Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä - Blade Runner - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 14

1982 ilmestynyt Blade Runner on yksi suosikkielokuvistani. Olen heti alusta asti tiennyt sen perustuvan Philip K. Dickin kirjaan Do Androids Dream of Electric Sheep? (1968). Voisi sanoa, että olen aikonut lukea kirjan suomennoksen ilmestymisestä 1989 asti, mutta en ole saanut aikaiseksi. Ehkä osittain siksi, että pidin elokuvan neo-noirin viipyilevästä tunnelmasta, pimeän ja valon kontrastista, ja pelkäsin etten pidä Dickin kirjasta yhtä lailla. Elokuvan jälkeen olen myös ihmetellyt miksi kirjan nimessä on sähkölampaita. Kirja ilmestyi suomeksi nimellä Palkkionmetsästäjä -Blade Runner. Ei siis lampaita suomennoksen nimessä, mutta... 

Otin Palkkionmetsästäjän luettavaksi kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen #14, jota luotsaa Kartanon kruunaamaton lukija -blogi.

 

Vaikka suomennoksen nimessä ei ole sähkölammasta, kirjassa oikeasti on. Maapallolla ei ydinsodan jälkeen ole jäljellä kuin harvoja eläimiä ja ne, kuten ihmisetkin, on laajalti korvattu replikaateilla. Elävä eläin on statussymboli, josta palkkionmetsästäjä Rick Deckard haaveilee, mutta toistaiseksi hänellä on ollut varaa vain replikaattiin, sähkölampaaseen. Deckard saa kuitenkin tehtäväksi eliminoida neljä kapinallista Nexus-6 luokan replikaattia ja palkkio on erinomainen. Sillä voisi vihdoin hankkia elävän eläimen. Mutta tehtävä ei ole helppo.

Eron kirjan ja elokuvan välillä huomaa heti ensisivuilta. Kirjassa Deckard on naimisissa ja hänellä on pakkomielle elävän eläimen omistamiseen. Hahmo tuntuu parodianomaiselta, ei lainkaan palkkionmetsästäjän stereotyypiltä. Vaikka mielessä häälyy Harrison Fordin hahmo, se väistyy pian taka-alalle. Dickin Deckard on omalaatuinen, erilainen ja sellaisenaan onnistunut hahmo. Elokuva poikkeaa aikalailla kirjasta, mutta replikaattihahmot ja joukko yksityiskohtia on säilytetty mukaan. Kirjan sodan jälkeinen maailma on harmaa ja ihmisiä on siirtynyt asuttamaan maapallon ulkopuolisia siirtokuntia. Tarina herättää hyvin erilaisia mielikuvia ympäristöstä, jossa suhteellisen vähälukuiset ihmiset elävät, kuin mitä elokuvan massiiviset rakennukset ja China Townin vilisevä ihmismassa. Merkittävä ero on myös empatialaite, jolla voi säädellä tunteita ja varsinkin Deckardin vaimo tuntuu olevan siitä riippuvainen. Tämä puuttuu elokuvasta kokonaan. Asetelma on masentava, varsinkin kun siihen liittyy teknologiapohjainen uskonto. Tarinan juonta seurataan myös Isidore-nimisen radioaktiivisuuden vuoksi älyllisesti taantuneen henkilön kautta. 60-luvulla kirjoitetussa kirjassa on usein vääjäämättä jotain vanhentunutta ja tässä tapauksessa se on Neuvostoliitto. Kuten niin monesti, Neuvostoliiton hajoaminen on ollut kylmänsodan aikana vaikea kuvitella ja siirtää osaksi tulevaisuutta.

Dickin kirjoissa tuntuu olevan aina jotain epämääräistä, selittämätöntä, surrealistista ja niin Palkkionmetsästäjässäkin. En välttämättä haluaisi jäädä roikkumaan epätietoisuuteen, mutta se on kirjailijan tunnusmerkki. Pidin Palkkionmetsästäjästä hyvin paljon itsenäisenä teoksena ja pääsin lukiessa pois Blade Runnerin varjosta. Itse asiassa, vaikka suomennos Blade Runner -sanaa tyrkyttää ihan kirjan nimessäkin, Dick ei mainitse sanaa alkuperäisessä teoksessa lainkaan. Lähteet kertovat, että elokuva otti nimen Alan Noursen The Blade Runner ja William S. Burroughsin Blade Runner (a movie) -kirjoista. Kirjan suomennoksessa on ilmeisesti haluttu hyödyntää elokuvan kulttisuosiota.

Luin maininnan, että Do Androids Dream of Electric Sheep? olisi saamassa uuden J. Pekka Mäkelän suomennoksen nimellä Uneksivatko androidit sähkölampaista? Nimi joka kunnioittaa kirjailijan alkuperäistä kirjan nimeä ja on melkoisen nerokas.

Olen enemmän kuin tyytyväinen, että olen vihdoin saanut tämän klassikon luetuksi. Sen kunniaksi katsoin myös elokuvan The Final Cut -version uusiksi. Se on edelleen tunnelmaltaan loistava leffa.

 

 

Philip K. Dick: Anna kyynelten tulla, pyysi poliisi

Jokunen kuukausi on vierähtänyt siitä kun luin Philip K. Dickin Anna kyynelten tulla, pyysi poliisi -kirjan. Alkuteos Flow My Tears, the Policeman Said ilmestyi 1974 ja käännös 1993.

Kuuluisa televisiotähti Jason Taverner herää yhtenä aamuna ja huomaa olevansa täysin tuntematon, paitsi omille tutuilleen, myös miljoonille faneilleen. Hän on joutunut rinnakkaiseen maailmaan, jossa ilman henkilöllisyyttä joutuu vangituksi ja pakkotyöhön. Taverner yrittää laittomasti saada itselleen henkilöllisyystodistusta, mutta joutuu kiinni ja poliisin silmätikuksi. Hän yrittää selvitä tilanteesta käyttämällä hyödyksi erikoisominaisuuttaan, ja poliisipäällikön holtitonta sisarta.

Jälleen kerran Dick on kirjoittanut kirjan, joka on vähän vinksallaan, mielen logiikan ja psyykeen horjumisen välimaastossa. Lähtöasetelmissa ollaan maailmassa, joka on tyhjä, pinnallinen ja itsekäs ja sitä kirjailija sitten ravistelee. Anna kyynelten tulla, pyysi poliisi on kiinnostava lukukokemus, se pitää otteessaan loppuun saakka, sillä jännite rakentuu siten, että lukija haluaa tietää mistä on kyse. Silti kun kirjan saa loppuun ja ratkaisu on tarjottu, on omituinen olo, ei lainkaan tyytyväinen. Pidin ironiasta, jota upotettu mukaan tarinaan ja Dickin kehittelemä usean yksityiskohdan verkosto on omaleimainen. Tarina on kuin painajainen, johon ei halua joutua. Olisi erittäin ahdistavaa herätä maailmaan, jossa edes omat läheiset eivät tunnistaisi.

Suurin ongelmani Dickin teosten suhteen on, etten ihan pysty lukemaan niitä noin vaan, vaan kuvittelen, että minun pitäisi ymmärtää tarinan psykologista luonnetta, mikä ei taida onnistua ilman ulkopuolisten lisäaineiden aiheuttamaa irrallisuuden tunnetta. Olen jumissa. En voi kuitenkaan olla ihailematta tämänkään kirjan kohdalla, kuinka selkeästi omaääninen kirjailija Dick oli. En ole suin päin ryntäämässä lukemaan seuraavaa Dickin kirjaa, mutta melkoisella varmuudella voin sanoa, että jonain päivänä palaan niihin takaisin, ainakin Palkkionmetsästäjään.

Philip K. Dick: Ubik

Jatkoin Oraakkelin kirjan (arvostelu) jälkeen Philip K. Dickin tuotannon lukemista kahden kirjan verran. Ubik on vuonna 1969 julkaistu science fiction kertomus, joka suomennettiin 1994.

Tarinassa eletään 1990-lukua ja ihmiset ovat asuttaneet kuun. Telepatia on suurta bisnestä ja telepatiaa käytetään myös vakoilu ja rikollismielessä. Psyykkisen tunkeutumisen kohteeksi joutuneen yrityksen johtaja ja tärkeä bisnesmies pyytää apua Glenn Runciterilta, jonka oma yritys on erikoistunut psi-asiantuntijapalveluiden tarjoamiseen. Runciter kerää joukon erikoisominaisuuksia omaavia henkilöitä kohtalaisen tuttuun tehtävään, mutta homma ei etenekään kuten pitää ja Runciter kuolee. Kaikkien ihmetykseksi maailma alkaa muuttua ja taantua ajassa taaksepäin ja Runciterilta ilmaantuu omituisia vihjeitä ja viestejä tehtävästä henkiin jääneille. Oma roolinsa tilanteessa on Runciterin kauan sitten edesmenneellä vaimolla, joka elää puolielämää Vaalittujen Vainaiden Moratoriossa jäisessä usvavaahdossa ja toimii yhä puolisonsa neuvonantaja välillä herätettynä. Ja mikä on ihmeaine nimeltä Ubik?

Ubik on kiehtova kirja, joka pitää sisällään käänteitä ja ihmeentuntuakin sopivassa suhteessa. Se kulkee Alfred Besterin Muskatun miehen (arvostelu) viitoittamalla telepaattipolulla. Tarinan kaari on jännittävä ja muistuttaa monelta osin muutamia Dickin tarinoiden pohjalta sovitettuja toiminta- ja scifielokuvia. Myös Ubikia on yritetty sovittaa elokuvaksi, mutta projekti ei ole edennyt koskaan käsikirjoitusvaihetta pidemmälle. Vaikka tarina kuvaakin nykyaikaan nähden menneisyyttä, se on kuitenkin hyvin futuristinen syväjäädytettyine ihmisineen, jotka herätetään keskustelemaan protonifasonien johdattamien signaalien kautta, sekä psikenttineen ja anti-psivarontajärjestelmineen.

Ubikissa on myös monia omituisuuksia ja epäloogisuuksia. Alussa merkittävän roolin saanut menneisyyden muuttaja jää loppujen lopuksi vaille kunnon merkitystä ja ubik itsessään on vähintäänkin symbolinen. Lopusta tulee vähän hölmistynyt olo. Dickin ajatusmaailma juoksee välillä omissa sfääreissään, eikä kaikkia lankoja ole välttämätön sitoa tarinan juoneen, vaan ne voi jättää hieman leijumaan. Ubik on tavallaan uni, painajainen jos niin tulkitaan. Se on mielestäni tähän mennessä lukemistani Dickin teoksista parhain, mutta silti en voi väittää mitenkään innostuneeni tekstiin ja tyyliin. Minulla on tunne, että pitäisi enemminkin tulkita kirjailijaa kuin kirjaa. Luin myös Dickin Anna kyynelten tulla, pyysi poliisi -teoksen, mutta siitä myöhemmin erillisessä blogikirjoituksessa.

Philip K. Dick: Oraakkelin kirja & The Man in the High Castle -tv-sarja

Katsoin viime jouluna Amazon Prime -striimipalvelusta The Man in the High Castle -tv-sarjaa ensimmäisen tuotantokauden verran. Sarja oli hyvä, herätti ehdottomasti mielenkiinnon lukea saman niminen kirja, johon se löysästi perustuu. Philip K. Dickin Oraakkelin kirja (1992) julkaistiin alun perin vuonna 1962. The Man in the High Castle voitti 1963 Hugo-palkinnon ja suomennos 1993 Tähtivaeltaja-palkinnon. Oli siis aika lukea teos, jonka liitän mukaan Paperilta ruutuun -lukuhaasteeseen mukaan.

Oraakkelin kirja on vaihtoehtohistoriallinen kertomus millainen maailma on, kun toinen maailmansota päättyi toisin ja Saksa ja Japani ovat voittajavaltiot. Adolf Hitlerin ja hänen seuraajansa Bormannin johtama natsi-Saksa on valloittanut suurimman osan Eurooppaa ja Neuvostoliiton ja toteuttanut valtavia kansanmurhia mm. liittolaisensa Italian kanssa Afrikassa. Saksa pitää hallussaan myös laajalti Etelä-Amerikkaa. Japani miehitti Kiinan, Intian ja Tyynenmeren saaristot. Yhdysvallat on jaettu kahtia, länsi Japanille ja itä Saksalle. Väliin mahtuu kapea neutraali vyöhyke. Saksa on kehittynyt teollisuudessa melkoista vauhtia ja valloittaa harppauksin avaruutta, kun taas japanilaiset pitäytyvät menneessä ja perinteissä.

Tarinan näkökulmahahmoina on useita henkilöitä. Amerikkalainen antiikkikauppias Robert Childan, joka myy nostalgisia menneen Amerikan muistomerkkejä lähinnä niitä innokkaasti keräileville japanilaisille. Nobusuke Tagomi on japanilainen virkamies, joka etsii asioiden merkitystä ja sisäistä rauhaa tilanteessa, jossa Japanin imperiumia uhkaa vaara ja häneltä vaaditaan kaikkea muuta kuin rauhoittavia toimia. Frank Frink on juuriaan piilotteleva amerikanjuutalainen, jolla on sotamenneisyys ja jonka vaimo otti ja lähti. Hän etsii itselleen toimeentuloa. Juliana Frink on Frankin ex-vaimo ja judo-ohjaaja, joka työskentelee neutraalilla vyöhykkeellä. Hän kiinnostuu Heinäsirkat peittävät maan -kirjasta, joka on suosittu teos lännessä, mutta kielletty Saksan puoliskolla. Hän lähtee etsimään käsiinsä kirjailijaa Abendsenia yhdessä uuden italialaisen poikaystävänsä kanssa.

Niin innokas kuin olenkin ollut katsomaan Philip K. Dickin teosten pohjalta tehtyjä elokuvia, on itse kirjojen lukeminen jäänyt erittäin vähäiseksi. Aiemmin olen lukenut vain Hämärän vartija -teoksen (arvostelu). Dickin teksti on näennäisesti helposti lähestyttävää, mutta jollain lailla kuitenkin vinksahtanutta. Oraakkelin kirja oli helpompi luettava kuin Hämärän vartija, toisaalta hieman latteampi. Dick on tarkka varsinkin ihmisten välisissä kuvauksissaan. Se on ulkopuolisuuden kuvausta, ajautumista, eikä kovinkaan paljon oman osuuden tunnistamista tapahtumista. Kirjassa hehkuu jonkinlainen 1950 ja 1960-luvun tunnelma suuren muutoksen jälkimainingeissa.

Tv-sarjalla on useita käsikirjoittajia ja ohjaajia. Sarjasta on ilmestynyt kaksi kautta ja kolmas on tuloillaan. Olen nähnyt vain ensimmäisen kauden. Tv-sarja poikkeaa kirjasta reilusti. Tarinakehys on sama, eli eletään Saksan ja Japanin hallitsemassa Yhdysvalloissa. Saksassa käydään vallansiirtymistoimia ja sisäisiä kapinahankkeita sekä salaisia suunnitelmia kaapata lopullinen valta Japanilta. Tv-sarja on enemmän trillerimäinen kuin kirja, joka puolestaan on ajankuva, jolla ei ole varsinaista juonijatkumoa. Dick ilmineerasi aikoinaan, että jatkoa voisi tulla, mutta ei koskaan sitä kirjoittanut. Tv-sarja on kärjistetympi ja Kalliovuorten osavaltioista on tullut kapinallisten kodinsijoja. Kirjasta poiketen tv-sarjassa välittyy vaaran tunne. Koska näin tv-sarjan ennen kirjan lukemista, koin tuon vaaran tunteen puuttumisen kirjasta hienoisena pettymisenä. Siitä ehkä se lattauden tunne, vaikka pidin silti kirjasta.

TV-sarjassa Juliana ja Frank eivät ole aviopari, eikä Juliana varsinaisesti ole jättänyt Frankia. Molemmilla on lisäksi oma perhe. Tarinassa salakuljetetaan vaihtoehtohistoriallisia filmejä, eikä ole kiellettyä kirjaa, Piilossa oleva Abendsen on vastarintajohtaja, "The Man in the High Castle" ja Juliana sekaantuu filmien salakuljetukseen. Lisäksi tv-sarjassa on suuressa roolissa amerikkalainen sotilas John Smith, joka nykyään on natsi-Saksan upseeri. Saksa saakin tv-sarjassa paljon suuremman osuuden kuin kirjassa.

Poikkeavuuksista huolimatta pidin tv-sarjan ensimmäisestä kaudesta ja sen tunnelmasta. Sarja on hyvin toteutettu, ihmisillä laajempia taustoja ja maailma muutenkin huomattavasti visuaalisempi kuin Dickin kirjan kuvauksissa. Olen erityisen tyytyväinen Japani-osan näyttelijöihin ja varsinkin suuressa roolissa olevaan Nobusuke Tagomin näyttelijään Cary-Hiroyuki Tagawaan, jonka kasvoilta näkee valtavan määrän ilmaisua ilman puhettakin.

The Man in the High Castlen ensimmäinen kausi päättyy kirjasta poikkeavaan melkoiseen cliffhangeriin, ja voin vain ihmetellä miten kakkoskausi etenee. Se pitää katsoa, kunhan saan käsiini. Jälleen kerran erinomainen visuaalinen sovitus Dickin kirjan pohjalta, ja vaikka tarina ei olekaan täysin uskollinen kirjalle, se onnistuu seisomaan omilla ansioillaan, kuten elokuvista Blade Runner ja Minority Report

Philip K. Dick: Hämärän vartija

Ridley Scottin Blade Runner, Paul Verhoevenin Total Recall, Steven Spielbergin Minority Report - kaikki scifileffoja, joista olen pitänyt. Meni kauan ennen kuin ymmärsin näillä elokuvilla ja myös Richard Linklaterin A Scanner Darklylla olevan yksi yhteinen tekijä: Philip K. Dick. Jokainen elokuvista pohjautuu enemmän tai vähemmän uskollisesti Dickin kirjallisiin teoksiin. Näin noin vuosi sitten pätkän Hämärän vartija -leffasta, enkä kauheasti siitä innostunut, vaikka siinä käytetty rotoscope-tekniikka onkin varsin mielenkiintoinen. Päätin kuitenkin lukea Hämärän vartija -kirjan ja katsoa sen jälkeen leffan kokonaan.

Fred elää kaksoiselämää; hän on huumepoliisi, joka työtehtävissään käyttää identiteetin peittävää sekopukua ja siviilissä hän on D-huumenarkomaani Bob Arctor, joka asustelee muiden narkkisten kanssa ja on poliisin tarkkailtavana. Itse asiassa Fred tarkkailee Bobia ja kohta identiteetit alkavatkin häilyä rajojen ulkopuolelle, ei vain Fred/Bobilla vaan myös muilla hahmoilla. Niin sekopukujen pintojen alla kuin yhteiskunnan näennäistoimintojenkin alla piileksii todellinen totuus. Onko aivojen tuhoaminen tie totuuteen? Joskus ihmiset ovat pelinappuloita ja joskus pelaajat tekevät vääriä siirtoja. Väärien siirtojen hinta voi olla kohtuuttoman kova.

Hämärän vartija on monitahoinen, joskin yllättävän helposti lähestyttävä kirja. En voi erityisemmin sanoa pitäväni Philip K. Dickin kirjoitustyylistä, mutta tarinan juoni on erinomainen. Siitä löytyy scifistisiä noir-dekkarin piirteitä ja uskottavan karkeita ja häilyviä hahmoja. Eniten minulla kuitenkin tökki kirjassa huumekulttuuri. Dick kirjoittaa kyllä kokemuksen äänellä, mutta en vain saanut otetta huumesekoiluihin. Mielenkiintoisimmiksi kohdiksi muodostuivat Fredin osuudet ja niihin liittyvät tarinan yksityiskohtien aukipurkamiset. Loppu ei tullut ihan yllätyksenä, mutta silti tarinan kehittyminen päätepisteeseensä oli onnistunut.

Hämärän vartija jakaa mielipiteeni ja tuntemukseni, kuten osuvasti kirjan teemaankin sopii. Kirjoitustyyli ei ollut ihan ominta minulle, mutta tarinan juoni sen sijaan oli. Hieman on outo olo.

Ja siinä olotilassa sitten leffaa katsomaan:

Robert Downey Jr. Barrisina, Keanu Reeves Bobina ja Woody Harrelson Ernienä 

Richard Linklaterin ohjaama Hämärän vartija seuraa Dickin kirjaa varsin uskollisesti, aina loppukrediittejä myöten. Rotoscope-tekniikka on erinomaisesti paikallaan juuri tämän kirjan sovittamisessa elokuvaksi, sillä näyttelijät näyttivät melkein itseltään, mutta ei ihan. Sekopuku on onnistunut, vaikka voisin kuvitella erikoistehosteilla saatavan aikaan vielä vaikuttavampaa jälkeä normaalikuvassakin. Hahmot olivat elokuvassa hitusen koomisempia kuin kirjassa, ja siten epäuskottavampia, lukuunottamatta Keanu Reevesia, joka onnistui roolissaan hyvin. Ehkäpä tekniikka peitti hänen yhden-ilmeen-tyyliänsä tarpeeksi.

Ehkä jonain päivänä pitäisi lukea muutkin elokuvien taustoilla olevat teokset, varsinkin nyt kun Adjustment Team-novellin pohjalta on tulossa elokuva Kohtalon valvojat, Total Recallista uudelleensovitus ja Ridley Scottilta The Man in the High Castle -kirjaan liittyvä minisarja BBC:lle.

Aakkoshaasteen D-kirja.