Ian McDonald: Luna: New Moon

Olen lukenut Ian McDonaldilta aiemmin kolme romaania: Kivi-paperi-sakset, The Dervish House, Planesrunner ja pienoisromaanin Vishnu at the Cat Circus, joiden perusteella pidin McDonaldin teoksia jokseenkin vaativina, lukuunottamatta Planesrunneria. Planesrunner on nuortenkirjasarjan aloitus, joka ei minulta hahmoistaan juuri kiitosta saanut, enkä lukenut kahta jatko-osaa. Päätin nyt maaliskuussa vielä paikkailla vuonna 2015 julkaistujen kirjojen vähäistä lukumäärääni Hugo-nimeämisiä silmällä pitäen, joten suositusten perusteella otin McDonaldin Luna: New Moonin luettavaksi. Se osuu sopivasti myös Aakkoshaasteeni M-kirjaksi. Sanon heti kättelyssä, että tämäntyylistä kirjaa en ihan osannut odottaa.

Puolivuosisataa aiemmin Kuu on asutettu ja sinne on sittemmin kehittynyt viiden Dragonin, dynastiamaisen perheyrityksen hallitsema bisneskeskittymä, jonka tuotoksista Maa nauttii – tietysti suuria korvauksia vastaan. Kaikki kuussa perustuu sopimuksiin, avioliittoja myöten. Corta Helio -yritys, jonka rautainen johtaja Adriana Corta perusti viimeisimpänä Dragonina, käy jatkuvaa valtataistelua Mackenzie Metalsia vastaan. Taistelu alkoi jo kauan sitten, kun Adriana kaappasi bisnesidean Mackenzieltä. Nyt suvut ovat kasvaneet ja monikulttuurisista naimakaupoista huolimatta vanhat kaunat ovat tallella, valmiina syttymään liekkeihin.

McDonald kuvasi kirjan ilmestymisen aikoihin tarinaa ”Dallasiksi Kuussa” ja kriitikot ovat viljelleet kuvausta ”Game of Thrones kuussa”. Niinpä tietenkin, kaikkiahan nykyään verrataan GoTiin. McDonaldin kuvaus on joka tapauksessa osuva ja ensimmäiset reilut 100 sivua 550-sivuisesta teoksesta pyörittelin päätäni ja ihmettelin mitä hemmetin brasilialaista telenovellaa se McDonald on ruvennut suoltamaan. Siinä vaiheessa kun ryhdyttiin avaamaan taustaa Adriana Cortan menneisyyden kautta, upposin todella maailmaan.

Luna: New Moon on voimakkaan seksuaalinen. Kuuta asuttaa avoin ja seksuaalisesti vapaa 1,5-miljoonainen yhdyskunta, jossa avioliittokauppoja tehdään sukupuoliriippumattomasti. Yksi jos toinenkin hahmo on bi ja joukosta löytyy myös sukupuolettomia, joille englanniksi kirjoittava kirjailija on kehittänyt myös oman pronominin. Eikä hän ole tyytynyt vain yhteen. Kuu on tappava. Sen asukkaiden happea, vettä ja kaistaa säädetään, hiilellä käydään kauppaa, ja ainoastaan rikkailla ei tunnu olevan huolta hengittämisestä tai mistään muustakaan perustarpeesta. McDonald osaa kuvata kuitenkin Kuun suurimpana vihollisena, mitä kellään siellä asuvista voi olla. Silti lukiessa tulee tunne, että pelottavuudesta huolimatta siellä voisi ainakin hetken vierailla. Kuuhun saapuvat tekevät sopimuksen Lunar Development Corporationin kanssa, kunnes tietyn ajan jälkeen on pakko tehdä lopullinen päätös joko jäädä tai lähteä takaisin Maahan.

Tarinassa keskitytään Cortan perheenjäseniin ja tarjolla on melkoista saippuaoopperaa. Välillä. Kunnes isketään se "GoT-vaihe" päälle. Kirja paranee ehdottomasti loppua kohden ja vaikka monesti teksti revitytti hiuksia esim. lukuisten 3-D printattujen vaatekuvausten kohdalla, niin tarinalla on kumma vetovoima. Tätä en osannut McDonaldilta odottaa - nimittäin näin helposti soljuvaa luettavaa. Tarinassa rakennetaan myös poliittista ja sosiaalista maailmankuvaa, jossa on peruja Maan vanhoista kulttuureista ja uskonnoista. Perinteitä on säilytetty, mutta Kuu alkaa olla itsenäistymisvaiheessa. Tämä luo mielenkiintoista taustaväreilyä yrityssodankäynnin taustalle.

Luna: New Moon on ensimmäinen kirja duologiasta ja syksyllä ilmestyvä Luna: Wolf Moon on pakko ottaa luettavaksi sekin. Kirja(t) on optioitu CBS:n tv-sarjaksikin asti, tosin en löytänyt tietoa onko hanke edennyt viime vuoden syksyn jälkeen. Jos etenee, niin enköhän yritä saada nähdyksi.

Aakkoshaasteen M-kirja

Ian McDonald: Planesrunner

Ian McDonald on päättänyt lähteä nuortenkirjojen villiin viidakkoon. Kun tein Kirjasta elokuvaksi -katselmuksia (osa 1), kävi melkoisen selväksi, että nuortenkirjoja elokuvaoptioidaan herkemmin kuin aikuisille suunnattuja kirjoja. Planesrunner suorastaan huutaa filmatisointia, mutta ainakaan toistaiseksi en ole kuullut että kirjaa olisi optioitu. Planesrunner on Everness-sarjan ensimmäinen osa. Sisällytän kirjan science fiction -haasteeseen nuorille suunnatun kirjan kategoriaan. Sen olisi voinut sijoittaa esimerkiksi myös rinnakkaisuniversumiin, mutta koska kirja on tyylillisesti niin selkeästi nuortenkirja, oli kategoria siltä osin itsestään selvä.

14-vuotiaan Everett Singhin isä kidnapataan hänen silmiensä edessä Lontoossa. Isä Singh on kvanttifyysikko, jolla on tärkeä monimaailmaa koskeva tutkimus käynnissä. Aavistellen pahoja, hän jättää pojalleen vihjeen, ja luottaa, että tämä selvittää mistä on kyse, sillä onhan Everettkin hänkin melkoinen neron alku, jopa ehkä isäänsäkin älykkäämpi. Isän jäljitys vie Everettin jännittävään seikkailuun rinnakkaismaailmaan nimeltä E3, jossa hän tapaa persoonallisen Sen-tytön. Senin avulla Everett tutustuu meidän maailmamme paljon muistuttavaan, mutta silti hyvin erilaiseen Lontooseen ja sen ihmisiin. Olkoon maailma kuitenkin mikä hyvänsä, viholliset seuraavat perässä ja Everettillä on jotain mitä he haluavat.

Planesrunner on omalaatuinen nuorten kirja. Se sisältää fysiikan käsitteitä ja ideoita, jotka McDonald selittää ymmärrettävällä tavalla, jotta ne avautuvat lukijalle ilman, että on Everettin kaltainen nero. Tarinaan on ympätty mukaan niin olemassa olevaa nykyteknologiaa kuin rinnakkaismaailman nanoteknologiaakin ja viittauksia tosimaailman ihmisiin, asioihin ja tv-sarjoihin yms. on kiva bongailla. McDonald on luonut vaihtoehtoisen maailman, jossa kehitys on tapahtunut ilman öljyn hyödyntämistä. Näin ollen esimerkiksi auto ovat sähkökäyttöisiä eikä muoviesineitä löydy. Materiaalina hyödynnetään laajalti hiilen nanoteknologiaa. Meidän E10:ksi nimetyn maailmamme ja kuvitteellisen E3 maailman vastakkainasettelu onkin kirjan kiehtovimpia teemoja. Paitsi luonnontieteen osalta, McDonald on kehitellyt E3-maailmaan myös omanlaisensa puhekielen, joka on hauska ja värikäs. Kirjan lopussa on kieleen liittyvää sanastoa ja kirjailija myös kertoo mihin kieli perustuu. Vaikka E3-maailma on tiennyt kauan miljoonien eri rinnakkaismaailmojen olemassaolosta, ja on siten meidän maailmaa edellä, se muistuttaa kehitykseltään kuitenkin hieman steampunk-aikakautta. Useat meidän laitteemme, kuten kannettava tietokone ovat tuntemattomia.

Planesrunnerin maailma on siis kiinnostavasti rakenneltu näin aikuisenkin makuun, mutta hahmot tökkivät kovin. Everett on suorastaan täydellinen pikkunero, jolta onnistuu myös toiminta. Onhan hän tietenkin erinomainen ihailun kohde ja esimerkki nuorille miehille ja saattaapa nuoret naisetkin tykästyä älykkääseen ja osaavaan hahmoon, mutta hieman on nyt ympätty Gary-Stuta liikaa yhteen hahmoon mielestäni. Vaikkakin, sinänsä arvostan, että todellinen älykkö nostetaan päähahmoksi, mikä ei ole niin kovin yleistä. Nuorillekaan suunnatussa kirjallisuudessa ei kuitenkaan suinkaan tarvitsisi olla mustavalkoisia hahmoja, vaan heissä saa olla särmää ja ristiriitojakin. Everettin tunnemaailma on painettu niin alas kuin mahdollista, mikä ei ole uskottavaa kun kyseessä on kuitenkin 14-vuotias miehen alku. Eikä Sen ole kummoisempi, joskin myönnettäköön, että hänestä kirjailija on saanut tehtyä hieman hauskemman ja kiinnostavamman. Ja tietenkin Sen on poikkeuksellisen näköinen valtavine valkoisine afroineen ja kalpeine silmineen. Mitä tulee Everettin ulkonäköön, niin hän on puoliksi intialainen, ja kaikesta päätellen se näkyy myös ihonvärissä ja ulkonäössä, mikä puolestaan saa minut jälleen kerran huokaamaan kansikuvalle. Kovin on länsimaisen valkopesty poika kansikuvassa, joka muutenkin on kohtalaisen kamala minun silmissäni. John Picaciolle piiiiitkä miinus tästä tuotoksesta. Hahmojen lisäksi myös tarinan juoni kärsii hieman siitä, että maailmaa rakennellaan. Toisaalta kohtuumittaisessa kirjassa, joka on sarjan aloitus, tämä seikka ei ole liian suuri ongelma. Ian McDonald ei mielestäni onnistu uudessa aluevaltauksessaan keskivertoa paremmin. En todennäköisesti lue Everness-sarjan jatkoja, mutta minulla on vielä useita kirjailijan muita teoksia lukematta ja niihin palaan varmaankin jossain vaiheessa vielä.

Science fiction -haaste

Ian McDonald: The Dervish House

Ian McDonaldin The Dervish House julkaistiin viime vuonna. Koskapa en sitä aloittaessani ollut lukenut kirjailijalta muuta kuin pienoisromaaneissa Hugo-ehdokkaana olleen Vishnu at the Cat Circuksen (arvostelu), en tiennyt tarkalleen mitä kirjalta odottaa.

The Dervish House sijoittuu 2020-luvun lopun Istanbuliin. Aikaan, jolloin Turkki on muutamia vuosia aiemmin liittynyt Euroopan unioniin, mutta on edelleen vahvasti kiinni ei-eurooppalaisissa perinteissään ja uskomuksissaan, lännen ja idän kohtauspaikka. Aikaan, jolloin nanoteknologian kehittämisessä on tulevaisuuden markkinat, talouden kasvu, paikka näyttää muulle Euroopalle, että Turkki ei ole vain menneisyyden suuruus, vaan voi olla sitä myös nyt ja tulevaisuudessa. Tapahtumat käynnistyvät kun itsemurhapommittaja räjäyttää pommin raitiovaunussa, mutta yllättäen vain hän itse kuolee. Tapahtuman vaikutuksia seurataan usean saman dervissitalon vaikutuspiirissä olevan henkilön kautta. Necdet on läsnä raitiovaunussa, kun pommi-isku tapahtuu ja sen seurauksena hän alkaa nähdä islamilaisia pyhiä henkiolentoja. Can on yhdeksänvuotias poika, jolla on vakava sydänsairaus, jonka vuoksi hän ei saa altistua voimakkaille äänille ja joutuu pitämään korvatulppia. Utelias poika näkee BitBots-nanorobottinsa kautta pommi-iskun jälkeen vakoojarobotin tarkkailevan tapahtumaympäristöä ja kiinnostuu asiasta. Hänestä tulee etsiväpoika, joka jakaa löytönsä iäkkään kreikkalaisen professorin Georgioksen kanssa. Georgios on kokenut syrjintää kansalaisuutensa, mutta myös arveluttavan menneisyytensä vuoksi. Ayse on uskonnollisen taiteen kauppias, joka saa asiakkaaltaan tehtäväksi löytää legendaarinen "Mellified Man", hunajaan muumioitu ihminen, jolla uskotaan olevan sairauksia parantava vaikutus. Hänen poikaystävänsä Adnan puuhastelee hämäriä liittyen iranilaiseen maakaasuun, jota ei Eurooppaan huolita. Aysen ja Adananin toimissa on kyseessä suuria rahoja ja kunnianhimoja, joihin linkittyy myös näyttämisenhaluisen Leylan toimet. Leyla asuu dervissitalossa ja pommi-isku muuttaa hänen työnhakusuunnitelmiaan. Hän ryhtyy osalliseksi vastaperustettuun, mutta lupaavan kehitysidean omaavaan nanoteknologia-yritykseen, joutuen samalla tekemisiin perheensä ja menneisyytensä kanssa, joita hän on yrittänyt välttää.

Kuten näköjään aina lukiessani Ian McDonaldin tekstejä tunnun tarvitsevan sanaston, jotta ymmärtäisin paremmin mistä milloinkin on kyse. Jälleen kerran McDonald vei minut maailmaan, jota en tuntenut ennestään kunnolla. Turkki ei ole koskaan erityisemmin ollut ajatuksissani ennen tätä kirjaa ja käytin useita tunteja googlaten tietoja kirjassa vastaantulleista uusista käsitteistä ja asioista. En vain lukenut kirjaa, vaan myös opiskelin sitä. Kokemus oli noin kirjan lukemisen kannalta kohtalaisen työlästä ja hidasta puuhaa, mutta kun maailma alkoi vihdoin avautua, lukukokemuksesta tuli ainutlaatuinen. On pakko kunnioittaa belfastilaista McDonaldia siitä, että hän vie lukijansa todellisiin maailmoihin kuvitteellisissa puitteissa, ja vieläpä maailmoihin, jotka näin valtavirtaeurooppalaisen tai -amerikkalaisen kannalta ovat uusia ja eksoottisia sellaisinaan. Hän on ilmeisesti tehnyt sen ennenkin mm. Brasylilla ja River of Godsilla, joita en valitettavasti vielä ole lukenut, mutta jotka aion kyllä The Dervish Housen innoittamana lukea.

The Dervish Housen tarina keskittyy viiteen terroriteon jälkeiseen päivään, jonka aikana ei tarinassa ainoastaan ihmiskohtalot koe muutoksia, vaan kuvaillaan myös Istanbulia, Turkkia ja sen historiaa sekä perinteitä, uskontoa, poliittisia suhteita, ennakkoluuloja, ja tietenkin taloutta ja nanoteknologian mielikuvituksellisia ja mullistavia sovelluksia. Tunnelma on ajoittain jopa mystinen, ja melkein olin lukiessani tuntevinani basaarien monimuotoiset hajut ja äänet. Kerronta on verkkaista. Henkilöhahmot ovat uskottavia ja saavat ulottuvuutta takaumien kautta. Heti alussa kiinnyin eniten seuraamaan nuoren Canin tarinaa, mutta toisaalta muumiomiehen etsintäkin oli kiehtovaa luettavaa. Jostain syystä alkoi haluttaa hunajaa, vaikka en niin hunajan ystävä olekaan. Kirja jäi loputtuaan vahvana tunnelmana mieleen.

Silti, vaikka pidin kirjasta, niin aloin pakosta miettimään tarinan kestävyyttä. Kivi-paperi-sakset -kirjaa lukiessani (arvostelu) huomasin, että osa tarinasta oli auttamatta vanhentunut. Käykö The Dervish Housen samoin. Kestääkö kirja lukemisen samanlaisella intensiteetillä kirjan tapahtumavuonna 2027 kuin nyt. Onko esim. EU:ta olemassa nykymuodossaan, onko GPS paikannusjärjestelmäterminä vanhentunut, ja kuinka paljon tällaiset seikat vaikuttavat siihen, miten kirjan tunnelman kokee. Tänä päivänä, juuri nyt, The Dervish House on hieno lukukokemus. Kirja sisältää paljon Turkkiin liittyvää nimistöä ja sanoja, sekä historiaa, joiden ymmärtäminen vaatii joko ennalta pohjatietoa tai ahkeraa googlausta. Toisaalta, kaikki eivät ehkä lue kirjaa samalla lailla kuin minä, eikä kaikkia käsitteitä aina tarvitsekaan ymmärtää, jotta lukukokemus olisi siitä huolimatta erinomainen.

Ja nyt kun Hugo-äänestyksen ensimmäinen kierros on ohi, voin kertoa, että äänestin The Dervish Housea yhdeksi ehdokkaaksi. Katsotaan kuinka käy. Samalla äänestin myös kirjan amerikkalaisen painoksen (kuva oik.) kansitaiteilijaa Stephan Martinierea "Best Professional Artist" -kategoriassa.

Ian McDonald: Kivi-paperi-sakset

William Gibsonin jälkihuumassa päätin madaltaa lukemattomien suomennosten pinoani lukemalla myös Ian McDonaldin Kivi-paperi-sakset -kirjan, joka on toistaiseksi ainoa käännetty teos kirjailijalta. Valitettavasti pino ei paljoa alemmas tästä teosta laskeutunut, sillä kirjassa on sivuja sanastoineen vain 140. Alkuperäinen kirja ilmestyi vuonna 1994 ja käännös 1997. Kirjan takansitekstissä sanotaan, että Kivi-paperi-sakset edustaa maagista scifiä, mutta olin löytävinäni siitä cyberpunkin tunnuspiirteitäkin.

Ethan Ring on graafisen viestinnän opiskelija, joka lähtee ystävänsä Masin kanssa pyhiinvaellusmatkalle kiertämään japanilaisia pyhiä temppeleitä löytääkseen sisäisen rauhan menneisyydeltään. Matkan varrella Ethanin tausta keriytyy väläyksinä auki, sisältäen nerokkaiden fraktereiden keksimisen ja niiden väärinkäytön vallanpitäjien käsissä. Ethan yrittää hyvittää tekoja matkallansa, mutta kaikki ei suju hänen suunnitelmiensa mukaisesti.

Kun kirja alkaa kääntäjän kootuilla selityksillä, minun niskakarvani nousevat aina pystyyn. Lopun sanasto olisi ihan hyvin riittänyt varmasti jo 90-luvullakin täydentämään kirjassa annettuja tietoja ja siitäkin olisi voinut surutta jättää pois Elvis Presleyn ja Buddy Hollyn kaltaiset kohdat. Itse asiassa ymmärrän kyllä sanaston merkityksen, sillä jonkinlainen sanasto olisi ollut paikallaan viime vuonna kun luin MacDonaldin Vishnu at the Cat Circus -teosta (arvostelu), vaikka tietoa pystyy tänä päivänä hakemaan internetistäkin. Kivi-paperi-sakset on selvästi aikakautensa teos, vaikka tarina sijoittuukin lähitulevaisuuteen. Siinä viitataan todellisen maailman termeihin, jotka nyt ovat joko historiaa tai arkipäivää, vaikka emme ole vielä päässeet edes kirjan ajankohtaan. Ne eivät tunnu tulevaisuudelta. Japanilainen anime ei ole uusi asia länsimaissa, eikä sanaa enää taivuteta kuten kirjassa tehtiin. Yleensäkin japanilainen maailmankuva on avautunut 2000-luvulla paljon enemmän kuin mitä kirjailija ehkä odotti teostaan kirjoittaessa. Cyberpunk osiot ovat kirjan parasta antia, tosin mitään uutta ja mullistavaa niistä ei löydy.

McDonald keskittyy teoksessaan filosofiseen puoleen kiitettävällä tavalla, mikä puolestaan aiheuttaa hieman epätasapainoa tarinassa. Mukana on annos bioteknologiaa, mitä kirjailija on käyttänyt ilmeisesti jo aiemmissa teoksissaan ja mihin hän on palannut myöhemmissä teoksissaankin. Kivi-paperi-saksissa oikeastaan näkyy ne alkuaskeleet, jotka ovat johtaneet McDonaldin nykytuotantoon. Tyylissä on paljon samanlaista kuin esim. The Dervish Housessa, joskin maailmanluonti ja hahmojen kuvaus on kehittynyt paljon sittemmin.

Kivi-paperi-sakset ei lyhyydestään huolimatta ole ihan välipalaluettava. Kirjassa on syvyyttä, vaikka se paikoin onkin epätasaisesti jakautunut. Olen tyytyväinen, että tulin nyt tutustuneeksi kirjailijan varhaisempaan tuotantoonkin. Ja muuten, Ian McDonald saapuu Tukholmaan Eurocon 2011 -kunniavieraaksi 17.-19.6.2011, jos kiinnostaa tavata kirjailija. Samalla voi moikata vaikka Elizabeth Beariakin.

Ian McDonald: Vishnu at the Cat Circus

Ian McDonaldin pienoisromaani-Hugo-ehdokas Vishnu at the Cat Circus julkaistiin ensimmäisen kerran Cyberabad Days -kokoelmassa (kansikuva).

Tarina sijoittuu lähitulevaisuuden Intiaan, kertojana Vishnu, joka esittelee temppuilevia kissojaan ihmisille. Kissasirkus ei kuitenkaan tarinan nimestä huolimatta ole pääasia, vaan lähinnä tekosyy Vishnulle kertoa se "varsinainen tarina". Vishnu on alusta loppuun saakkaan geneettisesti suunniteltu lapsi, Brahmin. Hänen vanhempansa ruksivat vaihtoehdoista millaisia ominaisuuksia hänelle halusivat (jättivät laulutaidon ruksimatta) ja niinpä Vishnusta tulee huippuälykäs ja pitkäikäinen. Valinnoilla on myös negatiiviset puolensa, sillä siinä missä Vishnun älykkyys ja tietoisuus lisääntyy pikavauhtia, hänen kehonsa vanhentuu puolta hitaammin. Niinpä hän pian onkin aikuinen lapsen kehossa. Vishnulla on kyky nähdä suuret kuviot ja hän ajautuu/suuntaa sen seurauksena mukaan politiikkaan ja moneen muuhunkin.

McDonaldin tarina ei ole pelkästään Vishnun elämänkertaa, vaan sisältää ohessa terävähköä tekstiä tulevaisuuden Intian vesiongelmasta ja (utopistisemmalla tasolla) tekoälystä. McDonald esittelee mielenkiintoisia kahtiajakoja; veljesvihan, geneettisesti muunnellut lapset vs. tavalliset lapset, köyhät vs. rikkaat, miehet/naiset/sukupuolettomat ja kastijako. Tarina on paikoin ahdistavaa luettavaa näennäisestä dokumentoivasta sävystä huolimatta, sillä Vishnun reaktiot siihen mitä hänelle on tehty, miksi hänet on tehty, mitä häneltä odotetaan, mihin maailma on menossa, on kaikkea muuta kuin sopeutuvaa. Hölmöltä tuntuvat kissasirkusosiot eivät kaiken sen keskellä ole kiinnostavia lainkaan, ja ne teki mieli pomppia yli. Onneksi sirkustemppuja nähdään vain harvoin. Hieman harmitti lukiessa, että en tunne tarpeeksi intialaiseen kulttuuriin ja paikkoihin liittyviä sanoja. Siksi lukeminen vaati erityistä keskittymistä. Tämä seikka ei tosin vienyt pois sitä meriittiä, että McDonald on kirjoittanut kiinnostavan tarinan. Kuten monesti, myös näissä pitemmissä kuin lyhyemmissä kirjoituksissakin, ongelmana on kuitenkin lopetus. Monesta tarinasta jää hieman valjuhko tunnelma, kun sitä ei viedä loppuun samalla terävyydellä kuin aloitetaankin. Vishnu at the Cat Circus on kuitenkin täydellä ja ymmärrettävällä syyllä Hugo-ehdokkaana.