Comet, Cupid, Donner (alunperin Donder) ja Blitzen (myös nimellä Blixem). Rudolph eli Petteri Punakuono on liittynyt joukkoon myöhemmin tunnetun joululaulun myötä. Suomeksi muiden porojen nimet ovat Ailu, Suivakka, Mutsikki, Valkko, Tilkku, Sipsu, Täpy, Turpo, Pyry, Kipinä, Maskotti, Saukki ja Poku. Suomalaisella joulupukilla on siis hieman enemmän poroja, meillähän niitä riittää, ja tottahan varaporoja täytyy ollakin, onhan joulupukin reissu sen verran vaativa.

Runo on itsessään varsin ihana, ja luin sen monta kertaa ääneen, jolloin se pääsee sanailottelussaan vasta oikeuksiin. Runosta on julkaistu lukuisia versioita eri kuvittajien mitä upeampien ja hellyyttävimpien kuvitusten kera, mutta uusin julkaistu versio sisältää jo steampunk-kuvituksistaan kehumani Zdenco Basicin (Steampunk: Poe, Steampunk: H.G. Wells, Steampunk: Charles Dickens) ja Manuel Sumberacin viehättävän jouluiset kuvitukset, jotka täydentävät tunnelman.

The Night Before Christmasista on tehty lukuisia sovituksia piirrettyihin ja viitteiden määrä populaarikulttuurissa on melkoinen, tosin monet niistä on tunnettuja enemmänkin Amerikan puolella kuin täällä kotimaassa, sillä runoa ei käsittääkseni ole suomennettu virallisesti (Edit: vaan löytyypäs kuitenkin: Yksi yö jouluun). Moni on varmaankin nähnyt viitteitä runoon kuitenkin mm. Tim Burtonin The Nightmare Before the Christmasissa tai Die Hardissa tai ehkäpä kuullut runon Downton Abbeyn joululevyltä. Tekstin voi ladata omalle lukulaitteelleen vaikka Project Gutenbergista ja lukuisia skannauksia idyllisten vuosisataisten kuvien kerakin löytyy (mm. Library of Congressin digitaaliarkistosta). Minulle joulun tunnelman toi kuitenkin Zdenco Basicin piirrokset ja niiden kera toivotan muillekin iloista joulua!

Bryan Talbot: Grandville Noël

Uusin ja sarjassaan neljäs Grandville-sarjakuva-albumi on jouluaiheinen, Grandville Noël. Rikosetsivä LeBrock ei pääse viettämään juhlapyhiä, vaan ottaa tehtäväkseen etsiä teini-ikäistä tyttöä, Bunty Spallia, jonka jäljet johtavat suosiota kasvattavaan, hyvin arveluttavaan uskonnolliseen kulttiin. Kulttia johtaa karismaattinen yksisarvinen, messiaaninen Apollo, jonka johdolla kampanjoidaan ihmisrotua vastaan. Samallla ihmisten vaatimukset tasa-arvoiseen kohteluun tiivistyvät ja saavat uusia muotoja. Ja kun huhu kiertää, että vuosisatoja vanha salainen evankeliumi olisi löytynyt ja se paljastaisi Jeesuksen rodun, tarvitsee LeBrock avukseen Yhdysvalloista Pinkertonin etsivätoimistosta Chance Lucasin ja rakastettunsa Billien ehtiäkseen nauttimaan jouluateriaa.

Grandville Noël on terävää satiiria, jopa aiempia albumeja enemmän. Tuntuu kuin Talbot olisi tässä osassa elementissään, eikä lukiessa ollut vähääkään samanlaista tämä-on-jo-nähty -tunnetta. Hieman harmittaa, etten viime worldconissa ehtinyt seuraamaan yhtään Talbotin ohjelmanumeroa, vaikka hän oli kunniavieraana. Jouluisen aiheen lisäksi tarinassa on paljon myös pääsiäiseen liittyvää symboliikkaa, eikä Talbot säästele säiläänsä uskonnon ja politiikan käsittelyssä.

 

Mistään höpönlöpön lumihiutaleisesta, maassa rauha ja kaikilla hyvä tahto -tarinasta ei siis todellakaan ole kyse. Päinvastoin. Raadollisuutta ja yhteiskuntakritiikkiä riittää, samoin kuin symboliikkaa ja viitteitä historiaan, kirjallisuuteen ja pop-kulttuuriin, joita on mielenkiintoista bongailla ja välillä huvittavaakin, kuten ensimerkiksi taulu yhden ruudun taustalla (alla).

Tässä tarinassa on muutamia harvinaisempia rotuja, joita mm. Apollo yksisarvisena edustaa. Steampunk-Pariisi on edelleen kiinnostava ja ihmisiä edustamaan on laitettu pari kuuluisaa sarjakuvahahmoa agitaattoreina. Mikä sinänsä hymyilytti, vaikka tiukasta ihmisoikeusjutusta ja ksenofobiastahan tässä on kyse. Tarina kehittyy hienosti kokoon ja juonellinen loppu on hieno. Kihelmöivä. Paras mitä tähän mennessä Grandvilleissä on ollut. Talbot on hyvien loppujen taituri. Toki myös päähahmojen kehityskaari nousee omiin mittoihinsa, joten seuraavassa Grandvillessä on odotettavissa mielenkiintoisia hetkiä. Nyt aloin miettimään onko Talbot ottanut jotain ideoita Michael Moorcockilta sarjaansa. Ei olisi ensimmäinen kerta, sillä ainakin Alan Moore on moorcockilaisuudestaan tunnettu.

Jep, hyvä albumi. Seuraavaa odotellessa.

Maria Turtschaninoff: Maresi: Punaisen luostarin kronikoita

Maria Turtschaninoffin Anaché (arvostelu) oli varsin kiinnostava lukukokemus vuoden alkupuolella, joten oli helppo päätös tarttua myös kirjailijan tänä vuonna ilmestyneeseen Maresi: Punaisen luostarin kronikoita -kirjaan. Turtschaninoffin teokset on kiitettävästi julkaistu myös ekirjoina, mikä on omien ostopäätösteni kannalta toinen helpottava seikka. Maresia on luettu blogikirjoituksista päätellen jo usealla taholla, eikä varmasti vähän aikaa sitten myönnetty Finlandia Junior -palkinto ole ollut yhtään haitaksi kirjan suosiolle.

Punainen luostari on piilossa syrjäisellä saarella sijaitseva naisten tyyssija, turvapaikka ja oppipaikka, josta ponnistaa tulevaisuutta kohti, vaikka aikaisemmassa elämässä ei olisi paljon eväitä matkaan annettukaan. Saaren eri ikäiset naiset ovat tulleet ympäri ulkopuolista maailmaa, erilaisten kulttuurien ja kielten alueelta, jotkut pakoon, jotkut oppimaan. 13-vuotias Maresi on rakastavasta perheestä, jonka nälänhätä pakotti hajoamaan ja antamaan tyttärelle mahdollisuuden parempaan. Punaisessa luostarissa tiedonhaluinen Maresi tutustuu paitsi käytännön asioihin, myös luostarin suuren kirjaston antiin. Hän saa uudesta tulokkaasta Jaista tiedosta ja kirjoista kiinnostuneen kumppanin, mutta Jain myötä saarelle saapuu myös vaara ja väkivalta. Maresi valitaan kirjaamaan tapahtumat muistiin ja ne liitetään luostarin kronikkoihin, luettavaksi jälkipolville.

Maresi herätti paljon ajatuksia ja mielleyhtymiä genren runsaisiin kirjallisiin maailmoihin. Ensimmäisenä tuli mielleyhtymä Ursula K. Le Guinin nuorten tyttöjen ja naisten asemaan liittyviin kirjoituksiin, ja niistä ehkä eniten nuorille suunnattuun Läntisen rannan aikakirjojen trilogiaan (Näkemisen lahja, Sanan mahti ja Muistamisen taito). Maresissa on luonnonperäistä uskonnollisuutta, shamaanihenkisyyttä, elämää ja kuolemaa, kuten Anachéssakin. Luostarin naisille Alkuäiti, ja hänen kolmet eri kasvot, ovat naiseuden mystinen voima, josta tulee mieleen Tulen ja jään laulun Seitsemän, saman jumalan eri ilmeentymät eri tarkoituksiin ja vaiheisiin, paitsi että Tulen ja jään laulussa jumala voi olla sukupuoleltaan mies tai nainen. Mainostekstissä (ilmeisesti takakansiteksti) mainittu Tolkienin maailman vertaus kyllä ihmetyttää. Kirjaa mainostetaan "tyttöjen omaksi Taru sormusten herrasta" teokseksi, vaikka eeppisestä matkanteko-seikkailufantasiasta Maresissa ei olekaan kyse. Hieman kriittisesti suhtautuisin ajatukseen, että tytöille yleensäkään pitäisi olla jokin "oma" TSH. Aivan kuin alkuperäinen ei olisi jo tytöille. Entä halutaanko Maresin lukijoiksi vain tyttöjä? Toki tarinassa on feministinen sävy ja karkeasti ottaen miehet ovat sortavan maailman ääni. Olisi mielenkiintoista tietää, millaisia ajatuksia näkökulma nuorissa pojissa herättää. Joka tapauksessa, mainostekstit ovat mitä ovat, ne voi jättää omaan arvoonsa. Muistelenpa jo Anachéssa arvostelleeni tapaa mainostaa kirjaa.

Pidin Maresista, ja ymmärrän hyvin, että kirjaa ollaan viemässä englanninkielisillekin myyntimarkkinoille. Toivottavasti pärjää. Minuun Anaché vaikutti kuitenkin voimakkaammin. Olisin mielelläni lukenut enemmänkin Maresin maailman linkittymisestä Anachén maailmaan ja pienyhteisön toiminnan dynamiikasta. Punainen simpukkamuste ja naiseuden symboliikka olivat nokkelia, mutta vähällä mennä ohi. Naisten voimanlähteeseen, hiuksiin ja moneen muuhunkin mystisen puolen asiaan kaipasin huomattavasti enemmän pohjustusta. Nyt lopun tapahtumien voimakkuus ei asettunut linjaan kokonaistunnelman kanssa, vaikka alkuäiti-kulttia sinänsä valaistiinkin. Minusta oli myös surullista, että kirjoista kiinnostuneita tyttöjä ei tuntunut saarella olevan muita kuin Maresi ja uusi tulokas Jai, vaikka tieto tuntui olevan tärkeää jaettavaksi asti. Pienenä mielenkiintoisena yksityiskohtana huomasin, että kaipasin Anachéssa kirjoitettua historiaa, ja tässä samaan maailmaan sijoittuvasta tarinassa se olikin tällä kertaa pääosassa.

Muutamista napinoistani huolimatta Maresi on ehdottomasti kirja, joka kannattaa lukea. Myös kaikki mahdolliset jatkot kiinnostavat minua. Odotan innolla mihin suuntaan Turtschaninoffin kirjallinen tyyli kehittyy kymmenen vuoden sisällä.

Neil Gaiman & P. Craig Russell: The Graveyard Book Graphic Novel, Volume 1 & 2

Luin Neil Gaimanin Hautausmaan pojan (The Graveyard Book, 2008) ensimmäisen kerran vuonna 2009 (arvostelu) ja tykkäsin kovasti. Kirja sekä viehätti ja pelotti. Moni muukin siitä on pitänyt ympäri maailman, sillä kirja on saanut mm. Hugo- ja Locus-palkinnot sekä brittiläisen Carnegie-mitalin ja amerikkalaisen Newbery-mitalin. Tänä vuonna tarina ilmestyi englanniksi myös sarjakuvamuodossa, usean eri piirtäjän kuvittamana, kahdessa osassa. Graphic novel, Volume 1 julkaistiin heinäkuun lopulla ja Volume 2 lokakuussa. Minulla on molemmista ekirjaversiot. Ensimmäinen puolisko sisältää luvut (suluissa kuvittaja):

1. How Nobody Came to the Graveyard (David Lafuente)
2. The New Friend (P. Craig Russell)
3. The Hounds of God (Tony Harris & Scott Hampton)
4. The Witch’s Headstone (Galen Showman)
5. Danse Macabre [kirjoitusasu] (Jill Thompson)
Interlude (Stephen B. Scott)

Ja toinen osa luvut:

6. Nobody Owen’s School Days (David Lafuente)
7. Every Man Jack ( Scott Hampton)
8. Leavings and Partings (Russell, Nowlan, Showman)

Tarina kertoo pojasta, jonka perhe murhataan salaperäisen Jackin toimesta, mutta taaperoikäinen poika itse pääsee karkuun hautausmaalle, jossa hänet ottaa suojelukseensa ryhmä aaveita. Nobody ”Bod” Owensiksi nimetty poika kasvaa aaveiden joukossa nuoreksi mieheksi, mentorinaan rajamailla kulkeva Silas ja opettajana Miss Lupescu. Eräänä päivänä hautausmaan anti ei enää riitä, vaan Bodin on astuttava ulkomaailmaan oppimaan elämästä lisää ja samalla kohdattava häntä yhä jahtaava Jack.

The Graveyard Book toimii myös sarjakuvamuodossa, vaikka pidin tarinasta selkeästi vielä enemmän proosana ja siihen liittyvinä kuvituksina. Sarjakuvassa tulee kuitenkin tarpeeksi hyvin esiin kirjan tunnelma ja ajoittain on todella hienoa katsoa piirtäjien kädenjälkeä. Osioilla on kuitenkin myös eroja, ja huomasin kuvittajan vaikuttavan siihen, miten pidin tarinan kyseisestä kohdasta. Ensimmäisessä albumissa Tony Harrisin piirrosjälki oli häiritsevää, etenkin kasvojen osalta. Tuntui aivan kuin olisi hypännyt P. Craig Russellin työstä johonkin aivan muunlaiseen kerrontaan. Russellin osuudet istuivat parhaiten minun kykyyni lukea hahmoja ja heidän kasvojen ilmeitä, jotka kuitenkin tunnepitoisessa(kin) tarinassa ovat tärkeitä yksityiskohtia. Jill Thompsonin kasvopiirroksetkaan eivät olleet mieleen, mutta muuten hänen ruuduissaan oli eloa. Alla ensimmäisessä kuvassa Harrisin Bod ja toisessa Showmanin. Sitä seuraavassa kuvassa Thompsonin tanssia.

Sarjakuvan loppu liikutti, kuten kirjoitetun tekstinkin ja aavemaailma oli yhtälailla innoittava ja kiehtova. Nyt jopa tunnistin viitteitä muihin kirjallisuuden teoksiin (Kipling, Le Fanu) ja legendoihin, sekä Gaimanin Hempstock-kierrätykseen.

The Graveyard Book kestää ajan kulutuksen, vaikka sarjakuva itsessään jää ehkä marginaaliin verrattuna Gaimanin muuhun sarjakuvatuotantoon. Gaiman kuitenkin vahvisti viime elokuussa, että kirjan pohjalta olisi tulossa myös Disney-elokuva, jonka ohjaajaksi on suostunut Ron Howard. Odotan kyllä näkeväni miten kirjan sovitus valkokankaalle onnistuu kohtalaisen toimivan sarjakuvasovituksenkin jälkeen.

Andy Weir: The Martian

Viime huhtikuussa työkaverini suositteli Andy Weirin The Martian -kirjaa luettavaksi ja muutamia päiviä sen jälkeen törmäsin kirjaan myös Elämää ja aspartaamia -blogissa, jossa kirjasta pidettiin myös kohtalaisen paljon. Sain kirjan vihdoin luettua menneenä viikonloppuna ekirjaversiona. The Martians ilmestyi omakustanteena ositettuna ensimmäisen kerran 2012, mutta on sittemmin päässyt kustantamon listoille ja tänä vuonna siitä on tullut uusintapainos. Andy Weir kuljeskelee siis Hugh Howeyn Siilon jalanjäljissä omakustanteesta kustannussopimukseen ja ihan kivasti on esikoisteoksellaan ilmeisesti täpäkkää ansainnut.

NASAn astronautti Mark Watney, joka on kasvitieteilijä ja koneteknikko, jää onnettomuuden seurauksena vahingossa Marsiin, kun muut hänen lentonsa miehistöstä pelastautuvat pois myrskyjen kourista. Alkaa eloonjäämiskamppailu, jossa tarvitaan kekseliäisyyttä ja huumoria selvitäkseen. Kirja koostuu Markin päiväkirjakirjoituksista ja NASAn osuuksista Maassa, missä käynnistetään toimet ensin kuolleeksi luullun astronautin pelastamiseksi. Koko maailma seuraa tiukasti median kautta saadaanko Mark enää elävänä kotiin.

The Martianin on kuvattu olevan Apollo 13 ja Cast Away -elokuvien risteytys tai Robinson Crusoe Marsissa, mikä pitääkin aika pitkälle paikkaansa. Kyseessä on tiivistunnelmainen avaruusseikkailu ja yksin haastaviin oloihin, tässä tapauksessa asumattomalle planeetalle, hylätty ihminen. Marsissa haasteet ovat hyvin erilaiset kuin Maassa, alkaen esimerkiksi siitä pienestä erosta, että Marsissa ei ole luonnostaan vettä ja happea. Vaan mikäpäs temppu se on saada niitä aikaiseksi, tai poistaa hiilidioksidia tai kasvattaa sapuskaa. Sekä työkaverini että Artsi blogissaan vertasivat Watneyta MacGyveriin ja nyt kun kirja on luettuna, ymmärrän hyvin miksi. Melkoinen ihmemies kirjan päähenkilö on, mutta ihan toteuttamiskelpoisilta selostukset tieteellisistä ja teknisistä toimenpiteistä vaikuttavat, ainakin laboratorio-olosuhteissa.

Teknisiä selostuksia on kohtuullisesti, sillä ongelmia on ratkottava kerta toisensa jälkeen. Niitä kuitenkin ryydittää huumori, joka estää tekstiä tulemasta puisevaksi. Huumori on välillä purevaakin, mutta täytyy sanoa, että paikoin oltiin kyllä lapsellisuuden rajoilla. Kirja on populaarinen, samalla tavalla kuin M.R. Careyn The Girl with All the Gifts (arvostelu) omalla sarallaan, suurehkoille lukumassoille suunnattu. Ehkäpä juuri siksi se onkin kiinnostanut myös elokuvantekijöitä.

Twentieth Century Fox on ostanut kirjan elokuvaoikeudet ja suunnitteilla on Ridley Scottin ohjauksessa saada aikaiseksi kirjaan pohjautuva elokuva ensi vuoden tarjontaan. Pääosiin kaavaillaan (ja on varmistettukin ilmeisesti) Matt Damonia ja Jessica Chastainia. Huhut kertoo, että mukana ovat myös sellaiset tunnetut nimet kuin Jeff Daniels ja Sean Bean. Avaruusaiheet ovat in.

Minulle The Martian ei ollut täysosuma, mutta kuitenkin ihan viihdyttävä, kohtuullisen pituinen lukukokemus, ja miksipä en suosittelisi sitä muillekin. Notkopeikko olikin ehtinyt kirjasta kirjoittaa jo tänään aiemmin.

Kirjabloggaajien joulukalenterin 15. luukku: Joululaulua steampunk-hengessä (tai kolmessa)

Charles Dickensin A Christmas Carol in Prose, Being a Ghost Story of Christmas on yksi maailman luetuimmista joulutarinoista, jossa itsekäs kitupiikki Ebenezer Scrooge kohtaa eräänä jouluyönä menneen, nykyisen ja tulevan joulun henget ja oppii näkemään oman käytöksensä seuraamukset ja avaamaan sydämensä muutokselle. A Christmas Carol julkaistiin ensimmäisen kerran 1843 ja siitä on ilmestynyt lukuisia painoksia sen jälkeen, usein myös kuvitusten kera. Ensimmäinen suomennos ilmestyi 1878 nimellä Joulun-aatto, mutta myöhemmin tarina on tunnettu lisäksi nimillä Jouluaatto, Jouluilta, Joululaulu, Saiturin jouluyö ja Saiturin joulu.

Kroatialainen Zdenco Basic on kuvittanut useita vanhoja klassikkokirjailijoiden teoksia steampunk-hengen mukaisesti. Käsittelyyn ovat päässeet H.G Wells, Edgar Allan Poe, Mary Shelley ja nyt myös Charles Dickens ja A Christmas Carol, The Story of the Goblins Who Stole a Sexton ja A Christmas Tree. Ihastuin Basicin kuvituksiin aiemmissa steampunk-kirjoissa, joten oli itsestään selvää, että täksi jouluksi tulee hankittua tämäkin, vaikka Saiturin joulu suomennoksena hyllyssä jo kököttääkin. Vaan en ollut aiemmin lukenut kahta muuta tarinaa ja kuvat ovat luonnollisesti ihan omaa luokkaansa. Kuvia voi tarkastella hieman suuremmassa koossa klikkaamalla niitä.

Taivas oli synkkä, ja lyhyimmät kadut olivat niinkuin tukitut likaisella sumulla, joka oli puoleksi sadetta ja puoleksi siidettä ja jonka raskaammat osat laskeusivat alas mustana noki-kuurona, ikäänkuin kaikki Iso-Britannian takantorvet olisivat yhteisestä suostumuksesta syttyneet tuleen ja porottivat paraikaa oman sydämensä iloksi. Ei ilmassa eikä kaupungissa ollut mitään erittäin iloista, vaan kuitenkin vallitsi jonkunlainen iloisuus ylt'ympäri, jommoista ei selkein suvinen sää eikä kirkkain kesäinen aurinko olisi voinut tuottaa. Sillä ihmiset, jotka lapioitsivat lunta katoilta, olivat lystillisiä ja täynnänsä tyytyväisyyttä. He huusivat toisillensa rintavarusten takaa ja nakkasivat tuon tuostakin toisiansa hupaisilla lumipalloilla - paljoa paremmat heittoaseet, kuin moni sanainen leikinlasku - nauraen herttaisesti, jos sattui, ja yhtä herttaisesti, jos meni ohitse. (Joulun-aatto. Suomennos Waldemar Churberg, 1878)

Dickens ei luonnollisestikaan ole kirjoittanut Joululauluaan steampunkina, mutta koskapa se on julkaistu viktoriaanisella aikakaudella (1837-1901), siinä esiintyy useita niitä piirteitä, tunnelmaa ja yhteiskunnallista rakennetta, joihin steampunk-kirjallisuudessa halutaan tarttua ja sekoittaa vaihtoehtotodellisuudeksi. Dickensin tarina on satiirinen ja nokkela ja kieli on leikittelevä. Pinnalla on julmuutta, mutta ytimessä lämpöä. Siinä on taianomaisuutta ja sanomaa, joten ei ihme, että se on kestänyt kulutusta jo yli 170 vuotta ja vaikuttanut ja ollut inspiraationa moniin tyylilajeihin, paitsi kirjoitetuissa teksteissä, myös liikkuvissa kuvissa ja sarjakuvissa.

Parran ajaminen ei ollut mikään helppo työ, sillä hänen kätensä värisi; ja parran ajaminen vaatii tarkkuutta silloinkin, kuin et tanssi sitä tehdessäsi. Mutta vaikka hän olisi leikannut pois nenänsä huipun, olisi hän pistänyt palasen kiinnelaastaria päälle ja ollut aivan tyytyväisenä.

Hän puki itsensä "kaikkein parhaisin vaatteisinsa" ja joutui viimein kaduille. Ihmiset virtailivat tähän aikaan kaikille suunnille, niinkuin hän oli nähnyt heidän virtailevan, kun hän kulki nykyisten joulujen hengen kanssa; ja astuen, kädet selän takana, katseli Scrooge kaikkia hupaisella hymyllä. Hän näytti, sanalla sanoen, niin tavattoman hauskalta, että pari kolme hyvänluontoista gentlemania toivotti hänelle "hyvää huomenta! Iloista joulua!" Ja Scrooge kertoi usein jälestäpäin, että kaikista suloisista äänistä, mitä hän milloinkaan oli kuullut, nämät soivat suloisimmalta hänen korvissaan. (Joulun-aatto. Suomennos Waldemar Churberg, 1878)

The Story of the Goblins Who Stole a Sextonia pidetään Dickensin ensimmäisenä varsinaisena joulukertomuksena. Se ilmestyi joulun alla 1836 yhtenä niistä monista lehtijulkaisuista, jotka koottiin ja julkaistiin Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit -kirjana. Suomennettu nimi on Tarina peikoista, jotka varastivat haudankaivajan. Se on Saiturin joulun tavoin kertomus äreästä miehestä, tällä kertaa haudankaivaja Gabriel Grubista, joka inhoaa iloisia asioita ja positiivisuutta ja varsinkin joulun sanomaa. Hän menee niinkin pitkälle, että pahoinpitelee lapsukaista, kun tämä hoilottaa joululaulua hautausmaalla kävellessään. Vaan muuttuu se ääni kellossa Gabrielillakin, kun eteen tupsahtaa peikkoja, jotka näyttävät hänelle elämän toista puolta.

Ihan lähellä häntä istui korkealla hautakivellä ihmeellinen ylimaallinen olento, jonka Gabriel heti huomasi tähän maailmaan kuulumattomaksi. Pitkät, omituisenmuotoiset jalkansa, jotka olisivat saattaneet ulottua maahan, se oli vetänyt käppyrään ja pannut ristiin merkillisellä, oudolla tavalla, olion jäntevät käsivarret olivat paljaat, ja kädet lepäsivät polvilla. Lyhyen, pyöreän ruumiin ympärillä sillä oli tiukasti kierrettynä pienillä tupsuilla koristeltu viitta, lyhyt takintapainen heilui selässä, ja kaulus oli leikattu omituisille kulmille, joita peikko käytti kaula- tai nenäliinan asemesta, ja kengät kiertyivät ylös päättyen pitkiin kärkiin. Päässään kummituksella oli leveälierinen piippalakki, jota koristi yksinäinen sulka. Hattua peitti valkoinen huurre, ja peikko oli sen näköinen kuin olisi hyvin mukavasti istunut samalla hautakivellä pari-, kolmesataa vuotta. Se istui ihan liikkumatta, kieli riippui ulkona kuin pilkaten, ja se irvisteli Gabriel Grubille niin kuin vain peikko kykenee irvistelemään. (Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit, ensimmäinen osa. Suomentanut Eino Palola, 1954)

A Christmas Tree ilmestyi ensimmäistä kertaa Household Words -lehdessä joulukuussa 1850. Vaikuttaisi siltä, että henget kuuluvat dickensiläiseen jouluun, muistot ovat lahjoja joulupuun eri osissa ja puun juurelle mahtuu monenlaista, outoakin. Tarina sai miettimään omia muistoja ja lahjoja. Eniten joulukuusen ympäriltä muistan ihmiset, perheen. Onnellisimmat hetket ovat lahjojen saannissa olleet lapsesta lähtien silloin, kun paketista on kääriytynyt esiin kirja. Kirjat ovat matkoja uusiin maailmoihin, niin myös tämä Charles Dickensin ja Zdenco Basicin yhdistelmä.

The tree was planted in the middle of a great round table, and towered high above their heads. It was brilliantly lighted by a multitude of little tapers; and everywhere sparkled and glittered with bright objects. There were rosy-cheeked dolls, hiding behind the green leaves; there were real watches (with movable hands, at least, and an endless capacity of being wound up) dangling from innumerable twigs; there were French -polished tables, chairs, bedsteads, wardrobes, eight-day clocks, and various other articles of domestic furniture (wonderfully made, in tin, at Wolverhampton), perched among the boughs, as if in preparation for some fairy housekeeping; there were jolly, broad-faced little men, much more agreeable in appearance than many real men— and no wonder, for their heads took off, and showed them to be full of sugar-plums; there were fiddles and drums; there were tambourines, books, work-boxes, paint-boxes , sweetmeat-boxes, peep-show boxes, all kinds of boxes; there were trinkets for the elder girls, far brighter than any grown-up gold and jewels; there were baskets and pincushions in all devices; there were guns, swords, and banners ; there were witches standing in enchanted rings of pasteboard, to tell fortunes; there were teetotums, humming-tops, needle-cases, pen-wipers, smelling-bottles, conversation -cards, bouquet-holders; real fruit, made artificially dazzling with gold leaf; imitation apples, pears, and walnuts, crammed with surprises; in short, as a pretty child, before me, delightedly whispered to another pretty child, her bosom friend, “There was everything, and more.”

TUNNELMALLISTA JOULUN ODOTUSTA! 

Eilisen sunnuntain joulukalenteriluukkua voi käydä lukemassa Sallan lukupäiväkirja -blogista ja huomisen luukun tarjoaa Kirjakaapin kummitus.

Ursula K. Le Guin: Neljä anteeksiantoa

Vaskikirjat julkaisi Ursula K. Le Guinin 85-vuotispäivänä lokakuussa suomennoksen alunperin vuonna 1995 julkaistusta teoksesta Four Ways to Forgiveness. Luin Neljä anteeksiantoa nyt uudemman kerran, kuten kaikki muutkin Le Guinin science fiction -teokset on tullut luettua vähintään kahdesti. En erikseen arvioi teosta, sillä tein sen jo 2012 englanninkielisen jälkeen. Arvion voi lukea täältä. Tässä on enimmäkseen muutamia huomioita käännöksestä. Neljä anteeksiantoa sisältää neljä hainilaiseen maailmaan sijoittuvaa pitkää novellia sekä kirjoituksen, jossa valaistaan koosteenomaisesti Werelin ja Yeowen planeettojen kulttuuria ja historiaa.

• Petoksia (Betrayals, 1994)
• Anteeksiannon päivä (Forgiveness Day, 1994)
• Kansan mies (A Man of the People, 1995)
• Erään naisen vapautuminen (A Woman's Liberation, 1995)
• Huomioita Werelistä ja Yeowesta

Suomennos tuntui hieman erilaiselta kuin alkuperäinen teksti, mutta heti ensimmäisessä tarinassa päästiin kuitenkin hyvin jo tunnelmaan. Le Guin kirjoittaa kypsän syvästi ja pohtivasti. Ensimmäisellä lukukerralla en huomannut hienoista mustavalkoisuutta yhdessä kohtaa, mutta nyt toisella kerralla häivähti mielessä, että asian olisi voinut ilmaista toisinkin. Valitettavasti en laittanut kohtaa muistiin, enkä löytänyt sitä uudelleen. Neljä anteeksiantoa on feministinen, mutta se ei ole sitä aggressiivisella tavalla. Taustalla on suuremmat teemat.

Werelin ja Yeowen taustakoosteosiossa on pienoiskoossa samaa kuin Le Guinin huikeassa antropologisessa magnum opuksessa Always Coming Homessa (arvostelu), josta on ilmeisesti tulossa uusi painoskin. Heti alkuunsa on ohjeita, kuinka sanoja lausutaan. Pitkän linjan Le Guin -suomentaja ja -fani, Jyrki Iivonen, on valinnut vain osan sanoja suomennokseen mukaan ja laittanut hieman omaan kieleemme sopivaa lausuntaohjetekstiä, mitä alkuperäisessä ei ole. Yhdessä kohtaa on tarkistushaavista mennyt ohi käännösvirhe, jonka mukaan kasvit ovat muodostaneet pysyviä rakenteita silikonista. Jos nyt kuitenkin piistä (engl. silicon, kemiallinen merkki Si).

Kaiken kaikkiaan, suomennos on kymmenen pisteen lisä Le Guinin käännösten joukkoon ja suosittelen jokaisen lukulistalle. Pukinkonttiin voi pyytää niin paperista kuin sähköistäkin versiota. Jälkimmäisen tosin vain omaan käyttöön DRM-suojauksen vuoksi. Kannattaa huomioida, että jos ekirjan lataa Elisasta omalle tietokoneelle luettavaksi, niin mm. Elisan iPad-sovellus ei enää anna aukaista kirjaa. iPadiin tai muihin laitteisiin saa kirja sen jälkeen ladattua luettavaksi vain poistamalla suojauksen.

Kirjan kansikuva herättää ristiriitaisia fiiliksiä, mutta pidän sitä kuitenkin selkeästi parempana kuin esimerkiksi Maanpakolaisten planeetan tai Harhakaupungin kansia, joissa on käytetty kuvapankin kuvia ilman sisällön huomioimista. Neljä anteeksiantoa -kirjan kannessa on etnisyyttä ja kaukaisia planeettoja ystävyyden ja rakkauden teemalla, joten sitä voinee pitää onnistuneena siinä mielessä.

Le Guinilta riittää suomentamattomia teoksia tämänkin jälkeen. Saataisiinko seuraavaksi esim. The Eye of the Heron käännöslistalle?

EDIT: Ursula K. Le Guinin reaktio Neljän anteeksiantoa -kirjan kanteen.

Patrick Rothfuss: The Slow Regard of Silent Things ja The Lightning Tree

The Slow Regard of Silent Things on Patrick Rothfussin tänä syksynä julkaistu pienoisromaani, joka kertoo nuoresta naisesta, Aurista. Auri on esiintynyt salaperäisenä sivuhahmona Kuninkaansurmaajan kronikka -sarjassa, niin Tuulen nimessä (arvostelu) kuin ensi keväänä suomeksi ilmestyvässä Viisaan miehen pelossakin (The Wise Man’s Fear, arvostelu) ja nyt Rothfuss kertoo hieman hänen arjen kulustaan.

Auri ei ole tavallinen hahmo. Tekstistä tulee selvästi esille, että kirjailijan luoman fantasiayhteiskunnan, yliopistomaailman ulkoreunalla yksinäisyydessä elävä nainen on rikki. Mutta siitä millä lailla rikki saadaan vain vihjauksia kerran tai pari. Auri pysyy tämänkin jälkeen yhä tuntemattomana. The Slow Regard of Silent Things keskittyy kuvaamaan asioita mitä Auri tekee ja paikkoja missä hän kulkee. Muita sarjan hahmoja ei nähdä, vaikka yksi varsinkin on nimeltä mainitsematta Aurin mielessä. Sarjassa on tärkeässä osassa nimet, niiden tietäminen, jotta asioita voi hallita. Myös Aurin maailmassa paikoilla ja asioilla on nimiä, mutta on vielä myös nimeämättömiä kohteita, jotka odottavat oikeaa hetkeä.

Aurin mieli tuntuu monin paikoin herkältä ja hauraalta, toisaalta osa siitä on Rothfussin luoman maailman erikoispiirteitä, tapoja käyttäytyä ja taikuuden lakeja. Ilahduttavasti kirjailija antoi välähtää, miksi Auri on yliopistoon tullut, kaikkiaan siitä paljastettiin kuitenkin yhtä paljon kuin miksi hän on nykytilanteessaan. Lukiessa minua kiehtoi kokonaisuus, mutta yksityiskohdissa oli tylsyyttä. Kuinka monta kertaa täytyy toistaa, että Auri pesi kasvot, kädet ja jalat? Ilmeisesti 24 kertaa. Myös virnistää-sanaa viljeltiin yllin kyllin, mutta ilmeisesti Auri on kovin virnisteleväinen.

Tavallaan ymmärrän toistot, sillä ne ovat osa kuvattavan hahmon arkea ja luovat tietynlaista järjestystä, mihin muutenkin pyritään paikkojen kohdalla, jotka Aurin mielessä sanelevat esimerkiksi esineiden sijaintia. Ja toistoista huolimatta, Rothfuss yltää tässä lyhyessäkin tekstissä kielellisesti kauniiseen ilmaisuun, mikä hänen lahjansa on. Lyhyet maininnat pohjattoman surullisista päivistä olivat koskettavia ja kesken tekstin arjen veivät hetkeksi myötätunnosta syvyyksiin. Kuvaileva teksti tuntuu välillä aistittavalta ilmapiiriltä ja tunnelmalta, enemmänkin joltain abstraktilta kuin konkreettiselta.

Varsinaiseen sarjaan The Slow Regard of Silent Things ei tuo mitään uutta, joten sen vuoksi kirjaa ei ole tarvetta hankkia luettavaksi. Minusta se on kuitenkin lukemisen arvoinen ihan itsessään, siitäkin huolimatta, että kirjailijan loppuselittelyt ja tekstin julkaisun puolustamiset alkoivat ärsyttää. Ja onhan kirjassa kuvitusta. Nate Taylor, joka on kuvittanut myös mm. Rothfussin The Adventures of the Princess and Mr. Whiffle (arvostelu) -kirjaset, tekee jälleen mainiota työtä. Arkisia ja tunnelmallisia kuvia, joista pidän paljon. Osittain erakkominäni haluaisi kovin elää Aurin maailmassa.

Luin heinäkuussa toisen Rothfussin pienoisromaanimittaisen tarinan, joka sivuaa varsinaista sarjaa, eli Rogues-antologiassa julkaistun novellin The Lightning Tree. Siinä pääosassa on Bast, joka tekee vaihtokauppaa lasten kanssa. Vaihtokaupan välineinä ovat salaisuudet, tehtävät, selitykset ja ongelmanratkaisut. Joskus tavarat. Useimmiten lapset pyytävät apua pikku pulmiin, ja luovuttavat vastineeksi salaisuuksia Bastille, mutta tarinassa on myös isomman kokoluokan pulma. Bast-tarina sopii erinomaisesti antologian teemaan. Hahmo on kiehtova, mutta silti moraaliltaan rajoilla. Hän ei kuitenkaan tee koskaan lapsille vääryyttä, päinvastoin, ja hänen toimissaan on positiivinen aura.

Bast on varmaankin Aurin ohella yksi kiehtovimmista Kuninkaansurmaajan kronikan sivuhahmoista, ja The Lightning Tree osittain humoristisena tarinana osoittaa miksi. Luulen, että tarina sijoittuu aikaan ennen Tuulen nimeä ja siinä kerrotaan mm. taustaa Fae-olennoista, ovatko ne nyt sitten haltioita, keijuja vai jotain muuta suomeksi. Tarina on todella ovela, Rothfuss näyttää, vaan ei kerro. Oivaltaminen jää lukijan valppauden varaan. Itse en ole varma, olenko edes kahden lukemisen jälkeen huomannut kaikkea. Sama tunne on Viisaan miehen pelosta ja siksipä odotan suomennosta, jotta voin lukea kirjan omalla kielellä uudelleen.

The Lightning Tree on ehdottomasti tutustumisen arvoinen, ja itse pidin siitä ehkä tapahtumarytmin vuoksi enemmän kuin Aurin tarinasta, joka puolestaan tapahtumapaikkana viehätti enemmän. Siihenkin olisi kiva ollut yhdistää Nate Taylorin kuvitusta, mutta luonnollisestikaan antologiassa sellaista ei ollut. Huvittavana yksityiskohtana mainittakoon viitteet antologian toiseen toimittajaan hahmon nimeämisen ja Winter is Coming -viittauksen muodossa. Kaiken kaikkiaan, Rothfussia kannattaa lukea aina, mitä tahansa hän kirjoittaakin.

Jean-David Morvan & Philippe Buchet: Sillage 1-9

Sillage on ranskalaisten Jean-David Morvanin ja Philippe Buchet’n luoma science fiction sarjakuva, jota on suomennettuna ilmestynyt yhdeksän albumin verran. Ranskankieliset yhdeksän ensimmäistä osaa ilmestyivät vuosina 1998-2006 ja suomeksi 2009-2014. Lukaisin kaikki osat jokunen kuukausi sitten ja kokonaiskuva jäi hieman vaisummaksi kuin toivoin.

1. Tulta ja tuhkaa 2009 (1998)
2. Yksityiskokoelma 2010 (1999)
3. Hammasrattaat 2011 (2000)
4. Pirun merkki 2011 (2001)
5. (J.V.J.) 2012 (2002)
6. Maailmmojen sota 2012 (2003)
7. Vankila 2013 (2004)
8. Ihmisluonto 2013 (2005)
9. Soluttautuja 2014 (2006)

Sillage (suom. vanavesi) on lukuisia aluksia ja sivilisaatioita käsittävä avaruusalusten kolonna, joka etsii koko ajan uutta teknologiaa, raaka-aineita ja rotuja. Sillage käyttää eri aurinkokunnissa liikkumiseen hyperportteja. Tarinan päähenkilö on haaksirikkoutunut nuori tyttö, Navis, joka on kasvanut viidakkoplaneetalla omassa yksinäisyydessään. Navis on villihkö ja metsästystaitoinen ihminen. Ensimmäinen ihminen johon Sillage on törmännyt. Navisilla on runsaasti omaa tahdonvoimaa, eikä hänellä on psionisia kykyjä, jotka luetaan älykkään elämänmuodon merkiksi Sillagessa ja johon järjestelmän hierarkia perustuu. Psionisen kyvyn puute on Navisin vahvuus, sillä hänen ajatuksiaan ei pysty lukemaan, mikä tekee hänestä erinomaisen agentin. Sillage kouluttaa Navisista taistelijan ja valjastaa hänet useisiin eri tehtäviin.

Sillage on lähtökohdiltaan huikean kiinnostava kokoelma erilaisia sivilisaatioita ja rotuja, joita tulee vastaan sarjan eri osissa. Tapahtumia kietoutuu myös juoneksi yhteen tarinan edetessä, joten en erityisesti selosta yksityiskohtia mitä missäkin albumissa tapahtuu. Lukiessa tuli hieman samanlainen tunnelma kuin Ian Banksin The Culturen ja Kage Bakerin samannimisen sarjan yhteydessä, että näennäisestä hienoudestaan ja edityksestään huolimatta, Sillagessa kaikki ei ole ihan kohdillaan. Kritisoitavaa löytyy ja taustalla on jotain muutakin. Lähinnä sarja vertautuu luonnollisesti tv:ssä nähtyihin kovaa scifiä edustaviin avaruussarjoihin, Battlestar Galacticaan, Farscapeen ja Babylon 5:een. Viitteitä myös muihin populaarikulttuurin hahmoihin  ja kirjallisuuteen löytyy.

Positiivisena pidän, että päähahmo on naispuoleinen ja häntä kohdellaan neutraalisti. Pidän Navisista ja hänen kehityksestään. Harmillisesti albumien tarinat ei vain aina toimi, ja ne ovat ajoittain kohtalaisen mitäänsanomattomia läpijuoksemisia. Samanlaista innostumista ja tunnesitoutumista ei synny kuin esim. Brian K. Vaughanin ja Fiona Stablesin Saga-sarjan yhteydessä (Saga 1, Saga 2, Saga 3), vaikka Sillagessakin on hetkensä. Piirrosjälki toimii minulle. Sarjan sisään pääseminen on varmaankin vaikeampaa kuin Sagassa myös koska ympärillä on koko ajan jotain uutta. Uudelleenluku olisi ehkä paikallaan. Mielikuvituksellista teknologiaa on tarjolla, mikä lasketaan positiiviselle puolelle.

Omaksi suosikseni nousi 3. osa eli Hammasrattaat (yllä oikea kuva), joka sijoittuu steampunk-sivilisaatioon. Mitä pidemmälle sarjan tarina etenee, sen enemmän siihen liittyy harmaita alueita ja suurempaa kuviota, ja odotankin kiinnostuneena miten sarja kehittyy, vaikka en välttämättä innosta hihkukaan. Käsittääkseni ranskaksi sarjaa on ilmestynyt ainakin 17 albumia. Englanniksi sarja (Wake) on lopetettu kesken, mutta toivottavasti suomeksi saadaan jatkotkin.

Isaac Asimov: Säätiö

Isaac Asimov on kirjailija, jonka kirjoja pidin teini-ikäisenä Arthur C. Clarken kirjojen tavoin tylsinä. Luonnollisestikaan en muista mitä kirjoja tulin lukeneeksi, jotain ennen 1980 suomennettuja kuitenkin. Niinpä 1976 suomeksi julkaistu Säätiö (Foundation, 1951) voi hyvinkin olla yksi niistä, jonka olen lukenut aiemmin ja tylsäksi todennut. Tällä kertaa lukukokemus oli hieman erilainen. Säätiö on alunperin ilmestynyt jatkonovelleina vuosien 1942 ja 1944 välillä, ja laajennettuna kirjana 1951. Se on trilogian aloituskirja.

Säätiö on viiden tarinan kokoelma, jossa tarinat muodostavat ajallisesti etenevän kokonaisuuden. Trantorin keisarikunta on 12 000 vuoden ikäisen Imperiumin hallintokeskus, jonka psykohistorioitsija Hari Seldon ennustaa tuhoutuvaksi viidensadan vuoden kuluessa. Ennustuksen mukaan tuhoutumista seuraisi 30 000 vuoden pimeä hajaantumisen aikakausi kaikkien Imperiumin miljoonien planeettojen joukossa. Seldon on kuitenkin suunnitellut projektin, jonka avulla sotaisa kaaoksen aikakausi voidaan lyhentää tuhanneksi vuodeksi. Linnunradan äärireunalle Terminukselle perustetaan Säätiö, jonka tehtävänä on tutkijoiden avulla luoda galaktinen ensyklopedia, johon kerätään ihmiskunnan kaikki tietämys jättimäiseksi kokoelmaksi tulevaisuuden turvaamiseksi. Mutta ehkäpä suunnitelma ei olekaan niin yksinkertainen kuin aluksi näyttää, varsinkin kun Imperiumi vetäytyy tukemasta ja Terminus jää eristyksiin pienten barbaariplaneettojen ahneuksien ulottuville pelkän älyllisen puolustuksen varaan. Enteet lupaavat koettelemuksia.

Psykohistorioitsijat-luku julkaistiin ensimmäistä kertaa kirjaversiossa ja siinä esitellään lähtöasetelmat sekä psykohistorian kehittäjä, matemaatikko-psykologi Hari Seldon. Tässä vaiheessa Imperiumi vaikuttaa vakaalta ja luvussa käydäänkin oikeutta, jossa testataan Seldonin epäsuotuisat lietsonnat oikeudenkäynnissä kysymys-vastaus-tyylillä. Ensyklopedistit-luvussa hypätään ajassa 50 vuotta eteenpäin, Seldonin jälkeiseen aikaan, jolloin Terminus Cityn pormestarina on Salvor Hardin. Sivilisaatiot ovat taantuneet ja atomivoima unohtunut. Terminuksessa ei ole mineraalivaroja, mutta siltä löytyy yhä atomivoimaa, mikä on sen valtti ympäröivien neljän kuningaskunnan, mm. Anakreonin, uhitteluja vastaan, nyt kun planeetta on eristetty Imperiumin sisäosista. Ensyklopedian ensimmäinen osa lähestyy valmistumista, mutta Hari Seldonilla on vielä kuolemansa jälkeenkin yllätys tarjottavana.

Pormestarit-luvussa on kulunut jälleen 30 vuotta. Säätiö on tasapainotellut kuningaskuntien kanssa luomalla Hardinin johdolla Säätiöstä mystisen ja maagisen tieteisuskonnon, jonka papisto hallitsee voimaloita ja ylipappina toimii Poly Verisof. Kaupunginvaltuutettu Sef Sermak ei kuitenkaan ole tyytyväinen Hardinin toimiin, vaan vaatii suoria toimenpiteitä kuningaskuntia vastaan ja hän on perustanut uuden poliittisen puolueen, josta on tullut suosittu. Anakreonissa on Säätiötä vastaan sotaisia suunnitelmia. Reilu sata vuotta myöhemmin Kauppiaat-luvussa säätiö on laajentanut toimintaansa lähettämällä pyhitettyjä kauppiaita kauemmille naapuriplaneetoille. Eräs heistä, Gorov, päätyy Askoneen, jossa edistynyt teknologia on kielletty, ja hän tulee vangituksi. Säätiö lähettää Linmar Ponyetsin neuvottelemaan Gorovin vapauttamisesta ja tiedustelemaan miten sovinto saataisiin aikaiseksi. Kaupparuhtinaat-luvussa aikaa on kulunut edellisestä parikymmentä vuotta. Kolme Säätiön alusta on kadonnut Korellin planeettojen lähellä. Kaupparuhtinas Hober Mallow lähetetään Korelliin valtiaan Asper Argon luo tiedustelemaan tilannetta. Säätiössä on sisäisiä levottomuuksia ja juonitteluja, eikä kaikki pidä kauppiaiden vallasta. Levottomuudet uhkaavat levitä maan ulkopuolellekin. Mallow löytää merkkejä Imperiumin toiminnasta.

Päätin kirjoittaa jokaisesta luvusta kohtalaisen pitkästi kuvausta omaksi avukseni ja muistinpalautukseksi, kun siirryn jossain vaiheessa lukemaan trilogian kakkososaa – spoilaamatta kuitenkaan juonenkäänteitä. Säätiön merkityksen genrekirjallisuuteen kyllä huomaa. Se on suuri. Huvittavaa kyllä ensimmäinen mielleyhtymäni tuli galaktisesta ensyklopediasta ja Douglas Adamsin Linnunradan käsikirjaan liftareille (arvostelu), vaikka tyylit poikkeavatkin toisistaan. Asimovin kirjasta ei löydy ylen määrin huumoria, vaikkei se täysin ilmankaan ole. Esitystapa on erilainen. Kirjoituskatkelmat ensyklopediasta värittivät tekstiä, tosin jäivät osin myös harmittamaan, sillä ne tosiaan olivat katkelmia. Adamsin kirjaa lukiessa olisin halunnut liftareille suunnatun käsikirjan luettavaksi ja samoin kävi Säätiön kohdalla; ensyklopedia olisi ollut kiva laajemmaltikin.

En ole erityisen innostunut kirjoissa esiintyvistä uskonnollisista teemoista, mutta tässä se oli puettu mielenkiintoiseen tieteen ja tekniikan ulkoasuun sekä suureen ja mahtavaan atomivoimaan, jonka ylimaallisuus jokseenkin korostui, johtuen varmaankin kirjoitusajankohdan tilanteesta. Asimov saa kylvettyä kohtalaiseen lyhyisiin teksteihin melkoisen määrän poliittista peliä, valtataistelua ja konflikteja kerrassaan. Hallitseminen ja manipulointi tuntuu olevan kuin oppikirjakamaa, niistä huokuu fiktiivisyydestään huolimatta realistinen ote. Ymmärrän jälleen miksi nuorempana pidin Asimovia tylsänä. Ei hän vieläkään tunnu mitenkään värikkäältä kirjoittajalta, mutta yksityiskohdissa on vetovoimaa. Kaiken lisäksi Säätiö ja moni muukin seikka jää vielä ensimmäisen kirjan jälkeen tuntemattomaksi ja kartoittamattomaksi, joten niistä on pakko saada tietää lisää. Minulle jäi myös tunne, että kirja palkitsisi, jos jaksaisin lukea sen toiseen kertaan. Ehkä siellä on muitakin hienouksia kuin viitteet kreikkalaiseen kirjallisuuteen ja mytologiaan.

Olen viimeisen vuoden aikana hankkinut suuren osan Asimovin suomennetusta tuotannosta, käytettynä luonnollisesti, sillä painokset ovat ajat sitten loppuunmyytyjä. Tarkoituksena on lukea ne kaikki, mutta pikku hiljaa, ilman hätäilyjä. Seuraavana on varmaankin vuorossa Säätiö ja Imperiumi, ellen innostu aloittamaan esim. Robotit-sarjaa tai Itse jumalia ennen sitä (saa suositella).

George R.R. Martin: The Ice Dragon (uusi kuvitettu painos)

Olen lukenut George R.R. Martinin The Ice Dragonin pari kertaa aiemmin ja kuunnellut kertaalleen äänikirjana. Kirjoitin ajatuksiani varsinaisesta tarinasta heinäkuussa 2011, ja pidän tätä lapsille suunnattua novellia edelleen kiehtovana myös aikuisille. Suosittelen lukemaan. Kirjasta on ilmestynyt uusi painos, jossa on jälleen kuvitus mukana, mutta tällä kertaa kuvittajana on espanjalainen Luis Royo. Royo on veteraani fantasia/science fictionkuvittaja, jonka tyyli on tummempi kuin aiemman painoksen englantilaisen Yvonne Gilbertin. Gilbert on oudosti esitelty lähinnä lastenkirjakuvittajana, vaikka hänen meriittilistallaan on myös mm. Frankie Goes to Hollywoodin älppärin vähemmän lapsille suunnattu kansikuva. Joka tapauksessa kun näitä kahta The Ice Dragonin kuvitusta vertaa, niin Gilbertin piirustusjälki on pehmeämpää ja perinteisemmin lapsille suunnatun näköistä. Eron huomaa jo kansikuvista.

Tavallaan pidän ensimmäisen version kuvista enemmän, sillä se on se versio minkä kautta tarinaan tutustuin. Gilbertin kuvien tasossa on kuitenkin vaihtelua, eikä keskiaikaisuuskaan taida olla ihan vakio. Piirustusten vaaleudessa ja selkeydessä on oma plussansa, silmät erottavat yksityiskohtia paremmin. Alla olevat ovat juuri sellaisia.

Vastaavasti Royon versio Adarasta ja hänen isästään on tummempi, mutta toisaalta siinä on voimakas tunnelma. Kuva on yksi selkeimmistä. Useimmiten tummuus hävittää yksityiskohtia.

Uudesta painoksesta julkaistiin ennakkoon mainoskirjoituksia, joissa oli mukana Royon piirtämiä luonnoksia, joiden perusteella kiinnostuinkin hankkimaan ekirjan. Luonnokset olivat kuitenkin hieman erinäköisiä kuin varsinaisesti kirjaan päätyneet versiot. Esimerkiksi alla vasemmalla oleva luonnos jäälohikäärmeestä viehättää minua eri tavalla kuin kirjaversio, joka puolestaan on kyllä kuvaavampi ja rankempi. Siinä on voimaa ja synkkyyttä eri mittaluokassa, mutta toisaalta luonnoksessa alun perin unenomaisuus houkutteli.

Luonnosten joukossa esiteltiin myös kuvia, jotka eivät päätyneet kirjaan lainkaan. Adaran kuvan tausta on hyvin lähellä asettelultaan ylläolevaa jäälohikäärmekuvaa, joten on ymmärrettävää, ettei sitä ole mukana. Silti pidän itse Adarasta ja on ihan mukava, että kuva on ollut esillä joka tapauksessa.

En ole ihan varma vieläkö Gilbertin kuvittamaa The Ice Dragonia saa muuten kuin käytettynä. Royon versio on kuitenkin erinomainen sekin, ja itse tarinahan on taattua GRRM-laatua. Kannattaa lukea talven kylmänä iltana.