keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaat 2013

Vuoden 2013 Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaat on julkistettu ja lista perusteluineen näyttää tältä:

  • Iain M. Banks: Pintakuvio – "Mielikuvituksellisessa, ihmeen tuntua tulvivassa avaruusoopperassa pohditaan minuutta ja arvostellaan ahneuden kulttuuria."
  • Ernest Cline: Ready Player One – "Kasarinostalgia ja 1980-luvun populaarikulttuurin ihannointi pelastavat maailman valloittavan hauskassa peliromaanissa." (arvostelu)
  • Emmi Itäranta: Teemestarin kirja – "Zen-filosofinen moraalitutkielma nuoren tytön eettisistä valinnoista maailmassa, jossa puhdas vesi on käynyt harvinaiseksi." (arvostelu)
  • Alastair Reynolds: Muistoissa sininen Maa – "Lähiavaruuteen sijoittuvan jännityskertomuksen taustalla hehkuu ihastuttavan toiveikas näkemys ihmiskunnan tulevaisuudesta."
  • Gene Wolfe: Kiduttajan varjo – "Tieteiskirjallisuuden suuriin klassikoihin kuuluva teos tarjoilee kiehtovan allegorian kaukaisen tulevaisuuden rappeutuneesta maailmasta." (arvostelu)

Pintakuvio on minulla tarkoituksella lukematta, koska haluan edetä Banksin Kulttuuri-sarjassa ilmestymisjärjestyksessä ja olen lukenut vasta kolme kirjaa, kun taas Pintakuvio on kahdeksas. Reynoldsin Muistoissa sininen Maa oli lukusuunnitelmissa tammikuussa, mutta suunnitelmat muuttuivat ja siirsin sen lukemisen helmikuulle. Niinpä kolmesta lukemastani on helppo valita omaksi suosikikseni Gene Wolfen Kiduttajan varjon. Le Guin Harhakaupunkineen ei tällä(kään) kertaa yltänyt ehdokaslistalle.

Asiantuntijaraati kertoo sitten toukokuussa, minkä he päätyivät valitsemaan parhaaksi Suomessa edellisvuonna ilmestyneeksi tieteiskirjaksi.

perjantai 25. tammikuuta 2013

David Brin: Tähtisumu täyttyy

Tulosvaroitus: David Brinin Tähtisumu täyttyy herätti minussa enemmän negatiivisia tuntemuksia kuin positiivisia. Suppean otannan perusteella olen vähemmistössä, sillä lukijat yleensä tuntuvat pitäneen kirjasta. Vaikka keskittyminen herpaantui monta kertaa, kahlasin kaikesta huolimatta läpi yli 600-sivuisen teoksen. Hugo-, Nebula, jne -palkittu kirja julkaistiin alun perin vuonna 1983 (Startide Rising) ja suomeksi 1987.

Eletään 2400-luvun loppupuolta. Terralainen avaruusalus Streaker tekee merkittävän löydön ja tiedottaa siitä Maapallolle. Maasta tulee käsky piiloutua, sillä aggressiivinen muukalaisrotu yrittää päästä Streakerin löytöön käsiksi aluksen kautta. Alus piiloutuu Kithrup-nimiselle planeetalle, jonne myös yllätystaistelun hytäkässä vaurioitunut thennanilainen alus on törmännyt. Streakerilaiset suunnittelevat korjaavansa oman aluksensa ja pelastautuvansa siirtopisteen kautta turvaan piiloutuneena thennanilaiseen taistelualukseen, mikä on helpommin suunniteltu kuin toteutettu. Streakerin miehistöön kuuluu ihmisten lisäksi joukko neodelfiinejä ja simpanssi, jotka ihmiset ovat kohottaneet älyllisesti omalle tasolleen. Vihollisen uhatessa, eri lajit joutuvat miettimään yhteistyön ongelmallisuutta ja lajien erilaisuutta. Osa miehistöstä kapinoi ja harkitsee loikkaamista vihollisen puolelle. Kithrupilla on myös omat lajinsa vaikuttamassa tapahtumien kulkuun.

Tähtisumu täyttyy sisältää useita näkökulmahahmoja, joista osa on ihmisiä, osa delfiinejä ja osa galaktisia muukalaisia. Ja pääseepä simpanssikin oman näkemyksensä sanomaan. Kirjan pääasiallinen teema tuntuu olevan eri lajien kehitys ja oikeutus vaikuttaa toiseen lajiin ja muuttaa sen perimmäistä olemusta ja perimää tekemällä siitä itseään jäljittelevän. Ihmiset ovat kohottaneet älyllisesti delfiinit ja simpanssit, mutta ihmiset ovat saavuttaneet itse oman tasonsa. Delfiinejä ja simpansseja vaivaa välillä kohottaminen ja heihin suhtautuminen:
"Creideiki osasi kuvitella, miltä varakapteenista tuntui. Joskus hänestä itsestäänkin kohotuksen tunkeileva, kaikkialle ulottuva läsnäolo tuntui niin painostavalta, että hän melkein halusi ulvahtaa alkudelfiiniksi: "Kuka antoi teille tähän oikeuden?" Ja Valaan unen suloinen huumaus kutsui häntä palaamaan Vanhojen jumalien syliin.
Sitten hetki meni aina ohi, ja hän muisti, ettei koko maailmankaikkeudessa ollut mitään, mitä hän olisi tehnyt mielummin kuin komentanut avaruusalusta, kerännyt avaruuden laulujen äänityksiä ja tutkinut tähtien välisiä virtoja."
Kritiikistä huolimatta päädytään aina siihen, että ihminen on tehnyt oikein ja ihmislajin taso on tavoittelemisen arvoinen. Se ei ehkä ole ollut kirjailijan yksioikoinen tarkoitus, mutta sellainen tunne minulle syntyi. Ihmislaji on parempi kuin fanaattinen muukalaislaji, joka on eläimellinen ja karkea, vaikkakin vanhempi. Kohotettu laji joutuu olemaan isäntälajinsa palvelijana ("orjana") 100 000 vuotta, mitä ihmiskunta ei ole joutunut kokemaan, vaikka sen sisällä orjuus tunnetaankin. Pohdin jo fantasiapuolella Richard Adamsin Ruohometsän kansan (arvostelu) ja Tad Williamsin Tailchaser's Songin (arvostelu) yhteydessä eläinhahmojen ihmistämistä ja käyttöä kirjallisuudessa päähahmoina, joiden ajatuksia ja toimintoja pyritään kuvaamaan. Minulla tökki heti alusta Tähtisumu täyttyy -tarinan kohdalla ihmismäistetyt delfiinit, yhtä paljon kuin todellisuudessa kaikenmaailman delfinaariotkin. En ymmärrä mitä iloa siitä kelleen on, että eläin nähdään ihmisen kaltaisena, ei sellaisena lajina kun se missäkin kehitysvaiheessaan on. Miksi me haluaisimme nähdä delfiinin kasvoilla ihmistunteita kuvaavia ilmeitä tai että urosdelfiini kiinnostuisi seksuaalisesti naispuoleisesta ihmisestä. Toki Brin yrittää antaa delfiineille lähtökohtaisesti oman kielen ja ajatusmaailman ja jopa jonkin sortin uskonnollisen ymmärryksen, mutta nekään eivät tunnu aidolta, sillä koko ajan mietin, että tämä on kirjailijan näkemys lajista, eikä se osunut yksiin minun ajatusmaailmani kanssa. Avaruusolioiden sielunmaailman ihmistäminen ei yleensä töki niin paljoa kuin meille jo tutun lajin.

Tarinassa on mielenkiintoisia yksityiskohtia, erityisesti galaktinen kirjasto, jonka olemassaolo olisi todella huikeaa. Geneettinen muuntelu sinänsä science fiction -aiheena on kiinnostava ja kieliin liittyvät uudet ajatustavat ja toteutukset aina tervetulleita. Delfiinien haiku-puhetyylissä on ideaa, jos unohtaa ihmismäistämispuolen. Tähtisumu täyttyy on avaruusoopperana ja maapallon ulkopuolisen maailman erikoisuuden kuvaajana ihan tasapainoinen, ehkä hieman tiivistämistä kaipaava teos. Ei kuitenkaan minun suosikkejani.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Kage Baker & Kathleen Bartholomew: Nell Gwynne's on Land and at Sea

Lady Beatrice palaa kuvioihin jälleen 2012 julkaistussa Nell Gwynne's on Land and at Sea -tarinassa. Kage Baker jätti ennen kuolemaansa joitain keskeneräisiä tarinoita sisarelleen ja editorilleen Kathleen Bartholomewille, jotta tämä työstäisi ne valmiiksi. Kolmas Nell Gwynne -kirja on ensimmäinen näistä. Bartholomew kutsuu tätä kylläkin Nell Gwynne II:ksi, ehkä todenmukaisemmin, sillä se minun laskema kakkonen on oikeastaan uusintapainos ykkösestä lisukkeella.

Nell Gwynnen leidit päättävät pistää bisnekset syrjään ja lähteä hyvin ansaitulle lomalle Torquayn merenrantakaupunkiin. Suunnitelmissa on rentoutumista, auringonottoa, kirjojen lukua ja tieteellisiä harrastuksia, mutta amerikkalaisen britti-intomielisen miehen salaiset suunnitelmat uhkaavat Englannin turvallisuutta ja Gentlemen’s Speculative Societyn palveluksessa vakoojina työskentelevät naiset eivät tietenkään voi sivuuttaa uhkaa, vaan ryhtyvät vastatoimiin, kun lomailevat ja muuten kiireiset järjestön miehet eivät ehdi. Kaiken lisäksi rouva Corveylla on toinenkin ongelma: Nell Gwynnen naiset tarvitsevat itselleen uuden kokin.

Älykkäiden ja neuvokkaiden prostituoitujen seikkailutarina on kirjoitettu enemmän pilke silmäkulmassa kuin kaksi aiempaa lukemaani Nell Gwynne -tarinaa, The Women of Nell Gwynne's ja Nell Gwynne’s Scarlet Spy -kirjassa julkaistussa novellissa The Bohemian Astrobleme. 1800-luvun puolivälin viktoriaaniseen ympäristöön on jälleen ympätty mielenkiintoisia steampunk-elementtejä Gentlemen’s Speculative Societyn (The Company) teknisten keksintöjen muodossa. Ja esitelläänpä kirjassa uusi kaksipyöräinen kulkuvälinekin, jota yksi nellgwynneläinen pääsee kokeilemaan. Vaikka en pidä J.K. Potterin valokuvakuvituksesta Bakerin kuin Connie Willisinkään Subterranean Pressin kustantamissa teoksissa, niin kuva, jossa esitellään prostituoitujen "äidin" rouva Corveyn hienot kamerasilmät, herättää kyllä vilunväristyksiä. Sattumoisin lukemisen aikaan törmäsin YLEn tiedeuutisissa otsikkoon "Kamera silmässä – tulevaisuuden proteesit ovat jo täällä" ja pääsinpäs ajattelemaan, että kyllä kamerasilmät on keksitty jo paaaljon aikaisemmin, 1800-luvulla Gentlemen’s Speculative Societyn aivotyöllä. No, ihan samasta asiasta ei ole kyse, kuten kuvasta voi todeta. Todellisten historiallisten hahmojen mainitseminen tuo tarinaan aina todentuntua ja niinpä Charles Darwin oli positiivinen yllätys.

Pidin kahdesta aiemmasta Nell Gwynne -tarinasta, joten odotukset olivat kohtalaiset myös tätä juttua kohtaan. Odotukset eivät kuitenkaan täyttyneet. On Land and at Sea ei ole huono kertomus, vaan siinä on kivoja oivalluksia, mutta se tuntui liian pitkältä (174 sivua) tapahtumien määrään ja merkitykseen verrattuna. Hahmot vaikuttivat hieman teennäisemmiltä kuin aiemmin, vaikka tiettyä aikakauteen sopivaa etikettiä oli lupa odottaakin. Ehkä en ollut ihan tämän tyyppisen kirjallisuuden fiiliksissä lukiessani. Kirja tuntui liian kevyeltä; kesäiseltä lomalukemiselta pikemminkin kuin keskitalven työpäivän jälkeen luettavalta. Tai sitten Kage Bakerin poissaolo vaikutti tarinan tunnelmaan ratkaisevasti. Tämä ei ole yksin hänen kirjansa.

Kage Bakerin The Company -pääsarjan lukeminen on jäänyt minulta hieman tauolle, mutta jatkan sitä kyllä vielä kunhan aika tuntuu sopivalta. Olen seurannut Kathleen, Kage and the Company -blogia, jossa Kathleen yhä uskollisesti pitää yllä Kage Bakerin muistoa ja kertoo edesmenneestä sisarestaan ja hänen ajatuksistaan ja toki myös omasta elämästään. Sisarukset olivat ilmeisen läheisiä toisilleen. Kannattaa vilkaista, jos on kiinnostunut kumpaisestakaan kirjailijasta.

lauantai 19. tammikuuta 2013

Arthur C. Clarke: Uhka avaruudesta

Arthur C. Clarken Uhka avaruudesta (Rendezvous with Rama, 1973) -teosta pidetään klassikkona. Muutamista viimeaikaisista lukemistani suomennoksista poiketen, se ei joutunut odottamaan vuosikymmeniä tullakseen käännetyksi, vaan käännös ilmestyi heti alkuperäistä seuraavana vuonna. Kirja on voittanut Hugo, Nebula, Locus SF, BSFA ja Campbell Memorial -palkinnot ja todennäköisesti muitakin. Sain kirjan tilaamalla toisen paikkakunnan kirjastosta ja sekin oli hyvin luettu irtosivuversio, mutta onneksi kaikki sivut olivat sentään tallella.

Asteroidien tarkkailujärjestelmä havaitsee vuonna 2130 aurinkokuntaamme nopeasti lähestyvän kohteen, joka osoittautuu kymmeniä kilometrejä leveäksi ja pitkäksi, sylinterinmuotoiseksi tuntemattoman lajin avaruusalukseksi. Tutkimusalus Endeavour komentaja Nortonin ja miehistön kera on tarpeeksi lähellä, jotta he voivat siirtyä lyhyeksi ajanjaksoksi tutkimaan alusta, jonka kulkurata on vain hetken aurinkokunnan sisällä. Vieras alus saa nimekseen Rama ja sille saapuvat ihmiset kohtaavat ihmeellisen oudon lajin elinympäristön, joka tuntemattomuudessaan on myös vaarallinen. Epäselvää on onko aluksen tarkoitus jäädä jostain syystä planeettojemme joukkoon pysyvästi ja mahdollisesti muodostaa uhkan ihmisille vai onko se vain ohikulkumatkalla.

Uhka avaruudesta keskittyy kuvaamaan pääasiassa ihmisten tutustumista erikoiseen muukalaisalukseen ja millaisia muutoksia ja ihmeellisyyksiä aluksessa tapahtuu tuona aikana. Kuvailut ovat yksityiskohtaisia ja tuovat voimakkaasti mieleen tunnelmat, joita koin lukiessani Jules Vernen Matka maan keskipisteeseen -kirjaa aikoinaan. Kirjat ovat toki erilaisia ja sijoittuvat aivan erilaisiin ympäristöihin, mutta molemmissa on uuden ja ihmeellisen löytämisen meininki, asioita joita ei olisi osannut odottaa. Molempien maailmat ovat lähtökohtaisesti mahdottomia, vaikka Clarke kai omansa on laskenut sille mahdollisten puolelle.

Clarke kuvaa maailmaansa myös teknisesti. Mittakaavat ovat tärkeitä ja avaruudelliseen hahmottamiseen ja painovoimaan sekä keskipakoisvoimaan liittyy suhteessa paljon kuvausta. Silti kirja ei missään vaiheessa tunnu pitkästyttävältä tai tylsältä, vaan tutkimusmatkan jännite ja kauneus pysyy koko ajan yllä ja lukijana koin olevani melkeinpä mukana Raman sisällä seikkailemassa. 
"Kapeat viivat, jotka olisivat voineet olla teitä, kanavia tai varsin kurinalaisia jokia, etenivät heikosti näkyvänä geometrisena verkkona kaikkialle, ja kauempana sylinterissä, juuri ja juuri näkyvissä, oli raita syvempää pimeyttä. Se oli katkeamaton rengas, joka vyötti tämän maailman sisäpuolen, ja Nortonin mieleen muistui yhtäkkiä Okeanos-myytti, taru merestä, joka vanhojen uskomusten mukaan ympäröi Maata.
Tämä meri oli kenties vielä kummallisempi - se ei ollut rengasmainen vaan lieriömäinen. Ennen kuin se oli jäätynyt tähtienvälisessä yössä, oliko siinä ollut aaltoja ja virtoja ja vuorovesiä - ja kaloja?
Soihtu vipatti ja sammui; ilmestys katosi. Mutta Norton tiesi kuvan pysyvän mielessään niin kauan kuin hän eläisi. Millaisia löytöjä tulevaisuudessa tehtäisiinkin, ne eivät milloinkaan voisi himmentää tätä ensimmäistä vaikutelmaa. Eikä historia voisi ikinä riistää häneltä etuoikeutta olla ensimmäinen ihminen, joka oli nähnyt vieraan sivilisaation työt."
Kaikkea kirjailija ei ole lähtenyt tarinassa selittämään, mikä on oikea ratkaisu, sillä juuri mystisyyden tunteen säilyttäminen tekee mielestäni kirjasta mestariteoksen. Uhka avaruudesta ei loista ihmishahmoilla, mutta ne ovat siedettävällä tavalla pinnallisia. Alla olevan kaltaisille hetkellisille notkahduksille ei voinut lähinnä muuta kuin hymähdellä huvittuneena:
"Komentaja Norton oli jo kauan ollut sitä mieltä, ettei naisia pitäisi ollenkaan päästää avaruusaluksiin; painottomuus vaikutti heidän rintoihinsa tavalla, joka oli liian kirotun häiritsevää. Ilmiö oli riittävän paha silloinkin kun he pysyivät paikallaan; mutta heidän lähtiessä liikkeelle ja sympateettisten värähtelyjen päästessä kunnolla vauhtiin oli jo liikaa vaatia yhdenkään lämminverisen miehen kestävän sitä."
Poliittiset ja uskonnolliset teemat ovat mukana. Kuitenkaan mihinkään syvään pohdintaan niiden kanssa ei lähdetä, vaan ne jäävät kevyiksi ja lähinnä toiminnallisiksi työkaluiksi. Hyvä niin. Parasta kirjassa on salaperäisen vihjaavat loppusanat, joista annan lisäpisteitä. Minulla ei ole aikomusta, ainakaan tällä hetkellä, lukea myöhemmin kirjoitettuja Rama-kirjoja, sillä en yksinkertaisesti halua tietää Ramasta yhtään enempää. Olen autuaan ihmeen ja selittämättömän outouden vallassa ja tyytyväinen siihen.

Uhka avaruudesta ei ole "paras lukemani kirja ikinä", hahmoissa varsinkin olisi paljon kehitettävää, mutta se on kirja, jonka lukemisesta olen erittäinen iloinen. Suosittelen kokemusta muillekin. Saas nähdä vieläkö tästä kehitellään elokuva, ainakin suunnitelmissa on (ja tietenkin 3D:nä).

perjantai 18. tammikuuta 2013

2012 BSFA-palkintoehdokkaat julkistettu

Palkintovuosiseurantani 2013 alkaa British Science Fiction Associationin julkistamalla 2012 BSFA-palkintojen ehdokaslistalla, jonka joukosta yhdistyksen jäsenet ja Easterconiin osallistujat äänestävät voittajan. Voittajien nimet julkaistaan Easterconissa maaliskuun lopulla. Romaaneista on tullut luettua vain Ken MacLeodin Intrusion vuoden alkajaisiksi, joten en osaa sanoa tasosta sen kummempaa. Muut kirjat eivät kauheasti houkuttele, mutta jos joku haluaa ehdottomasti suositella jotain ehdokasta luettavaksi, niin pistän mieleen.

Paras romaani
  • Chris Beckett : Dark Eden (Corvus)
  • M. John Harrison : Empty Space: a Haunting (Gollancz)
  • Ken MacLeod : Intrusion (Orbit) (arvostelu)
  • Adam Roberts : Jack Glass (Gollancz)
  • Kim Stanley-Robinson : 2312 (Orbit)
Paras novelli
  • “Immersion” by Aliette de Bodard (Clarkesworld #69)
  • “The Flight of the Ravens” by Chris Butler (Immersion Press)
  • “Song of the body Cartographer” by Rochita Loenen-Ruiz (Phillipines Genre Stories)
  • “Limited Edition” by Tim Maughan (1.3, Arc Magazine)
  • “Three Moments of an Explosion” by China Mieville (Rejectamentalist Manifesto)
  • “Adrift on the Sea of Rains” by Ian Sales (Whippleshield Books)
Paras ei-fiktio
  • “The Complexity of the Humble Space Suit” by Karen Burnham (Rocket Science, Mutation Press)
  • “The Widening Gyre” by Paul Kincaid (Los Angeles Review of Books)
  • The Cambridge Companion to Fantasy Literature by Edward James and Farah Mendlesohn (Cambridge University Press)
  • The Shortlist Project by Maureen Kincaid Speller
  • The World SF Blog, Chief Editor Lavie Tidhar
Paras taidekuvitus
  • Kansikuva: Dark Currents, Ben Baldwin (Newcon Press)
  • Kansikuva: Adam Roberts: Jack Glass, Blacksheep (Gollancz)
  • Kansikuva: Eric Brown: Helix Wars, Dominic Harman (Rebellion)
  • Kansikuva: Simon Morden: Thy Kingdom Come, Joey Hifi (Jurassic London)
  • Kansikuva: Beckett: Dark Eden, Si Scott (Corvus)

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Robin Sloan: Mr. Penumbra's 24-Hour Bookstore

Törmäsin Mr. Penumbra’s 24-Hour Bookstore -kirjaan (2012) artikkelissa, jossa puhuttiin ns. backdoor fantasysta, eli sellaisesta kirjallisuudesta, jossa puhutaan fantasiasta ja sivutaan fantasian elementtejä, mutta ei mennä sisälle varsinaiseen fantasiamaailmaan. Tämä käsitteenä poikkeaa hieman maagisesta realismista, mutta joskus vedettävät rajat ovat hiuksenhienoja ja riippuvat pitkälti myös lukijan tulkinnasta (olipa se sitten sama tai eri kuin mitä kirjailija on tarkoittanut). Otin Robin Sloanin teoksen luettavakseni ekirjana, siitäkin huolimatta, että kirja on ainakin osittain hatunnosto paperikirjoille ja sen mukaisesti paperikirjan ostajat saavat ekstrana kirjan kannet, jotka hohtavat pimeässä.

Clay Jannon on vastavalmistunut ja työtön. Niinpä hän paremman puutteesta päätyy myymäläapulaiseksi pikkuiseen kirjakauppaan, jolla on enemmän korkeutta kuin leveyttä. Kirjakauppa on auki 24 tuntia vuorokaudessa ja Clay saa osakseen yövuorot. Herra Penumbra on erikoinen ja niin on kauppakin. Asiakkaat ovat harvassa, eikä harvojen kävijöiden kohdalla raha juurikaan vaihda omistajaa. Asiakkaat palauttavat kirjan ja pyytävät toisen tilalle kirjakaupan ylähyllyiltä. Niitä kirjoja Claylla ei ole lupa lukea. Tämä tietenkin herättää Clayn uteliaisuuden ja pian ystävien avustuksella hän selvittääkin mitä Penumbra ja tämän asiakkaat salaa puuhastelevat. Paperiset kirjat ovat asian ydin, mutta äänikirja ja Google osoittautuvat enemmän kuin hyödyllisiksi historian selvittämisessä.

Mr. Penumbra’s 24-Hour Bookstore alkaa todella kutkuttavasti. Pieni, mystinen kirjakauppa hivelee mielikuvitusta, varsinkin kun siellä on salaisia koodattuja kirjoja. Lukemani artikkelin perusteella osasin odottaa, että kirja ei ole fantasiaa, mutta aivot eivät aina tottele odotuksia, kun asetelmat ovat niin herkulliset kuin tässä kirjassa alussa ovat. Odotin maagista realismia, ja ehkä siihen juuri päästiin. Salaperäisiin kirjoihin tai kirjakauppoihin liittyviä teoksia on muitakin, osa onnistunut hyvin (Zafonin Tuulen varjo) ja osa vähemmän (Birkegaardin Libri di Lucan arvoitus). Mr. Penumbra on erilainen. Se on voimakkaasti tätä päivää ja informaatio- ja tekniikkayhteiskuntaa.

Pimeässä hohtava kansi
Clayn tuttavapiiriin kuuluu koodaajavelhoja, varakkaita softan kehittäjiä ja googlereita eli Google-superfirman työntekijöitä. Nämä nousevat tarinan edetessä voimakkaasti esille ja varsinkin Googlen osuus pomppaa voimakkaasti esille. Yhtiö saa kivasti mainostusta kirjassa. Tarinassa paperiset kirjat ovat toki ihailun ja kunnioituksen kohteena, mutta myös Kindle ja muut ekirjojen lukulaitteet mainitaan, eikä niitä erityisesti tuomita. Otsarypistyksiä sen sijaan varmaan monelle lukijalle tai ainakin kirjailijalle herättää paperikirjojen skannaus ála Google. Sloan esittelee paljon ja mielenkiintoista tekniikkaa liittyen kirjojen digitalisointiin ja menetelmiin, mutta ei niinkään kritiikkiä tekijänoikeusasioista. Sloan esittelee myös kiinnostavan museon, jossa hyllyt liikkuvat taianomaisen automaattisesti. Ehkä sellainen tila on oikeasti olemassa, eikä Harry Potterista ideoitu.

Minun intoni Mr. Penumbraa kohden hiipui mitä enemmän selitettiin algoritmeja ja koodausta ja mitä tavanomaisemmaksi kirjan maailma kävi, kun poistuttiin kirjakauppaa ympäröivästä ilmapiiristä. Luin kirjan loppuun, sillä se salaisuus, jota selviteltiin, loi vielä mahdollisuuden hienolle päätökselle. Kirjan loppu on kuitenkin vain ok. Tarinassa sivutaan paljon fantasiaa, se on tärkeä osa, ja populaarikulttuurin ilmiöitäkin tulee trendikkäästi esille. Loppua kohden vahvistui nuorille aikuisille suunnatun tarinan tuntu, eikä juoni osoittautunut kovinkaan vahvaksi. Kirja on ajanmukainen, mutta en tiedä kestääkö se vuosienkymmenien kulutusta. Mr. Penumbra’s 24-Hour Bookstore on hienoinen pettymys, ainakin genrelukijalle. Vähemmän fantasiasta perustaville ja kirjamysteereistä tykkääville tämä on varmaankin oivallinen kirja luettavaksi.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Ursula K. Le Guin: Taivaan työkalu

Vuonna 1971 alunperin The Lathe of Heaven -nimellä julkaistu Ursula K. Le Guinin teos ilmestyi suomeksi 1991. Luin kirjan ensimmäisen kerran noin viitisen vuotta sitten ja nyt uudelleenluvun yhteydessä jouduin toteamaan, että Taivaan työkalu on tähän mennessä ainoa Le Guinin teos, joka ei parantunut uusinnan myötä.

Eletään 2000-luvun alussa Portlandissa, Oregonissa. Maailma on ylikansoittunut, köyhtynyt ja saastunut, ruokahuolto vajaata ja ilmasto muuttunut. Lähi-Idässä soditaan. George Orr olisi muuten tavallinen tallaaja ja sellainen hän haluaisikin olla, mutta hänellä on taakkanaan nähdä tehokkaita unia, jotka vaikuttavat todellisuuteen. Kun George näkee unen, maailma muuttuu sen mukaisesti takautuvasti, eikä kukaan muu kuin hän itse tiedä muutoksesta. George yrittää tainnuttaa hallitsemattomia uniaan käyttämällä ylen määrin lääkkeitä ja joutuu sen vuoksi "vapaaehtoiseen" psykiatriseen hoitoon tohtori William Haberin luo. Pian George huomaa olevansa Haberin työkaluna ja parantuminen erikoisten unien näöstä luisuu yhä kauemmaksi. Georgen täytyy löytää ratkaisu tilanteen pysäyttämiseen.

Taivaan työkalussa Le Guin pistää lukijan eteen pohdittavaksi yksilön vapauden, mutta myös hyvin laajassa mittakaavassa filosofisen kysymyksen mikä on ihmisen tarkoitus ja tekojen seuraukset? Voimmeko tehdä päätöksiä oman näkemyksemme mukaisesti yhteisen hyvän puolesta, muuttamatta joillekin tilannetta pahemmaksi? Onko olemassa tarkoitusta ja pitääkö kaikella olla tarkoitus vai olemmeko "vain" olemassa? George Orr on näkemyksiltään passiivinen ja luontaisen buddhalainen, kuten Le Guin tekstissä ilmaisee asian. Haber puolestaan aktiivinen muuttaja, mutta hän on kykenemätön myös näkemään muutosten seuraamuksien moraalia ja luomiensa vaihtoehtoisten maailmojen nurjia puolia. Liikakansoituksen poistaminen luo maailmasta paremman paikan teoriassa, mutta entä jos väestö on joutunut kärsimään sen vuoksi miljoonia tappaneen kulkutaudin ja yksilöiden muistoissa on menettämisen ja kauheiden vuosien tuskaa ja surua. Pyhittääkö tarkoitus keinot?

Le Guin on käyttänyt unia aiemminkin tarinoissaan ja filosofisia pohdiskeluja mm. roduista ja eri lajien vaikutuksesta ja vaikuttamisen oikeudesta toisiinsa löytyy useistakin hainilaisista teoksista. Taivaan työkalu on ehkä selkeimmin suoria kysymyksiäkin esittävä teos. Orrin passiivisuus ja johdateltavuus on ajoittain ankeaa luettavaa, mutta toisaalta, jos itsellä olisi taakka muuttaa maailmaa unissa hallitsemattomasti, saattaisi hyvinkin käyttäytyä hyvää uskovana samoin. Tarinan rakenne on hieno, siinä piilee jippo, joka jää mietityttämään. Monet Le Guinin tarinoista ovat mollivoittoisia ja jopa osittain ankeita tai karmeita. Taivaan työkalu tuntui harmaalta ja ehkäpä tämän hetkinen yleinen lukufiilis sai sen tuntumaan heikommalta kuin ensimmäisellä kerralla.

Katsoin kirjan pohjalta tehdyn vuonna 1980 julkaistun samannimisen elokuvan heti perään. Elokuva on esimerkillisen uskollinen kirjalle ja Le Guin itse on ollut elokuvan teossa mukana konsulttina. Hän on ilmaissut olleensa tyytyväinen tuotokseen. Elokuva on kuitenkin auttamattoman vanhan oloinen tänä päivänä katsottaessa, kuten useimmat 70-luvulla kuvatut scifi-leffat ovat. Ihmismielen liikkeitä kuvataan mm. pistämällä henkilö lähikuvaan ja taustalla pyörii ja vilkkuu geometrisia värikkäitä kuvioita. Suureksi harmikseni hahmot on osan aikaa puettu ns. tulevaisuuden asusteisiin, ja ainakin Georgen puserossa on takaosa etupuolella, sillä näyttelijä joutuu kiskomaan sitä koko ajan alaspäin helmasta, mikä sai oloni vaivaantuneeksi. Mutta joka tapauksessa, elokuva toteuttaa kirjan sanoman hyvin ja on ehkä sen vuoksi katsomisen arvoinen. 2000-luvulla tehty uusintaversio on kuulemma sen sijaan ihan pihalla.

perjantai 11. tammikuuta 2013

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Olen maininnut useampaan otteeseen lukeneeni Sergei Lukjanenkon Yöpartion vuonna 2008 englanninkielisenä (julkaistu 2006, venäjänkielinen alkuperäisteos Notšnoi Dozor 1998). Muistikuvani mukaan kirja oli ihan ok, mutta ei niin innostava, että olisin jatkanut suoraan sarjan toisen osaan, vaikka se olisi ollut mahdollista. Lukukokemukseeni saattoi vaikuttaa englanninkielinen käännös, sillä joskus jotain jää puuttumaan käännöksessä, varsinkin kun kulttuurinyanssit eivät ole aivan selvillä, tai sitten oma kykyni omaksua englanninkielistä tekstiä oli heikompi tai sitten vain urbaani fantasia vieroksutti enemmän kuin nykyään. Joka tapauksessa Yöpartio oli nyt suomenkielellä luettuna parempi kokemus kuin edellisellä kerralla.

Maailmassa on joukko Muihin kuuluvia ihmisiä, jotka ovat velhoja, vampyyreja, ihmissusia tai jotain muuta erikoisia kykyjä omaavia, jotka pystyvät astumaan meidän maailmastamme syvemmälle hämärän maailmaan. Osa Muista kuuluu joko valon tai pimeän puolelle. Valon valinneet ovat Yöpartion jäseniä ja Pimeän valinneet Päiväpartion jäseniä ja nämä kaksi organisaatiota ovat vastakkain koko ajan koettelevassa rauhan tasapainottelussa. Anton on nuori päiväpartiolainen, joka pistetään kenttäharjoitteluun ja noviisina hän törmää tapaukseen, jossa nuoren naisen, Svetlanan, ylle on loitsittu vahva kirous, joka ei vaikuta ainoastaan naiseen, vaan on uhka laajalle ihmisryhmälle. Antonin kohdalle osuu myös nuori Igor, jolla on vahvoja kykyjä, mutta joka ei ole vielä valinnut puoltaan. Tapahtumat ja ihmiskohtalot kietoutuvat toisiinsa ja Antonin avukseen saama pöllön hahmoon rangaistukseksi loitsittu vahva velhonainen, Olga, osoittautuu tärkeämmäksi tekijäksi kuin Anton oivaltaakaan.

Yöpartio koostuu kolmesta eri osiosta, joissa kaikissa on pääosissa nuori Anton-niminen mies. Ensimmäinen osio tutustuttaa hahmoihin ja antaa alkuasetelman juonelle. Toisessa osassa valaistaan kahden partion välisiä suhteita, raotetaan hieman historiaa ja loppu huipentuu kiemuraisen juonikuvion ja ihmissuhteiden selkiämiseen tiettyyn pisteeseen saakka. Tarina sijoittuu pääosin Moskovan kaupunkimiljööseen, mikä tekee tästä autenttista urbaania fantasiaa. Ympäristön kuvaus on realistista, enemmänkin ehkä ränsistyneiden piirteiden esille tuontia, mikä istuu hyvinkin mielikuvaani Neuvostoliiton jälkeisestä mentaliteetista. Vastakohtaisesti suurin osa hahmoista on koulutettuja ja ammatin omaavia yritteliäitä ihmisiä, ei mitään laitapuolenhahmoja, jotka elävät nykyolosuhteissa sen minkä taitavat. Esille nousee myös perheet. Pidin erityisesti Lukjanenkon tavasta tarkastella elinympäristöä rehellisesti ja kriittisesti, mutta ei kuitenkaan halveksuen.

Päiväpartion ja Yöpartion vertailu, ihmismielen ja motiivien tarkastelu on onnistunutta. Mieleeni tuli väkisinkin J.K. Rowlingin vuosikausia jatkuneet vakuuttelut, että kaikista Luihuisista ei tule kuolonsyöjiä, eikä edes pahoja ihmisiä. He ovat kunnianhimoisia, tavoittelevat herkemmin omaa etua, mikä ei sulje pois seikkaa, että he toimivat myös yhteiskunnan hyväksi. Samaa sanomaa löytyy Lukjanenkolta. Ei ole selkeästi hyviä ja pahoja, vaikka hyvät ja pahat teot etsivätkin kokoajan tasapainoa. Tämä teema jää selkeästi kesken ja sen käsittelylle lienee odotettavissa jatkoa seuraavassa kirjassa.

Hahmojen aitouden rinnalla kirjan juonellinen kulku tökkii, eikä mielestäni kanna kunnolla loppuun saakka. Puoleen väliin saakka kirja on kohtalaisen onnistunut, mutta kakkososion töksähtävyys ja loppuasetelmat tiputtavat minun kohdallani pisteitä. Hyvät teemat ja pääosin onnistuneet hahmot eivät riitä, jos juoni ei etene jouhevasti tai uskottavasti. Jotain jää puuttumaan, ja senpä vuoksi ensimmäisellä lukukerralla en halunnut jatkaa kakkososaan. Englanninkielisessä versiossa osa huumorista tuntuu menneen minulta hieman ohi, mutta näin suomennoksen yhteydessä huomasin, että monin paikoin Lukjanenkon huumori osuu ja uppoaa, samalla tavoin kuin Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjassa tai Stanislaw Lemin Kyperiasissa. Slaavilainen huumorintaju istuu kohdilleen ja käännös tuntuu hyvältä.

Yöpartio oli siis hieman parempi lukukokemus toisella kerralla, mutta vieläkään se ei aivan vakuuta. Tällä kertaa haluan antaa kirjailijalle kuitenkin toisen mahdollisuuden ja aion lukea kakkososan, Päiväpartion kunhan se ilmestyy ensi kuussa. Yöpartiota ei valitettavasti julkaistu ekirjana, joten en ostanut kirjaa itselleni, vaan lainasin lukemani kappaleen ystävältä.

tiistai 8. tammikuuta 2013

Stephen King: Painajainen

En ole koskaan erityisemmin pitänyt Stephen Kingin kirjoista, eikä mieleeni ole jäänyt mitkä kirjat tuli luettua aikoinaan exäni kirjahyllystä ja mitkä olen nähnyt elokuvana/tv-sarjoina. Niinpä siinä sitten kävi, että kun luin World Fantasy -ehdokkaiden lukutavoitelistaltani ´Salem's lot -kirjan (1975), joka on suomennettu nimellä Painajainen (1990), tajusin noin sadannen sivun kieppeillä, että olin lukenut kirjan jo ennestään. Annoin mennä samalla vauhdilla kuitenkin loppuun saakka, koska muistikuvani olivat hatarat.

Kirjailija Ben Mears palaa lapsuutensa kotikaupunkiin Jerusalem’s Lotiin kirjoittamaan seuraavaa kirjaansa. Kaupungin laidalla tyhjillään oleva ränsistynyt Marstenin talo herättää synkän pelottavia muistoja Benissä yhä kymmenien vuosien jälkeen. Taloon on juuri muuttamassa uudet salaperäiset asukkaat ja pahaa aavistamaton kaupunki joutuu keskelle painajaista, ikivanhaa pahuutta, jota vastaan Ben ryhtyy taistelemaan ihastuksensa Susanin, opettaja Mattin, rohkean pikkupojan Markin, tohtori Jimmyn ja isä Callahanin kanssa.

Painajainen on kunnianosoitus perinteiselle vampyyrikirjallisuudelle. Vaikka pidänkin vampyyreista enemmän vaarallisina ja mystisinä olioina kuin ihmisten kanssa pariutuvina söpöliineinä, niin Painajainen tuntui kuluneelta. Kirjoittamisajankohtanaan fiilikset olisivat varmaankin olleet toisenlaiset ja ehkäpä jopa suomennoksen ilmestyttyäkin, mutta ei enää. Vampyyrit ovat kuitenkin kirjan kohokohtia. Niihin liittyvä mystiikka ei ehkä pelottanut, mutta yhä ajatus esimerkiksi lapsesta ikivanhan pahuuden uhrina on karmaiseva. King hyödyntää hyvin perinteistä vampyyrimytologiaa risteineen ja valkosipuleineen. Tänä päivänä toivoisin kuitenkin vampyyrimaailmaan enemmän pseudotiedettä kuin esimerkiksi kristillistä näkökulmaa ja ylikorostuneen seksuaalisuuden voisi heittää jo nurkkaan. Ehkä olen nähnyt tämän kirjan pohjalta tehdyn tv-sarjan, uudemman tai vanhemman, mutta varmaksi en voi sanoa. Kirjan jotkut kohtaukset herättivät visuaalisia mielikuvia.

King kuvaa pientä kaupunkiyhteisöä elävästi ja varmastikin myös osuvasti. Minua ei kuitenkaan innostanut tai edes kiinnostanut lukuisten sivuhahmojen ajatustöryt, olivat ne kuinka todentuntuisia tai ei. Ainoa sivuhahmo, joka oikeasti koskettaa ja herättää ajatuksia, on nuori väkivaltainen äiti vauvoineen. Ben, Susan ja Mark olivat hahmoina tylsiä. Hahmoja heikentävää on, että osa on tavallisia, tosin epämiellyttävästi kuvattuja, eikä heistä voi pitää, ja osa on silotellun hyviä, eikä heistä pahaa sanota, mutta siltikään heistä ei voi pitää. En vaadi, että kirjassa olisi yhtään pidettävää hahmoa, kunhan olisi edes mehukas, erinomaisesti esille tuotu, ristiriitaisen ei-pidettävä. Nyt kenenkään kohtalo ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Ehkä isä Callahaniin oli saatu jotain poikkeuksellista.

Painajainen sai minut pitkästymään, mutta onneksi se on huomattavasti lyhyempi kuin muutama muu Kingin kirja, joita viime vuosina on vastaan tullut (ja jäänyt lukematta), enkä tuhrannut siihen liikaa aikaani. Suunnitelmissa on lukea tänä vuonna ilmestyvä Kingin 22.11.63 -teos, mutta mitään erityistä intoa se ei nyt herätä, kun palautui muistiini, etten pidä kirjailijan ilmaisutyylin alakanttisuudesta. Mahtaisiko olla niin, että Kingin tuotannosta joko tykkää tai ei.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Margaret Atwood: Erase Me

Margaret Atwoodin Positron-sarja jatkuu kolmannella osalla, joka on ennakkotiedoista poiketen saanut nimekseen Erase Me. Kolme ensimmäistä "episodia" on koottu jo yhdeksi kokonaisuudeksi, jonka voi tilata ekirjana Amazon US:sta. Tarina kuitenkin jatkuu, neljäs osa on tulossa, joten jos et vielä halua lähteä mukaan tarinaan, niin vaikuttaisi siltä, että jonain päivänä näistä kootaan yksi kokonainen kirja. Luulisin, että ainakin ekirja.

Erase Me on suora jatko I’m Starved for you (arvostelu) ja Choke Collar (arvostelu) -osille. Charmaine on vihdoin helpotuksekseen pääsemässä ulos Positronista ja takaisin siviilitehtäväänsä. Helpotuksen tunne on kuitenkin lyhytaikainen, sillä Concilience antaa hänelle tehtävän, joka on kaikkea muuta kuin helppo. Hän joutuu tekemään päätöksiä, jotka estävät häntä tulemasta pois pyyhkityksi. Stan puolestaan odottaa omaa kohtaloaan Jocelynin suunnitelmien pelinappulana.

Erase Me sisältää jälleen kerran tiivistä kerrontaa ja tarina etenee lyhyen matkaa. Atwood osaa pitää tiheää tunnelmaa yllä. Jokaiseen osaan on mahtunut käänteitä, jotka tuntuvat merkittäviltä, ja samalla joko maailmankuvaus tai henkilöhahmot ovat syventyneet. Minulla alkaa kuitenkin olla kärsivällisyyden kanssa ongelmia. En ole lainkaan varma sopivatko tällaiset jatkokertomukset minulle, sillä tämä tuntuu kuin lukisi kirjaa 50 sivua ja sitten odottaisi muutaman kuukauden ennen kuin lukisi seuraavat 50 sivua. Toisaalta on hauskaa saada kirjailijalta lyhyiden jaksojen välein uutta luettavaa. Vaikka Atwood vaikuttaa erinomaiselta lyhyiden osien kirjoittajaltakin, niin ehkä tämän tarinan anti olisi kuitenkin parhaimmillaan kokopitkänä romaanina. Tiedä tuota, kun meinaan kuitenkin lukea tarinan pätkissä. Ei tätä keskenkään voi nyt lopettaa.

Erase Me jäi jälleen cliffhanger-kohtaan. Neljäs osa on saanut aiemmin kolmannelle suunnitellun nimen Moppet Shop, joten siihen päästään tutustumaan kuukauden parin sisään, luulisin. Atwoodilta on tänä vuonna tulossa myös uusi MaddAddam-kirja syyskuun kieppeillä. Linkitin viime vuonna Herran tarhurien arvioon YouTube-videon, jossa hän kertoo hieman sen sisällöstä.

lauantai 5. tammikuuta 2013

2012 Science fiction -haasteen loppukatsaus

Science fiction -haaste lähti alun perin liikkeelle englanninkielisenä Working for the MANDROID -blogista, johon ilmoittauduin mukaan ja väänsin suomenkielisen version. Tarkoituksena oli lukea 12 eriteemaisesta kategoriasta jokaisesta vähintään yksi science fiction -teos vuoden 2012 aikana. Mukaan ilmoittautui 17 muutakin osallistujaa. Kategorialuettelon ja osallistujalistan voi katsoa haasteen aloitusviestistä. Alla olevat lainaukset on koottu pääosin Goodreadsista.


Ja haaste eteni hienosti. Vuoden jokaiselle kuukaudelle saatiin joukolla luettua kirjoja. Omalta osaltani luin 24 kirjaa, 2 jokaisesta kategoriasta, kuten tavoitteekseni asetin. Laskujeni mukaan kaksi muutakin osallistujaa, Yöpöydän kirjat ja Lukutoukka, saivat haasteen suoritettua  kokonaisuudessaan vuoden aikana. Muutkin lukivat varsin kiinnostavia kirjoja sen mukaan mitä ehtivät ja lukufiilikset myötä antoivat, jopa useita kirjoja yhdestä ja samasta kategoriasta. Useimmat lukivat haasteessa vähintään viisi science fiction kirjaa, mikä on minusta hieno saavutus!


Yhteensä haasteessa luettiin 122 eri teosta, joista 49 oli naiskirjailijan kirjoittamia ja yksi tuntemattoman sukupuolen. Loput olivat luonnollisesti mieskirjailijoita. Eniten luettiin Emmi Itärannan viime vuonna ilmestynyttä Teemestarin kirjaa (9 kertaa). Seuraavalle sijoille lukukertojen määrässä sijoittuivat Beth Revisin Across the Universe – Matka alkaa (4 kertaa), Magdalena Hain Kerjäläisprinsessa (3 kertaa) ja Suzanne Collinsin Nälkäpeli (3 kertaa). Luettujen kärki oli siis naiskirjoittajien valloittama.


Useasti luettuja kirjailijoita eri teoksillaan olivat myös klassiset Stanislav Lem (4), Isaac Asimov (5) ja H.G. Wells (4).


Vähiten luettiin ennen vuotta 1950 julkaistujen klassikkokirjojen kategoriaan (7) ja eniten nuorille suunnattuja sf-teoksia (18). Myös dystopiat, apokalypsit ja utopiat olivat pinnalla. Niitä hiipi muihinkin kategorioihin kuin pelkastään omaan teemaansa.


Kesken vuotta mukaan otettuun bonuskategoriaan ei tullut suomalaiskirjailijoiden kirjoja yhtään, mutta muuten niitä kyllä luettiin, kuten kolmen luetuimman kärjestäkin näkee. Suomalaisten kirjailijoiden teoksia luettiin kaikkiaan 19 eri teoksen verran, mikä on huomattavasti enemmän kuin mitä alkuperäisessä englanninkielisessä haasteessa luettiin (...eh, jotain piti keksiä).


Science fiction on yksi fantasian lajityypeistä, joka sivuaa monia muitakin tyylilajeja. Välillä eron tekeminen scifin ja fantasian välillä on vaikeaa, varsinkin steampunkissa ja vaihtoehtohistoriassa, ja vanhat klassikkokirjatkin ovat usein ns. science fantasiaa. Tarkoilla määritelmillä ei lukiessa ole väliä. Tärkeintä on se anti mitä kaikista lukemista kirjoista saa irti omaan maailmankäsitykseensä ja mielikuvitukseensa.


Kiitos kaikille teille, jotka olitte mukana haasteessa. Oli paljon hauskempaa suorittaa haastetta kun oli matkalla suomalaisia seuralaisia ja löysin mielenkiintoisia kirjoja luettavaksi valinnoistanne. Huomasin kuinka paljon on kirjoja, joita en olisi tullut ajatelleeksikaan ilman arviotanne. Pahoittelen, että en arvo haasteen päätyttyä osallistujen kesken kirjoja, kuten näyttää olevan tapana. Jotenkin se ei tunnu minun jutulta. Luetut kirjat ovat itsessään jo palkinto, jota kannattaa vaalia.


Toivottavasti myös haasteeseen osallistumattomilla on ollut mielenkiintoista seurata mitä kukanenkin on lukenut ja kenties olette löytäneet joukosta itseänne kiinnostavia kirjoja.  Jos jota kuta kiinnostaa, niin Working for the MANDROID järjestää tänäkin vuonna uuden sf-haasteen. Englanninkieliseen haasteeseen voi ilmoittautua mukaan vaikka heti, mutta kannattaa ottaa huomioon, että tänä vuonna haaste on hieman kovempi: kategorioita on 16, uutuutena mm. military scifi. Rohkeasti mukaan, jos intoa riittää. Toivottavasti jatkatte scifin lukemista ilman haasteitakin.


Kuukausittaiset haastekoosteet löytyy tagin sf-haaste alta, samoin kuin kaikkien minun lukemieni 24 kirjan arviot. Joulukuussa haasteeseen osallistuneet kirja-arviot vielä tässä lopussa kategorioittain:

1. Nuorille suunnattu science fiction
Kirjaretket – Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla

2. Aikuisten science fiction -

3. Hugo-voittaja
Espoon fantasia – Lois McMaster Bujold: Mirror Dance (Sini)
Kirjaretket – Frank Herbert: Dyyni
Yöpöydän kirjat – Connie Willis: Tuomiopäivän kirja
nadjan kirjasto – Dan Simmons: Hyperion

4. Science fiction -klassikko – julkaistu -1950
Taikakirjaimet – Katharine Burdekin: Swastika Night

5. Science fiction -moderni klassikko - 1951-1992 -

6. Steampunk -

7. Robotit / Kyborgit / Androidit
 Nulla dies sine legendo – Shirow Masamune: Ghost in the Shell

8. Avaruusalukset / Alienit
Aamuvirkku yksisarvinen – Orson Scott Card: Ender’s Game
nadjan kirjasto – Brian Aldiss: Pimeät valovuodet

9. Aikamatkustus / Vaihtoehtohistoria / Rinnakkaisuniversumi -

10. Apokalyptinen / Dystopia / Utopia -

11. Kyberpunk -

12. Hullu tiedemies / Geneettiset kokeilut / Ympäristökatastrofit -

13. Bonus: Suomalaisen kirjailijan teos -



LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...