sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Villy Sørensen: Ragnarök, jumalten tuho

Useamman kerran olen viimeisen vuoden aikana ollut aikeissa perehtyä muinaisskandinaavisiin Eddan sankari- ja jumaltaruihin, mutta en ole löytänyt sopivanlaista fiilistä. Hankin viime vuonna tanskalaisen Villy Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho -teoksen, jonka lukeminen tuntui nyt sopivalta yhdessä A.S. Byattin vasta suomeksi ilmestyneen saman nimisen kirjan kanssa kevyeksi alkupalaksi. Ehkä pääsen itse Eddaan käsiksi jossain vaiheessa myöhemmin. Ragnarök, jumalten tuho julkaistiin tanskaksi 1982 ja suomeksi 1998.

Olipa kerran maailma, jota jättiläiset sanoivat hallinneensa ennen kuin aasoiksi itseään kutsuvat korkeammat olennot sen heiltä valloittivat. Aasat sanovat luoneensa maailman ja ihmiset palvoivatkin heitä jumalinaan. Aasat asuivat Aasamaassa, keskellä ihmisten asuttamaa Keskimaata. Jättiläiset olivat joutuneet elämään Ulkomaahan, maailmanmeren reunalle, mutta he halusivat lisää tilaa ja lisää maata. Kääpiösepät takoivat jumalille ja ihmisistä koostetulle sotajoukolle aseita ja taisteluissa kuolleet sankarisoturit pääsivät Odinin Valhallaan. Jumalat keskenäänkin olivat eripuraisia ja oikeudenjumalan unet ennustivat maailmanloppua.

Sørensenin uudelleen proosamuotoon kirjoittamat mytologiset tarinat ovat jännittäviä ja mielenkiintoisia, eikä niistä puutu huumoriakaan. Ilmeisesti kirjailija on tulkinnut lähdeteosta, Snorri Sturlusonin 1200-luvun Eddaa uskollisesti, eikä pistänyt omiaan, vaikka Sturlusonin sanotaankin niin tehneen. On vaikea sanoa kuinka moni yksittäinen tarina on sellaisenaan tuttu, sillä maailman mytologioissa ja niistä ammentavissa fantasiatarinoissa on hyvin paljon samoja piirteitä, hahmojen jäljitelmiä ja tapahtumakokonaisuuksia, myös omassa Kalevalassamme. Voi helposti sanoa, että hyvin moni fantasiakirjailija on saanut virikkeitä Eddasta, joko suoraan tai välillisesti, alkaen tietysti J.R.R. Tolkienista.

Ragnarök, jumalten tuho esittelee erinomaisesti jumalat, niin aasat kuin vaanit, ja heidän vahvuutensa ja tehtävänsä. Jumalille on olennaisia myös heille erityisesti valmistetut esineet ja aseet, joista tunnetuimpana Torin Mjölner-vasara. Kuinka monta fantasiatarinaa sisältääkin miekan tai muun aseen, joka on tarkoitettu vain yhdelle omistajalleen ja tämän kädessä sillä on erikoisvoimia. Kuningas Arthurin Excalibur saattaa olla vielä varhaisemmalta ajalta kuin Eddan tarut, ja mytologiaan perehtyneet löytävät varmasti viimeisten vuosikymmenien inspiraatioiksi muitakin lähteitä, mutta Sørensenin teosta lukiessa tulee väistämättä mieleen perusasetelmat.

Kirjan lukuisista hahmoista mielenkiintoisimmaksi nousee Loki, ärsyttävä, viekas, ovela hahmonvaihtaja, jättiläinen ujuttautuneena jumalien joukkoon. Loki on varmasti yksi kiehtovimmista hahmoista mytologiassa, sen verran moninaiset hänen tuhoavat kujeensa ovat, eikä huumoriakaan puutu. Loki on siinä mielessä myös kiehtova, että hän on paitsi isä, myös äiti. Odin itsessään on myös huikea hahmo, joka ei ihan tuntunut saavan oikeutta tämän kirjan kerronnan kautta. Odinista kyllä kerrotaan paljon, mutta koska Sørensenin tyyli on selostava, Odinin loistelias voima jää himmeäksi. Ragnarökistä ei voi olla huomaamatta myös raamatullisia piirteitä, mm. käärmettä ja jumalille tarkoitettuja ikuisen terveyden ja nuoruuden antavia omenia. Tähän piirteeseen myös A.S. Byatt kiinnittää huomiota omassa Ragnarökissään, josta kirjoitan oman arvostelun myöhemmin alkavalla viikolla.

Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho on skandinaavisten tarujen lyhyt oppimäärä, jonka kautta pääsee hyvin kärryille mistä on kyse kun puhutaan Ragnarökistä ja miten siihen päädyttiin. Hahmojen kuvaukset ovat pääpiirteissään ok ja Sørensen on selkeästi pyrkinyt pidättäytymään ylimääräisestä värittämisestä. Jotain vaikuttavuutta jää kuitenkin puuttumaan. Kirjassa on mukana kuvitusta, joka on paikoin jopa hauskaa katsottavaa, vaikka ei kohtaakaan tarinoista syntyvien mielikuvieni kanssa.

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Reeta Aarnio: Tuulien taikuri

Reeta Aarnio neljäs Liinan, Sirin, Eetun ja Violan seikkailuista kertova kirja, Tuulien taikuri on vihdoin ilmestynyt. Nimensä mukaisesti on kyse Liinan ilmaan liittyvän elementin kirjasta. Sarjassa aiemmin ovat ilmestyneet Maan kätkemät (2008), jossa tutustutaan päähenkilöihin ja Veden vanki (2009), jossa Viola liittyy seurueeseen (arvostelut). Kolmas kirja eli Virvatulen vartijat (arvostelu) ilmestyi vuonna 2010. Tuulien taikuri on saatavana niin paperikirjana kuin ekirjanakin.

Kuunangalle saapuu kuntakonsultti Maija Karma, jonka tehtävänä on auttaa kuntia pistämään taloutensa kuntoon. Vaan tuonenmarjakaulakorua kaulassaan kantavalla Maijallapa ei olekaan ihan puhtaat jauhot pussissa, vaan hänellä on henkilökohtaisia suunnitelmia paikkakunnalle ja etenkin muutamille sen asukkaille. Liinan äidin synnytys käynnistyy ennen aikojaan ja vauva on vaarassa, mikä tuottaa Liinalle huolia kaksinkerroin. Ystäviensä kanssa Liinan täytyy ylittää jopa tuonelan raja ja turvautua sieluneläimiinsä saadakseen Maija Karman aikeet pysäytetyksi.

Tuulien taikuri jatkaa sarjaa tutulla linjalla. Tällä kertaa uutena asiana lapset oppivat tuntemaan alisen maailman ja voimaeläimensä. Yhteiskunnallisena teemana taustalla on kuntien talous, jota ei varsinaisesti käsitellä, mutta siihen liittyviä ja uutisissakin käsiteltyjä seikkoja vilahtaa taustalla. Puhutaan muun muassa sivukoulujen lakkauttamisesta ja julkisen liikenteen vähentämisestä. Toinen voimakas teema on koulukiusaaminen ja sen seuraukset pahimmassa tapauksessa. Haitallisia tekoja ei puolustella, mutta kiusattua kohtaan osoitetaan myötätuntoa. Armeliaisuutta jaetaan sellaista kohtaan, joka ei valitettavasti ole saanut ajoissa apua selvitäkseen traumoistaan. En tiedä onko Aarnion fiktiivinen ratkaisu ollenkaan hyvä tarinan tapauksessa, mutta sen saa kukanenkin lukija itse päättää.

Henkilöhahmoihin ei ole ilmaantunut uutta edelliseen kirjaan verrattuna ja hieman harmitti, että Liinan luotettavuuden ja osaavuuden korostamista ei käsitellä kriittisemmin. Ilmanhenki Suhu on hauska uusi tuttavuus, enkä panisi pahakseni, jos sellainen luonnonilmiö olisi oikeastikin olemassa. Tuulien taikuri on tasaisesti samaa laatua tyylillisesti kuin aiemmatkin kirjat, ja yhä edelleen siitä löytyy voimakkaasti viitteitä Harry Potteriin. Se on tässä vaiheessa suuri miinus, vaikka tarina toimiikin sinänsä ihan mukavasti. Jos en olisi lukenut pottereita, niin pitäisin sarjasta varmaankin enemmän. Joskus yhtäläisyydet vaivaannuttavat vain liikaa. Hämmästyttää, ettei ne häiritse kirjailijaa itseään.

Tuulien taikuri ilmeisesti päättää tämän sarjan, mutta Aarniolta on tulossa uutta materiaalia jo muutamien kuukausien kuluessa ja tällä kertaa science fictioniksi luokiteltua tulevaisuuskuvausta kirjassa Hän joka ei pelkää.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Adrian Barnes: Nod

Joskus kirjat tupsahtavat luettavaksi ohi kaikkien lukujonojen ja näin kävi Adrian Barnesin Nodille, joka on tämän vuoden Arthur C. Clarke -palkintoehdokkaana. Hugo-ehdokaspettymyksen jälkeen, alkoi ACCA-lyhytlistalta kummasti houkuttelemaan esikoiskirjailijoiden uudet äänet. Nod veti puoleensa erityisesti sen vuoksi, että lapsesta asti unihäiriöstä kärsineenä nukkumiseen/unettomuuteen liittyvät asiat ovat enemmän kuin tuttuja.

Eräänä aamuna Paulin vaimo valittaa, ettei ole nukkunut silmällistäkään edellisenä yönä. Etymologiasta kiinnostunut ja kirjaa kirjoittava Paul ei kiinnitä asiaan kummemmin huomiota. Kun iltapäivällä selviää, että suurin osa maapallon ihmisistä on valvonut Tanyan lailla, ja seuraavina öinäkään ei uni saavuta ihmisten enemmistöä, alkaa maailma muuttua. Ennusteet kertovat, että kuusi yötä ilman unta aiheuttaa psykoosin ja neljä viikkoa kuoleman. Joukko unettomia alkaa kutsua itseään pian heränneiksi, joilla on jokin tarkoitus ja Paulin kirjoittama kirja Nodista nousee pian yllättävään merkitykseen. Nukkuvat ryhtyvät salaamaan tai rajoittamaan nukkumistaan, koska se tuntuu uhkaavalta valvojien mielestä. Edessä on painajaismaisia viikkoja.

Nod on ahdistava kirja. Se kannattaa lukea silloin kun ei erityisesti tarvitse elämäänsä nostetta ja toivoa kirjojen kautta. Vaikka kirja sisältääkin joitain tilanteisiin liittyviä epämiellyttäviä kohtauksia, Barnes ei äidy mässäilemään raakuuksilla. Niitä kuitenkin tapahtuu. Pääosin kirja on kuitenkin harmaa, tarkkaileva, selittämätön. Paul ihmettelee omaa osuuttaan ja hieman ihmettelevä olo jää lukijallekin kirjan päätyttyä. Eniten odotin kuinka kirjailija pystyy kuvaamaan unettomien maailman. Olen itse enimmillään ollut täysin uneton reilun kolme päivää ja parin tunnin yöunilla yhtämittaisesti useita viikkoja ennen pidempää unijaksoa. Tiedän mitä tapahtuu kun aivot ja keho alkaa pettää unen puutteesta. Osan tuntemistani reaktioista Barnes kuvaa hyvin osuvasti, esimerkiksi mekaanisen tekemisen, jonka jonkun toisen on melkeinpä lopetettava, kun omat aivot ei käskyä anna. Myös epätoivo on läsnä, tosin ei siinä muodossa kuin olen sen itse kokenut. Se sijaan ihmettelen miten pitkään tarinan unettomat pystyvät antamaan järkeviäkin vastauksia tai tekemään suunnitelmia. Minulta ei onnistuisi.

Nod on apokalyptinen kirja, voi vain kuvitella miten yhteiskunta selviäisi, jos suurin osa sen väestöstä olisi uhan alla kuolla kuukaudessa, ilman mitään äkillistä ulkopuolista katastrofia. Nod on kuvainnollisesti katsottuna myös mentaalinen dystopia, siinä on raamatullisia viitteitä, vaikka kirja ei ole uskonnollinen. Psykoosit hallitsevat niitäkin, jotka pystyvät nukkumaan. Nod ei valaise tulevaisuutta liialla toiveikkuudella, mutta jättää kuitenkin mahdollisuuksia auki, mistä tulee mieleen Margaret Atwoodin dystopioiden tyyli. Aivan kuin osa tarinasta jäisi kertomasta, rinnakkainen tai jatko.

Nod ei ole täydellinen kirja, sillä Paul hahmona tuntuu välillä tarpeettoman laimealta, eikä muiden näkökulmaa nähdä. Loppukin viehättää tai sitten ei. En ole varma. Tarina kuitenkin vetää puoleensa viimeiselle sivulle saakka. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Mira Grant: San Diego 2014: The Last Stand of the California Browncoats

Lisää zombeja ja lisää Hugo-ehdokkaita. Mira Grantin Newsflesh-sarjan maailmaan sijoittuva San Diego 2014: The Last Stand of the California Browncoats (2012) on tämän vuoden pienoisromaani-kategorian ehdokkaita. Varsinaisen sarjan viimeinen osa, Blackout, on myös ehdolla romaaneissa, mutta koska en pitänyt sarjan aiemmasta 2. osasta, päätin etten kiduta itseäni lukemalla kolmatta kirjaa. San Diego 2014 on pituudeltaan reilun 100 ekirjasivun pituinen ja viihdyin sarjaan liittyvän aiemman pienoisromaanin Countdownin (arvostelu) parissa, joten uskoin selviäväni tästäkin lyhyehköstä lukukokemuksesta.

Vuonna 2014 San Diegossa pidetään perinteinen Comic Con -tapahtuma, joka kerää yli satatuhatta kävijää. Sarjakuvien, tv-sarjojen, elokuvien ja kirjojen eri fandomit ovat hyvin edustettuina ja paikalta voi löytää faneja pukeutuneena niin Star Trek -hahmoiksi kuin vampyyreiksi ja zombeiksikin. Tällä kertaa tapahtuman alkuvaiheet eivät kuitenkaan etene kuten on suunniteltu, kun vielä laajemmalti tuntematon Kellis-Amberlee -virus pääsee tekemään tuhojaan ja ihmiset muuttuvat zombeiksi tartuttaen toisia puremalla. Suljetussa tilassa tilanne on pian katastrofaalinen. Paikalla on myös kalifornialainen Firefly-tv-sarjan faniryhmä nimeltä Browncoats, jonka eloonjäämistaistelua seurataan takaumina, kun 30 vuotta myöhemmin Mahir Gowda haastattelee ryhmään kuuluneelta Lorelai Tuttilta muistikuvia tapahtumista.

Ei ole mikään ihme, että San Diego 2014 on Hugo-ehdokkaana, sillä sen verran paljon tarinassa on fandom-kosiskelua. Suosittuun coniin sijoitettu, Firefly, Star Trek, Buffy ja Doctor Who -maininnoilla ja pienillä sutkautuksilla höystetty ja tunteellisella dokumentaarisella otteella kehystetty kirjoitus uppoaa melkoisen varmasti kohtalaisen kokoiseen lukijajoukkoon. Olen Trekiä lukuun ottamatta kyseisten sarjojen fani, mutta Grantin tarina ei silti uponnut. Lorelain haastatteluosuus tuntui ylisentimentaaliselta. En tiedä mikä mättää, kun en löydä Grantin kirjoituksista aitoa uskottavuutta tunnepuolelta. Kovasti kirjailija tuntuu yrittävän tässäkin tarinassa, kuten varsinaisen sarjan kirjoissakin, mutta lopputulokseksi jää päälleliimatun tuntu. Teknisesti suru ja menetys on läsnä, mutta tunteiden sielu puuttuu. Kaiken lisäksi näinkin lyhyt tarina tuntuu hieman venytetyltä.

Mira Grantille on annettava pisteitä siitä, että hän osaa kirjoittaa selkeää ja helppolukuista tekstiä. Tyylillisesti se tuntuu hieman samalta kuin viihdyttävää tv-saippuaa katsoisi. Tarinan useista näkökulmahahmoista mielenkiintoisin on sokea brittiläinen journalisti koiransa kanssa, jonka kohdalla oikeasti jäin pohtimaan miltä tuntuisi olla jumissa jossain sokeana ja kokea zombien tyylinen uhka. Kohta oli painajaismainen. Grantin tavaramerkkinä tuntuu olevan ns. arjen sankarien esittäminen ja vaikka tunnepuoli onkin ongelmallinen, hän onnistuu San Diego 2014:ssa esittämään tavalliset ihmiset oikeassa valossa. He eivät ole supertaistelijoita. Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että tässä tarinassa juotiin pääasiassa teetä cola-juoman sijaan, vaikka toki virvokekin sai pari mainintaa.

San Diego 2014: The Last Stand of the California Browncoats on viihdyttävä tarina, joka täydentää Mira Grantin zombie-sarjaa. Se on mielestäni kuitenkin selkeästi heikompi kuin kirjailijan oma viime vuoden Hugo-ehdokas, Countdown, eikä pärjää vertailussa tänä vuonna Brandon Sandersonin The Emperor’s Soulille (arvostelu).

torstai 18. huhtikuuta 2013

Max Brooks: Sukupolvi Z: Zombisodan aikakirjat

Max Brooksin Sukupolvi Z: Zombisodan aikakirjat (World War Z: An Oral History of the Zombie War, 2006) ilmestyi pari vuotta sitten suomeksi. Minun lukulistalleni se päätyi tulevan elokuvan vuoksi. Halusin jälleen lukea ensin kirjan, ennen kesällä ensi-iltansa saavan elokuvan katsomista. Nyt kun olen lukenut kirjan ja vertaan sitä pariin ilmestyneeseen traileriin, odotan erilaista katselukokemusta kuin mitä zombit oli lukukokemuksena.

Kirja koostuu lukuisista kaksitoista vuotta zombisodan päättymisen jälkeen raporttia varten kootuista haastatteluista, jotka valottavat kukin omalta kohdaltaan, miten ja miksi maailmanlaajuinen zombiepidemia pääsi valloilleen. Haastatteluista paljastuu niin taloudelliset keinottelut kuin poliittiset ja hallinnolliset ratkaisutkin ennen kuin epidemia iski täysillä päälle ja vielä sen aikanakin. Ennen kaikkea selviytymistarinat kertovat inhimillisistä ihmiskohtaloista ja ihmiskunnan epätoivoisesta ja -tietoisesta taistelusta uudentyyppistä vihollista vastaan tilanteessa, missä piti tehdä omatoimisia ratkaisuja, kun kriisinhallintaoperaatiot epäonnistuivat.

Sukupolvi Z alkaa kiinnostavasti, kun kuvataan zombiepidemian alkua Kiinan maaseudulla ja sen leviämisen alkuaikoja, jolloin tartunnalta pakenevat ihmiset levittäytyvät pitkin Aasiaa ja ilmateitse myös länteen vieden joko tietoisesti tai tiedostamattaan taudin mukanaan. Alkuosan haastatteluissa on jännitystä ja Brooks onnistuu realistisella otteella kertomaan ihmisluonteen sellaisista piirteistäkin, jotka voi kuvitella todellisiksi tällaisissa tapauksissa. Eikä oikeastaan tarvitse edes kuvitella, vaan ne on monissa yhteyksissä todennettu. Ihmiskuvaukset ovat onnistuneimmillaan, kun niistä erottaa epätoivoa ja aitoa auttamisen halua. Kun tietoa ei ole tai sitä salataan, ja valtiot yrittävät yksinään torjua pandemiaa, niin tehdään vääriä ratkaisuja. Sitten astuu kuvioihin laajamittaisesti aseet, joita ja joiden käyttöä kirjailija kuvaa teknisellä ja amerikkalaishenkisellä otteella.

Vaikka haastatellut edustavatkin useita kansalaisuuksia ja etnisiä sekä sosiaalisia ihmisryhmiä, niin silti kirjan näkemykset ja tyyli ovat amerikkalaisia. Brooks epäonnistuu tyylillisesti globaalin tunnun luomisessa, vaikka kirjassa esiintyy useita maita ja paikkoja. Esimerkiksi Suomen Vaalajärvi on kirjassa triviaali, sillä ei ole merkitystä tarinan kannalta. Tietääkö joku miksi yleensäkin Vaalajärvi? Lisäksi tarina tuntuu polarisoituvan kapitalistiset/sosialistiset maat -tyyppiselle akselille, joka ilmeisesti amerikkalaiselle on helpompi käsittää maailmanlaajuisena ilmiönä. Tällaisen jaon havaitseminen tuppasi häiritsemään. Mielenkiintoista on huomata, että tarinassa zombisodalla on maailmanlaajuisia yhteiskunnallisia, ympäristöllisiä ja uskonnollisia vaikutuksia, eikä valtiot ole enää samoja kuin ennen kymmenvuotista sotaa.

Raporttimainen ja dokumentaarinen tyyli onnistuu kerrontatapana ja kertojat erottuvat toisistaan riittävän hyvin. Tosin en kokenut yhdenkään haastateltavan olevan erityisen merkittävä alkua lukuunottamatta. Haastattelutyyliin tuntuu pääsevän helposti mukaan myös epätasaisuutta. Jotkut osiot ovat armottoman tylsiä, kun jotkut vetävät mukaansa lähinnä inhimillisyydellään.

Täytyy todeta, että viime vuonna lukemani Daniel H. Wilsonin Robopocalypse (arvostelu) ammentaa todellakin reilusti Max Brooksin kirjasta, vain zombit on korvattu roboteilla. Wilson ei kuitenkaan pääse lähellekään Brooksin luomaa jännitettä. Brooksin kirjassa on pelottavia ja ajatuksia herättäviä hetkiä. Johtuen kuitenkin epätasaisuudesta ja amerikkalaistyylin korostumisesta, Sukupolvi Z ei jaksanut innostaa läpi kirjan. Se ei päässyt nousemaan erinomaiseksi lukukokemukseksi potentiaalisuudestaan huolimatta. On tämä lukemistani zombikirjoista kuitenkin paras.

Alla tulevan Brad Pittin tähdittämän leffan kakkostraileri. IMDb antaa Suomen ensi-illaksi heinäkuun 19. päivän. Elämää ja aspartaamia blogista vaikkapa voi katsoa sen ensimmäisen trailerin ja toisen mielipiteen eekoo-kirjasta. Artsi mainitseekin kuka on Max Brooksin isä, mutta minä kerron vielä, että äitikin on tunnettu, nimittäin upea Anne Bancroft.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Loppuvuoden 2013 tulevia genrekirjoja (päivitetty 13.9.)

Jälleen on aika kääntää katse tulevaan ja vilkaista mitä loppuvuoden 2013 (touko-joulukuu) tulevia käännös- ja englanninkielisiä genrekirjoja ilmestyy. Valikoin tietenkin itseäni kiinnostavat opukset, toivottavasti niistä löytyy mieleistä odotettavaa muillekin. Päivittelen tätä kirjoitusta kuukausien aikana kansikuvilla ja mahdollisilla lisätiedoilla.

Heti toukokuun alkupuolella pitäisi ilmestyä Liz Williamsin Rikosetsivä Chen -sarjan kakkososa, Demonien taivas. Kääntäjä on vaihtunut ykkösestä, saa nähdä vaikuttaako se suomennoksen tuntuun. Aavekauppiaan tytär ilmestyi ekirjana, joten eiköhän Demonien taivaskin. Päivitys: Demonien taivas ei toistaiseksi ole ilmestymässä ekirjana. Justina Robsonia käsittelinkin jo edellisessä tulevien kirjojen katsauksessa hieman pidemmälti. Aitoa peliä ilmestyy toukokuussa, mutta ei valitettavasti ekirjana. Kesäkuussa pitäisi tulla luettavaksi myös Peter Wattsin Sokeanäkö. Watts on tavattavissa Finnconissa 5.-7.7. Andrzej Sapkowskin Noituri-sarja täydentyy heinäkuun alkupuolella Halveksunnan ajalla.


  


Ensi viikolla englanniksi ilmestyvä Lauren Beukesin hyytävän pelottavaksi kuvattu The Shining Girls on luvassa suomeksi jo niinkin pian kuin elokuun puolivälissä. Suomennoksen nimi on Säkenöivät tytöt. Hienoa, että eteläafrikkalainen kirjailija on päässyt suomennettavien listalle. Olisi mukavaa, jos hänen Arthur C. Clarke -palkittu Zoo Citykin (arvostelu) käännettäisiin. Aldous Huxleylta on tulossa syyskuussa 60-luvulla kirjoitetun Island-kirjan käännös, Saari. Siihen pitänee tutustua, samoin kuin yhä lukemattomien listallani roikkuva Uljas uusi maailma. Maagista realismia tarjoava kiinalaisen Mo Yanin teos Seitsemän elämääni vaikuttaa sen verran kiinnostavalta, että jossain vaiheessa sekin päätyy varmaankin luettavaksi. M. John Harrisonin Empty Space oli ehdolla BSFA-palkintoon ja lokakuussa tammikuussa kirjan pitäisi ilmestyä suomeksikin. Olen lukenut kirjailijalta aiemmin vain Nova Swingin (arvostelu), muitakin on lukujonossa. Ei varmaa tietoa ilmestyykö näistä neljästä jokin ekirjana, toivottavasti. Lisäys: Seitsemän elämääni ilmestyy myös ekirjana. Kirjavalta on saatu signaalia, että tänä vuonna olisi tulossa ulos Joe Abercrombien Ennen hirttämistä  (kesällä) ja George R.R. Martinin Lohikäärmetanssi kahdessa osassa syksyllä jossain vaiheessa.

Lisätty: Kesäkuussa ilmestyy toisen Finnconin kunniavieraan Aliette de Bodardin kokoelma Perhonen ja jaguaari - tarinoita Xuyasta. Kirja sisältää kuusi novellikäännöstä.

  


Lisätty: Lokakuussa ilmestyy suomeksi Hugh Howeyn suositun Silo-sarjan ensimmäinen osa nimellä Siilo (Wool). Tulokkaan sivumäärästä päätellen ilmeisesti kaikki 5 osaa julkaistaan yhtenä niteenä ensi syksynä. Alunperin omakustanteena ilmestyneet ekirjat luin kahdessa erässä 1-3 (arvostelu) ja 4-5 (arvostelu), ja pidän teoksia varsin suositeltavana dystopiana.


Lisätty: Michael Moorcockin Ilmojen sotaherra saa jatkoa syksyllä sarjan kakkososasta Leviatan maan päällä. Gene Wolfen Sovinnontekijän kynsi, jatko hienolle Kiduttajan varjolle, olisi näillä näkymin sittenkin ilmestymässä tänä vuonna, ihan joulukuun loppupäivinä. Saa nähdä tuleeko.

Odotettavien ulkomaisten kirjojen joukossa ensimmäisenä on kesäkuussa ilmestyvä Christopher Priestin The Adjacent. Connie Willisiä on luvassa lyhyessä muodossa, kun heinäkuussa julkaistaan novellikokoelma The Best of Connie Willis. Elokuulle ajoittuvat Margaret Atwoodin MaddAddam, jota useampi odottaa varmasti innolla, ja ehkä jotkut innostuvat lisäkseni myös Jonathan Stroudin uudesta Lockwood & Co. -nuortensarjastakin, jonka ensimmäinen kirja on nimeltään The Screaming Staircase. Ainakin filmiväki on kiinnostunut, sillä leffaoptio sarjaan on jo hankittu.

  

Kim Stanley Robinsonin lukeminen on jäänyt minulta toistaiseksi väliin, mutta paleofiktioita ei kovin paljon ilmesty, joten Shaman päätynee lukulistalleni puhtaasti juonikuvauksen perusteella. Scott Lynch on nyt ihan oikeasti saanut The Republic of Thievesin valmiiksi ja se ilmestyy ihan oikeasti lokakuussa. Ja sitä odotetaan paljon. Lokakuussa ilmestyy myös Lavie Tidharin The Violent Century, joka kuitenkin taitaa jäädä vähän jalkoihin marraskuussa tulevalle Martin/García/Antonsson -kolmikon The World of Ice and Fire -opukselle. Ensyklopediateos on aivan ehdoton Tulen ja jään laulu -sarjan faneille. Päivitys: The World of Ice and Fire on siirtynyt 2014 puolelle. Martinin ja Gardner Dozoisin toimittama Dangerous Women ilmestyy joulukuussa 2013. Antologia sisältää Tulen ja jään laulu -sarjan historiaan liittyvän pienoisromaanin.

  



Lokakuusta jäänee odottelemaan lukuvuoroaan myös Nnedi Okoraforin novellikokoelma Kabu-Kabukin. Joulukuussa on odotettavissa vuoden toinen Ian Tregillisin uutuus, Something More Than Night. Ellei sitä pullauteta seuraavan vuoden puolelle jostain syystä. Jännittävää nähdä mitä kirjailija on saanut aikaiseksi Milkweed Triptych -trilogian jälkeen. Kuten aina, tulevien joukkoon mahtuu aina yllättäen kiinnostusta herättäviä teoksia, mutta kyllä näillä mainituilla saa jo loppuvuoden lukukalenteria reippaasti täytettyä.

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Nancy Kress: After the Fall, Before the Fall, During the Fall

Nancy Kressin After the Fall, Before the Fall, During the Fall on tämän vuoden Hugo-ehdokkaana pienoisromaani-kategoriassa, mikä ei ole yllätys. Kirjailija on 90-luvun alusta saakka ollut ehdolla melkoisen monta kertaa ja kirjoitustensa pituudesta riippumatta. Jokunen voittokin on suotu.

After the Fall, Before the Fall, During the Fallissa tarina ajoittuu kolmeen eri vuoteen, jotka otsikko sitoo tiettyyn tapahtumaan. Vuonna 2035 ihmiskunnan rippeet, alle 30 ihmistä, on lukittuna suojarakennukseen Tesslieksi kutsuttujen olentojen toimesta. Kukaan ei tunnu tietävän keitä nämä Tessliet ovat, mutta jotain tekemistä heillä on joka tapauksessa Maata kohdanneen tuhon kanssa. Selviytyjien ainoa portti ulkomaailmaan on portaali, jonka kautta he hyppäävät ajassa taaksepäin, tehtävänään napata mukaansa menneisyydestä pieniä lapsia turvaamaan tulevaisuutta. Matemaatikko Julie Kahn työskentelee vuonna 2013 FBI:lle selvittääkseen selittämättömät lasten kidnappaukset. Vuonna 2014 Julie ja yksi selviytyjien kuudesta jälkikasvusta, 15-vuotias Pete kohtaavat.

After the Fall, Before the Fall, During the Fall tuntuu yllättävän tutulta. Ekokatastrofit ovat suosittua kamaa science fictionissa, ja tässä tapauksessa muistui mieleen muun muassa John Christopherin Nälkäkuoleman (arvostelu) tuhoutuvat kasvilajit. Vaan Kress kylläkin kasvituhojen lisäksi pamauttaa ihan kunnolla katastrofileffojen tyyliin maanjäristyksiä ja hyökyaaltoja, ettei vaan jää epäselväksi tuhon vakavuus.

Kolmessa eri ajassa tapahtuva kerrontatyyli onnistuu luomaan tarinaan jännitettä ja pitkälti sen vuoksi se on mielenkiintoista luettavaa. Alussa Shell-rakennelmaan suljetut hahmot kiinnostavat ja suljetun yhteisön kuvauksessa on potentiaalia. Hahmot ovat inhimillisen uskottavia, mutta eivät juurikaan pidettäviä ja loppua kohti menettävät hieman uskottavuuttaan. Rakenne ja hahmot ovat tarinassa kutakuinkin siis ok, mutta juoni on niin köykäinen, että ihan harmittaa. Kress on jättänyt yhden olennaisen osa-alueen selittämättä ihan tarkoituksella, mutta minulle se lukijana ei toiminut, eikä linkittynyt tarpeeksi uskottavasti ja tukevasti kirjailijan loppuratkaisuun. Toki mielikuvitus täyttää aukkoja, mutta mielikuvituksen ei pitäisi joutua korjaamaan tarinan puutteita. Kaikenlisäksi kirjailija intoutuu lähes saarnaamaan ihmisten syyllisyydestä tavalla, mikä tökkää ainakin minua silmään. Vähempi painotus olisi riittänyt.

En ole tutustunut paljoa Kressin tuotantoon, mutta aiemmin lukemani teokset ovat kyllä olleet tätä parempia. After the Fall, Before the Fall, During the Fall ei ole huono tarina, kyllä se viihdyttää, mutta mielestäni se ei ole riittävän hyvä ansaitsemaan Hugo-voittoa.

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Kij Johnson: At the Mouth of the River of Bees

Kij Johnson on tullut tutuksi muutamaan otteeseen Hugo-ehdokaslukemisten yhteydessä ja nimenomaan lyhytmuotoisten tarinoiden kertoja, vaikka kirjailijalla taitaa olla kontollaan myös jokunen romaanipituinen teoskin. Viime vuonna julkaistu At the Mouth of the River of Bees -kokoelma sisältää 18 Johnsonin viimeisen vuosikymmenen aikana kirjoittamaa tarinaa, joista suurin osa on minulle ennen lukemattomia. The Bitey Cat on kokoelman ainoa ennen julkaisematon novelli.
  • 26 Monkeys, Also the Abyss
  • The Horse Raiders
  • Names for Water
  • The Bitey Cat
  • Fox Magic
  • Dia Chjerman’s Tale
  • My Wife Reincarnated as a Solitaire
  • Schrödinger’s Cathouse
  • Chenting, in the Land of the Dead
  • The Empress Jingu Fishes
  • At the Mouth of the River of Bees
  • Story Kit
  • Wolf Trapping
  • Ponies (arvostelu)
  • The Cat Who Walked a Thousand Miles
  • Spar (arvostelu)
  • The Man Who Bridged the Mist (arvostelu)
  • The Evolution of Trickster Stories Among the Dogs of North Park After the Change
Johnsonin At the Mouth of the River of Bees on jo toinen lukemani upea kokoelma tälle vuodelle. Samoin kuin Karin Tidbeckin Jagannathissa (arvostelu), siinä näkyy kirjailijan vahva persoonallisuus, tyyli ja monipuolisuus. Tidbeckin tarinoita värittää skandinaavisuus, Johnsonin novelleissa on mukana itämaisuutta japanilaisesta ja kiinalaisesta taruperinteestä. Hän kirjoittaa myös runsaasti eläintarinoita, yksitoista kokoelman kahdeksastatoista tarinasta sisältää eläimiä ja lisäksi esimerkikisi The Man Who Bridged the Mistissä, jossa tuntemattomat otukset pysyttelevät näkymättömissä, ne vaikuttavat joka tapauksessa ihmiselämien kulkuun. Johnsonin eläimissä on aina mukana jokin erikoinen juonne, niissä on taikaa ja outoutta, mikä johdattaa niiden kanssa tekemisissä olevan ihmisen odottamattomaan suuntaan. Johnsonin eläimet kommunikoivat ihmisten kanssa, mutta ne eivät ole kuten satujen puhuvat eläinhahmot, parodiat ihmisluonteesta, vaikka niissä ihmisten heijastumia onkin. Eläinten kautta Johnson saa esille myös ihmishahmoista lisää piirteitä.

26 Monkeys, Also the Abyss -tarinassa nainen ostaa katoavia apinoita sisältävän taikatemppunäytöksen, jonka salaisuus kiehtoo häntä itseäänkin katsojien tavoin. The Horse Riders sijoittuu toiselle planeetalle ja toiseen kulttuuriin, jossa asukkaat pakottavat ulkopuoliset avukseen hevoslajin säilymisen turvaamiseksi. Names for Waterissa opiskelija saa tuntemattoman oudon puhelinsoiton, josta kuuluu vain veden ääntä. The Bitey Cat on koskettava tarina kolmivuotiaasta tytöstä ja tämän purevasta kissasta vanhempien eron keskellä. Vaikka The Bitey Cat ei ole kauhutarina, siinä on samanlainen tuntu kuin The Ponies-tarinassa, herkkyyttä ja raakuutta lapsen maailmassa, mikä koskettaa henkilökohtaisesti.

Fox Magic on lyyrinen tarina ketusta joka rakastuu ihmiseen ja lumoaa tämän uskomaan maailmaansa, samalla kun alkaa unohtaa itsensä. Dia Chjerman’s Tale on nimensä mukaisesti tarina naisesta, tämän kotiplaneetasta ja vaikutuksesta tuleviin avaruusaluksessa asuviin sukupolviin. My Wife Being Reincarnated as a Solitaire -tarinan koko nimi on My Wife Being Reincarnated as a Solitaire - Exposition on the flaws in my spouse’s character – The nature of the bird – The possible causes – Her final disposition. Vanhahtavalla kirjoitustyylillä ja väliotsikoilla kerrottu humoristinen tarina miehestä, jonka vaimo muuttuu linnuksi.

Schrödinger’s Cathouse kertoo Schrödingerin kissa -teoriaa hyödyntäen tarinan miehestä, joka on saanut nimettömän paketin ja avaa sen automatkalla kotiin. Chenting, in the Land of the Dead on ovela tarina miehestä kuoleman jälkeen, odottamassa rakastettuaan saapuvaksi kutsusta samaan paikkaan. The Empress Jingu Fishesissä kerrotaan Jingun elämäntarina Kiinan ja Japanin välisen konfliktin aikakaudella tämän kalastaessa. At the Mouth of the River of Beesissa nainen on matkalla syrjäseudulle ikääntyvän koiransa kanssa seuraten oudosti vetoavaa mehiläisten muodostelmaa, joka muistuttaa virtaavaa jokea. Joki kutsuu vain joitain ihmisiä.

Wolf Trappingissa susia tarkkaileva Richard kohtaa erikoisen Adelen, joka väittää päässeensä kontaktiin villieläinten kanssa, mikä epäilyttää Richardia. The Cat Who Walked a Thousand Miles kertoo kissasta, joka vaeltaa läpi Japanin etsimässä kotia. The Evolution of Trickster Tales Among the Dogs of North Park After the Changessa koirille ilmaantuu kyky puhua ja sekös aiheuttaa monenlaisia reaktioita ihmisissä. Eivätkö koirat olekaan ihmisen parhaita ystäviä?

Johnson kokeilee useita eri kerrontatyylejä, esimerkiksi siirtymällä ajallisesti nykyhetkestä menneisyyteen ja  tulevaisuuteen tai tarinan sisältä tarinan kirjoittajaan. Jotkut tarinat vaativat kunnon keskittymistä, että ne avautuvat. Kaikki kokeilut eivät ole yhtä onnistuneita, esimerkiksi Story Kit ei kiehdo minua samalla tavalla sisällöllisesti kuin muut, se tuntuu sekavalta. Toisaalta se voi antaa enemmän sellaiselle, joka itse kirjoittaa tarinoita. Johnsonin tyylien laajuus tekee kuitenkin todellisen vaikutuksen ja juuri lyhyissä tarinoissa kirjailijan lahjakkuuden voi havaita. Lähes kaikki tarinat ovat myös onnistuneita kokonaisuuksia, iskeviä ja koskettavia, alusta loppuun saakka, oli sitten kyse todella lyhyistä tarinoista, kuten Ponies tai sitten pienoisromaanimittaisista kuten The Man Who Bridged the Mist.

Vaikka Sparia ja Story Kitia lukuun ottamatta pidän kaikista tarinoista, on pakko nostaa esille erityisesti nimikkokirjoitus At the Mouth of the River of Bees, jossa vääjäämättömyyden tunne painaa päälle hellästi ja rakastavasti. Mutta myös 26 Monkeys, Also the Abyss, The Cat Who Walked a Thousand Miles ja The Evolution of Trickster Stories Among the Dogs of North Park After the Change saavat minulta reippaasti kehuja. Enkä voi olla kehumatta muitakaan. Tarinat sisältävät paljon enemmän sisältöä ja kerronnantaitoa kuin kykenen ilmaisemaan, ne ovat helmiä.

Jatkan kiinnostuneena Johnsonin tulevan tuotannon seuraamista. Nostan hänet tällä hetkellä varovaisesti Ursula K. Le Guinin manttelinperijäksi tämän päivän lyhyttarinoiden omaperäisenä ja rohkeana kirjailijana. Pitää ehdottomasti tutustua kirjailijan varhaisempaankin tuotantoon.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Anne McCaffrey: Lohikäärmeen lento ja Vaarallinen tähti

Lisää lohikäärmeitä. Valitsin Hugo-ehdokas -lukutavoitelistalleni viime vuonna Anne McCaffreyn Pernin lohikäärmeritarit -sarjan kakkososan, jonka lukemisen edellytyksenä oli lukea ensin ykkösosa. Arvioin molemmat kirjat tässä yhdessä, sillä en enää muista kummassa kirjassa mikäkin yksityiskohta esiintyi. Sarjan suomentaminen on jätetty aikoinaan kesken, mikä on tietysti harmi. Lohikäärmeen lento ilmestyi vuonna 1968 ja suomeksi 1999. Vaarallinen tähti ilmestyi 1971 ja käännös 2000. Sarjasta on yhä suunnitteilla elokuva, mutta tiedä tuota toteutuuko se koskaan, sillä muutamaan vuoteen ei taaskaan ole tapahtunut mitään liikettä sen tiimoilla.

Pern-planeetta päätyy noin kahdensadan vuoden välein lähelle Punatähteä, jolloin tältä sinkoutuu planeettaa kohden tuhoavia rihmoja, joita vastaan perniläiset joutuvat puolustautumaan. Edellisestä uhkasta on jo sen verran kauan, että vaara on unohtunut, mutta nyt se on jälleen ajankohtainen, vaikka kaikki eivät sitä aluksi ota uskoakseen. Perniläiset ovat jalostaneet ja valjastaneet planeetan lohikäärmeitä muistuttavat olennot avukseen puolustautumaan rihmoja vastaan. Vanha lohikäärmekuningatar kuolee ja sen synnyttämä uusi kuningatar tarvitsee itselleen emännän. Ruathan linnan valtiassuvun syrjäytetty perijä Lessa nousee uuden Ramonth-kuningattaren emännäksi ja ryhtyy muiden lohikäärmeiden ja niiden isäntien kanssa puolustamaan planeettaansa.

Uuden kirjailijan kirja on aina jännittävä odotus siitä mitä tuleman pitää. Vaikka Lohikäärmeen lento onkin science fictionia, niin siinä on hyvin fantasiamainen tuntu. Ehkä tyylejä ei pitäisi varsinaisesti edes erotella, mutta scifi-tarinoita karttava voi huoletta lukea teoksen, vaikka siinä ollaankin vierailla planeetoilla ja välillä hypellään ajassa. Olen joskus ilmaissut mielipiteeni, että heittomerkilliset nimet pitäisi kieltää fantasiassa. McCaffrey on kuitenkin päättänyt aikanaan, että kaikkien lohikäärmeellisten miesten nimissä on heittomerkki, joten niitä esiintyy kirjassa paljon. Alussa tuskastuin, mutta kyllä kirjoitusasuihin pikkuhiljaa tottui ja oppi niiden takana olevan logiikankin.

Yritin pitää kirjoitusvuosikymmenen mielessä kun luin kirjaa. Hahmot ovat melkoisen perinteisiä ja vaikka kirjassa on tuntemattoman tuhkimon asemasta nouseva vahva naishahmo, niin hänkin on usein juuri emäntänä, vaikka ottaakin vapauksia roolistaan silloin tällöin. On se hyvä, että edes joku osaa keittää kunnon klahia. McCaffreylle tuntuu tuo ihmejuoma olleen yhtä suuri päähänpinttymä kuin Mira Grantille nykyään eräs kolajuoma Newsflesh-zombiesarjassaan (arvostelut). Lohikäärmeen lento on varsin viihdyttävä kirja, ja Pernin planeetta tapahtumineen mielenkiintoisia. Ihmissuhteista kiinnostuneille tarjotaan hahmojen välille pientä vipinää ja hieman suurempaakin, kun lohikäärmeet rupeavat pariutumaan. Lohikäärmeet ovat kyllä huomattavasti kiinnostavampia kuin niiden isännät ja emännät, mutta tästä voinee olla varmaan montaa mieltä.

En erityisemmin ihastunut Lohikäärmeen lentoon, mutta tarinan keveys oli paikallaan ja nopealukuisuus houkutteli ottamaan heti perään toisen osan luettavaksi, sen varsinaisen Hugo-tavoitelistakirjan. Vaarallisessa tähdessä rihmasateet alkavat putoilla Perniin odottamattomilla aikatauluilla. Keskinäisten eripuraisuuksien ja valtapelien keskellä lohikäärmeritarien ja linnanherrojen täytyy löytää keinot puolustaa maatansa ja säilyä vieläpä hengissä. Löytyykö ratkaisu matkaamalla rihmojen alkuperäplaneetalle, Punatähdelle?

Vaarallinen tähti ylittää minun melkoisen alhaisen saippuaooppera-rajan. Se on täynnä juonitteluja, valtataisteluja, mustasukkaisuutta ja romantiikkaa paketissa, jossa välillä taistellaan ja yritetään pelastaa planeetta sekä löydetään uusia mukavia lemmikkejä. Vaikka kirjassa on mielenkiintoiset hetkensäkin, nimenomaan ne scifi-kohdat, niin en enää tahtonut kestää välissä olevia hahmojen ihmissuhdeosuuksia. Jotkut hahmotkin ovat niin palvottavan älykkäitä, että en tiennyt pitäisikö purskahtaa nauruun vai ei. Ykkösosassa on oma osansa hömppää, mutta siitä huolimatta se on huomattavasti parempi tarinakokonaisuus, vaikka juonellisesti kesken jääkin. Sarjan kolmas kirja The White Dragon, jota siis ei ole suomennettu, saa rauhassa jäädä minulta lukematta ja ehkäpä muutenkin koko McCaffreyn lopputuotanto. Lohikäärmeet ovat kuitenkin yhä kiinnostavia otuksia - tässäkin sarjassa.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Robin Hobb: Blood of Dragons

Robin Hobbin The Rain Wild Chroniclesin neljäs ja ilmeisestikin viimeinen kirja, Blood of Dragons ilmestyi maaliskuussa sekä paperi- että ekirjana. Blood of Dragons jatkaa tarinaa siitä mihin City of Dragonsissa (arvostelu) jäätiin, mikä puolestaan oli jatkoa Dragon Keeperille (arvostelu) ja Dragon Havenille (arvostelu).

Lohikäärmeet ja niiden kaitsijat ovat asettuneet vanhaan ikiaikaisten kaupunkiin, Kelsingraan, mutta sen salat eivät ole helposti saavutettavissa, eikä eloonjäämishaaste ei ole vielä takana. Lohikäärmeet tarvitsevat lopulliseen muodonmuutokseensa Silveriä, hopeista ainetta, jotta ne eivät taannu eläinten asteelle ja että niiden kaitsijoista tulee täysivaltaisia ikiaikaisia. Chalcedin vanhuuttaan hiipuva ruhtinas jahtaa pidennettyä elämää ja elinvoimaisuutta lohikäärmeiden lihan ja veren kautta. Hänen käskystään Tintaglia ja IceFyre ovat molemmat joutuneet hyökkäyksen kohteeksi ja vahingoittuneet, mutta varsinaiseksi saaliikseen hän on saanut ihmislohikäärmeenä pitämänsä Seldenin, jonka elämä joutuu nyt uhatuksi. Selvitäkseen molemmista isoista haasteista ja uhkista, lohikäärmeiden on nuorine ikiaikaisineen ryhdyttävä toimiin pelastaakseen tulevaisuuden.

Blood of Dragons sisältää muutamia hienoja kohtauksia, jotka innostavat Hobbin fania. Valitettavasti joudun toteamaan, että muutoin petyin kronikkojen päättävään osaan. Juonessa ei ole mitään yllättävää, vaan tarina etenee hitaasti ja varmasti kohti odotettua lopputulosta. Thymaran jahkailut ja keskustelut kosijoidensa kanssa ovat jopa pitkästyttäviä, mitä en odottanut Hobbilta. Jotkut moittivat kirjailijan The Soldier Son -trilogiaa verkkaiseksi ja tylsäksi, mutta koen sen kyllä selkeästi ansiokkaampana kokonaisuutena kuin mitä joudun Rain Wilds -kronikoista loppukaneettina nyt toteamaan. Olen pitkin matkaa osien yhteydessä valitellut hahmojen ponnettomuutta ja siloisuutta ja pakko tehdä se myös nyt. Hest on yksi, joka edes vähän säväyttää ja pidän Hobbin ratkaisusta hänen osalleen. Seldenin tarina onnistuu myös.

City of Dragonsin arviossa totesin, että tarina ei päässyt kunnolla vauhtiin, eikä se päässyt oikeastaan tässä lopussakaan. Chalcedin ratkaisu tuntuu hieman puserretulta ja laimealta ja Kelsingrasta ei saa irti sitä loistoa mitä kuvittelisin sillä olevan tarjottavana. Vika ei ole siinä, etteikö Hobb olisi kirjoittanut erinomaisia yksityiskohtia (mm. Maltan kohdalla), mutta hän ei ottanut juurikaan riskejä tarinassa. Missä on se näppäryys ja oveluus, mitä Hobb tarjoili vastikään esim. The Willful Princess and the Piebald Prince -tarinassa (arvostelu)? Toivottavasti se näkyy jälleen hänen seuraavassa kirjassaan.

Blood of Dragons on valitteluistani huolimatta kelpoinen luettava ja päätösosa kronikoille. Ehdoton kirja faneille. Se on paremmin kirjoitettu kuin moni muu fantasiakirja. Minulla ehkä vain on kovemmat odotukset Hobbin suhteen kuin monien muiden kirjailijoiden suhteen. Toivon suunnattomasti, että Hobb löytää jälleen entisen kertojaminänsä tulevissa tarinoissa. Hän pystyy parempaan.
 

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Kirjallisuusaiheisia kysymyksiä ja vastauksia


Irene Kingiä, kahvia ja empatiaa -blogista jakoi eteenpäin kirjallisuushaasteen tännekin päin, kiitos, ja ideanahan on vastailla annettuihin kirjallisuusaiheisiin kysymyksiin.

1. Mikä kirja olisi juuri nyt paras kuvaamaan sinun elämääsi?
 Liisa Ihmemaassa

2. Luetko runoja?
Luen. Ennen luin enemmän, nykyään vain englanninkielellä ja harvemmin.

3. Käytkö kirjallisuustapahtumissa?
Käyn, sff-coneissa silloin tällöin ja jopa bloggaan niistä.

4. Mistä kirjasta toivoisit tehtävän elokuvan?
Vaikkapa Hannu Rajaniemen Kvanttivaras-sarjasta. Kunnon budjetilla, onnistuneella käsikirjoituksella ja taitavalla ohjaajalla.

5. Minkä klassikon olet aina halunnut lukea muttet ole (vielä) saanut aikaiseksi?
Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma.

6. Onko sinulla jokin lempikirja jota et ikinä kehtaa kysyttäessä (paitsi tietysti nyt) paljastaa?
Ei ole. Kehtaan paljastaa kaiken lukemani.

7. Kenet kirjailijan haluaisit tavata?
J.K. Rowlingin.

8. Kenet romaanihenkilön haluaisit tavata?
Jonkun vanhemmanpuoleisen kertojahahmon, joka tarvitsisi vain kuuntelijan seurakseen. Eiköhän sellaisia kirjallisuudesta löydy.

9. Kuka on mielestäsi kiinnostavin kirjailija (vaikket välttämättä hänen kirjoista pitäisikään)?
J.K. Rowling (pidän hänen kirjoistaan).

10. Minkä kirjan ostit viimeksi?
Adrian Barnesin NOD

11. Mitä luet juuri nyt?
Ajan pyörän viimeistä osaa, After the Fall, Before the Fall, During the Fallia ja Sukupolvi Z:aa. Vuorotellen kaikkia, lyhyinä lukuhetkinä.

En pistä haastetta enää eteenpäin omalta osaltani, tuntuu kiertäneen jo melkoisen monilla.

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Ray Bradbury: Fahrenheit 451

Alun perin vuonna 1953 kirjana julkaistu Ray Bradburyn Fahrenheit 451 ilmestyi suomeksi 1966. 60-vuotias dystopiateos on klassikko. Sitä luetaan yhä, Suomessakin, vaikka painokset ovat loppuneet, eikä uutta ole vähään aikaan otettu. Olen lukenut kirjan joskus aiemminkin ja nähnyt sen pohjalta tehdyn, François Truffautin ohjaaman elokuvan, josta en juurikaan pitänyt, vaikka se kohtalaisen uskollinen kirjalle onkin.

Tulevaisuuden Yhdysvalloissa kirjat ovat kiellettyjä ja palomiesten ammattikunta ei suinkaan ole tulipalojen sammuttamista varten, vaan heidän tehtävänään on polttaa kaikki kirjat ja rakennukset, joista on löydetty kirjoja. Hallitus turruttaa ihmismielet tv-viihteen avulla. Televisiosta katsotut hahmot ovat kuin perhettä, joita ilman ei voi elää. Päähenkilö on palomies, Guy Montag, joka on ollut tyytyväinen elämäänsä ja ammattiinsa, ja jopa kuvitellut nauttineensa siitä. Hänen historiakäsityksensä mukaan palomiehet ovat aina sytyttäneet paloja. Hän tapaa naapurustossa nuoren 16-vuotiaan Clarisse McClellanin, jonka jutuskelut ja kysymykset saavat hänet kuitenkin miettimään asioita uudelta kantilta ja pikkuhiljaa Montagin maailma muuttuu ja hän ryhtyy kyseenalaistamaan asioita ja omaa elämantilannettaan, joutuen vaikeuksiin.

Fahrenheit 451:n teemat eivät ole juurikaan vanhentuneet reilussa puolivuosisadassa. Yhä edelleen voidaan olla huolissaan massamedian vaikutuksesta ja ohjaavuudesta ihmisten ajatusmaailmaan sekä käyttäytymiseen, ja kuinka voidaan syöttää trendejä ja manipuloida faktojakin toisiksi kun ne tarpeeksi monta kertaa toistetaan tarpeeksi vetävässä ja yksinkertaisessa formaatissa. Mikä sen tylsistyttävämpää kuin edustavilla hahmoilla täytetty saippuaooppera. Ruudun äärellä ei tarvitse käsitellä omaa tyhjyyttään. Bradbury kuvaa kirjassa hienosti kuinka massamaisesti myös tyhjiöihmisiä käsitellään, kun he päätyvät ottamaan lääkkeitä ylimäärin. Ei muuta kuin letkut paikalleen ja elimistön puhdistus käyntiin ja taas tv:n ääreen.

Kirjojen poistamisen taustalle Bradbury kuvaa propagandakoneiston, jonka selitysten ja toimenpiteiden perusteella kirjoista ryhdyttiin hankkiutumaan eroon. Vaikka Bradbury olikin visionääri, niin tulevaisuuden kuvitteleminen on vaikeaa. Tämän päivän sähköisen maailman kirjojen hävittämiseen ei enää käytettäisi tulta, vaikka paperikirjat vielä poltettaisiinkin. Syntyisi uusia muotoja välittää ja ylläpitää salaa laittomia kirjoja. Mieleen tulee mm. Pat Cadiganin Synnersissä (arvostelu) pidemmälle visioimia ratkaisuja tiedon suorasyötöstä aivoihin.

Kun ihmiset turrutetaan ulos reaalimaailmasta, valtio voi tehdä kyseenalaistamatta asioita, vaikka käydä sotaa. Fahrenheit 451:ssä näkyy aikaleimallisena ydinaseiden uhka, joka ei ehkä muutamiin vuosikymmeniin ole ollut samassa mittakaavassa pelon aihe (Pohjois-Korean uhitteluista huolimatta), kuin kirjan kirjoittamishetkestä 80-luvulle asti. Tänä päivänä uhkaksi koetaan ennemminkin kybersota, hyökkäykset tietoverkkoja kohtaan. Silti perusasetelmiltaan Fahrenheit 451 on edelleen uskottava teos. Ja se on edelleen ajoittain myös bannattavien kirjojen listalla, varsinkin Yhdysvalloissa. Yleensä perusteluna on ollut kirjan sisältämät kirosanat, kuten God damn, mutta huvittavinta mielestäni oli viimeisimmällä kerralla, kun vanhemmat perustelivat, ettei heidän lapsensa saa lukea kirjaa, koska siinä annetaan harhaanjohtava käsitys palomiehistä. Että silleen.

Kirjan juoni sinänsä ei ole kovinkaan erikoinen, eikä henkilöhahmotkaan loista syvyydellään, mutta eiköhän Bradbury olekin keskittynyt nimenomaan sanomaan. Kuudenkymmenen vuoden aikana kirjasta on otettu lukuisia painoksia, ja useimmilla niistä on erit kansikuvat. Oona postitti Lopunajan lauseet -blogissaan vähän aikaa sitten muutaman tuoreen kansikuvan, joista varsinkin Perezin suunnittelema tulitikullinen kansi on mielestäni tyylikäs. Kirjasta on aikoinaan otettu myös rajallinen palamaton painos asbestikannella (kuva oik.). Keräilykappale sekin.

Kesken jäänyt kirja

En yleensä kirjoittele blogissani kesken jääneistä kirjoista, sellaisista kun ei oikein voi tehdä kunnollisia arvioitakaan. Nyt kuitenkin otan esille yhden lyhyesti, koska se liittyy reilu kolmisen viikkoa sitten kirjoittamaani Omakustanteista-kirjoitukseen. Mainitsin kirjoituksen loppukappaleessa aikomuksistani lukea muutamia omakustanteita lähikuukausina ja otinkin luvun alle ensimmäisen suunnitellun, joka oli ystäväni suositus (aiempi suositus Iain M. Banks osui kohdilleen).

Kyseessä on M. Todd Gallowglasin Tears of Rage -fantasiasarjan ensimmäinen osa First Chosen. Hankin sen ekirjana Amazonista, ja hinta ei kyllä paljoa kukkaroa verottanut. Tarina alkoi jumalolentojen yhteenotolla ja tyttölapsen syntymällä. Tällä tytöllä oli jo ennen syntymäänsä tehtävä osanaan. Luin kirjaa reilun neljänneksen verran, minkä jälkeen silmäilin vielä muutaman kymmenen sivunkääntöä ja siihen mennessä minulle syntyi mielikuva kohtalaisen perinteiseen tyyliin kerrottavasta fantasiatarinasta, jossa yliluonnollisilla hahmoilla on merkittävä rooli. Se ei sinänsä ollut huono asia. Teksti oli kuitenkin paikoin epätasaista, aivan kuin joidenkin peräkkäisten lauseiden välissä olisi ollut ajatuskatko. Kirjassa oli myös useampi kirjoitusvirhe jo heti alussa, mutta nekin olisin kestänyt vallan hyvin, jos vain tarinassa olisi ollut jokin jippo, joka olisi imaissut mukaansa. Sellaista ei minulle ollut, mutta kyse täytyy olla yksilöllisestä makuasiasta, sillä suosittelija on lukenut sarjaa jo kolmanteen osaan saakka, joten jokin siinä on täytynyt mukaansa tempaista.

Lopetin lukemisen siis alle puolessa välin, vaikka omatunto kolkuttikin ja tiedän, että se on aika vähän. Moni tarina ei käynnisty kunnolla vielä siihen mennessä, ei varmasti tämäkään. Mutta monissa muissa tarinoissa on kuitenkin jokin joka saa jatkamaan lukemista. Minulla on lukujonossa paljon kirjoja, joihin on janoava halu päästä käsiksi, joten en raskinut käyttää aikaani kirjaan, joka tuntui kuivalta kuin autiomaan hiekka. Nyt sitten voi miettiä, miksi kirja on omakustanne, eikä jonkun kustannusyhtiön julkaisu. Kirjan mainostekstissä mainitaan First Chosenin olevan omiaan Robert Jordanin Ajan pyörän, George R.R. Martinin Valtaistuinpelin ja Steven Eriksonin The Malazan Book of the Fallenin lukijoille. Minua ei lukemani vakuuttanut.

torstai 4. huhtikuuta 2013

Arthur C. Clarke -palkintoehdokkaat 2013

82 kelpoisen ehdokkaan joukosta on valittu 2013 Arthur C. Clarke -palkintoehdokkaiden lyhytlistalle seuraavat teokset:
  • Nod by Adrian Barnes (Bluemoose)
  • Dark Eden by Chris Beckett (Corvus)
  • Angelmaker by Nick Harkaway (William Heinemann)
  • The Dog Stars by Peter Heller (Headline)
  • Intrusion by Ken MacLeod (Orbit) (arvostelu)
  • 2312 by Kim Stanley Robinson (Orbit)
Jälleen kerran omista luetuista on mukana vain yksi, mutta joukossa on muitakin kiinnostavia teoksia, etenkin Beckettin Dark Edenin ja Barnesin Nodin voisi hyvinkin nostaa lukulistalle. Naispuoleisten kirjailijoiden teoksia ei tänä vuonna mahtunut mukaan. Pitkää listaa voi vilkuilla täältä.

Arthur C. Clarke -palkinto jaetaan SCI-FI-LONDON Film Festival -tapahtumassa 1. toukokuuta 2013.

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Bryan Cogman: Inside HBO's Game of Thrones - Valtaistuinpelin kulisseissa

Viime vuonna ilmestyi Game of Thrones -tv-sarjan virallinen kumppanikirja eli ohjaaja Bryan Cogmanin koostama Inside HBO’s Game of Thrones, jonka ideana on valottaa tv-sarjan taustoja ja antaa lisätietoa sarjasta ensimmäisen ja toisen tuotantokauden ajoilta. Kirja on myös suomennettu nimellä Valtaistuinpelin kulisseissa: Game of Thrones. Kirjaan esipuheita ovat tehneet George R.R. Martin ja David Benioff ja Dan Weiss. Kirja koostuu viidestä osiosta: The Wall (Muuri), The Winterfell (Talvivaara), The King’s Landing (Kuninkaansatama), Westeros ja Essos.

Osioiden sisällä tehdään katsauksia niin alueen lavastuksiin kuin sarjan pääsukuihin ja niiden sekä paikan historiaan. Creating-osioissa tuotantoryhmäläisistä esimerkiksi design-suunnittelijat Gemma Jackson ja Michele Clapton kertovat näkemyksiään millä perustein he milloinkin ovat vaikutteita vaikkapa Essoksen lavastukseen tai puvustukseen saaneet ja ottaneet. Myös näyttelijäkaarti pääsee kertomaan hahmoistaan ja ohjaajat kuvauksista ja niiden tapahtumista ja kommelluksista. Olen tyytyväinen, että myös tuotantoryhmän käsityöläisistäkin osa on päässyt valottamaan omia roolejaan lavastuksen luonnissa, sillä heitä ei kovinkaan monesti kuulla tv-sarjojen tai elokuvienkaan yhteydessä taustatyöstään.

Game of Thrones on ollut alusta alkaen vahvasti projekti, jossa on tuotu taustatekijöitä voimakkaasti esille Making Game of Thrones -blogin kautta. Blogia ja haastatteluja seuranneille Cogmanin koostamassa kirjassa ei olekaan tältä osin kovin paljon uutta, ja kakkoskauttakin käsitellään varsin vähän, sillä kirja ilmestyi jo ennen kuin kauden kuvaukset oli saatu loppuun. Inside HBO’s Game of Thrones onkin osittain paperivastine blogin materiaalille. Tv-sarjan kotisivut ja Viewer's Guide netissä tarjoavat lisämateriaalia suhteessa enemmän ja ajankohtaisemmin mihin paperiversio kykenee. Kirjan uusin lisäarvo liittyy kuviin, joista osa niistäkin on tosin jo nähty ennen.

Niille, joille Tulen ja jään laulu -maailman historia ei ole niinkään tuttua, tämä teos antaa taustatietoa pieninä annospaloina. Historiaosuudet ovat tiiviitä ja hyvin koostettuja ja niissä mainitaan menneisyyden pääpiirteet sekä hahmoja, joista ei tv-sarjassa puhuta, mutta joista saa hyvän tunnun millaisessa maailmassa eletään. Olisin mieluusti nähnyt sukupuut laajemmaltikin täytettynä, mutta se ei liene tv-sarjan intressi. Sukupuihin ja kirjasarjan uusiin historiatietoihin päästään varsinaisesti käsiksi The World of Ice and Fire -kirjassa, joka ilmestyy ensi lokakuussa.

Inside HBO’s Game of Thrones on tehty paljolti katseltavaksi. Se on enemmän visuaalinen teos runsaine kuvineen kuin tietoteos. Teoksesta on keräilijöiden versio myynnissä, jos haluaa satsata oheistuotteeseen enemmän ja ekirja löytyy myös, vaan ei tietenkään suomeksi. Teosta oli varsin miellyttävä lukea, mutta täytyy tunnustaa, että hieman turhalta se kyllä vaikutti anniltaan, varsinkaan kun kirjailijallakaan ei ollut mitään uutta sanottavaa tv-sarjaan liittyen.

Tv-sarjan kolmas tuotantokausi starttasi viime yönä USA:ssa ja myöhemmin tänään se on näkyvillä myös Suomessa HBO Nordicilla tai Filmnetissä. Valar Dohaeris. Nautinnollisia katseluhetkiä.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...