Sergei Lukjanenko Helsingin kirjamessuilla 2015

Pistäydyin Helsingin kirjamessuilla pikaisesti sunnuntaina 25.10., ainoana tarkoituksena käydä kuuntelemassa venäläistä kirjailijaa Sergei Lukjanenkoa, jonka Into Kustannus oli maahan kiikuttanut vierailemaan. Lukjanenko tunnetaan Suomessa Partio-sarjan kirjoistaan eli Yöpartio (arvostelu), Päiväpartio, Hämärän partio ja Viimeinen partio. Sekä vielä ilmestymättömistä Uusi partio ja Kuudes partio. Minä olen lukenut sarjasta vasta ensimmäisen kirjan ja hieman jännitti josko kuulen spoilereita kysymyksissä, mutta sellaista tilannetta ei onneksi vastaan tullut.

Minulla ei ole aavistustakaan kuka tummin aurinkolasein varustautunut jäppinen Sergei Lukjanenkon seurassa oli tulkin lisäksi ensimmäisessä keskustelussa, vaikka tutulta näyttää (kuva yllä – voiko joku valaista asiaa?), eikä hänellä ollut erityistä rooliakaan tilaisuudessa. Esitti vain pari kysymystä, jonka jälkeen siirryttiin yleisökysymyksiin. Lukjanenko puhui pelkästään venäjää ja yleisössä oli joukottain venäjänkielistä porukkaa. Pääsin itse esittämään pari kysymystä (suomeksi), joista ensimmäinen koski kirjailijan koulutustaustaa ja onko hän hyödyntänyt sitä esim. Partio-sarjan hahmojen kohdalla, esim. hyvän ja pahan välisessä suhteessa. Taustana tähän kysymykseen oli mielikuva harmaista hahmoista, mikä syntyi Yöpartiota lukiessa. Tiesin kirjailijan olevan koulutukseltaan (lasten)psykiatri, minkä hän toi myös esille ja sanoi, että tämä ehkä vaikuttaa siihen miten hän maailmaa katsoo, mutta ei varsinaisesti fantasiamaailmaan sijoittuvaan tarinaan. Hänen mielestään jonkin ammatin tai koulutuksen omaavat ihmiset eivät kirjoita työhönsä liittyvistä asioista, vaan jostain ihan muusta. Ehkä ei ihan täysin pidä paikaansa, mutta kirjailijan näin näki.

Toinen kysymykseni koski huumoria, jota vertasin Sapkowskin ja Lemin tyyliin, mikä tuntui miellyttävän kirjailijaa, sillä hän nyökkäili jo kuunnellessaan suomenkielistä kysymystäni. Hän tunnustautuikin molempien kirjailijoiden ihailijaksi. Hän oli aluksi science fiction -kirjailijana kovin vakavanpuoleinen, mutta sitten totesi ystävänsä kehoituksesta lisänneensä huumoria tarinaan. En tiedä menikö jotain hukkaan vastauksista ja kysymyksistä käännösten yhteydessä, välillä kyllä tuntui siltä. Venäjänkielinen henkilö kysyi kirjailijalta myös kuudenteen eli sarjan viimeiseen kirjaan liittyvän kysymyksen spoilaamatta pahemmin. Lukjanenko puhui asiasta, mutta suostuin painamaan mieleen vain seikan, ettei hän vanno, etteikö koskaankirjoittaisi enää Antonin elämään liittyviä tarinoita, mutta hän ei suunnittele sellaista tällä hetkellä. Lukjanenkon kirjoja on käännetty lukuisille kielille ja hän tuntuu olevan erittäin suosittu varsinkin Venäjällä ja Malesiassa. Joku väitti Partion olevan Venäjällä suositumpi kuin Taru sormusten herrasta tai Harry Potter, mutta kirjailija hymähteli väitteeseen ja sanoi, ettei yllä millään Harry Potter -tasolle. Hän totesi tajunneensa yhtäläisyydet Potterversumin ja Partio-maailman välillä luettuaan ensimmäisen Potterin. Yöpartio on julkaistu vuosi Viisasten kiven jälkeen. Lukjanenko on aiemmin julkaissut science fiction tarinoita. Päiväpartio-kirja on kirjoitettu yhteistyössä Vladimir Vasiljevin kanssa, joka on hänen ystävänsä. Kirjailjan mukaan yhteistyökirjoittaminen sujuu vain, jos toinen henkilö on hyvä ystävä, muuten saattaisi mennä käsirysyksi.

Luonnollisestikin pyysin kirjailijalta nimmarin ja sain myös venäjän kielisen tervehdyksen Yöpartiooni.

Toinen haastattelutilaisuus alkoi reilu puolisen tuntia myöhemmin, haastattelijana Partio-kirjojen suomentaja Arto Konttinen (kuva yllä). Varsin asiapitoinen haastattelu sekin, jostain syystä vain pisti välillä hymyilyttämään hienoinen tahaton komiikka kirjailijan ja kääntäjän välillä. Osa kysymyksistä sivusi aiemmin esille tulleita asioita, mutta Lukjanenko puhui myös enemmän kirjoihinsa perustuvista elokuva- ja tv-tuotannoista. Kirjailija taisi mainita, että lähes jokaisen hänen kirjansa filmaamisoikeudet on ostettu, mutta tämä seikka ei kovin paljoa itseäni kiinnostanut. En ole saanut katsottua loppuun edes ensimmäistä Yöpartio-leffaa. Sen sijaan enemmänkin kiinnosti hänen tuleva kirjansa, erilainen zombie-tarina Quasi (eikä sitten ole aavistustakaan miten sana oikeasti kirjoitetaan!). Toivottavasti sekin saadaan joskus suomeksi, kuten puuttuvat Partio-sarjan kirjat. Palaan niiden lukemisen pariin jossain vaiheessa - ekirjoina.

George R.R. Martin: The Skin Trade

George R.R. Martin kirjoitti Hollywood-kaudellaan oheishomminaan kauhutarinan Douglas E. Winterin toimittamaan antologiaan Night Visions 5 (1988). Tarinan nimi oli The Skin Trade ja se palkittiin seuraavana vuonna World Fantasy -palkinnolla parhaana pienoisromaanina. Tarina on sittemmin painettu ainakin parissa Martinin omassa kokoelmateoksessa ja tänä vuonna myös erillisenä kuvitettuna pienoisromaanina. Kuvituksesta vastaa Rick Berry. Tästä ihmissusi-tarinasta on tehty lisäksi sarjakuvasovitus ja suunnitteilla on elokuva. The Skin Trade on suomennettu nimellä Nahan vaihtajat Kauhujen kirja (1) -antologiaan.

Willie Flambeauxin tyttöystävä on surmattu karmealla tavalla. Willie kertoo järkyttyneenä asiasta ystävälleen yksityisetsivä Randi Wadelle. Tapaus herättää Randin muistot poliisi-isänsä kuolemasta ja saa kiinnostumaan tutkimaan asiaa. Randin isän kerrotaan joutuneen jonkin eläimen hyökkäyksen kohteeksi tämän tutkiessa vastaavan kaltaisia lapsiin kohdistuneita surmia. Randi ei kuitenkaan usko selitykseen ja uusien kuolemantapausten myötä hänelle valkeaa synkkiä valheita ja salaisuuksia kotikaupunkinsa asukkaista.

The Skin Trade on pelottava tarina ja se luo lukijan päähän epämiellyttäviä mielikuvia, mutta näinhän kauhukertomusten on tarkoituskin. Martin osaa kirjoittaa tyylilajillisesti monipuolisesti, kauhun lisäksi The Skin Trade on noir dekkari -tyylistä urbaania fantasiaa. Tarinassa on tämän päivän näkökulmasta katsottuna monia perinteisiä kauhuelementtejä, jotka voivat tuntua hieman kuluneiltakin, varsinkin kauhuelokuvien parissa viihtyneistä. Silti, ainakin minulle ne yhä toimivat, vaikka olen lukenut tarinan jo aiemminkin.

Ihailen Martin sujuvaa ja visuaalista kirjoitustaitoa tämänkin teoksen yhteydessä. Sitä on helppo ja viihdyttävä lukea. Ihmisusi-aihe ei kuitenkaan sinänsä ole suosikkejani, eikä The Skin Trade yllä Martinin vampyyriteoksen, Fevre Dreamin (arvostelu) tasolle. Fevre Dreamissä on kaunista haikeutta ja päähahmo, johon kiintyy. Myös esimerkiksi Sandkings ja The Monkey Treatment (arvostelut kokoelmassa Songs the Dead Men Sing) onnistuvat mielestäni kauhutarinoina paremmin. Jokin Nahan vaihtajien lopussa onnahtaa sen verran, että se häiritsi aiemmilla lukukerroilla kuin myös nyt, vaikka yleensä loput ovat Martinin vahvinta aluetta. Voin kuitenkin suositella sitä kauhukirjallisuutta kaipaavalle milloin vain. Martin nimittäin murskaa jälleen (kuten vampyyrien kohdallakin) myyttejä ja uskaltaa antaa tärkeille hahmoille myös tavallisuuden piirteitä. Rick Berryn kuvitus ei valitettavasti tuo tälle nimenomaiselle painosversiolle mitään lisäarvoa, joten tarinan voi hyvinkin hankkia mielummin käsiinsä vaikka jonkin Martinin kokoelman kautta.

Entäpä sarjakuva? Minulla on sarjakuvan kesällä ilmestyneestä ensimmäisestä numerosta oikealla oleva kansikuvaversio, johon ovat nimmarinsa raapustaneet George R.R. Martin sekä tekstin sarjakuvamuotoon sovittanut, Martinin luottokirjailija Daniel Abraham. Piirroksista vastaa Mike Wolfer. Fevre Dreamin kuvittajan Rafa Lopezin tyyli ei purrut, eikä pure Wolferinkaan. Wolfer kyllä onnistuu taustaympäristössä ja muissa kuin ihmishahmoissa, mutta varsinkin ihmisten kasvot ovat välillä häiritseviä.

Eniten minua kiinnosti sarjakuvasovituksessa vanhan ja vaikutusvaltaisen Harmonin suvun talo ja siihen johtavan jyrkkää rinnettä kulkevan cable carin toteutus. Mielikuvissani olin luonut köysiratatyyppisen kulkureitin perustuen pääosin suomennokseen. Kaiken lisäksi olin kuvitellut sen eri puolelle uutta rakennusta kuin mitä sarjakuvaan on toteutettu (alla). En osaa mieltää Wolferin näkemystä samaksi paikaksi, jonne minä olen sijoittanut tarinan tapahtumia.

Toistaiseksi vain Tommy Patterson on onnistunut kuta kuinkin tyydyttämään minut tulkinnoillaan Martinin tuotannon sarjakuvakuvituksissa (A Game of Thrones: The Graphic Novel 1 ja 2). Päätin, etten osta enempää The Skin Traden irtonumeroita, sillä luultavasti kun kaikki numerot ovat ilmestyneet, ne kootaan yhdeksi kovakantiseksi kirjaksi. Hankin sitten sen. 

The Skin Traden jokaisesta numerosta julkaistaan useita eri kansiversioita ja mm. San Diegon ComicConia varten ykkösnumeroon painettiin erikoiskansi. Siinäpä on innokkaalla keräilijällä puuhaa hankkia kaikki versiot. Alla mm. wraparound-kansi ekasta numerosta.

Entäpä elokuva? Mike the Pike Productionin sivulla elokuva on yhä tuotantovaiheessa ja leffalla on ollut omat sivutkin jo pitkään. Tuotantoyhtiöllä on tapana hehkuttaa Martinin kaikkia ansioita sosiaalisessa mediassa, mutta ei hiisku sanaakaan elokuvan nykyvaiheista. Viimeisestä päivityksestä on jo yli vuosi. Joko elokuva ei ole saanut esim. rahoitusta, koska käsikirjoitus ei toimi tai jo pitkään etsittyä ohjaajaa vain ei löydy. Minulle on alkanut muodostua negatiivinen kuva puuhastelusta. Ehkä tämä Martinin tarina olisi syytä jättää kirjalliseen ja piirrettyyn muotoon.

Liz Williams: Demonien taivas

Liz Williamsin toinen Rikosetsivä Chen -kirja Demonien taivas (The Demon and the City, 2006) ei juurikaan sisällä itse Chenia, vaan pääosassa uutukais-suomennoksessa on jo sarjan ensimmäisessä osassa, Aavekauppiaan tyttäressä (arvostelu) tutuksi tullut demoni, senesalkki Zhu Irzh.

Zhu Irzh työskentelee Singapore Kolmen poliisissa, mutta tällä hetkellä ilman partneriaan, sillä rikosetsivä Chen on vaimonsa kanssa lomalla. Irzhille tulee vastaan kuuluisan Deveth Sardain kuoleman tutkimus ja demoni kun on, hän suorittaa tutkimuksia omaan moraaliseen tyyliinsä sekaantumalla henkilökohtaisesti epäiltyyn Jhai Tseraihin, jolla on monia salaisuuksia. Devethin wanna-be tyttöystävä työskentelee laboratoriossa, jossa tehdään kyseenalaisia testejä demonille ja Jhailla on sormensa pelissä siinäkin puuhassa. Tapahtumaketju käynnistyy todenteolla, olennosta jos toisestakin paljastuu yllätyksiä ja Singapore Kolme on niin jumalien kuin demonienkin keskipisteenä hätää kärsimässä.

Aavekauppiaan tytär oli humoristinen ja pirteä tuulahdus urbaania fantasiaa. Kiinalaiset uskomukset upposivat loistavasti niin sf- kuin fantasiaelementtien keskellekin. Chen ja Zhu Irzh olivat kiinnostavia uusia tuttavuuksia. Chen vaimoineen enemmän. Demonien taivaassa on jo kuitenkin väljehtyneen tuntua. Olin pettynyt kun Chenin ja hänen vaimonsa taustatarinaa ei tullutkaan enempää esille. Kirjailija ei muutenkaan tunnu haluavan selittää tarinassa taustoja. Sen sijaan hän antoi enemmän tilaa demonille, joka valitettavasti oli kiinnostavampi edellisessä kirjassa kuin tässä. Irzhistä tuli nyt jokseenkin naistenmies-tyylinen jepari, pilke jäi puuttumaan. Cheniä en enää tunnistanut kuin yhdessä kohden samaksi hahmoksi kuin Aavekauppiaan tyttäressä.

Singapore Kolme on yhä taivaan ja helvetin välimaastona kiehtova paikka ja meridiaanien kiinalainen tulkinta energioineen ja muine piirteineen omalaatuinen. Kuoleman jälkeinen elämä helvetissä tai taivaassa ja sielujen katoamispaikka tuovat mukaan yhä väriä, eikä hyvän ja pahan raja ole tukahduttavan selkeä. Ykköskirjan yksityiskohtien ilotulitusta ei kuitenkaan löydy. Tarina etenee sutjakkaasti, sillä kappaleet ovat lyhyitä, mutta samalla jos joutuu lukemaan kirjaa muutamia kymmeniä sivuja kerrallaan, se tuntuu myös pätkityltä ja kokonaisuus kärsii, kuten minulle taisi käydä. Huumori ei ole kadonnut sarjasta, sitä löytyy yhä, hieman laimeampana versiona.

Demonien taivas ei ole yhtä innostava kirja kuin Aavekauppiaan tytär, mutta tarina toimii. Jos sarjan kolmas osa, Precious Dragon, suomennetaan, luen sen kyllä. Harmi, ettei kustantaja enää viitsinyt tarjota asiakkailleen ekirja-versiota, kuten ekan osan kohdalla teki. Sain jopa sähköpostitse töykeän vastauksen kun kysyin ekirjan mahdollisuutta. Ei jäänyt hyvä maku. Ekirja tuntuu olevan yhä joillekin kustantajille kuuma peruna hyppysissä.

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Olen maininnut useampaan otteeseen lukeneeni Sergei Lukjanenkon Yöpartion vuonna 2008 englanninkielisenä (julkaistu 2006, venäjänkielinen alkuperäisteos Notšnoi Dozor 1998). Muistikuvani mukaan kirja oli ihan ok, mutta ei niin innostava, että olisin jatkanut suoraan sarjan toisen osaan, vaikka se olisi ollut mahdollista. Lukukokemukseeni saattoi vaikuttaa englanninkielinen käännös, sillä joskus jotain jää puuttumaan käännöksessä, varsinkin kun kulttuurinyanssit eivät ole aivan selvillä, tai sitten oma kykyni omaksua englanninkielistä tekstiä oli heikompi tai sitten vain urbaani fantasia vieroksutti enemmän kuin nykyään. Joka tapauksessa Yöpartio oli nyt suomenkielellä luettuna parempi kokemus kuin edellisellä kerralla.

Maailmassa on joukko Muihin kuuluvia ihmisiä, jotka ovat velhoja, vampyyreja, ihmissusia tai jotain muuta erikoisia kykyjä omaavia, jotka pystyvät astumaan meidän maailmastamme syvemmälle hämärän maailmaan. Osa Muista kuuluu joko valon tai pimeän puolelle. Valon valinneet ovat Yöpartion jäseniä ja Pimeän valinneet Päiväpartion jäseniä ja nämä kaksi organisaatiota ovat vastakkain koko ajan koettelevassa rauhan tasapainottelussa. Anton on nuori päiväpartiolainen, joka pistetään kenttäharjoitteluun ja noviisina hän törmää tapaukseen, jossa nuoren naisen, Svetlanan, ylle on loitsittu vahva kirous, joka ei vaikuta ainoastaan naiseen, vaan on uhka laajalle ihmisryhmälle. Antonin kohdalle osuu myös nuori Igor, jolla on vahvoja kykyjä, mutta joka ei ole vielä valinnut puoltaan. Tapahtumat ja ihmiskohtalot kietoutuvat toisiinsa ja Antonin avukseen saama pöllön hahmoon rangaistukseksi loitsittu vahva velhonainen, Olga, osoittautuu tärkeämmäksi tekijäksi kuin Anton oivaltaakaan.

Yöpartio koostuu kolmesta eri osiosta, joissa kaikissa on pääosissa nuori Anton-niminen mies. Ensimmäinen osio tutustuttaa hahmoihin ja antaa alkuasetelman juonelle. Toisessa osassa valaistaan kahden partion välisiä suhteita, raotetaan hieman historiaa ja loppu huipentuu kiemuraisen juonikuvion ja ihmissuhteiden selkiämiseen tiettyyn pisteeseen saakka. Tarina sijoittuu pääosin Moskovan kaupunkimiljööseen, mikä tekee tästä autenttista urbaania fantasiaa. Ympäristön kuvaus on realistista, enemmänkin ehkä ränsistyneiden piirteiden esille tuontia, mikä istuu hyvinkin mielikuvaani Neuvostoliiton jälkeisestä mentaliteetista. Vastakohtaisesti suurin osa hahmoista on koulutettuja ja ammatin omaavia yritteliäitä ihmisiä, ei mitään laitapuolenhahmoja, jotka elävät nykyolosuhteissa sen minkä taitavat. Esille nousee myös perheet. Pidin erityisesti Lukjanenkon tavasta tarkastella elinympäristöä rehellisesti ja kriittisesti, mutta ei kuitenkaan halveksuen.

Päiväpartion ja Yöpartion vertailu, ihmismielen ja motiivien tarkastelu on onnistunutta. Mieleeni tuli väkisinkin J.K. Rowlingin vuosikausia jatkuneet vakuuttelut, että kaikista Luihuisista ei tule kuolonsyöjiä, eikä edes pahoja ihmisiä. He ovat kunnianhimoisia, tavoittelevat herkemmin omaa etua, mikä ei sulje pois seikkaa, että he toimivat myös yhteiskunnan hyväksi. Samaa sanomaa löytyy Lukjanenkolta. Ei ole selkeästi hyviä ja pahoja, vaikka hyvät ja pahat teot etsivätkin kokoajan tasapainoa. Tämä teema jää selkeästi kesken ja sen käsittelylle lienee odotettavissa jatkoa seuraavassa kirjassa.

Hahmojen aitouden rinnalla kirjan juonellinen kulku tökkii, eikä mielestäni kanna kunnolla loppuun saakka. Puoleen väliin saakka kirja on kohtalaisen onnistunut, mutta kakkososion töksähtävyys ja loppuasetelmat tiputtavat minun kohdallani pisteitä. Hyvät teemat ja pääosin onnistuneet hahmot eivät riitä, jos juoni ei etene jouhevasti tai uskottavasti. Jotain jää puuttumaan, ja senpä vuoksi ensimmäisellä lukukerralla en halunnut jatkaa kakkososaan. Englanninkielisessä versiossa osa huumorista tuntuu menneen minulta hieman ohi, mutta näin suomennoksen yhteydessä huomasin, että monin paikoin Lukjanenkon huumori osuu ja uppoaa, samalla tavoin kuin Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjassa tai Stanislaw Lemin Kyperiasissa. Slaavilainen huumorintaju istuu kohdilleen ja käännös tuntuu hyvältä.

Yöpartio oli siis hieman parempi lukukokemus toisella kerralla, mutta vieläkään se ei aivan vakuuta. Tällä kertaa haluan antaa kirjailijalle kuitenkin toisen mahdollisuuden ja aion lukea kakkososan, Päiväpartion kunhan se ilmestyy ensi kuussa. Yöpartiota ei valitettavasti julkaistu ekirjana, joten en ostanut kirjaa itselleni, vaan lainasin lukemani kappaleen ystävältä.

Liz Williams: Aavekauppiaan tytär

Sopivasti kirjailija Liz Williamsin Finncon-vierailun alla ilmestyi suomeksi vuonna 2005 julkaistu Rikosetsivä Chen -sarjan ensimmäinen osa Aavekauppiaan tytär (Snake Agent).

Rikosetsivä Chen saa tutkittavakseen kadonneen aaveen tapauksen. Rikkaan teollisuusjohtajan tyttären Pearlin hautajaiset oli järjestetty viimeisen päälle ja luvat olivat kunnossa asianmukaisesti, jotta neidon sielu olisi päässyt siirtymään taivaaseen, mutta niinpä vain aave olikin havaittu helvetin satamasta ja huolestunut äiti ottaa yhteyttä Cheniin, jotta kadonnut aave saataisiin siirrettyä oikeaan osoitteeseen. Chen on lähitulevaisuuteen sijoittuvan Kiinan Singapore Kolmen poliisiyksikön yliluonnollisia tapauksia hoitava etsivä, jota työtoverit hieman välttelevät. Jatkuva yhteydenpito demoneihin kun jättää jälkensä. Chen saa tutkimuskumppaniksi senesalkki Zhu Irzhin, varsin hyvännäköisen demonin helvetistä. Kun selviää, että Pearl ei olekaan ainoa kadonnut aave -tapaus, vaan muitakin viattomia tyttöjä on siirretty laittomasti helvetin puolelle ja poliittisestikin arkaan vyyhtiin on sotkeutunut myös helvetin ministeriöt, on Chenin jälleen kerran itse matkustettava helvettiin, eikä hän voi olla varma jumalattarensa suojelusta.

Aavekauppiaan tytär yllätti ja vieläpä positiivisesti. Urbaani fantasia -piirteitä omaava tarina on synkän humoristinen ja nokkela, ehkä hieman kyyninenkin. Ajoittain sen demonikaartista tuli mieleen Jonathan Stroutin Bartimeus-sarja, mutta aikuiseen ja vähemmän hersyvähumoristiseen tyyliin. Williamsin luoma maailma, missä Singaporen kaupunkikin on toimiluvallinen tuotemerkki, sisältää kiehtovia toimintoja, kuten biosähköverkon ja tietokoneen nestemäisen nanokalvonäytön (offtopic: auton tuulilasiinkin on tullut pistettyä jo nanokalvoa, mikä on loistava keksintö, suosittelen!) Maailma on business- ja byrokratiapainotteinen. Viehätyin ajatuksesta, että eri astraalitasot toimivat yhteistyössä kuin valtiot konsanaan, eikä se helvettikään ole juuri kummoisempi kuin naapurimaa (terveisiä siskoille Ruotsiin). Lähitulevaisuuden ympäristöön on solutettu onnistuneesti traditionaalista kiinalaista kulttuuria ja uskontoa hun ja po’ineen, mikä rikastuttaa entisestään mielikuvituksellista kokonaisuutta. Kohtuullisen pituisessa kirjassa ei selitetä maailman taustoja eli miten sen hetkiseen pisteeseen on kehitytty, mutta alun kulttuurishokin jälkeen sopeuduin tilanteeseen ongelmitta.

Chen on hahmona kiitettävän rauhallinen ja tavanomainen. Hänen vakaanoloisesta ja ennakkoluulottomasta asenteestaan on helppo pitää. Flirttailevampi demonihurmuri Zhu Irzh tuo keventävää vastapainoa. Williamsin maailmanluonti ja hahmojen persoonat ovat toimiva kokonaisuus. Hieman olisin kaivannut lisätietoa Chenin ja hänen demonivaimonsa suhteesta, ihmisen ja demonin liittoumasta, mutta ehkä asiaa valotetaan sarjan seuraavissa kirjoissa. Aavekauppiaan tyttäressä suhteen kuvaus on varsin hienovaraista.

Aavekauppiaan tytär ei ehkä ole mestariteos, mutta tummanpuhuvan hauskaa ja mielikuvitusta rikastuttavaa luettavaa, jota ainakin minun on helppo suositella, varsinkin jos etsivätarinat ja yliluonnolliset olennot yleensäkin kiinnostaa. Annan jälleen kerran miinusta kirjan kannesta, jolla on mahdollisesti lähdetty tavoittelemaan nuorta lukijakuntaa. Siinä jätetään huomioimatta kirjan hahmojen etninen tausta, eikä värityskään tunnu osuvalta. Ei kansi niin iso floppi ole kuin esimerkiksi Le Guinin viimeksi julkaistujen käännösten kannet, mutta kuitenkin. Sisältö ratkaisee joka tapauksessa ja siihen tutustumista suosittelen, paperi- tai ekirjana. Toivottavasti saamme sarjaa lisääkin suomeksi (ostakaa kirjoja, jotta niitä kannattaa kustantaa lisää!). Tervetuloa Suomeen Liz Williams.

Lauren Beukes: Zoo City

Eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin viime vuonna (2010) ilmestynyt Zoo City on herättänyt huomiota ja kerännyt kehuja. Useiden kuukausien aikomusten jälkeen sain vihdoinkin kirjan luetuksi, ja melkeinpä toivon, että olisin tullut lukeneeksi sen jo alkuvuodesta, mutta parempi niin sanotusti myöhään kuin ei milloinkaan. Kirja on voittanut mm. Arthur C. Clarke -palkinnon ja on parhaillaan World Fantasy -palkintoehdokkaana.

Zoo City on Johannesburgin kuviteellinen osa, jossa asuvat koottuna ne ihmiset, jotka ovat elämänsä varrella tehneet vakavan rikoksen. Maagisella tavalla he ovat saaneet kimppaansa lähtemättömästi eläimen. Ihminen ja eläin ovat siitä lähtien niin voimakkaasti sidoksissa toisiinsa, että erottaminen koskee. Eläimen läsnäolo myös leimaa ihmisen, hän on toisen luokan kansalainen, ikänsä tuomittu, suljettuna Zoo Cityyn, josta poistutaan vain luvalla. Zinzi December on entinen toimittaja ja huumeriippuvainen, jonka erikoiskykynä on löytää kadonneitä esineitä. Tekemällä etsintä- ja huijauskeikkoja, hän yrittää elättää itsensä ja maksaa pois diilerille velkaansa. Zinzi ei yleensä etsi ihmisiä, mutta kun hänelle tarjotaan nuoren pop-tähtitytön löytämisestä palkkiota, jolla pääsisi eroon veloistaan, hän suostuu tehtävään, varsinkin kun tapauksessa ei kaikki tunnu olevan kohdillaan ja se herättää kiinnostuksen.

Zoo City on erikoinen kirja. Siinä on paljon tuttuja elementtejä, mutta silti se tuntuu omaleimaiselta ja tuoreelta. Tarinan sijoittuminen Etelä-Afrikkaan antaa sille niin maantieteellisen kuin poliittisen leimankin. Apartheidin käsitettä ei voi välttää tulemasta mieleen, vaikka mitään suoria osoituksia ei tehdäkään, eikä kirjailija ota suoraa kantaa. Hahmoihin sidoksissa olevista eläimistä herää mielleyhtymä Philip Pullmanin Universumien tomu -sarjaan, mikä varsinkin alussa tuppaa vähän häiritsemään. Kumpaisenkin kirjailijan teoksissa eläinhahmoissa on jotain ihmishahmoon liittyviä ominaisuuksia ja eläin vaikuttaisi toimivan myös ajoittain vastapainona. Beukesin eläinhahmot eivät kuitenkaan ole niin selkeästi luokiteltavissa hyviin ja pahoihin. Esimerkiksi Zinzin eläin on laiskiainen ja hänen miesystävänsä eläin mangusti. Beukes avaa tarinassa vähitellen eläimiin ja eläimellistämiseen liittyvää kuviota jättäen kuitenkin osia mielikuvituksen varaan. Se onkin kirjan tärkein ja sanomallisin mysteeri, johon kietoutuu itse etsivätarinakin.

Kirjan tuoreus tulee osittain sen sisältämästä tavasta hyödyntää netti- ja populaarikulttuuria. Tarinan rakenne vaihtelee, sillä suoran kerronnan keskellä on otteita sähköposteista, chattikeskusteluista, raporteista ja dokumenteista, kommenttiosioineen päivineen peräti siinä muodossa kuin ne netissäkin näkyy. Tarinan kadoksissa oleva tyttö on jonkin sortin X Factor -kisan voittaneen duon toinen puolisko ja musiikkibisnes on muutenkin reilusti esillä. Zoo City on synkkä kirja. Se on armoton ja toteava, mutta ei toivoton. Se sisältää myös valoa ja huumoria. Eläimellistettyjen elinolot ja asema on kuin suoraan ghetosta, mutta kaikki eivät ole vaipuneet pohjalle tai masennukseen. Zinzi itse ei välttämättä ole kaikkein samaistuttavin hahmo olemassa, mutta kaiken menneisyyden taakkansa allakaan hän ei ole luovuttanut. Beukes on luonut inhimillisen vahvan naishahmon. Zoo City ilmeisesti luokitellaan urbaaniksi fantasiaksi ja sellaisenaan se on erinomainen ja suositeltava lukukokemus.

Nalo Hopkinson: Brown Girl in the Ring

Nalo Hopkinson on tulossa tänä kesänä Finncon 2011 -tapahtuman kunniavieraaksi, ja senpä vuoksi ajattelin tutustua kirjailijan teoksiin jo etukäteen. Brown Girl in the Ring on kanadalaisen kirjailijan vuonna 1998 julkaistu esikoisteos.

Tarina sijoittuu Toronton keskustan alueelle lähitulevaisuuteen. Alue on muuttunut levottomaksi, kaupunginhallinnon, liike-elämän ja poliisivoimien hylkäämäksi ghetoksi, jossa ihmiset elävät äärimmäisessä köyhyydessä ja rikollisuuden keskellä. Päähenkilö on kanadalaiskaribialaiseen kulttuuriin kasvanut Ti-Jeanne, joka asustelee isoäitinsä ja vauvansa kanssa. Ti-Jeannen äiti on kadonnut ja vauvan isä on vastuuntunnoton haikailija, joka pyörii kuitenkin maisemissa, mutta on sekaantunut paikallisen huumediilerin ja rikollisen Rudyn johtaman joukkion puuhiin. Isoäiti on tunnettu poppanainen, johon gheton väki turvautuu kun tarvitaan lääketieteellistä apua. Hän osaa tehdä yrteistä lääkkeitä ja korjata jäseniä paikoilleen, mutta on hänellä halussaan myös karibilaista magiaakin. Vauras ja keskiluokkainen väki elää Toronton esikaupunkialueilla, joissa elämä jatkuu normaaliin tyyliin. Lääketiede on kehittynyttä ja elinsiirtoihin käytetään sian elimiä, joita tuotetaan erityisillä possufarmeilla tarkoitusta varten. Poliittisten syiden vuoksi, tulee tarve saada oikea ihmiselinluovuttaja, ja koskapa kiireen vuoksi ei vapaaehtoista ehditä odottaa, siirtyy katse slummialueen köyhiin, joita kukaan ei puolusta tai kaipaa. Ti-Jeanne huomaa pian, että hänen henkensä ja monen muun henki on hänen käsissään ja taidoissaan, jotka hän on isoäidiltään saanut.

Brown Girl in the Ring on virkistävästi kirjoitettu puheosuuksiltaan jonkin sortin lievennetyllä karibian englannilla. En tunne murteita tarkemmin, mutta kyseessä ei ole puhdasta englantia, vaikka hyvin ymmärrettävää kuitenkin, joskin se alussa vaatii hieman totuttelua. Samoin Jamaikalla syntynyt Hopkinson hyödyntää paljon karibialaista kulttuuria ja uskomuksia tarinassa, joka on sekä science fictionia että fantasiaa. Tapahtumaympäristö ja sen syntyminen, tarinan kehyshistoria, on mielenkiintoinen ja itse asiassa siitä vaiheesta olisin lukenut mielelläni enemmänkin kuin mitä tarjottiin. Vaikka tapahtumapaikka sijaitseekin Kanadassa, sitä ei juurikaan lukiessa ajattele näin olevan. Karibialainen kulttuuri peittää tarkoituksellisesti alleen kanadalaisen. Se vaikuttaa perhekuvaukseen, mutta siltikin itse päähenkilö on hyvin yleismaailmallinen pohjimmiltaan, kun kuoritaan tarinan maagiset kuviot pois päältä.

Gheton ulkopuolista maailmaa nähdään vain vilahdukselta, eikä se saa oikeastaan ulottuvuutta, mutta juuri tällainen lähestymistapa tekeekin kirjasta odotuksista poikkeavan. Kirja pohjaa henkilöhahmonsa tuttuihin kuvioihin: on nuori hahmo, joka käy läpi kasvutarinan; viisas vanhus neuvomassa ja todellinen paha, jota vastustaa. Väriä kuvioon tuo, että nuori nainen on yksinhuoltaja, joka opettelee äitiyden ensimmäisiä askelia. Paha on myös uskottavasti paha, eikä kirjailija säästele kuvatessaan pahuutta. Jotkut kohtaukset ovat puistattavia. Valitettavasti tällaisessa puhtaassa pahuudessa ei voi välttyä hienoiselta stereotypioinnilta, kun myös Ti-Jeannen kasvutarinakin tapahtuu melkoisen vauhdikkaasti. Hahmot ovat tummaihoisia, mikä ei suinkaan ole itsestäänselvyys genressä, jossa on totuttu vuosikymmeniä lukemaan pääasiassa valkoihoisista miehistä sankaroimassa (okei, kärjistin hieman, on kuvioihin tullut myös pirtsakoita valkoihoisia naisia).

Mielenkiintoisena seikkana useiden lukujen alussa on ote jostain lorusta, laulusta tai sanonnasta, joka liittyy luvun sisältöön. Alla näyte tuutulaulusta, joka ei todellakaan ole sieltä miellyttävimmästä päästä:

Rocking my baby, I know you are sad,
Baby, you were naughty; Baby, you were bad.
I'm sorry to whip you my darling, but true,
My Mama whipped me, so I'm bound to whip you. 

Brown Girl in the Ring ei ehkä ole virheetön kirja, mutta se on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Jatkan edelleen Hopkinsonin tuotantoon tutustumista, sillä uskon, että kirjailijan tyyli ja juonen kehittely tästä esikoisesta vielä hioutuu. Samalla odotukset itse kirjailijan tapaamiseen Finnconissa kasvaa. Hopkinsonin tausta ja näkemykset kirjoittamisesta ja genrestä yleensä ovat varmasti kiinnostavia.

Aakkoshaasteen H-kirja.