Marraskuun 2019 luetut

Luin marraskuussa 20 kirjaa, joista spefiä olivat alla listatut 17. En ole saanut motivoitua itseäni kirjoittamaan arvioita kirjoista, edes lyhykäisiä, joten tässä nyt pelkästään erikoismaininnat. Marraskuun kirjoista erityisesti nousee ylitse muiden Josh Malermanin Lintuhäkki, josta pidin paljon kirjana. Olen nähnyt filmatisoinnin aiemmin, joka sekin oli mielestäni ok, mutta kirjassa oli vielä vahvempi tunnelma. Etenkin päähenkilö Malorie on hahmona jämäkämpi ja aidompi nimenomaan kirjassa.

Luin vihdoin ensimmäisen osan Alastair Reynoldsin Ilmestysten avaruudesta, joka on kerännyt pölyä kirjahyllyssäni jo vuosia, joten osallistun tällä luetulla Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Odotukseni teosta kohtaan olivat kohtalaiset, mutta petyin hieman. Kirja oli aivan ihmeen pitkä siihen nähden mitä siinä oikeasti tapahtui tähdellistä juonta. Muita marraskuun lukemisena olleita haasteeseen liittettäviä kirjoja olivat Susanna Clarken The Ladies of Grace Adieu and Other Stories ja Neil Gaimanin Smoke and Mirrors sekä M is for Murder -novellikokoelmat, jotka kaikki ovat odottaneet lukemistaan lähemmäs 10 vuotta.

Becky Chambersin To Be Taught, If Fortunaten luin sillä ajatuksella, että pienoisromaani yltää Hugo-ehdokkaaksi ensi vuonna. Pidin tarinasta enemmän kuin aiemmasta kirjailijalta lukemassani romaanimittaisesta teoksesta. Tarinassa neljän hengen ryhmä matkaa avaruudessa tutkimusmatkalla, jonka tarkoituksena on enemmän oppia kuin vaikuttaa, vastakohtana maankaltaistamiselle. Hahmokeskeistä scifiä.

Loppukuusta pyrähdin Neil Gaimanin äänikirjojen parissa. Novellit eivät niinkään tuntuneet minulle sopivilta, mutta pidin lasten kauhukirjasta The Wolves in the Walls ja fantasiatarinasta The Truth is a Cave in the Black Mountains. Gaiman on loistava äänikirjan lukija ainakin omille teoksilleen ja varsinkin jälkimmäinen, jonka hankin yhdistettynä ääni- ja sähköisenä kirjana oli loistavastí toteutettu. Mukana oli FourPlay String Quartetin musiikkia, joka loi synkkää tunnelmaa tarinaan ja sai välillä Gaimanin lukemisen kuulostamaan laulamiselta. Hienosti rytmitetty. Suosittelen.

Skessa Kaukamaa: Zequera Kätketty (2019)

Josh Malerman: Lintuhäkki (Bird Box 2014, suom. 2019)

Deborah Hewitt: The Nightjar (2019)

Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls #6 (2019)

Alastair Reynolds: Ilmestysten avaruus (Revelation Space 2000, suom. 2003)

Katri Alatalo: Ikuisesti, siskoni (2019)

Madeline Miller: Circe (2018)

Paolo Bacigalupi & Tobias Buckell: The Tangled Lands (2018)

Susanna Clarke: The Ladies of Grace Adieu and Other Stories (2006)

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (The Wind in the Willows 1908, suom. 1949)

Becky Chambers: To Be Taught, If Fortunate (2019)

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (Sent i november 1970, suom. 1970)

Margaret Atwood: Noidan sikiö (Hag-Seed 2016, suom. 2019)

Neil Gaiman: Smoke and Mirrors (1998)

Neil Gaiman: M is for Magic (2007)

Neil Gaiman: The Wolves in the Walls (2003)

Neil Gaiman: The Truth is a Cave in the Black Mountains (2014)

Shimo Suntila: Tähtiviima

Joskus tulee yllättävä tarve lukea jotain suunnitelmien ja lukulistan kärjen ulkopuolelta. Selailin ekirjahyllyäni ja Shimo Suntilan vuonna 2016 julkaistu Tähtiviima pysäytti minut kahdesti. Olen Suntilalta lukenut aiemmin yhden novellin Ruumiittomat-antologiasta (arvostelu). Samainen novelli, Chudakovin aaveet löytyy myös tästä kokoelmasta, kuten seitsemän muutakin:

• Janus
• Calypson perillinen
• Purret
• Chudakovin aaveet
• Avaruustrippi
• Steelen ruukki
• Tähtivaeltajat
• Sharan henkäys

Janus sijoittuu avaruuteen, jossa aluksessa tapahtuu onnettomuus ja tietokone päättää teeskennellä menetettyä astronauttia rauhoittaakseen jäljelle jäänyttä. Erinomaisen selkeä novelli, jossa ilmennetään miten koneälyn voisi olla vaikea ymmärtää ihmishuumoria. Lopussa saadaan pieni yllätys. Jäin hieman miettimään keskustelun osapuolten eroavuuksia käyttäytymisessä.

Calypson perillisessä poika liittyy ekoterrorismijärjestöön suojellakseen maailmamme valtameriä ja pelastaakseen niiden elämästä sen minkä kykenee. Haikea novelli, jonka lohduttomuudessa on jotain kaunista ja ikuista.

Purret-novellissa ihmiskunnan keskuuteen ilmestyy toinen älyllinen elämänmuoto, joka yllättäen tarjoaa vakuutusta, jonka hinta on sen verran kova, että yhteisymmärrykseen ei päästä, otetaanko vai ei. Kuun tukikohdassa oleva työntekijä haluaa viedä eristäytymisensä äärimmilleen. Tarina kuvaa yksilön tarvetta hyvin, mutta en päässyt sisään hänen vaikutusvaltaansa, mistä syystä novelli ei napannut loppuun saakka. Silti hyvin ympäristöään kuvaavaa tekstiä.

Chudakovin aaveet on muuttunut hieman Ruumiittomat-antologian tekstistä. Boston Briggs saapuu Kuuhun etsimään äitiään ja törmää toiseen salaperäisesti kadonneeseen tapaukseen, jonka etsiminen johtaa yllätykseen. Tarina ei vieläkään toimi minulle täysin. En pysty aistimaan tärkeässä asemassa olevaa tunnetta, yksinäisyyttä, se jää vain sanojen varaan.

Avaruustrippi on todellakin omituinen trippi. Mies matkustaa pummilla Maasta Kuuhun ja siitähän on seuraamuksia. En osaa sanoa onko tarina humoristinen vai kauhukertomus, ehkä molempia yhtä aikaa, onnistuneesti.

Steelen ruukki on kokoelman pisin novelli ja myös suosikkini. Aleksei vaimoineen saapuu Steelen metallisulattoon ja heti alusta käy selväksi kuinka rankan sopimuksen hän on vuodeksi tehnyt. Kaikesta pitää maksaa, enemmän kuin palkasta olisi varaa. Miehiä katoaa töistä ja loput paikkaavat hommia, kunnes uusi erä työntekijöitä saapuu. Mutta pinnan alla kytee kapina. Lohduton ja ahdistava tarina, piinaa loppua myöten.

Tähtivaeltajissa Igor Kepler herätetään avaruusaluksessa routaunestaan ja ei mene kovinkaan kauan, kun hän alkaa epäillä ettei kaikki ole kunnossa. Kohtalaisen lyhyt novelli, jossa avaruudenmatkakumppanit ottavat toisistaan mittaa. Humoristista ja traagista hulluutta.

Sharan henkäyksessä Brennonin maailmaan saapunut Len kohtaa menneisyytensä. Surullinen tarina, jossa avaruusmatkailun oikut tähtiviiman muodossa sanelee ihmiskohtaloita.

Minulle Tähtiviima esittäytyy kokonaisuutena lohduttomana, mutta avaruuden äärettömyyden ja ihmisen kiehtovana kohtaamisena, jossa jokainen yksilö on inhimillinen. Sivuhahmoillakin voisi olla oma tarina kerrottavanaan. Hahmoja rusentaa sisältä päin yksinäisyys tai epätoivo ja leimaa tulee erityisesti heidän eristäytyneisyydestä. Ajoittainen huumori höystää todellisuutta, että avaruus (Kuu) on julma, töitä on paiskittava kurjuudesta huolimatta, päänuppi kestää tai ei. Ja sitten on lohtu, joka näyttäytyy pallomerenä ja delfiineinä.

Joskus on hyvä tarttua suunnittelematta kirjaan ja saada siitä palkitseva lukukokemus. 

Tähtiviima liittyy mukaan Kohti kotimaisia spefikirjoja -haasteeseeni, nro #6.

Naomi Alderman: Voima

Vuonna 2016 alunperin julkaistu Naomi Aldermanin The Power herätti huomiota ja sai Bailey’s Women’s Price for fiction -palkinnon seuraavana vuonna. Kirja ilmestyi suomeksi nimellä Voima tammikuun loppupuolella ja ennakkotietojen perusteella kiinnostuin siitä ja ostin ekirjana.

Ympäri maailmaa nuorissa tytöissä herää kyky tuottaa solisluiden ympärille kehittyneellä vyyhdellä sähköä ja johtaa se käsien kautta kosketuksessa eteenpäin. Sähkövirta voi olla heikkoa tai jopa tappavan voimakasta, mikä asettaa sukupuolet uudenlaiseen fyysisen voiman tasapainoon. Yhtäkkiä valta siirtyykin naisille, eikä se tapahdu ongelmitta.

Joka kerta kun ajattelen kirjaa näin jälkikäteen, tunnen lievää epämiellyttävyyden tunnetta, enkä tiedä onko se hyvä vai huono merkki. Voima rinnastuu hyvin voimakkaasti Margaret Atwoodin The Handmaid’s Tale -teokseen, mutta kääntää asetelmat päälaelleen. Rakenteessa on kuitenkin samaa. Se kertoo miten tilanteeseen jouduttiin, mitä tilanteen aikana tapahtui ja kaikki tämä on katsausta tulevaisuudesta taaksepäin. Atwood kirjoitti ehdottoman klassikon ja minulla on tunne, että myös Aldermanin kirja voisi sellainen olla, sillä sen verran tarinassa on kerroksia, joiden ujuttaminen yhteen kirjaan on melkoinen saavutus. Tämä aiheuttaa kuitenkin myös sen, että lukija saattaa tuntea olevansa välillä sotkuisan vyyhden keskellä.

Päänäkökulmia on useita; gangsteriperheen tytär Roxy, hyväksikäytetty Allie, Youtube-journalisti Tunde, poliitikko Margot ja hänen tyttärensä Jocelyn. Kaikilla heillä on oma polkunsa, joiden kautta kuvataan todellisuuden kaltaisten tilanteiden muuttuminen päinvastaiseksi. Miehet joutuvat asemaan, jossa naiset ovat oikeasti tänä päivänä. He joutuvat pelkäämään fyysisesti ja henkisesti, heidän vaiennetaan ja äärimmilleen mentynä heiltä viedään itsemääräämisoikeus tai jopa ihmisarvo. Kirjan tärkeimmän teeman onkin tarkoitus herättää huomaamaan miesten kohtelun kautta miten järkyttäviä asioita naisen elämään vielä kuuluu tällä maapallolla. Kirjassa syntyy välittömästi miesasialiike, joka käyttää myös väkivaltaisia menetelmiä asioidensa esilletuomiseksi, mikä peilautuu mm. suffragettien suoraan toimintaan.

Aldermanin käsissä naiset ovat vallan saatuaan hyvin samankaltaisia kuin miehet. Jotkut käyttävät valtaansa positiivisesti, kuten Allie, ja jotkut äärimmilleen negatiivisesti. Poliittinen vallankäyttö on yksi kerros tarinassa. Kirjassa on kohtauksia, jotka ovat epämiellyttäviä ja hetken ajan jopa epäuskottavia - voisivatko naiset tehdä niin raakoja asioita miehille huvin vuoksi. No ainakin jotkut miehet pystyvät, kun palauttaa mieleen ne naiset ja tytöt, jotka ovat sotien raiskausuhreja tai elävät seksiorjuudessa. Se on todellisuutta. Kun sukupuoliroolit käännetään nurin, siitä tulee dystopiaa. Mitä se kertoo todellisuudesta?

Isoimmat kritiikit annan selityksille, miten sähköntuottamiskyky saa alkunsa. Se on melkoista potaskaa. Toinen kritiikki koskee näkökulmahenkilöiden määrää, mikä ehkä auttaa tuomaan tarinaan kerroksia, mutta myös sotkuistaa sitä. Vähempi olisi parempi ja vaikuttavampi kokonaisuus. Nyt esimerkiksi raapaistiin epätyydyttävästi pintaa vyyhden esiintymisestä myös joillain miehillä tai sen toimimattomuudesta joillain naisilla. Ymmärrän, että tarina olisi ollut mustavalkoisempi, jos tämä näkökulma olisi jätetty pois, mutta ehkä se silti olisi ollut parempi. Ainakin selvempi.

Voima on kirja, joka provosoi. Todellinen provosointia ei ole kuvaus mitä tapahtui, vaan asiayhteys jossa tarina kerrotaan eli kirjeenvaihto. Voima on kirja, joka pakottaa ajattelemaan. Tarinaa ei kovin helposti unohda. Se jakaa varmasti mielipiteitä ja jyrkästi. Tarkoituksella.

Maria Turtschaninoff: Naondel

Maria Turtschaninoffin Naondel ilmestyi 2017 englanniksi ja on siten Hugo-nimeämiskelpoinen. Alkuteos ja suomennos ilmestyivät 2016. Kyseessä on aiemmin julkaistun Punaisen luostarin kronikoita -sarjan Maresin (arvostelu) itsenäinen esiosa.

Tarina alkaa Kabirasta, hyvävaraisen perheen tytöstä, joka ihastuu visiirin poikaan Iskaniin ja tulee hyväuskoisuudessaan paljastaneeksi perheensä tilalla sijaitsevan voimallisen lähteen, Anjin, salaisuuden. Lähde on ollut perheen ja alueen menestyksen maaginen taustavoima. Iskan osoittautuu häikäilemättömäksi ja kunnianhimoiseksi, eikä kaihda mitään keinoja saadakseen mitä haluaa ja edetäkseen korkeaan arvoon hallitsemaan. Iskan alistaa Kabiran valtaansa vaimoksi, joka synnyttää hänelle poikia. Tytöillä ei ole merkitystä. Jalkavaimoiksi seuraavat Garai, Orseola, Sulani ja Claras, joilla kaikilla on kertojaääni tarinassa Kabiran lisäksi. Kaikki joutuvat Iskanin vallan alle, kärsivät miehen väkivallasta ja halveksunnasta. Kun Iona ilmestyy kaikki muuttuu. Vapauden kaipuu on kasvanut tarpeeksi suureksi, mutta pystyvätkö he voittamaan Anjin pimeän voiman sortajassaan ja pääsemään irti orjuudestaan.

Naondel on minulle vaikea kirja. Tarinan alkupuoli kuvaa kuinka joukko naisia alistetaan yhden miehen päämäärien ja pahuuden alle. Naiset ovat erilaisista lähtökohdista, mutta sopeutuvat alistettuun asemaansa lähinnä säilyäkseen hengissä. Taustalla on maagiset maahan ja veteen liittyvät luonnonvoimat, joilla pystyy hallitsemaan jopa kuolemaa. Ensimmäiset reilut 120 sivua olivat ahdistavia, raiskauksia toisensa jälkeen ja alistumista niihin. Olin lopettaa lukemisen. Kirja onnistui luomaan hyvin ankeuden ja lannistumisen tunnelman, eikä siinä mitään, mutta tällä kertaa se ei sopinut minulle. Jatkoin kuitenkin lukemista.

Pikkuhiljaa tarinan sävy muuttuu, siihen tulee kipinä ja toivo paremmasta. Mitä lähemmäs loppua päästään, sen paremmin alkaa hahmottua tarinan suhde Maresiin ja merkitys punaisen luostarin aikakirjoissa. Teksti on tiivistä ja kun puolen välin jälkeen pääsin yli negatiivisuudesta, nautin tapahtumien etenemisestä. Naisten tausta ja yhteisvoima alkaa nousta pintaan ja se tekee heistä kiinnostavampia. Pystyn näkemään Turtschaninoffin taidokkaan kirjoitustyylin ja voimallisen kerronnantajun. En vain pääse yli kaikista yksityiskohdista ja niiden käytöstä jatkuvana voimakeinona tarinassa. Loppupuolen kirjeen olisi voinut jättää poiskin, jolloin lopetukseen olisi jäänyt dramaattisempaa tehoa. Lukukokemus on aina mielestäni henkilökohtainen ja tulkinnallinen riippuen lukijan kokemuksista, maailmankuvasta ja monista muista seikoista. Tällä kertaa minun ahdistukseni nousi liian korkealle, että osaisin arvostaa Naondelia sille tasolle kuin se ehkä ansaitsee.

Magdalena Hai: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta

Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarja (Kerjäläisprinsessa, Kellopelikuningas, Susikuningatar) ilahdutti sen verran paljon, että päätin ottaa luettavakseni myös novellikokoelman Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta (2016). Kokoelma on luokiteltu nuorille suunnatuksi kauhuksi, mutta eipä se estä vanhempaakin kauhusta kiinnostunutta sitä lukulistalleen poimimasta. Kokoelma sisältää esipuheena tietoiskun Uhriniituntakaisesta ja lopussa koosteen vitsejä. Novelleja on 18.

• Muutamia asioita Uhriniituntakaisesta
• Lokakuu
• Pahanukke
• Näkymätön
• Namusetä
• Summertime
• Eelis ja järvihirviö
• Poika portilla
  Pelastavat kirkonkellot
• Meistä on moneksi
• Peto ja Perhonen
• Metsätie ja aarnikotka - murhenäytelmä seitsemässä osassa
• Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen
• Takarivin tyttö
• FPS
• Täydellinen Alina
• Talven lapset
• Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa
• Haiseva käsi
• Vitsikästä

Tarinoissa kiusattu poika kohtaa lenkkipolun äärellä tuntemattoman tytön ja he keskustelevat koulukiusaamisesta, isomummon nukke aiheuttaa pelottavaa päänvaivaa jälkipolvelle, läheiset katoavat näkymättömiin, vanha loru toteutuu ja koululaisia katoaa, perheenjäsenten kohtalo on sidoksissa järveen, poikaporukka näkee järvessä hirviön, eikä kukaan usko, poika näkee autiossa talossa jotain mitä muut eivät näe, poikaporukka päättää todistaa rohkeutensa vanhan kirkon legendaa vastaan, viiden erissä syntyneitä lapsia otetaan huostaan, tyttövauvan taustalla on oudot siteet Uhriniituntakaiseen, poika löytää voimansa pelottavaa metsää vastaan, ihmisiä katoaa junamatkalla Uhriniituntakaiseen, uusi tyttö tulee luokkaan, jossa kukaan ei puhu takarivin tytölle, poika uppoaa peliin, täydellinen tyttö aiheuttaa murhaavia ajatuksia, lumella on hirviömäisiä ominaisuuksia, nallekarhu vahtii unitalon turvaa ja kemian opettajalla on kuolleeltä mieheltä otettu siirtokäsi, joka haisee oudosti.

Kokoelman novellit muodostavat onnistuneen tasaisen kokonaisuuden. Osa tarinoista on tosi lyhyitä, mutta silti kertovat hyvin tunnelmasta. Novelleista löytyy sekä kauhukerronnan tuttuja perinteitä että uutta digitaaliselta ajalta. Jotkut jäivät mietityttämään allegorisinakin (henkilökohtainen tulkinta), kuten Näkymätön. Vaikka kaikissa on kauhun näkökulmat, useista löytyy myös keventävästi huumoria. Rukoilija-Sirkka, joka esiintyy neljässä tarinassa, on kiinnostavan hauska hahmo. Hai pääsee jopa yllättämään tämän taustakertomuksella, joka sekin kuitenkin jättää asioita auki. Ehkä Sirkkaan palataan vielä.

Uhriniituntakainen vaikuttaa aika tapahtumarikkaalta ja kamalaltakin paikalta. Kauhun ei aina tarvitse pelottaa, se voi olla jokin epämiellyttävyys tai yliluonnottomuuskin, joka aiheuttaa turvattomuutta tai kylmiä väreitä. Pahanukke on pelottava ja sen loppu jopa hyinen. Minuun tehoaa perinteisesti nuket ja klovnit – ne ovat pelottavia. Pahanukke ja Poika portilla ovat mielestäni kokoelman parasta antia, vaikka pidin erityisesti myös Näkymättömästä, joka on oikeastaan enemmänkin surullinen tarina. Lisäksi Meistä on moneksi on ovela, joskin aiheuttaa häiritsevän muistikuvan jostain, jota en saa suoraan mieleeni. Lopun vitsit linkittyvät novelleihin ja ovat koululaishuumori-tyyppisiä. Muutama hyvinkin onnistunut.

Hailla on selkeästi omaääninen kerronta ja omaperäinen kohdepaikka tarinoilleen. Joissain on hitusen aistittavissa Anne Leinosen tyylistä tunnelman luontia, mikä ei ole lainkaan huono polku kulkea. Lisään kokoelman mukaan Novellihaaste 2:een.

Victor LaValle: The Ballad of Black Tom

Viimeisimmän Shirley Jackson -palkinnon pienoisromaani-sarjassa voittanut Victor LaVallen The Ballad of Black Tom on myös Hugo-ehdokas. Kyseessä on kauhukertomus, joka kirjailijan sanojen mukaan sekä kunnianosoitus, että kritiikki H.P. Lovecraftille ja tämän The Horror of Red Hook -tarinalleen. Kritiikki vastaa lähinnä Lovecrafin rasismiin, sillä LaValle on afrikkais-amerikkalaistaustainen. Pienoisromaani on omistettu Lovecraftille: ”For H.P. Lovecraft, with all my conflicted feelings”. Tuntui mielenkiintoiselta yhteensattumalta, että myös ehdokkaana oleva Kij Johnsonin The Dream-Quest of Vellitt Boe (arvostelu) sivuaa Lovecraftia hieman toisesta näkökulmasta ja toiseen teokseen viitaten.

Charles Thomas Tester on nuori mies, joka tekee kaikkensa elättääkseen sairasta isäänsä New Yorkin Harlemissa 1920-luvulla. Hän kantaa aina mukanansa kitaraa, vaikka musikaaliset taidot ovat vähän mitä sattuu. Yhtenä päivänä kuitenkin hän tapaa varakkaan valkoihoisen Robert Suydamin, joka palkkaa hänet isosta rahasummasta soittamaan juhliinsa. Tästä aukeaa tapahtumien ketju, joka johdattaa Testerin suuten muinaisten yliluonnolliseen maailmaan ja luo hänestä Black Tomin, joka kostaa läheisensä puolesta karmivalla tavalla sortajillensa.

Tarinan kieli vie heti mukanaan Harlemiin ja 20-luvulle tunnelmassaan. Ensimmäisessä osassa näkökulmahahmona on itse Tommy Tester, mutta kakkososassa tapahtumat siirtyy etsivä Malonen kautta suodatetuksi. Koska en ole lukenut Lovecraftin Red Hookia, joten en tiedä kuinka paljon novelli nojaa hänen tarinaansa tai mitkä eroavuudet ovat merkittäviä. Tässä kuitenkin yliluonnollinen voima (Cthulhu) ajaa Suydamin pitämään itseään kaikkien sorrettujen pelastajana, ja hänen kauttansa Tester ajautuu koston valtaan, vaikka ei itse pidä itseään mitenkään pahana ihmisenä. Olosuhteet ovat kuitenkin olleet hänelle epäsuotuisat johtuen asenteista hänen ihonväriään kohtaan. Taustalla oleva pelottava voima ja ulottuvuus jää salamyhkäiseksi, mutta  tapahtumat ilman sen tarkkaa kuvaustakin ovat laadultaan ymmärrettävissä ja tietenkin veriset.

Vaikka en kokenut tarinan olevan minulle ihan omiaan, pidin siitä kuitenkin jopa yllättävän paljon. Tarinan tummuus ja hämmentävyys, jopa hahmoille itselleen, jatkuu loppuun asti niin Malonen kuin Testerin tarinakaarissa. Malone, joka on yksi syistä Testerin käytökseen, ei ole niin kiinnostava kertojahahmona kuin Tester, vaikka hänelle annetaan luonne ja tausta jokseenkin poikkeavana sympatiaa tuntevana lain edustajana. The Ballad of Black Tom on kokonaisuudessaan hyvin kirjoitettu tarina ja ansaitsee paikkansa tämän vuoden pienoisromaanien Hugo-ehdokkaiden joukossa.

N.K. Jemisin: The Obelisk Gate

N.K. Jemisinin The Broken Earth -sarjan toinen kirja The Obelisk Gate ylsi ensimmäisen osan, The Fifth Seasonin (arvostelu) tavoin Hugo-ehdokkaaksi. The Fifth Season teki vaikutuksen ja se voittikin palkinnon. The Obelisk Gate on suoraa jatkoa tapahtumille, mutta itse en sitä ykköseksi rankannut romaani-kategoriassa.

Stillnessin olosuhteet muuttuvat yhä rankemmaksi ja ihmisten tulevaisuus on kokonaisuudessaan uhattuna. Orogeeni Alabaster, joka on vastuussa nykyisestä seismisestä jaksosta, maksaa kallista hintaa pitääkseen maailman olemassa. Hän käyttää hyväkseen obeliskien voimaa estääkseen tulevan katastrofin ja elämän jälleen palautumaan. Essun tajuaa, että myös hänen on opittava obeliskien voima ja taito jatkaa Alabasterin työtä. Essunin kadonnut tytär, Nassun, käy omaa kouluaan toisella kolkalla maailmaa. Hänen taitonsa ovat vasta heräämässä.

Jemisin ei päästä lukijaa helpolla. Tarinassa on monta kulkua, jotka kaikki vahvistavat maailmankuvaa. Essunin tarina Castriman maanalaisessa kaupungissa on täynnä uhkia, niin luonnosta kuin muista asukkaistakin. Castriman osuus sisältää suuria paljastuksia tarinan kokonaisuudesta, mutta on samalla hieman jäsentymätön. Tai sitten osuus kehittyy vasta kolmannessa kirjassa täysin ymmärrettäväksi.

Eniten pidin Nassunin osuuksista Found Moonissa ja hänen etsikkoajastaan orogeeneihin negatiivisesti suhtautuvan isän seurassa, mutta samalla ympäristössä, jossa hän saa olla oma itsensä ja kehittyä. Nassunin ja hänen isänsä suhteen kuvaus on ahdistavaa ja on myös mielenkiintoista, miten tyttö kuvaa äitiään. Tytön ja äidin suhde ei saavuta vielä lopullista tilaa, mutta odotan niin tapahtuvan kolmannessa kirjassa. Nassun kasvaa yllättävän voimakkaaksi ja itsenäiseksi, mikä antaa odottaa suuria viimeisessä osassa.

The Obelisk Gate jää aika lailla jälkeen The Fifth Seasonin avaruudesta ja ihmeentunnusta. The Fifth Season kiehtoi, kun taas The Obelisk Gate oli tavanomaisempi. Vain muutamassa kohdassa sain ahaa-elämyksen. Silti teos oli erittäin luettava ja aion lukea jossain vaiheessa myös trilogian kolmannen osan The Stone Skyn, jonka pitäisi ilmestyä kuta kuinkin kuukauden kuluttua.

Hugo-ehdokkaat 2017: pitkät novellit

Hugo-äänestys on päättynyt, mutta jatkan ehdokkaiden arvioimista siltä osin kuin olen niitä lukenut. Tällä kertaa vuorossa pitkät novellit.

Alyssa Wong: You’ll Surely Drown Here If You Stay

Villiin länteen sijoittuva tarina, jossa kaivosonnettomuuden vuoksi orvoksi jääneellä ja ilotalossa asuvalla Ellis-pojalla on erikoisia nekromanttisia kykyjä. Hänen ainoa ystävänsä on samaisessa onnettomuudessa orvoksi jäänyt tyttö. Joukko tuntemattomia miehiä, mukanaan saarnaaja, saapuu kaupunkiin ja ovat kiinnostuneet pojasta. He haluavat tämän mukaansa tuhoutuneelle kaivokselle. Wongin teksti on rikasta ja erämaa hehkuu siinä. Kuten novelleissa A Fist of Permutations in Lightning and Wildflowers, tämäkään ei aivan uponnut minuun. Jokin näissä Wongin teksteissä on vaikeaa, mikä ehkä johtuu joko kielestä, tai ajatuksenjuoksun erilaisuudesta. Olen varma, että tämä tarina kuitenkin ihastuttaa monia.

Carolyn Ives Gilman: Touring with the Alien
Muukalaiset ovat saapuneet maapallolle, mutta on mysteeri mitä he oikeastaan haluavat. Heidän tulkkinaan toimii ihmisiä, jotka on lapsena abduktoitu. Nuori nainen, Avery, saa kutsun toimia bussinkuljettajana, kun Lionel-tulkki ilmoittaa, että yksi olennoista haluaa kiertoajelulle. Tarina keskittyy lajien erilaisuuden ymmärtämiseen ja hyväksymiseen. Hyvin lempeällä otteella kirjoitettu tarina, joka on kokonaisuudessaan onnistunut.

Ursula Vernon: The Tomato Thief

Grandma Harken elää omissa oloissaan kaupungin laitamilla ja kasvattaa erinomaisia tomaatteja. Vaan sitten joku kehtaa varastaa niitä häneltä, ja hän ryhtyy selvittämään tomaattivarkaan henkilöllisyyden. Se onkin jotain ihan muuta kuin tavallinen ihminen ja johdattaa isoäidin muodonmuuttajien ja matkijalintunaisen Margueriten ja juna-jumalien puheille. Hauskasti kirjoitettu fantasiatarina, jossa on hieman vanhanaikaista kansantarutunnelmaa.

Fran Wilde: The Jewel and Her Lapidary

Fantasiamaailmaan sijoittuva tarina, jossa kuninkaallisilla (Jewels) on oma kiviä ja mineraaleja taianomaisesti muokkaamaan pystyvä ammattilainen (Lapidary). Niin kauan kuin tämä yhteys on toiminut, valtakunnassa on ollut rauhallista. Nyt on kuitenkin tapahtunut särö ja valloittaja on päässyt maahan ja vaatimaan viimeisen prinsessan Jewel Linin naittamista omaan valtakuntaansa. Lapidary Siman on tehtävä kaikkensa pelastaakseen hänet ja itsensä. Tarinan ajatus on hyvä, mutta toteutus on paikoin hyvinkin tylsä ja pitkästyttävä. Tekstissä oli toistoa, eikä se toiminut lukemiseen innostavasti.

Nina Allan: The Art of Space Travel

Ensimmäinen Marsin matka oli päättynyt katastrofaalisesti kolmekymmentä vuotta aiemmin, mutta nyt on käynnissä uusi yritys. Astronautit ovat tulossa hotelliin, jossa Emily työskentelee taloudenhoitajana. Emilyn äidin muisti on häilyväinen, mutta tapahtuma saa hänet paljastamaan jotain Emilyn tuntemattomasta isästä. Emilyn missio on selvittää kuka tämä on. Tarina on inhimillinen ja nostaa esiin merkityksen jopa uhrata oma perhe, jotta ihmiskunta etenee kohti tähtiä. Pidin novellista, mutta ainoa häivähdys science fictionista on aikaskaala ja Mars-lennon mahdollinen onnistunut toteutuminen.

Stix Hiscock: Alien Stripper Boned From Behind By The T-Rex

Oikeasti. Luin novellia muutaman kappaleen verran, mikä oli tarpeeksi päästä kärryille mistä on kyse. Sen jälkeen skimmailin tekstiä sieltä täältä. Tarkempi lukeminen olisi ollut ajan hukkaan heittämistä. Alien/dinosauruspornoa, jonka kirjalliset ansiot ovat nolla. Ei edes hauskaa tekstiä. On sääli, että tämä on saanut puppet-ääniä niin paljon, että läpäisi seulan ehdokkaaksi saakka.


Kävi niin kuin lyhyissä novelleissakin, että olin kokonaisuutena hieman pettynyt tasoon. Kaipasin tarinaa, joka olisi oikeasti sykähdyttänyt. Niitä kun silloin tällöin tulee vastaan. Mutta ei tänä vuonna. Äänestyksessä ykköseksi nostin Carolyn Ives Gilmanin Touring with the Alienin. Siinä oli selkeästi paras ote.

Liitän jälleen nämä pitkät novellit osaksi Novellihaaste 2:sta.

Hugo-ehdokkaat 2017: novellit

Viimeinen arkiviikko aikaa äänestää Hugo-ehdokkaita ja olen auttamattoman jäljessä lukemisteni ja bloggausten suhteen. Nyt kuitenkin vuorossa katsaus novellikategorian ehdokkaisiin.

N.K. Jemisin: The City Born Great
Tarina New Yorkista, joka on syntymäisillään kasvettuaan tarpeeksi laajaksi ja vanhaksi. Kätilöksi valikoituu koditon mies. Hän kohtaa ikivanhoja vihollisia, jotka eivät halua uutukaisen syntyvän.

Mielenkiintoinen idea kaupungista hahmona, joka on kuin suuri olento sisältäen moninaista elämää ja joka kehittyy uudeksi tai päättyy. Tarina ei kuitenkaan vetänyt minua tyylillään, se tuntui enemmän vertauskuvalliselta kuin fantasialta, enkä löytänyt New Yorkista ja sen suojelijasta henkeä, jonka olettaisin tarinassa olevan, koskapa se on ehdokkaaksi asti saanut nimeämisiä.  Jemisinin romaanikategoriassa ehdokkaana oleva The Obelisk Gate on kerronnaltaan eri vahvuutta.

Alyssa Wong: A Fist of Permutations in Lightning and Wildflowers
Kertomus kahdesta sisaruksesta, joilla on erikoisia kykyjä hallita säätä rinnakkaisia maailmoja myöten. Toisen sisaren kuolema saa jäljelle jäävän pohtimaan olisiko voinut estää tapahtuneen. Sisarten välinen voimakas tunne välittyy, mutta minulle jäi auki miksi tapahtui, niin kuin tapahtui. Tai sitten en vain joko ymmärtänyt, tai oli tarkoituskin jäädä ymmälleen. Iholle käyvempi kokonaisuus kuin Jemisinin novelli, ja kaunista kerrontaakin, mutta silti ei täysin uponnut.

Brooke Bolander: Our Talons Can Crush Galaxies

Erittäin lyhyt novelli ja voimakkaan aggressiivinen badass-kostotarina, joka sekoittaa scifiä ja mytologista fantasiaa. Tarinassa uhri ei suostu olemaan se nimetön ja unohdettu, vaan siskojen kanssa lähtee toteuttamaan oikeutta ja julistamaan sitä läpi maailmankaikkeuden. Toimiva, tiivis ja onnistunut. Pidin paljon ytimekkyydestä.

Amal El-Mohtar: Seasons of Glass and Iron

Novellissa kaksi naista kohtaa omissa olosuhteissaan, joihin he ovat pitkään tyytyneet. Tabitha kulkee rautaisissa kengissä rikkonaisin jaloin, kärsien miehensä määräämää opetusta ja Amira istuu lasisen kukkulan päällä kärsien turvaeristyksestä kauneutensa ja miesten himon vuoksi. Pari löytää tukea toisistaan ja irrotakseen vääryydellä annetuista ”rangaistuksistaan”.

Novelli on perinteisen sadun muotoon kirjoitettu feministinen tarina, joka onnistuu minun kohdalla juurikin satumaisuutensa vuoksi toimimaan. Kuten Neil Gaimanin The Sleeper and the Spindlessä (arvostelu) on vanhaan prinsessatarinaan saatu uusi näkökulma, joka tekee naisista tai naisesta ratkaisijoita ja toimijoita. Tässä tapauksessa myös oivaltajia ja toistensa tukijoita. Tähän mennessä helpoiten uppoava tarina, joskin kielellisesti jää jälkeen Jemisinin ja Wongin teksteille.

Carrie Vaughan: That Game We Played During the War

Gaantilaiset ja enithlaiset ovat olleet vuosikymmeniä sodassa keskenään. Sodan päätyttyä Enithin Calla etsii ystävyyttä Gaantin telepaattisotilaan Valkin kanssa shakkipelin kautta. Kumpainenkin hahmo on vuorotellen ollut toistensa vankina pelaten shakkia ja nyt rauhan aikana etsivät ymmärrystä palaamalla peliin ja sen kautta sodan opetuksiin. Tarinan hienous on pelissä, jossa lähtökohtaisesti ollaan epätasapainoisessa tilanteessa, kun toinen pelaajista on telepaatti ja toinen ei.

Tarinassa on herkkyyttä, mutta en pidä hahmojen kanssakäymistä kaikkein onnistuneimpana kuvauksena ja toimivana. Kokonaisuus kuitenkin on varsin kelvollinen.

John C. Wright: An Unimaginable Light

Robopsykologi kuulustelee ulkoisesti naispuoleista robottia laista, joka säätelee robottien käyttäytymistä, sekä tämän käsityksiä asioista, jotka hän leimaa vääriksi ja rankaisee niistä. Tarina keriytyy auki yksiviivaisesti ja sisältää loppua kohden juonenkäänteen, joka on arvattavissa kohtalaisen varhain. Wright on lähtökohdillaan Asimovin robotti-tarinoiden jäljillä, mutta toteutus jää heppoiseksi. Eipä tämä tunnu edes Hugo-ehdokkuuden arvoiselta novellilta.

Luettuani kaikki novellit, minulle tuli tunne, että lyhyissä tarinoissa näkyy valikoituneena Puppet-jälkimainingin vasta-isku ja rippeet. Oikeastaan mikään näistä ei täysin sykähdyttänyt, mutta annan ykkösääneni Brooke Bolanderin Our Talons Can Crush Galaxiesille. Osallistun luetuilla novelleilla Nipvet-blogin vetämään Novellihaaste 2:een.

Carrie Fisher: The Princess Diarist

Luin Carrie Fisherin The Princess Diarist -kirjan viime talvena, kun harkitsin mitä Hugo-ehdokkaita nimeäisin omalle listalleni. Minulla oli kutina, että prinsessa Leiana sydämiin uineen näyttelijän viimeiseksi jäänyt kirja voisi nousta ehdokkaaksi, ja halusin tietää olisiko se sen arvoinen. Paljastan heti, että en nimennyt kirjaa omalle listalleni, mutta moni muu teki niin ja siksi The Princess Diarist (2016) todellakin on Hugo-ehdokkaana Best Related Work -kategoriassa.

Kirja koostuu Carrie Fisherin päiväkirjakirjoituksista, joita hän kirjoitti Star Warsin kuvauksien aikaan 1976. Kirjaa on mainostettu pääasiassa yhdellä paljastuksella ja siitä Fisher näkemissäni haastatteluissakin puhui: hänellä ja Han Soloa näytelleellä Harrison Fordilla oli lyhyt salasuhde kuvausten aikaan. Ford oli naimisissa ja siksi suhde pidettiin salassa, vaikka kirjaa lukiessa saa myös käsityksen, että suhde jäi tunnepuolelta muutenkin aika yksipuoliseksi. Fisher ei ole kertonut suhteestaan julkisesti ennen kuin nyt kirjassaan.

40 vuotta myöhemmin Fisher kirjoittaa tapahtuneesta enemmän järjellä kuin tunteella, mutta silti tilanne tuntuu olleen aikoinaan pikemminkin surullinen kuin romanttinen. Muutenkin kirja koostuu epävarman parikymppisen nuoren naisen ajatelmista elämästä ja tunnetapahtumista noihin aikoihin. Mukana on runoyritelmiä, mutta myös jonkin verran Star Wars -fandomiin sekä yleensäkin filmiteollisuuteen ja sen seksismiin liittyviä välähdyksiä. Kirja ei kovinkaan tasainen, eikä kovinkaan hyvä muistelmateokseksi, edes ns. muistelmateokseksi.

Olin enimmäkseen pettynyt siihen määrään mitä kirjassa käsiteltiin itse elokuvaa (tai elokuvia) tai fandom-ilmiötä, ainakin siihen nähden että kirja olisi Hugo-ehdokkaana. Olisin toivonut myös kuvauksiin ja lavastuksiin ym. liittyviä sisäpiiritietoja ja olihan elokuvissa mukana muitakin näyttelijöitä kuin Ford. Ehkä odotin liikaa, mutta Fisherin ja Fordin suhde ei minua kauheasti kiinnosta.  Se on hollywoodia, jotain mitä luetaan yleensä minun lukemistooni kuulumattomista lehdistä. Vaan ehkä Fisher ei kirjoittanut mitään muista tapahtumista päiväkirjoihinsa aikoinaan, tai hänen kustantajansa saneli mikä myy ja mikä ei.

Välillä teksti huvittaa, mutta kirja ei mielestäni ole varsinaisesti hauska, eikä se ole sellaiseksi tarkoitettu. Minusta siinä on surullinen alavire ja Fisherin kuolema ja sen aiheuttama tunnekuohu myös lisäsi tuntemusta. Carrie Fisher on ikuisesti prinsessa Leia Oragana, yksi harvoista vuosien takaisista vahvoista naishahmoista, joista fandom voi olla ylpeä. Jos Fisher olisi saanut lisävuosia, uskon, että hänestä olisi tullut entistä kuuluisampi viisaana ja vahvana kenraali Leia Organana. Ymmärrän enemmän kuin hyvin miksi kirja nousi Hugo-ehdokkaaksi, mutta olisin toivonut siltä enemmän asiaankuuluvaa sisältöä.