Ursula K. Le Guin: The Tombs of Atuan

The Books of Earthsea kokoaa kaikki Ursula K. Le Guinin Maameren tarinat yksiin kansiin Charles Vessin kuvituksen kera. Luin heti alkuvuodesta ensimmäisen kirjan A Wizard of Earthsean (arvostelu) ja heti sen jälkeen kakkoskirjan The Tombs of Atuanin, joka on julkaistu alun perin vuonna 1971 (Atuanin holvihaudat, 1977).

Toisessa kirjassa pääosassa on nuori tyttö, Tenar, joka tulee lapsena tempaistua pois kodistaan ja julistetuksi uudeksi syntyneeksi korkeimmaksi papittareksi nimettömien temppeliin. Hän kasvaa Atuanin autiomaan keskellä tehtäväänsä yksinäisyydessä ja eristyksessä papittarien, muiden temppelin tyttöoppilaiden ja eunukkien seurassa. Temppelin hautapaasien alla kiemurtelee labyrintti, johon ei ole kuolevaisilla ja miehillä asiaa, ja osaan vain Arhaksi nimetyllä Tenarilla on pääsy. Mutta tähän pyhään paikkaan ilmestyy tunkeilija, velho nimeltä Ged etsimään aarretta. Gedin kohtaaminen avaa Tenarin silmät lopullisesti, sillä erällä toisella korkea-arvoisella papittarella on suunnitelmia, jotka uhkaavat paitsi Gedin, myös Tenarin henkeä.

Kuten esipuheessa Le Guin kertoo, hän lähti jo toisessa osassa etsimään pääosanaisen ääntä, mikä ei kovin yleistä fantasiassa ollut noihin aikoihin. Hän ei ihan tavoittanut sitä, sillä Tenar oli tarinassa vasta nuori tyttö, joka ei vielä ole löytänyt todellista itseään. Ged on sen sijaan jo kokeneempi ja The Tombs of Atuan palaa ykkösosan tapahtumiin antaen niille jatkoa. Le Guin tunnustaa jälkipuheessa, ettei hänellä ollut aikeita kirjoittaa jatkoa, mutta Maameren saaret olivat tulvillaan tapahtumia ja tarinoita, joihin oli pakko palata, tällä kertaa Kargishin kulttuuriin, jossa miesten hallitsemassa valtakunnassa naiset ovat papittaren roolissa. Hyvä näin, että palasi. Ykkösosan autiolla saarenpahasella asustaneet nainen ja mies saivat nyt tarinansa kuuluville ja nimettömien jumalat avartuivat pahuudessaan.

Tenar/Arha oli alussa naiivin ärsyttävä, mikä varmastikin niissä kasvuolosuhteissa on ymmärrettävää. Hän kuitenkin osoittautuu harkitsevammaksi ja uskaltaa tunnustaa puutteensa, vaikkakin vielä nuoruuden uhmalla. Itse labyrintti on kiehtova, mutta samalla pelottava, sillä tiedän miltä maan alla pimeääkin pimeämmässä pimeydessä olo tuntuu. Maameren sarja on kategorisoitu ja luokiteltu nuorille, mutta kyllä tämä ihan täydestä menee aikuisellekin.

Olen todella iloinen, että päätin lukea sarjaa uudestaan ja alkuperäiskielellä. Lukeminen on nautinto. Tämä teos on mukana Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteessa.

Valérian ja Laureline -sarjakuva, albumit 1-5

Valérian ja Laureline -sarjakuva tuli minulle vastaan niinkin myöhään kuin tänä vuonna, kun kuulin sen perusteella tehtävästä elokuvasta (Kirjasta elokuvaksi – tulevaa tuotantoa 5), joka on merkitty tällä hetkellä IMDb:een nimellä Valérian and the City of a Thousand Planets. Tutustuin sarjakuvaan elokuun lukumaratonissa kun luin kaikki suomennetut albumit yhtä lukuunottamatta. Kyseessähän on siis ranskalaisten Pierre Christinin käsikirjoittama ja Jean-Claude Mézièresin piirtämä avaruusseikkailusarja, joka sai ensiesiintymisensä vuonna 1967. Suomeen sarjakuva kantautui 1973, mutta ensimmäinen albumi ilmestyi vasta 1991.

Sarjakuvan päähenkilöt ovat aika-avaruusagentit Valérian ja Laureline, jotka ovat lähtöisin tuhon jälkeen jälleenrakennetun Maan Glaxityn kaupungista vuonna 2720 ja tittelimäärittelynsä mukaisesti pystyvät liikkumaan niin avaruus- kuin aikaulottuvuudessa ratkoen ja selvittäen erinäisiä ongelmia. Sarjassa käsitellään enemmän tai vähemmän vakavia aiheita ja teemoja, ja huumoriakin löytyy sopivassa määrin.

Tässä käyn läpi viisi aikajärjestyksessä ensimmäistä albumia.

Pahat unet -albumi (1991) koostuu kolmesta tarinasta: Pahat unet, Suuri keräilijä ja Merkillisiä näytteitä. Ensimmäisessä tarinassa ihmiset käyttävät aikaansa Unipalvelun hallitsemien unien uneksimiseen. Valérian lähtee selvittämään 1000-luvulle kuka sabotoi unia ja kohtaa maalaistytön Laurelinen, joka pelastaa hänen henkensä. Laureline ei olekaan ihan kuka tahansa tavis ja Valérian päätyy ottamaan hänet mukaansa 2700-luvulle. Suuressa keräilijässä Valérian joutuu magneettiseen ansaan ja joutuu vastakkain eri avaruusolentoja kokoelmiinsa keräilevän olennon kanssa.  

Merkillisiä näytteitä -tarinassa kumppanukset tutkivat outoa planeettaa, jolla on useita avaruusaikavyöhykkeitä, joiden vääristymät asettaa seikkailijat vaaraan. Minulla meni hetki aikaa sopeutua piirrosjälkeen, eikä Valérianin hahmokaan innostanut, mutta tarinoissa oli nostetta, varsinkin viimeinen on hauska mm. Laurelinen ottaessa uuden ikävaiheen.


Liikkuvien vetten kaupungissa (1993) Pahoissa unissa esiintynyt rikollinen Xombul palaa kuvioon ja häntä jahdataan vuoden 1986 New Yorkiin, aikana jolloin maapallo ovat romahtamassa. Kolmannessa albumissa Tuhannen planeetan valtakunnassa (1994) Valérian ja Laureline joutuvat kiipeliin Syrten kaupungissa ajannäyttäjän vuoksi. Heille paljastuu uskonnollisten temppelien uumenista kaupungin johtajien synkkä salaisuus. Välillä tunsin olevani hieman hukassa tarinan kanssa Liikkuvien vetten kaupungissa, eikä kumpikaan näistä albumeista aiheuttanut kovinkaan suurta innostusta.

Auringoton planeetta on uusinta painos (1995) Karannut planeetta -albumista (1975). Tarina sijoittuu tutkitun maailmankaikkeuden rajapyykille, radaltaan suistuneelle planeetalle sodan keskelle. Parivaljakon tehtäviin kuuluu yrittää pelastaa planeetta törmäämiseltä ja lopettaa eri sukupuolten välinen sotatila. Paluu Alflololille (1976) -albumissa teollisuuskolonia Teknorog joutuu kaaokseen, kun sen kauan sitten planeetalta poistuneet alkuperäisasukkaat palaavat takaisin vaatimaan Alflololin nimellä aiemmin tunnettua kotiplaneettaansa takaisin itselleen. Valérianille ja Laurelinelle jää visainen tehtävä saattaa nykyiset ja entiset asukkaat sopuisaan yhteiseloon.

Auringoton planeetta oli kiinnostavampi kuin aiemmat osat, mutta vasta Paluu Alflololille sai minut oikeastaan näkemään tarinoissa aikakautensa ylittävän edistyksellisen idean. Laurelinen hahmo alkoi kiinnostaa entistä enemmän.

Olen joutunut käymään albumeja uudelleen läpi, sillä useita kuukausia sitten kertaalleen putkeen luetut tarinat tuppaavat sekottumaan keskenään yhdeksi sekamelskaksi. Alku ehkä oli hieman tahmeaa Valérianin ja Laurelinen parissa, mutta jatkoin seuraaviin albumeihin innoissani. Niistä myöhemmin erikseen.

M. John Harrison: Pastellikaupunki

2015 Aakkoshaasteen H-kirja sai minut tarttumaan elämäni toiseen M. John Harrisonin kirjaan, kolme vuotta Nova Swing -kokemuksen jälkeen (arvostelu). Myös Vankityrmiä ja Louhikäärmeitä -blogin Jonaksen kirjoitus viime syksyltä muistutti kirjan olemassaolosta ja lukemattomuudesta. Pastellikaupunki (The Pastel City (1971), suom. 1996) ei ollut minulle lukukokemuksena yhtään sen helpompi kuin Nova Swingkään, mutta toisaalta hyvin erilainen.

Kirja aloittaa Harrisonin Viriconiumin maailmaan liittyvän sarjan. Maan olosuhteet ovat dystopiset, sivilisaation raunioita luonnonvarojen ehtymisen jälkeen myrkyllisini soineen ja suurine autiomaineen. Viriconiumin kuningaskunta, Pastellikaupunki, on tulevaisuuden Maan viimeinen kulttuurin keskus, jota hallitsee isänsä kuoleman jälkeen nuori kuningatar Jane, Mehvet Nian. Kuningasisän kokoama persoonallinen soturijoukko lähtee puolustamaan nuorta hallitsijaansa ja kaupunkia kilpailevaa hallitsijaehdokasta ja pohjoisen mekaanisia barbaareja vastaan välttämättömyyden pakosta pelastaaksen mitä vielä pelastettavissa on.

Pastellikaupunki on tieteisfantasiaa, jossa fantasiamaailman kaltaiset päähahmot ja asetelmat on sijoitettu science fictionmaiseen maailmaan ja onnistuneesti, sanoisin. Tarinan sankarihahmot ovat rosoisia, menneisyyden muovaamia, kaikkea muuta kuin puhtaasti sankarimaisia. Sofistikoitunut miekkamies tegeus-Cromis, palkkasoturi Birkin Grif ja kääpiö Tomb etunenässä ovat (varsinkin 60-70-lukujen) westernien hahmojen haikuja, joten ehkäpä aikakausi näkyy tarinan tyylissä enemmän kuin osaan kirjallisuuden perusteella arvioida. Joka tapauksessa pystyn erottamaan hahmojen syvyydet ja raakamaisen traagisuudenkin (lukuunottamatta naishahmoa, joka on mitä on), mutta se ei tee niistä minulle yhtään sen helpommin sulateltavia. Lukiessa tuli mielleyhtymä Michael Moorcockin hahmoihin, pääasiassa Elriciin, ja kävi samoin kuin Elricin kanssa - hahmot eivät päässeet pinnan alle.

Sen sijaan maailma pääsi. Käännöksessä on herkkä jälki, teksti on kauniin kuvailevaa ja upottavaa. Välillä ehkä liiankin kanssa, mutta silti koboltinsininen taivas, kylmää smaragdinvihreää tulta hohtavat Nimitähdet, jotka loistavat taivaalla muodostaen kaksi sanaa unohdetulla kielellä, kolean valppauden leiman omaavat rakennukset, umbran ja okran värinen autiomaa jne. ovat hienoa, kylmiä väreitä kauneudessaan aiheuttavaa dystopista maailmankuvausta yksityiskohdissaan. Hieno on myös se kauhukuva geteit chemositeista, elämää vihaavista vihollisista, jotka saavat alkunsa ravintotankeissa.

Hieman kahtaalle Pastellikaupunki vetää, pidin maailmasta, mutta hahmot eivät sytyttäneet. Valitettavasti Viriconiumin jatkoja ei ole suomennettu, sillä en ole varma saanko aikaiseksi lukea sarjaa pidemmälle englanniksi, vaikka mieli tekisi nähdä millaiseksi jälki muuttuu, kun julkaisuvuosikymmen vaihtuu toiseksi. Harrisonilta on toki vielä muutamia muita käännettyjä teoksia lukematta. Palaan niihin jonain päivänä.

Aakkoshaasteen H-kirja

Stanislaw Lem: Futurologinen kongressi

En näköjään pidä kovinkaan kiirettä lukulistalle laittamieni kirjojen kanssa, sillä Stanislaw Lemin Futurologisen kongressin (Kongres futurologiczny, 1971) päätin lukea kolmisen vuotta sitten, kun kävin läpi tulevia elokuviksi sovitettavia kirjoja. The Congress -elokuva on jo ilmestynyt, vaan ei ilmeisesti Suomessa. Ehkä se tulee jälkijunassa, en tosin odota sitä tänne pohjoiseen nähtäväksi. Joka tapauksessa, luin kirjan. Suomennos on tehty suoraan puolan kielestä ja se ilmestyi 1978.

Ijon Tichy osallistuu Costaricanassa valtaisaan futurologiseen kongressiin, jossa käsitellään maapallon kestämättömäksi käynyttä väestönkasvua, kuinka hillitä sitä ja selvityä tulevaisuuteen. Hiltonin huippuhotelliin on majoittautunut joukko muidenkin kongressien osallistujia, joista osa tuntuu hyvin oudoilta. Outoja ovat futurologisen tapahtuman lyhyen ytimekkäät esityksetkin, eikä veden juominen janoon yhtään selkeytä tilannetta. Kaduilla kongressin ympärillä vellovat levottomuudet yltyvät ja hallitus vastaa niihin pommittamalla, jolloin Ijon epävarmassa olotilassa pakenee ja joutuu onnettomuuteen. Tullessaan tajuihinsa usean vaiheen jälkeen, hän huomaa olleensa syväjäädytyksessä ja päätyneensä vuoteen 2039. Ja kuinka erilainen maailma onkaan, lähestulkoon utopia. Ei ylikansoitusta, ruokaongelmia, sotia, kaikenmaailman kriisejä, vaan hommat on saatu haltuun psykokemiallisilla menetelmillä. Tai siltä ainakin näyttää.

Vakavasta aiheesta huolimatta, Lem käsittelee tuttuun tyyliinsä aihetta mustan humoristisesti. Kieli on kirjaavaa ilotulitusta ja uusiosanoja vilisee siihen tahtiin, että alkoi jo rasittaa. Suomentajilla (2 henkilöä) on varmasti ollut tekemistä käännöksen aikaansaamiseksi ja ihan hyviä sanaväännöksiä on syntynyt, vaikka en pysty niitä alkuperäiseen vertaamaankaan. Futurologisen kongressin tarina ei ole suoraviivaisen selkeä, vaan melkoista monikerroksellista toden ja epätoden kieputusta, jonka perässä pysyminen teettää lukijalle töitä. Päähahmo ei itsekään aina varmuudella tiedä milloin on todellisuudessa, milloin hallusinoi.

Futurologinen kongressi on pohjimmiltaan karmaiseva visio ja Lemin humoristinen tyyli itse asiassa tuntuu vain korostavan sitä. Sarkasmin kohteeksi joutuvat maailmanpolitiikan suurimmat toiminnalliset idealismit, eikä kirjoittamisajankohdalla ja nykypäivällä ole eroa. Mitä enemmän ajattelen kohtalaisen lyhyttä, tiiviissä paketissa olevaa tarinaa, sen vaikuttavampi jälkiefekti kirjasta jää. Aivan kuin olisin nähnyt painajaisen, josta herää yllättäen, mutta todellisuuskin vaikuttaa painajaiselta tai ainakin sen johdannolta. Kongressia ei voi lukea kepeän pinnallisena ja hauskana kirjana, mutta suosittelen sitä silti kaikille.

The Congress -elokuvan ohjaajan mukaan leffa on saanut vaikutteita Lemin kirjasta, mutta ei ole sen suoranainen sovitus. Ilmeisesti naispäähahmossa on Ijon Tichyyn liittyviä piirteitä. Jos vain jossain yhteydessä on mahdollista elokuva nähdä, niin olen kiinnostunut. Alla virallinen traileri.

Anne McCaffrey: Lohikäärmeen lento ja Vaarallinen tähti

Lisää lohikäärmeitä. Valitsin Hugo-ehdokas -lukutavoitelistalleni viime vuonna Anne McCaffreyn Pernin lohikäärmeritarit -sarjan kakkososan, jonka lukemisen edellytyksenä oli lukea ensin ykkösosa. Arvioin molemmat kirjat tässä yhdessä, sillä en enää muista kummassa kirjassa mikäkin yksityiskohta esiintyi. Sarjan suomentaminen on jätetty aikoinaan kesken, mikä on tietysti harmi. Lohikäärmeen lento ilmestyi vuonna 1968 ja suomeksi 1999. Vaarallinen tähti ilmestyi 1971 ja käännös 2000. Sarjasta on yhä suunnitteilla elokuva, mutta tiedä tuota toteutuuko se koskaan, sillä muutamaan vuoteen ei taaskaan ole tapahtunut mitään liikettä sen tiimoilla.

Pern-planeetta päätyy noin kahdensadan vuoden välein lähelle Punatähteä, jolloin tältä sinkoutuu planeettaa kohden tuhoavia rihmoja, joita vastaan perniläiset joutuvat puolustautumaan. Edellisestä uhkasta on jo sen verran kauan, että vaara on unohtunut, mutta nyt se on jälleen ajankohtainen, vaikka kaikki eivät sitä aluksi ota uskoakseen. Perniläiset ovat jalostaneet ja valjastaneet planeetan lohikäärmeitä muistuttavat olennot avukseen puolustautumaan rihmoja vastaan. Vanha lohikäärmekuningatar kuolee ja sen synnyttämä uusi kuningatar tarvitsee itselleen emännän. Ruathan linnan valtiassuvun syrjäytetty perijä Lessa nousee uuden Ramonth-kuningattaren emännäksi ja ryhtyy muiden lohikäärmeiden ja niiden isäntien kanssa puolustamaan planeettaansa.

Uuden kirjailijan kirja on aina jännittävä odotus siitä mitä tuleman pitää. Vaikka Lohikäärmeen lento onkin science fictionia, niin siinä on hyvin fantasiamainen tuntu. Ehkä tyylejä ei pitäisi varsinaisesti edes erotella, mutta scifi-tarinoita karttava voi huoletta lukea teoksen, vaikka siinä ollaankin vierailla planeetoilla ja välillä hypellään ajassa. Olen joskus ilmaissut mielipiteeni, että heittomerkilliset nimet pitäisi kieltää fantasiassa. McCaffrey on kuitenkin päättänyt aikanaan, että kaikkien lohikäärmeellisten miesten nimissä on heittomerkki, joten niitä esiintyy kirjassa paljon. Alussa tuskastuin, mutta kyllä kirjoitusasuihin pikkuhiljaa tottui ja oppi niiden takana olevan logiikankin.

Yritin pitää kirjoitusvuosikymmenen mielessä kun luin kirjaa. Hahmot ovat melkoisen perinteisiä ja vaikka kirjassa on tuntemattoman tuhkimon asemasta nouseva vahva naishahmo, niin hänkin on usein juuri emäntänä, vaikka ottaakin vapauksia roolistaan silloin tällöin. On se hyvä, että edes joku osaa keittää kunnon klahia. McCaffreylle tuntuu tuo ihmejuoma olleen yhtä suuri päähänpinttymä kuin Mira Grantille nykyään eräs kolajuoma Newsflesh-zombiesarjassaan (arvostelut). Lohikäärmeen lento on varsin viihdyttävä kirja, ja Pernin planeetta tapahtumineen mielenkiintoisia. Ihmissuhteista kiinnostuneille tarjotaan hahmojen välille pientä vipinää ja hieman suurempaakin, kun lohikäärmeet rupeavat pariutumaan. Lohikäärmeet ovat kyllä huomattavasti kiinnostavampia kuin niiden isännät ja emännät, mutta tästä voinee olla varmaan montaa mieltä.

En erityisemmin ihastunut Lohikäärmeen lentoon, mutta tarinan keveys oli paikallaan ja nopealukuisuus houkutteli ottamaan heti perään toisen osan luettavaksi, sen varsinaisen Hugo-tavoitelistakirjan. Vaarallisessa tähdessä rihmasateet alkavat putoilla Perniin odottamattomilla aikatauluilla. Keskinäisten eripuraisuuksien ja valtapelien keskellä lohikäärmeritarien ja linnanherrojen täytyy löytää keinot puolustaa maatansa ja säilyä vieläpä hengissä. Löytyykö ratkaisu matkaamalla rihmojen alkuperäplaneetalle, Punatähdelle?

Vaarallinen tähti ylittää minun melkoisen alhaisen saippuaooppera-rajan. Se on täynnä juonitteluja, valtataisteluja, mustasukkaisuutta ja romantiikkaa paketissa, jossa välillä taistellaan ja yritetään pelastaa planeetta sekä löydetään uusia mukavia lemmikkejä. Vaikka kirjassa on mielenkiintoiset hetkensäkin, nimenomaan ne scifi-kohdat, niin en enää tahtonut kestää välissä olevia hahmojen ihmissuhdeosuuksia. Jotkut hahmotkin ovat niin palvottavan älykkäitä, että en tiennyt pitäisikö purskahtaa nauruun vai ei. Ykkösosassa on oma osansa hömppää, mutta siitä huolimatta se on huomattavasti parempi tarinakokonaisuus, vaikka juonellisesti kesken jääkin. Sarjan kolmas kirja The White Dragon, jota siis ei ole suomennettu, saa rauhassa jäädä minulta lukematta ja ehkäpä muutenkin koko McCaffreyn lopputuotanto. Lohikäärmeet ovat kuitenkin yhä kiinnostavia otuksia - tässäkin sarjassa.

Michael Moorcock: Ilmojen sotaherra

Vuonna 2010 kirjoituksessani pienkustantamo Vaskikirjojen toiminnan jatkamisesta, ilmaisin oman vaatimattoman näkemykseni mihin suuntaan voisi hommaa viedä (kun niitä ehdotuksia kyseltiin):

"Tänä päivänä julkaistaan kaupallisesti kokeiluarvoista steampunk-kirjallisuutta (Priest, Carriger, Tidhar jne), joka voisi menestyä käännettynä Suomessakin, eikä Vaskikirjojen nimikään olisi ristiriidassa liikaa genren kanssa."

No, ihan näin tuoreelle steampunk-linjalle kustantamo ei ole lähtenyt, vaan otti suomennettavaksi vähän vanhempaa ja esikuvallista höyrypunkia eli Michael Moorcockin The Warlord of the Airin (1971), joka sijoittuu hyvin vahvasti myös vaihtoehtohistoria-alagenren alle ja on paljon kantaaottavampi kuin nykyhöyryiset teokset tuntuvat olevan. Kirja on tuore uutukainen ja koskapa olen ihastunut tähän mennessä Moorcockin muuhun science fiction -tuotantoon (7 kirjan verran), niin odotin Ilmojen sotaherraakin varsin innokkaana. Ilmojen sotaherra on itsenäinen aloitusosa The Nomad of the Time Streams -trilogiassa ja ensimmäinen Oswald Bastable-kirja. Vaan eihän tämä ollut ensimmäinen kerta kun törmäsin Oswaldiin.

Eletään edwardiaanisen ajan alkuvuosia, kun kirjailijan isoisä tapaa syrjäisellä Rowen saarella oopiumriippuvaisen miehen, joka kertoo käyneensä tulevaisuudessa vuodessa 1973. Isoisä kirjoittaa tarinan muistiin. Oswald Bastableksi esittäytyvä mies sanoo siirtyneensä ajassa 70 vuotta eteenpäin ollessaan Brittiläisen armeijan palveluksessa ja tehtävässä Himalajalla. Uusi aika vaikuttaa Bastablesta alkuunsa utopialta ja hän sopeutuu suurten ilmalaivojen, yksiraiteisten ja kinematografian neo-viktoriaaniseen maailmaan, jossa sotia ei ole käyty aikoihin, kohtalaisen helposti. Vaan pian hän saa todeta, että pinnan alla kuohuu, eikä tulevaisuuden maailma olekaan niin idyllinen kuin hän oletti. Imperialismin aate porskuttaa menemään ja Britannia, mm. tsaarin Venäjän ohessa, harjoittaa hyväksikäyttävää siirtomaapolitiikkaansa. Sattumien jälkeen Bastable päätyy kapinallisen ilmojen sotaherran, kenraali Shawn leiriin. Kaikkien vapautta ja tasa-arvoa ajavat, aatteen paloa hehkuvat kapinalliset ovat edenneet tarpeeksi pitkälle suunnitelmissaan toteuttaakseen vastaiskunsa sortoa vastaan.

Ilmojen sotaherran alun ja lopun kerronnan kerroksellisuus miellyttää, sillä harvoin saa lukea kirjailijan ottavan tarinaan mukaan kuvitteellisen sukulaisensa. Muutoin Moorcock yllätti jälleen tyylillisesti. Sotaherra astuu kerrontatyylisestikin toiseen aikaan. Siinä on 1900-luvun alun henkeä, kuten päähahmossakin, johon olin jo lyhyesti törmännyt aiemmin Viimeisten aikojen valtiaitten Laulun lopussa (trilogian arvostelu). En oikein tiedä mitä ajattelisin Oswald Bastablesta. Hän vaikuttaa miellyttävältä kaverilta, jolla on vankat oman aikakautensa käsitykset oikein toimimisesta. Hän on oikeudenmukainen ja suvaitsevainenkin, mutta myös naiivi. Ajoittain hän ärsytti lähes yhtä paljon kuin jotkut rajattomista valtiaista, vaikka hahmona hän on useimpiin nähden päinvastainen ja jopa jäykkä.

Moorcock yllätti myös poliittisuudellaan. Ehkä siitä on osa kirjoitusajankohdan kantaaottavuutta, kuten Ursula K. Le Guinillakin tahollaan, mutta toki kirjailijalta löytyy muutenkin terävää näkemystä mm. Katso ihmistä! (arvostelu) ja Breakfast in the Ruins (arvostelu) kirjoissakin, vaikkei ehkä näin suoraan värittynyttä. Politiikassa on mukana ironiaa, joskaan aikamatkailun lopputapahtumaa en uskalla mennä ironiseksi kutsumaan. Siinä on jotain moorcockmaista rajojen koettelemista. Kuten vaihtoehtohistoriaan usein kuuluu, tarinassa on tunnistettavissa todellisia henkilöitä uusilla ominaisuuksilla ja rooleilla. Kansikuvan tunnistettavien hahmojen lisäksi hilpeyttä herätti Mick Jagger-hahmo, ja vaikka tällä kertaa H.G. Wells ei päässyt esiintymään tarinassa lihallisesti, kuten Viimeisten aikojen valtiaissa, tuli hän mainituksi pariin otteeseen.

Ilmojen sotaherra jää ajoittain junnaamaan yksityiskohdissa ja palopuheissa. Vaikka siitä löytyy jonkin verran huumoria, se ei ole samalla tavalla ilakoiva kuin jotkut muut Moorcockin teokset, eikä kolahda samalla tavalla kuin Katso ihmistä! teki. Ilmalaivoihin ja niiden käyttöön liittyvien yksityiskohtien tarpeellisuuden ymmärtää, sillä lentovälineet ovat kirjassa kuin yksi hahmoista ja toisesta ajasta tulleelle päähenkilölle ihmetyksen aihe. Aatteellinen osuus saa kuitenkin pitkästymään. Ei auta, vaikka se on kuinka puettu vaihtoehtohistorian valepukuun.

Yksi hahmoista sai minut huudahtamaan ääneen ja putosin lukurytmin vauhdista komeasti thump! -äänen säestämänä kun mukaan astui rouva Una Persson (olin totaalisesti unohtanut, että hän esiintyy Bastable-sarjassa, vaikka minulle siitä on mainittukin). Sen jälkeen seurasin jännityksellä millaisen käänteen aikamatkailuosio saa, mutta eihän tämä teos valottanut sitä puolta ollenkaan. Argh. Moorcockin yksi ärsyttävimmistä ja samalla loistavimmista puolista kirjailijana on, että hän nivoo näitä kirjojaan yhteen tiettyjen hahmojen ilmestyksillä ja Cornelius-väännöksillä. Nyt en sitten millään malttaisi odottaa, josko seuraavassa Oswald Bastable -kirjassa selviää jotain lisää. Ja seuraavan kirjan ilmestyminen suomeksi ei ole lainkaan varmaa, ellei Ilmojen sotaherra myy tarpeeksi hyvin, jotta pienkustantajalla olisi varaa satsata kakkososaan. Ja siihen voi mennä aikaa, joten todennäköisesti ennätän siirtyä tyydyttämään Moorcock-nälkääni englanninkielisten kirjojen pariin. Mutta ei huolta Vaskikirjat! Ostan kuitenkin sen seuraavankin käännöksen jos se ilmestyy.

Ilmojen sotaherra saatavissa mm. Kirjapuodin kautta.

Ursula K. Le Guin: Taivaan työkalu

Vuonna 1971 alunperin The Lathe of Heaven -nimellä julkaistu Ursula K. Le Guinin teos ilmestyi suomeksi 1991. Luin kirjan ensimmäisen kerran noin viitisen vuotta sitten ja nyt uudelleenluvun yhteydessä jouduin toteamaan, että Taivaan työkalu on tähän mennessä ainoa Le Guinin teos, joka ei parantunut uusinnan myötä.

Eletään 2000-luvun alussa Portlandissa, Oregonissa. Maailma on ylikansoittunut, köyhtynyt ja saastunut, ruokahuolto vajaata ja ilmasto muuttunut. Lähi-Idässä soditaan. George Orr olisi muuten tavallinen tallaaja ja sellainen hän haluaisikin olla, mutta hänellä on taakkanaan nähdä tehokkaita unia, jotka vaikuttavat todellisuuteen. Kun George näkee unen, maailma muuttuu sen mukaisesti takautuvasti, eikä kukaan muu kuin hän itse tiedä muutoksesta. George yrittää tainnuttaa hallitsemattomia uniaan käyttämällä ylen määrin lääkkeitä ja joutuu sen vuoksi "vapaaehtoiseen" psykiatriseen hoitoon tohtori William Haberin luo. Pian George huomaa olevansa Haberin työkaluna ja parantuminen erikoisten unien näöstä luisuu yhä kauemmaksi. Georgen täytyy löytää ratkaisu tilanteen pysäyttämiseen.

Taivaan työkalussa Le Guin pistää lukijan eteen pohdittavaksi yksilön vapauden, mutta myös hyvin laajassa mittakaavassa filosofisen kysymyksen mikä on ihmisen tarkoitus ja tekojen seuraukset? Voimmeko tehdä päätöksiä oman näkemyksemme mukaisesti yhteisen hyvän puolesta, muuttamatta joillekin tilannetta pahemmaksi? Onko olemassa tarkoitusta ja pitääkö kaikella olla tarkoitus vai olemmeko "vain" olemassa? George Orr on näkemyksiltään passiivinen ja luontaisen buddhalainen, kuten Le Guin tekstissä ilmaisee asian. Haber puolestaan aktiivinen muuttaja, mutta hän on kykenemätön myös näkemään muutosten seuraamuksien moraalia ja luomiensa vaihtoehtoisten maailmojen nurjia puolia. Liikakansoituksen poistaminen luo maailmasta paremman paikan teoriassa, mutta entä jos väestö on joutunut kärsimään sen vuoksi miljoonia tappaneen kulkutaudin ja yksilöiden muistoissa on menettämisen ja kauheiden vuosien tuskaa ja surua. Pyhittääkö tarkoitus keinot?

Le Guin on käyttänyt unia aiemminkin tarinoissaan ja filosofisia pohdiskeluja mm. roduista ja eri lajien vaikutuksesta ja vaikuttamisen oikeudesta toisiinsa löytyy useistakin hainilaisista teoksista. Taivaan työkalu on ehkä selkeimmin suoria kysymyksiäkin esittävä teos. Orrin passiivisuus ja johdateltavuus on ajoittain ankeaa luettavaa, mutta toisaalta, jos itsellä olisi taakka muuttaa maailmaa unissa hallitsemattomasti, saattaisi hyvinkin käyttäytyä hyvää uskovana samoin. Tarinan rakenne on hieno, siinä piilee jippo, joka jää mietityttämään. Monet Le Guinin tarinoista ovat mollivoittoisia ja jopa osittain ankeita tai karmeita. Taivaan työkalu tuntui harmaalta ja ehkäpä tämän hetkinen yleinen lukufiilis sai sen tuntumaan heikommalta kuin ensimmäisellä kerralla.

Katsoin kirjan pohjalta tehdyn vuonna 1980 julkaistun samannimisen elokuvan heti perään. Elokuva on esimerkillisen uskollinen kirjalle ja Le Guin itse on ollut elokuvan teossa mukana konsulttina. Hän on ilmaissut olleensa tyytyväinen tuotokseen. Elokuva on kuitenkin auttamattoman vanhan oloinen tänä päivänä katsottaessa, kuten useimmat 70-luvulla kuvatut scifi-leffat ovat. Ihmismielen liikkeitä kuvataan mm. pistämällä henkilö lähikuvaan ja taustalla pyörii ja vilkkuu geometrisia värikkäitä kuvioita. Suureksi harmikseni hahmot on osan aikaa puettu ns. tulevaisuuden asusteisiin, ja ainakin Georgen puserossa on takaosa etupuolella, sillä näyttelijä joutuu kiskomaan sitä koko ajan alaspäin helmasta, mikä sai oloni vaivaantuneeksi. Mutta joka tapauksessa, elokuva toteuttaa kirjan sanoman hyvin ja on ehkä sen vuoksi katsomisen arvoinen. 2000-luvulla tehty uusintaversio on kuulemma sen sijaan ihan pihalla.