Katsaus kirjavuoteeni 2013

Vuosi on kohta ns. pulkassa, eikä mitään muutoksia tämän vuoden lukutilastoihini ole enää tulossa, joten on aika esittää kirjavuoden saldoa graafisessakin muodossa. 2013 lukutavoitteeni oli varovaiset 80 kirjaa ja yllätin itseni pääsemällä sen yli. Yhteensä tuli luettua 104 kirjaa. Tässä luvussa ovat mukana myös 5 sarjakuva-albumia/kirjaa. Yksi syy miksi pääsin yli sadan kirjan, on jälleen varmastikin pienoisromaanit eli lyhyitä kirjoja on nopeampi lukea. Myös vanhat genreklassikot ovat usein ohusia, reilun parin sadan sivun mittaisia, kun taas uutuuksissa pyöritään pikemminkin 400-500 sivun välillä. Tiiliskiviä (yli 600 sivuisia) selätin tänä vuonna vain kolme. Olin mukana yhdessä päättyneessä haasteessa, eli marraskuussa luin Neglected Novel Reading Month -haasteessa pitkään hyllyssä lojuneen kirjan, Ursula K. Le Guinin Always Coming Homen. Aloitin myös toisen haasteen, joka päättyy ensi vuonna, joten siitä sitten vuoden päästä. Yhdeksän kirjaa jätin bloggaamatta, osaan palaan ensi vuonna.

Mieskirjailijoita luin jälleen enemmän kuin naiskirjailijoita, tosin ero on alle kymmenen kirjan verran. Viime vuosina englanti on ollut hallitseva lukukieli, mutta tänä vuonna olen näköjään päässyt lukemissa lähes tasoihin. Suurimman osan tästä selittänee, että olen lukenut tavanomaista enemmän kotimaisten kirjailijoiden kirjoja. Käännösrintamalla kun on tapahtunut lähinnä laskua.

Ekirjojen määrä nousi viime vuodesta. 2013 lukemistani kirjoista 47 % oli sähköisiä versioita ja näistä jopa neljännes suomalaisia ekirjoja. Vaikka genren ekirjojen tarjonnassa on kotimaassamme yhä melkoista vajetta - vain harva minua kiinnostava käännösuutuus ilmestyy edelleenkään ekirjana - niin kotimaisten kirjailijoiden teoksia onneksi jo löytyy. Tai ainakin ne herkemmin päätyvät luettavakseni, jos löytyvät. Viisi vuotta ekirjoja lukeneena minusta on ahdistavaa kuulla joka vuosi uutisia siitä, ettei Suomessa ekirjat myy. Nyt niiden tilastoinnista on kuulemma jopa luovuttu, kun myynti on niin vähäistä. Kyllä ne myyvät, jos tarjontaa on ja hinta kohdillaan ja ilmestyvät vieläpä ajoissa kilpailemaan ensimyynnistä! Meidän kustantamoista vain puuttuu rohkeutta, lukulaitteita ihmisillä jo on. Pelkäänpä, että ensi vuonna palaan samaan epäkohtaan jälleen kerran. Omista luvuistani vielä sen verran, että koska pyrin lukemaan myös vanhempaa käännettyä kirjallisuutta, niin kirjavalinta on luonnollisesti paperiversio.

Erotin julkaisuvuosikymmenseurannasta viimeisimmältä vuosikymmeneltä tämän vuoden teokset omaksi palkikseen, jotta näen vuoden uutuuksien lukumäärän erikseen. 2010 sisältää siis vuonna 2010, 2011 ja 2012 julkaistut teokset. Ei merkittäviä muutoksia aikaisempiin vuosiin, uutuuksia on ehkä hieman tullut luettua enemmän, silmälläpitäen myös mahdollisia palkintoehdokkuuksia, ja vuosisadan alkuvuosikymmenten teoksia ei juuri ollenkaan.

Luin kirjoja keskimäärin 8,7 kpl kuussa. Ahkerimmat lukukuuni olivat tammi ja marraskuu. Näissä ei ole mitään erityistä säännönmukaisuutta näköjään, ainakaan vielä, edellisenä vuotena ne olivat heinä- ja elokuu, sitä edeltävänä touko- ja lokakuu ja sitä ennen heinä- ja lokakuu.

Yritin saada esille nostettavien kirjojen määrän typistetyksi viiteen, mutta luovutin ja niinpä erikoismaininnan saavat seuraavat seitsemän teosta tämän vuoden luettujen joukosta (paljon muita kuplii niiden takana). Jokainen näistä aiheutti kokonaisvaltaisesti ja yksityiskohtaisesti upean lukukokemuksen. Kiitos siitä kirjailijoille.

Arthur C. Clarke: Uhka avaruudesta ja Karin Tidbeck: Jagannath

Christopher Priest: The Adjacent ja Neil Gaiman: The Ocean at the End of the Lane

Leena Krohn: Datura ja Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas ja Joe Abercrombie: Ennen hirttämistä

Ja kiitos myös muille mainitsemattomille kirjailijoille, sekä kääntäjille, kustantajille ja kansitaiteilijoille kautta maapallon ja aikain, jotka olette jälleen tehneet kirjavuodestani erinomaisen. Ensi vuonna uusiksi.

Mukavaa vuodenvaihdetta kaikille!

Anni Nupponen: Putoavan tähden prinsessa

Vuoden 2013 viimeinen kotimainen luettu on juuri ilmestynyt Anni Nupposen Putoavan tähden prinsessa. Kirjailija on minulle uusi tuttavuus, sillä en ole tullut lukeneeksi hänen novellejaan, enkä myöskään Kuvastaja-palkittua Nainen ja kuningas -esikoisteosta, vaikka olen tietoinen niistä. Kiinnostukseni Putoavan tähden prinsessaan heräsi takakansitekstin ja kansikuvan (tyttö ja kaukoputki) perusteella.

Rhéta on Rhiandarin satuvaltakunnan kolmas ja nuorin prinsessa, jonka keskimmäisestä sisaresta tulee uusi kuningatar nykyisen kuningatar-äidin kuoltua. Sisarusten välit eivät ole kuitenkaan erityisen hyvät ja Rhéta vaivutetaan pitkään lumottuun uneen pois hankaluuksien tieltä. Herättyään vuosikymmeniä myöhemmin, hän joutuu toteamaan maailman muuttuneen. Virtaajat-niminen ryhmittymä palvoo taivaalta tippunutta alusta ja sen mukanaan tuomaa voimaa, vastustaen vanhaa kuningatarkuntaa ja taikuuteen perustuvaa hallintoa. Valtataistelun ja muuttuvien sääntöjen sekä rajoitusten keskellä, Rhétan on löydettävä paikkansa vanhan ja uuden maailman välissä.

Putoavan tähden prinsessa herättää ristiriitaisia ajatuksia. Tarina ammentaa elementtejä perinteisistä saduista ja taikuuteen painottuvan, teknologiattoman fantasiamaailman keskellä on yllättäen edistyneempää tekniikkaa sisältävä avaruuslaiva. Hienoa. Ei ehkä mitään mullistavan uutta, mutta muutoksen kynnyksellä oleva maailma on kiehtovasti rakennettu. Sekä taikuutta että teknologiaa molempia tutkitaan ja hyödynnetään hyvinkin synkästi keskiaikaisin menetelmin ja tähtien tarkkailu karttoineen tuo oman säväyttävän tieteellisen sivujuonteen tarinaan.

Rhétan käyttäytyminen heräämisen jälkeen uudessa tilanteessa on uskottavan hämmentynyttä, mutta olisin kaivannut siihen mukaan myös hieman enemmän persoonallisuutta. Nyt hän tuntui sopeutuvan muutoksiin lähinnä toteavasti tai jopa apaattisesti. Eri ryhmittymien roolit kuitenkin toimivat ja pidin maailman tasa-arvon päälaelleen keikauttamisesta, sillä sitä ei onneksi ollut viety kuitenkaan liiallisuuksiin. Lukuisat kiehtovat yksityiskohdat nostavat jokseenkin yksinkertaisen juonen omaavan tarinan tasoa roimasti. Silti tuntuu, ettei näitä oivallisia teemoja ja elementtejä hyödynnetä tarpeeksi voimallisesti.

Teksti olisi kaivannut tehokkaampaa editointia. Osa tunteellisiksi tarkoitetuista kohtauksista epäonnistuu töksähtäen ja ajoittain teksti kärsii kysymystaudista. Dialogiin kuulumattomien kysymysten on ehkä tarkoitus osoittaa päähenkilön epävarmuutta ja ajatuksia, mutta liiallisesti käytettynä en pystynyt pitämään sitä kerrontatekniikkana, vaan se häiritsi. Olin todella innostunut prologista, mutta sen jälkeen tuntui kuin olisin yllättäen lukenutkin nuortenkirjaa. Tyyli kuitenkin muuttuu edetessään kypsemmäksi. Nupposella on selvästikin persoonallinen ote genreen ja kyky hyödyntää monia osa-alueita. Tekstissä on rohkeutta, joka ei ihan vielä tunnu loppuun asti viedyltä, mutta jo nyt kohtalaisen vaikuttavalta. Putoavan tähden prinsessa on sekä antoisa että turhauttava kirja. Epäilen, että vahvemmalla kustannustoimittamisella siitä olisi tullut hiotumpi ja onnistuneempi.

Tarinaan jää kiinnostavasti selittämättömiä kohtia, liittyen pääasiassa avaruuslaivaan, minkä perusteella voisi kuvitella tulevan jatkoakin. Toisaalta toivon, ettei tulisi, sillä pidän fantasiassa tietynlaisesta sattumanvaraisuudesta, joka muuttaa maailmaa sen kummemmin selittämättä, ja tuntemattomista saduista, jotka – ehkä jopa tarkoituksettomasti – vaikuttavat muihin satuihin. Jotkut sadut elävät elämäänsä eteenpäin meidän niistä tietämättä sen enempää. Mutta jos jatkoa on tulossa, niin lukulistalle se on laitettava. Kaikista nurinoistani huolimatta haluan suositella Putoavan tähden prinsessaa muillekin luettavaksi. Olen kiinnostunut kuulemaan minkälaisia ajatuksia se muissa herättää.

Kirjan lopussa mainostetaan, että Nupposelta on tulossa keväällä 2014 novellikokoelma Joen jumala. Sen voisi ottaa varmaankin lukulistalle.

Joe Abercrombie: Ennen hirttämistä

Jos en ole sitä vielä ennen esille tuonut, niin sanottakoon nyt, että Joe Abercrombie on yksi niistä neljästä kirjailijasta, jonka nostan ylitse muiden. Joskus kirjailijan tyyli vain osuu niin kohdilleen, että lukija on riisuttu kaikista aseista. Abercrombie on myös niitä harvoja kirjailijoita, jotka saavat minut nauramaan ääneen. Tällä alustuksella taitaa tulla selväksi, että Ennen hirttämistä -kirjan arvio on fanitusta. Luin Before They Are Hangedin (2007) muistaakseni viisi vuotta sitten ensimmäisen kerran. Suomennos ilmestyi tänä syksynä. Ennen hirttämistä on Ensimmäinen laki -trilogian keskimmäinen osa. Ykkösosan eli Ase itsen arvion reilun neljän vuoden takaa voi lukea täältä.

Logen Yhdeksänsormi matkaa Ensimmäisen tietäjän Bayazin seurassa kohti salaperäistä päämäärää Maailman ääreen. Seurueessa ovat mukana Ferro Maljinn, Jezal dan Luthar, suunnannäyttäjä Pitkäkoipi ja Bayazin oppipoika Quai, joille pikkuhiljaa valkeaa tietäjävelhon aikomukset ja kunkin rooli tehtävässä. Vaan vihollisia matkalla riittää, eikä verenvuodatukselta vältytä. Inkvisiittori Sand dan Glokta on puolestaan lähetetty etelään Dagoskaan selvittämään kollegansa katoamista ja pitämään gurkhulilaisten piirittämä kaupunki Unionin hallussa. Apuna hänellä on kiduttaja-alaistensa lisäksi takinkääntäjänä ja viinamäen miehenä tunnettu palkkasoturi Cosca. Pettureiden ja vihollisten keskellä verenvuodatukselta ei vältytä. Unionin pohjoisella rajalla Bethold joukkoineen uhkaa Anglantia ja kruununprinssi Ladisla on innokkaana todistamassa sankaruuttaan. Collem West ja Logenin vanhat pohjoisen ystävät Kolmipuun ja Vainukoiran johdolla joutuvat paimentamaan ja suojelemaan prinssiä ja tämän kokematonta joukkoa. Kun vastassa ovat pohjoisen taisteluiden karaistamat urhot verenvuodatukselta ei voi välttyä.

Ase itse on hahmojen ja yhteiskunnan eri ryhmittymien esittelyä. Abercrombien humoristinen tyyli tulee jo siinä esille, saaden jatkoa kakkososassa, mutta Ennen hirttämisessä myös tarinan juoni kasvaa ja muotoutuu. Unionin hauras rakenne tulee entistä selvemmin esille, ei korostaen vaan vaivihkaa. Ennen hirttämisessä fantasiamaisuus lisääntyy. Abercrombien kirjoissa taikuus on yleensä vähäistä, tässä ja sarjan kolmannessa osassa laajimmillaan. Taikuus on sidottu voimakkaasti historiaan, mikä tekee siitä mielenkiintoisen, voimallisen ja ristiriitaisen. Pidin toisella lukukerralla Ferrosta enemmän kuin aiemmin. Sarjan naishahmoja on kritisoitu mm. heidän yksipuoleisesta taustastaan, minkä kyllä ymmärrän, mutta mikäpä se naisen asema yleensä on todellisuudessakaan ollut valloittajien ja sotien melskeessä. Minulle Ferron vahvuus, katkeruus ja hauraus on ymmärrettävää. Ehkä se yleensäkin on enemmän eurooppalaisesta näkökulmasta. Olen kuitenkin iloinen, että kirjailija myönsi blogissaan myöhemmin ottaneensa kritiikin vastaan ja pyrkineensä kehittämään naishahmojensakin kuvausta.

Ase itsen yhteydessä kiinnitin huomiota käännökseen, mutta tällä kertaa mikään ei pompannut erityisesti esille. Teksti tuntuu aiempaa hiotummalta ja Maailman piirikin taisi pysyä samana koko ajan. Kirjaa oli sujuva lukea ja, kuten englanniksikin, lukukokemus on erinomainen. Trilogian päätösosa ilmestynee suomeksi aikaisintaan 2016, tai jos George R.R. Martinin The Winds of Winter ilmestyy jo ensi vuonna, niin siitäkin muutamia vuosia myöhemmin (oletan Martinin kirjan käännöksen menevän Abercrombien edelle). Sarjan suomeksi lukeminen vaatii siis kärsivällisyyttä, mutta on se kyllä sen arvoinen.

Erittäin suositeltava kirja.

Leena Krohn: Datura

Olen aiemmin lukenut Leena Krohnilta vain yhden teoksen ja siitäkin on melkoisen kauan. World Fantasy -palkintoehdokkaaksi 2005 pienoisromaaneissa nousseen Tainaronin lukeminen on ollut mielessä viime aikoina, mutta kun jokunen viikko sitten huomasin, että Datura tai harha jonka jokainen näkee (2001) on ilmestynyt myös englanniksi lokakuussa, päätin ottaa sen ensin luettavaksi.

Datura on hulluruohojen sukuun kuuluva erittäin myrkyllinen kasvi, jonka lehtiä ja siemeniä voidaan hyödyntää lääkekäytössä, mutta jo pienellä annoksella se aiheuttaa aistiharhoja, ja ainakin viime viikonloppuna (14.12.) nähdyn Nuori Morse -tvsarjan jakson mukaan on myös tappava (tuntui hauskalta törmätä pian kirjan lukemisen jälkeen Daturaan myös muissa yhteyksissä). Kirja jakautuu kolmeen siemenkotaosaan, jotka sisältävät astmaattisen, mahdollisesti hullunruohoa käyttävän Uusi Anomalisti -lehden toimitussihteerin lyhyitä kohtaamisia erikoisten ihmisten kanssa työtehtäviensä puitteissa sekä myös outojen kokemuksien kuvaamisia. Jotkut uskovat olevansa vampyyreita tai muuttuvansa sopivissa valaistusoloissa läpinäkyviksi. Joistakin reiän poraaminen kalloon helpottaa elämää tai itsensä amputoiminen on sosiaalista toimintaa. Joskus vastaan tulee ilman kuskeja ajavat äänettömät autot tai kukkakaupan omistajien omituinen kohtaus.

Datura linkittää todellisuuden omituisuudet ja aistiharhat yhteen tavalla, jossa välillä ei tiedä mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Uuden Anomalistin toimituksessa käyvät paranormaaleihin ja pseudotieteiden ilmiöihin tai olemukseen uskovat ihmiset ovat kuin metafantasiaa, josta ammentaa tarinoita ja värittää niitä mielen mukaan. Tapahtumia voinee tulkita usealla tavalla, minä pohjauduin todellisuuteen, mutta koko ajan kallon pohjassa kolkuttaa (ellei se ole päänsärky), että entä jos nimetön kertojahahmo vapautuikin rinnaistodellisuuksien välimaastoon, mistä koko ajan edellä oleva nainen voisi olla todiste. Datura on kummallinen ja kiehtova kirja. Se on yhtä lailla hilpeän kepeä ja hyväksyvä, mutta samalla siinä on haurasta pohjasävyä, jota en osaa kuvata.

Jokainen luku on pieni yksittäinen kertomus, joka kuitenkin linkittyy toisiin päähahmon kokemuskaaren kautta. Päähenkilöön pystyy monin paikoin samaistumaan, vaikka en halua erityisesti myöntää, että samankaltaisia tuntemuksia on välillä tullut vastaan. Yövalvojan maailma on kuitenkin välillä surrealistinen. Datura on kummallinen teos – positiivisessa mielessä. Se on erinomainen teos. Se jää mieleen kummittelemaan, eikä sen sisältö ihan heti unohdu.

Kuten Pasi Ilmari Jääskeläisen The Rabbit Back Literature Society -englanninnoksen yhteydessäkin totesin, tänä vuonna englanniksi ensi kertaa käännetyt teokset ovat Hugo-ehdokkuuskelpoisia 2014. Minulla alkaa olla jo omassa ehdokaslistassani tunkua, mutta harkitsen vakavasti Jääskeläisen kirjan ohessa myös Krohnin kirjan nimeämistä, vaikka molemmat poikkeavat melkoisesti totutusta Hugo-materiaalista. Englanninkielisen ekirjan sanamäärä on vajaa 45 000, joten se sijoittuu Best Novel -kategoriaan. Harvoin sitä kaksi näin hienoa suomalaista teosta on mahdollista nimetä saman vuoden ajalta.

Christopher Priest: Käänteismaailma

Vaikka Christopher Priestin varhaistuotantoon kuuluva Fuuga synkälle saarelle (arvostelu) ei tehnytkään erityisemmin vaikutusta, hänen uudempaa tuotantoa olevat The Prestige (arvostelu), The Islanders (arvostelu) ja The Adjacent (arvostelu) sen sijaan ovat saaneet minut erittäinkin kiinnostuneeksi kirjailijan tuotannosta. Kokoelmistani löytyvät lähes kaikki hänen kirjansa 1970-luvun alusta lähtien, joista osa on ollut saatavilla vain käytettyinä pokkareina, joten lukemista riittää rauhallisessa tahdissa vielä pitkäksi aikaa. Seuraavana oli tutustumisvuorossa Priestin kahdesta suomennetusta teoksesta toinen eli Käänteismaailma. Kirja on ilmestynyt alunperin nimellä The Inverted World vuonna 1974 ja käännös on vuodelta 1989.

Helward Mann pääsee Maa-nimisen kaupungin kiltajärjestelmän oppipojaksi. Kiltalaiset ovat eliittiä, jotka huolehtivat suljetun, rajatulla toimeentulolla elävän kaupungin järjestelmistä ja etenkin sen välttämättömästä siirtämisestä kohti jatkuvasti paikkaansa muuttavaa optimipistettä. Itse kaupunkilaisilla ei ole juurikaan tietoa mitä heidän kaupunkinsa ulkopuolella tapahtuu, vain kiltalaiset pääsevät sinne. Helward joutuu kokemaan kiltalaisena monia koettelemuksia ymmärtääkseen miksi kaupungin pitää olla koko ajan liikkeessä, ja vielä ymmärryksen jälkeenkin hänen tuntemansa maailma yllättää.

Käänteismaailma on teos, jonka keskiössä on idea ja siihen liittyvät ominaisuudet,yllätykset ja ristiriidat. Sen ympärille on kehitetty maailma, ja näitä esille tuomaan henkilöhahmoja. Monissa vanhemmissa tieteiskirjallisuuden teoksissa tärkeämpää on tieteellisyys ja sen avulla juonen tai ihmeentunnun luonti, joka nousee henkilöhahmojen persoonien yli. Priest ei kuvaa kovinkaan monipuolisesti henkilöhahmoja tässä tarinassa, mutta kirjasta voi löytää jopa kasvutarinan, joka hipaisee tunnepuoltakin. Fysiikan ohessa yllättävään asemaan nousee myös psykologia ja tapa miten oppimamme hallitsee maailmankuvaamme ja kuinka vaikeaa totena pitämäämme on kyseenalaistaa. Joskus ns. tietämättömyys voi antaa paremman pohjan ponnistaa uusille poluille.

Käänteismaailmassa on paljon potentiaalia ja se onkin monilta osin varsin hyvä kirja. Silti siinä on osa-alueita, jotka jäävät vajaiksi. Ryhmittymien väliset jännitteet eivät kaikista yrityksistä huolimatta kohoa tarpeeksi tiukoiksi ja loppuratkaisu hienosta ideasta huolimatta tuntuu heppoiselta. Se ei kuitenkaan ole kliseemäinen. Luin lopun pariin kertaan, ja toisella kerralla se tuntui paremmalta. Tapahtumien historia olisi antanut kuitenkin vahvemmatkin eväät tarinan kehittelyssä. Helwardin kokemukset oppipoikana ja varsinkin matkanteossa ovat kirjan parasta antia, sillä niitä voi lukija mielinmäärin ihmetellä. Kaupungin dynamiikka rajoitettuine tiloineen ja ravintoineen olisi kiinnostanut enemmän mitä tarjottiin.

Käänteismaailma on mielestäni parempi teos kuin Fuuga synkälle saarelle. Priestillä on selkeästi oma ääni kirjailijana, joka on säilynyt vuosikymmenet, siitäkin huolimatta, että uudet teokset ovat hyvinkin kehittyneempiä tyyliltään. Jatkan kirjailijan tuotantoon tutustumista.

H.G. Wells: Kun nukkuja herää

H.G. Wellsin Kun nukkuja herää (When the Sleeper Wakes, 1899) sai minut tajuamaan kuinka näkyvä vaikutus kirjailijalla on ollut Michael Moorcockin tuotantoon, ja varsinkin juuri tällä teoksella. Tokihan Wells on seikkaillut Moorcockin teoksessa henkilöhahmona, mutta Kun nukkuja herää näyttää jättäneen ideajälkensä mm. Viimeisten aikojen valtiaihin ja yleensäkin Ikuisen sankarin monikaikkeuteen. Eikä ainoastaan Moorcock ole saanut kirjasta vaikutteita, vaan koko myöhempien aikojen dystopiakirjallisuus suoraan tai välillisesti. Minulla oli kirjasta luettavana uusintakäännös vuodelta 2001.

Unettomuudesta kärsinyt englantilainen Graham vajoaa kooman tapaiseen tilaan ja herätessään huomaa, että aikaa on vierähtänyt 203 vuotta. Maailma on muuttunut, uusia teknologioita syntynyt ja monet tavat ja esineet tuntuvat oudoilta, maaseutu kadonnut ja asutus keskittynyt suurkaupunkeihin. Koulutus ja erilaiset pelot sekä ei-toivotut muistot hoidetaan pikaisesti hypnoosilla, eutanasia on sallittu ja jopa suositeltu rikkaille, uskonto kaupallistunut "Sukkelia siunauksia kiireisille liikemiehille" -asteelle. Luokkajako on kuitenkin edelleen olemassa ja entisestään syventynyt. Sinisiin asuihin puetut työläiset ovat orjia, joille edes kuolema ei ole helppoa. Grahamista on tullut pitkän unensa aikana sijoituksiensa vuoksi rikas mies, jonka hallussa on maailman rahavarat. Varoja hoitaa neuvosto, jonka totaliristinen valta on rajaton. Nukkujaa on vuosisatojen aikana ryhdytty palvomaan, hän on myytti ja symboli, jonka yllättävä ja suunnittelematon herääminen aiheuttaa melkoisesti hämminkiä niin neuvostolle kuin kansallekin. Kansan keskuudessa aiemmin virinnyt kapinahenki puhkeaa vallankumoukseen. Grahamin on etsittävä oma vakaumuksensa ja etsittävä tietoa voidakseen ottaa kantaa ja vaikuttaa.

Voin vain kuvitella millaista olisi äkkiseltään siirtyä 1800-luvun maailmasta 2100-luvulle. Siinä kuluisi jokunen päivä sopeutuessa ja oman aikansa ajatusmaailmasta olisi varmasti vaikea päästä irti. Wells siirtyi tulevaisuuden maailmaan mielikuvituksensa voimin ja kun tekstistä poistaa joitain 1800-luvun ajattelutapoja, jää jäljelle yllättävän ajaton teos. Kun nukkuja herää on hienoa ja jopa näkemyksellistä mielikuvituksen luomaa dystopiaa. Wells on ollut ajastaan edellä - ja silti niin ajassaan kiinni, että kirjassa on kuitenkin joitain todella ärsyttäviä asenteita. Välillä minusta tuntuu, että Wellsin edistyksellinen asennesuhtautuminen ei yllä naisiin tai rotuihin saakka. Se on vain näennäistä tai osittaista, lipsumista tapahtuu. Tunne ei perustu vain tähän yhteen teokseen.

Pidän Maailmojen sotaa (arvostelu) mielenkiintoisempana teoksena kuin Kun nukkuja heräätä, mutta jälkimmäinen on ehkä kuitenkin merkittävämpi teos sosiaalisen ja sosialistisen ajattelun kehittymisen näkökulmasta. Historialla ja vallanpitäjillä on tapa toistaa itseään, jos joku/jotkut ei todella ryhdy muuttamaan polkua tarkoituksella, ja tämän ajatuksen Wells on saanut tuotua tarinaansa. Lisäksi dystopisen Lontoon kuvaus on hienon raadollista ja synkkää, eikä syntyviä mielikuvia likaisesta, lokeroisesta ja sadetihkuisesta steampunk-kaupungista voi estää. Melkein näin silmissäni Blade Runner -tyyppisen modernisoidun miljöön (mikä perustuu Philip K. Dickin kirjaan, joka pitäisi ehdottomasti lukea sekin). Wellsin yritys luoda tulevaisuuden lentoteknologiaa sen sijaan ei onnistu yhtä hyvin, mutta keltäpä tuohon aikaan olisi. Ehkä parinsadan vuoden kuluttua hymähdellään nykytieteiskirjallisuuden teknologiakuvauksille. 

Kun nukkuja herää on tieteiskirjallisuuden perusteos, joka olisi kannattanut lukea jo kauan sitten. Onneksi luin sen nyt ja suosittelen muillekin maija/mattimyöhäisille.

Michael Moorcock: Leviatan maan päällä

Oswald Bastablen seikkailut ajan virroissa jatkuvat Michael Moorcockin Leviatan maan päällä -teoksessa (The Land Leviathan, 1974) siitä mihin Ilmojen sotaherrassa (arvostelu) jäätiin. Epäilyistäni huolimatta ykkösosa sai jatkoa suomeksi yllättävän nopeasti jo samana vuonna ja Oswald Bastable -sarjan kolmas osa, Teräksinen tsaari (työnimi) on luvassa sekin jo ensi vuonna.

Kirjailija Moorcock löytää isoisänsä kassakaapista vanhan käsikirjoituksen, jossa pappa-Moorcock kertoo aikeistaan etsiä salaperäisesti kadonnut Bastable käsiinsä. Hänen yrityksensä saada Bastablen aiempi tarina ajassa matkaamisesta myydyksi kustantajille on epäonnistunut ja vienyt häneltä selväjärkisen mainettakin. Moorcock vanhempi päätyy epävakaaseen Kiinaan, kohtaa Una Perssonin ja saa tältä uuden Bastablen jättämän kertomuksen tapahtumistaan katoamisen jälkeen.

Pyrkiessään takaisin omaan aikaansa, Oswald päätyy vaihtoehtoiseen 1900-luvun alkuun, joka poikkeaa hänen omastaan edistyksellisten 1800-luvun lopulla tehtyjen keksintöjen ansiosta. Vaikka teknologioiden on ollut tarkoitus olla ihmiskunnan hyväksi, ne ovat saaneet kansakunnat ajautumaan julmaan biologiseen sodankäyntiin. Englannissa kärsitään yhä karmeista sairauksista ja laajat maa-alueet ovat asuinkelvottomia ja terveydelle vaarallisia. Bastable päätyy Etelä-Afrikkaan eli Bantustaniin, utopiavaltioon, jossa ihmiset elävät sovussa ja rauhassa ihonväriin ja sukupuoleen katsomatta, johtajanaan presidentti Gandhi. Bastable kokee maan Eedenin puutarhana. Mutta Bantustanillakin on uhkansa, Mustaksi Attilaksi kutsuttu kenraali Hood, jonka käsitykset maailman rauhan ja tasapainon saamiseksi ja ylläpitämiseksi ovat toisenlaiset kuin Gandhilla. Hänen suunnitelmiensa toteuttamista varten on luotu valtava sotakone, maanpäällinen Leviatan, eikä Bastable välty osallistumasta Hoodin aikeisiin.

Leviatan maan päällä vaikuttaa tasaisemmalta tarinalta kuin edeltäjänsä, vaikka sekin sisältää osiokokonaisuuksia. Kirjassa on jälleen poliittissosiaalista pohdintaa, mutta imperialismin sijaan tällä kertaa erityisesti rotuasiat saavat suuren roolin. Kirjan omistuskirjoituksesta voi päätellä Mustan Attilan esikuvat. Gandhin johtama Bantustan tuntuu todelliselta utopialta, sellaiselta joka saattaisi kestääkin. Kirjailija on ironisesti sijoittanut utopisen valtionsa 70-luvun alussa voimallisesti apartheid-politiikan hallitsemaan Etelä-Afrikkaan, käyttäen nimenä rotuerottelun maa-aluejakoa. Bastable kertoo tarinassaan omista ristiriitaisista tuntemuksista Mustan Attilan suunnitelmia kohtaan verraten niitä kansanmurhaan, mutta tuntuu löytävän aatteen tekojen takaa. Una Persson on Attilan mukana, mutta samoin kuin Bastablella, on hänenkin idealisminsa ja hyväksyntänsä koetuksella. Amerikan mantereelle sijoittuva osa tarinasta ontuu minun lukukokemuksessani, sillä siinä on liikaa selittämistä ja asian puolustelua, kantilta jos toiseltakin. Ehkä myös tahatonta mustavalkoisuutta. Moorcock on halunnut tuoda esille Mustan Attilan todellisen minän, joka pyrkii päämääräänsä samalla palolla kuin Gandhikin omaansa erilaisella taktiikalla.

Olisin mielelläni lukenut kirjaa seikkailukertomuksena, sillä siinä on paljon seikkailullisia aineksia ja steampunk-maailman kiehtovia tunnusmerkkejä. Valitettavasti en pystynyt siihen koko aikaa, vaan jumituin kannanottoihin. Poiketen maailmanlopun edellä elävistä, huvitteluun keskittyvistä Viimeisten aikojen valtiaista, joilla ei ole minkäänlaista kiintopistettä tai vakavasti otettavaa päämäärää, näyttävät Oswald Bastablen aikaseikkailut pakottavan päähenkilönsä osallistumaan "maailmanlopun" tyyppisiin ihmisen aiheuttamiin konflikteihin, joita ohjaa poliittiset ja aatteelliset suurvirtaukset. Ilmeisesti samaa on odotettavissa kolmannessa The Steel Tsarissakin. En yleensä kiinnitä huomiota paljoakaan suomennokseen, ellei siinä jokin oikeasti häiritse lukukeskittymistä. Leviatanissa on hetkittäin kankeita kohtia, useita minä-toistoja, jotka vaikuttivat rytmiin.

Vaikka liiallinen aatteellisuus ajoittain häiritsikin minua, niin silti Leviatan maan päällä imi mukaansa. Pidin kirjasta enemmän kuin Ilmojen sotaherrasta ja muutamat kohdat aikamatkailuun tai ajan virrassa kulkemiseen liittyen kihersivät. Voi kumpa kirjailija olisi keskittynyt enemmän niiden pohdintaan. Una Perssonin rooli aikavirroissa alkaa ehkä jo hieman hahmottua, mutta kärsimättömänä päätin tutustua Jerry Cornelius -sarjaan ja Una Perssonin nimikkokirjaan saadakseni lisää tietoa. Teräksistä tsaaria odotellessa.

Kate Atkinson: Life After Life (Elämä elämältä)

Jostain netin syövereistä bongasin (jälleen kerran) kiinnostavan kuvauksen kirjasta, mikä sai minut ostoksille ja kohtalaisen pian lukupuuhiin. Whitbread-palkitun Kate Atkinsonin aiempaa tuotantoa löytyy usean kirjan verran suomennettuna ja myös hänen tänä vuonna ilmestynyt, järjestyksessään yhdeksas kirja, Life After Life on tulossa ensi keväänä suomeksi nimellä Elämä elämältä. Lionsgate on hankkinut teoksen elokuvaoikeudet ja käsikirjoittajatkin on valittu.

Helmikuussa 1910 syntyy lapsi, joka kuolee ennen ensihenkäystään. Helmikuussa 1910 syntyy lapsi, joka on vaarassa kuolla, mutta selviää täpärästi hengissä. Tarina seuraa Ursula Toddia, joka elää 1900-luvun alkuvuosikymmenet yhä uudestaan ja uudestaan. Hän kohtaa kuoleman eri muodoissa, erilaisten ja eri pituisten elämänkulkujen jälkeen ja jokainen alku on uudenlaisen, vaihtoehtoisen tien kulkemista. Onko Ursulalle annettu toinen tai kolmaskin mahdollisuus elää elämänsä oikein, tehdä oikeita valintoja ja vaikuttaa jopa maailmanhistoriaan?

Life after Lifessa on jotain selittämättömän vetävää. Ursulan elämän kuvaukset ovat arkisia ja välillä tavallisuus rupeaa haukotuttamaan. Juuri siinä vaiheessa Atkinson kääntää kuitenkin tarinan kulkua ja sitten taas ollaan silmät ymmyrkäisenä uudesta vaihteesta. Kirjailija on selkeästi tehnyt taustatyötä, sillä ajan hengen, varsinkin sota-ajan, pystyy aistimaan tarinasta, tosin ei ehkä niin vahvasti kaikilta osin kuin esim. Graham Joycen The Year of the Ladybirdissa (arvostelu), joka sijoittuu henkilökohtaisesti tutummalle 70-luvulle. Joistain Lontoon sota-ajan kuvauksista, etenkin St Paulin katedraalin palovahdista, tulee mieleen Connie Willisin Blackout (arvostelu) ja All Clear (arvostelu).

Jokainen uudestaan eletty hetki on vaihtoehtoinen todellisuus, jossa samat ihmiset ovat merkitykseltään erilaisissa rooleissa. Hallitsevat luonteenpiirteet pysyvät kuitenkin kutakuinkin vakioina. Jotkut elämistä ovat rankkoja ja ahdistavia, jotkut puolestaan ruusuisempia. Pidin eniten niistä, jotka tapahtuvat Englannissa, olivatpa ne kummanlaisia tahansa. Hitlerin ja Eva Braunin sekoittaminen tarinaan tuo jännitystä ja merkitystä tarinalle, mutta minusta se juonilinja on hieman kliseemäinen, liian usein käytetty. Luvun alussa on tärkeää katsoa aikamerkintä, sillä muuten saattaa hukata tarinan kulun. Kerronta pomppii edestakaisin ajassa, eikä aina juonellisessa järjestyksessä. Silti lukeminen ja kärryillä pysyminen on kohtalaisen helppoa – kunhan vain kiinnittää huomiota vuosilukuun.

Minulla jäi lukemisen jälkeen ahdistunut olo. Tarinan ihmiset ja eläimet pääsevät salaa pinnan alle. En ollut loppuun ihan tyytyväinen, se ei toiminut minulle siinä määrin kuin olisin toivonut. Elämä elämältä kuitenkin näyttää hyvin, miten monella tavalla tarinan voi kirjoittaa. Kirjailijallakaan ei ole välttämättä yhtä polkua, jota pitkin kulkea. Ehkä olisin voinut valita jonkin toisista lopuista, joka olisi tyydyttänyt. Vaikka tiesin luvun aikana, että seuraavassa luvussa tilanne on erilainen, Atkinson vakuutti minut kuitenkin juuri sillä hetkellä kiinnittämään huomiota sen hetkiseen todellisuuteen, sen aitouteen. Välillä mietitytti olisiko mitään syytä elää elämäänsä uudelleen, jos se olisi aiempaa pahempi. Takeita paremmasta kun ei ole. Toisaalta, entä jos muistaa aiemmat elämät edes häilyvästi (déjà vu) ja voisi hyödyntää niistä saatuja kokemuksia?

Minulla on ekirjassa alempi kansikuva, joka sekin miellyttää silmää, mutta koska ihastuin Ursulan syntymäkotiin Fox Corneriin ja sen pihamaalla vierailevaan kettuun, niin valitsin pääkansikuvaksi suloisen vaihtoehtoisen kettukannen. Atkinsonilta voisi lukea jatkossa vielä vaikkapa Ihmiskrokettia-kirjan, ja jos Elämä elämältä ilmestyy jonain päivänä elokuvana, niin ehdottomasti haluan nähdä sen.

Ursula K. Le Guin: Always Coming Home

Ursula K. Le Guinin Always Coming Home julkaistiin 1985. Ostin oman kirjani yli 5 vuotta sitten ja tänä vuonna olen aikonut viimein lukea sen joka ikisen kuukauden alussa. Viimein marraskuu toi mukanaan Neglected Novel Reading Month -haasteen, joka sai minut ottamaan itseäni niskasta kiinni ja vihdoinkin aistimaan teoksen. Aistimaan siksi, että Always Coming Home ei ole ainoastaan kirjoitettua tekstiä, vaan siihen liittyy myös musiikkia ja runoja sisältävä äänite. Music & Poetry of the Kesh -äänitteeseen kuuluu myös 30-sivuinen liitekirja.

Ursula K. Le Guin näyttää Always Coming Homella mitä antropologinen fiktiivinen kirjallisuus oikeasti tarkoittaa. Kirjassa tarkastellaan tulevaisuudessa Kalifornian Napa Valleyn kaltaisessa laaksossa elävän Kesh-kansan elämää ja kulttuuria monelta kantilta. Kirja koostuu lauluista, runoista, sanonnoista, kartoista, piirroksista, sukupuista, sukulaissuhteista ja sukujen erikoispiirteistä, näytelmistä, ruokaresepteistä, soittimien ja tanssien sekä eläinten ja kasvien kuvauksista, käytösetiketeistä ja pienistä henkilökohtaisista tarinoista liittyen johonkin teemaan esimerkiksi kieleen ja nimiin tai seksuaalisuuteen ja siihen liittyviin tapoihin. Pidempi, läpi kirjan kulkeva tarina kertoo osina sinshanilaisen, puoliksi condorilaisen Stone Telling -nimisen tytön kasvutarinan kahden erilaisen yhteisön kulttuurien ja tapojen sekä asenteiden välissä. Läpi kirjan esiintyy kertojahahmo Pandora sekä editori, jotka koin Le Guinin omiksi rooleiksi teoksen sisällä.

Le Guinin piirtämä kartta Keshin kaupungin ympäristöstä

Always Coming Homen pitäisi olla teos, johon viitataan puheissa samalla tavalla kuin Tolkienin tuotannon yhteydessä Silmarillioniin, vaikka tätä maailmaa ei Le Guinin muissa (lukemissani) kirjoissa esiinnykään eikä sillä ole selkeästi listattua historiaa. Se on kuitenkin tietynlainen yhteenveto, tiivistelmä sille kaikelle, mikä häilyy hänen tarinoidensa lukemattomien kansojen taustalla. Mitään Gethenin asukkaiden (Pimeyden vasen käsi) monisukupuolisuuden kaltaista radikaalia ideaa kirjassa ei esiinny, vaan laakson eri alueiden asukkaiden kulttuuri pohjautuu paljolti sekoitukseen Amerikan alkuperäiskansojen ja uudisasukkaiden maailmasta. Kirjassa esiintyvät kaupungit ovat pikemminkin kyliä. Rakennustekniikka ja teollisuuden määrä vaihtelee, taustalla on tietokoneäly (jäänne menneisyydestä), mutta Stone Tellingin kylällä/kaupungilla ei tunnu olevan esimerkiksi korkealta sanelevaa hallintoa, vaan perinteiset säännöt ja etiketit ohjaavat pitkälti miten toimia. Myös moraalia pidetään arvossa ja se säätelee arkielämän päätöksiä. Naisten rooli ja itsepäätäntävalta yhteisössä on vahva. Niinpä kontrasti tiukemmin säädetyn Condorin kulttuurin kanssa on sitä suurempi. Valitettavasti kulttuurien eroavuudet ovat turhan alleviivaavia, mikä hieman häiritsee. Kirjailijan myöhemmässä tuotannossa on havaittavissa seestymistä, mikä tuottaa syvemmin pohdittua tekstiä, mutta poistaa ne säröt, jotka viehättävät hänen varhaisemmassa tuotannossa.

Esimerkki ruokareseptisivusta

Always Coming Home ilmentää kuinka syvälle kirjailija voi maailmaansa mennä pieniä yksityiskohtia myöten. Laulujen nuotit, keksitty kieli, erilaiset rituaalit, ruokaohjeet – olen mykistynyt. Le Guin on työstänyt tätä kirjaa varmasti vuosia, joten en osaa edes kuvitella millaisen jäljen uppoutuminen on häneen jättänyt. Kirjailija on itse piirtänyt kirjassa esiintyvät kartat, mutta kuvittamisessa hänellä on ollut apuna Margaret Chodos-Irvine. Piirrokset ovat paikallaan, sillä niistä saa paremman käsityksen esimerkiksi asumuksista ja eläimistä, joita pelkän tekstin kautta oli ainakin minulla ongelmia hahmottaa.

Sukulaisuussuhdekaavio

Jotta antropologinen lähestyminen Keshin kulttuuriin olisi entistä täydellisempi, siihen liittyvää musiikkia ja runoutta on tallennettu myös äänitteenä. Todd Barton on säveltänyt kymmenen kappaleen verran kansanmusiikkia, joista osa on instrumentaaleja, osa laulettu keshin kielellä (Le Guinin sanoitukset). Nämä musiikit sekä muutamat lausutut runot sekä niihin liittyvän ekirjasen voi ostaa erikseen Le Guinin kotisivuilta löytyvän linkin kautta. Näitä kun ei saa muuten viimeisimmän kirjan pepripainoksen mukana. Samaiselta sivulta voi kuunnella ja lukea näytekappaleita sekä katsoa karttoja. Tässä esimerkkinä:

Heron Dance (mp3)

Music & Poetry of the Kesh -ekirjassa on äänitteiden sanat sekä keshiksi että käännettynä englanniksi, sekä lyhyt esittely kappaleista. Musiikki on pelkistettyä. Lauletuissa ei käytetä juuri instrumentteja, rytmitys tehdään taputtaen. Sanat ja lauseet ovat toistuvia. Taustalta saattaa kuulla luonnonääniä. Kirjan tekstit ja musiikki täydentävät toisiaan.

Quail Songin nuotit ja sanat

Always Coming Home on kunnioitettava saavutus teoksena. Le Guinille on pakko nostaa hattua tästä. Se on myös lukuisine yksityiskohtineen ajoittain raskasta luettavaa ja vaatii melkoisesti keskittymistä. Eri tyylisten tekstien vaihtelu on sinänsä helpotus, mutta se rikkoo myös kirjan rakennetta. Tarkoituksella. Always Coming Homea ei voi pitää perinteisenä romaanina, se on paljon, paljon muuta. Vaativuudestaan huolimatta, siihen kannattaa tutustua lisäkkeineen. Se on palkitsevaa.