Jack Vance: The Dying Earth (Iltaruskon maa)

Luin Jack Vancen Iltaruskon maan (1988) suomeksi noin viitisen vuotta sitten, mutta muistikuvat siitä eivät olleet enää kovinkaan selkeät kun otin sen uudelleen luettavaksi, tällä kertaa englanninkielisenä ekirjana. The Dying Earth ilmestyi alun perin vuonna 1950 ja se oli retro-Hugo -palkintoehdokkaana 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen. The Dying Earth koostuu kuudesta toisiinsa löyhästi kytkeytyvästä tarinasta (suluissa suomenkielinen nimi):

• Turjan of Miir (Turjan, Miirin valtias)
• Mazirian the Magician (Maziran Maagikko)
• T'sais (T'sais)
• Liane the Wayfarer (Liane Maankiertäjä)
• Ulan Dhor (Ulan Dhor Ends a Dream)
• Guyal of Sfere (Guyal Sfereläinen)

Kaikki tarinat sijoittuvat kaukaiseen tulevaisuuteen, ajankohtaan jolloin Maa on kuoleva planeetta, sillä sen aurinko on päätepisteessään. Tämä synkkä aikakausi piirtyy Jack Vancen käsissä kauniin haikeana kuvana himmeän punertavan auringon valossa. Kaupungit ovat historiaa, raunioita, joiden liepeillä entisen sivilisaation vähäiset jälkeläiset elävät omaa demonien ja taikuuden sävyttämää mielivaltaista elämäänsä. Tieteen ja taikuuden rajat ovat hämärtyneet. Ihmiset elävät koko ajan tietoisena Maan vääjäämättä lähestyvästä kohtalosta, vaikka kellään ei taida olla tietoa milloin lopullinen pimeys ja tuho on tulossa, ainakaan lukijalle sitä ei kerrota.

In the west the sun hung close to old earth; ruby shafts, heavy and rich as wine, slanted past the gnarled boles of the archaic forest to lay on the turfed forest floor. The sun sank in accordance with the old ritual; latter-day night fell across the forest, a soft, warm darkness came swiftly, and Turjan stood pondering the death of his latest creature.

Kokoelman ensimmäinen tarina kertoo Turjan-nimisestä velhosta, joka etsiessään luomisen salaisuutta, päätyy oppiin salaperäisessä Embelyonissa asuvan, kaikki loitsut hallitsevan ja näkymättömissä olevan Pandelumen luo. Turjan kohtaa Pandelumen epäonnistuneen kokeilun, kauniin T’saisin, joka ei kykene itse näkemään maailmassa kauneutta. Niinpä Turjan luo tämän ehyen kaksoiskappaleen T’sainin. Identtisten naisten kohtaamisen seurauksena T’sais aloittaa oman etsintämatkansa, jolla hän kohtaa muun muassa Liane Maankiertäjän, joka on hyvin itseriittoinen ja mieleltään jopa sairas, sekä Etarrin, joka onnettomuudekseen kärsii entisen ihastuksensa taikuuden vaikutuksista. Turjanin uusi kyky luoda keinotekoisesti elämää, saattaa hänet konfliktiin toisen velhon, Mazirianin kanssa. Selviytymiseen tarvitaan Turjanin luomaa T'sainia avuksi. Guyal on utelias kyselijä, joka haaveilee voivansa esittää kysymyksiä kaikkitietävälle Kuraattorille. Matkalla Museum of Maniin, hän joutuu vangituksi ja valitsemaan naisuhrin demoni Blikdakille. Kaiinin kaupungin hallitsijan, prinssi Kandiven veljenpoika Ulan Dhorin kadonneeseen Ampridatvirin kaupunkiin suuntautuvan matkan tavoitteena on päästä käsiksi muinaiseen tietoon ja valtaan. Tämä vaatii kahden kilpailevan uskonnollisen kultin hallussa olevien läpinäkyvästä metallista tehtyjen taulunosasten yhdistämistä.

Liekö johtuu lukemastani kielestä, mutta tällä lukukerralla The Dying Earthin maailma upposi paljon paremmin kuin aiemmin. Yksittäisissä tarinoissa on vanhahtava sävy, satumaista seikkailua, etsimistä ja vastoinkäymisten voittamista. Esimerkiksi Guyal joutuu selviytymään nuoren tytön ja tämän sedän juonitteluista, ennen kuin matka jatkuu seuraavaan koittelemukseen ja lopulliseen päämäärään. Vance käyttää niin perinteisiä satutarinoiden elementtejä, kuin keksii myös uusia tieteisfantasian elementtejäkin joukkoon. Taikuuteenkin Vance on saanut ajankohtaan nähden omaperäisyyttä, sillä se pohjautuu muinaiseen tieteeseen, siihen mitä maapallolla on ollut ennen kuin sen tuho alkoi. Taikuuden hallitseminen on voimaa ja sen tavoittelu on motiivina useimpiin kuvattuihin matkantekoihin.

Useimpien tarinoiden tyyli on, että kukin saa mitä ansaitsee. Hahmot ovat kovin suoraviivaisia, eivätkä ihan istu tämän päivän kyyniseen ajatusmaailmaan. Toisaalta, joskus tietynlainen puhdasotsaisuus on tervetullutta kaikessa naiiviudessaankin. The Dying Earth on vasta alkua maailmaan sijoittuville tarinoille. Tämän edemmäs en ole aikaisemmin lukenut, mutta jatkossa aion kyllä. Sen vuoksi luin myös tämän ensimmäisen kokoelman muistin virkistykseksi ja englanninkielisenä, koskapa jatkojakaan (The Eyes of the Overworld, Cugel's Saga ja Rhialto the Marvellous) ei ole käännetty. Toivottavasti jatko-osista löytyy lisää valaistusta esim. Embelyoniin ja Pandelumiin, jotka erityisesti kiinnostivat minua The Dying Earthissa.

Jack Vance: The Blue World ja The Kragen

The Blue World on Jack Vancen vuonna 1966 julkaistu kirja, joka ilmestyi pari vuotta aiemmin lyhyemmässä muodossa nimellä The Kragen. Subterranean Press julkaisi The Kragenin erikoispainoksena 2007. Minulla on tarinasta molemmat versiot ja uteliaisuuttani tsekkasin mitä kirjailija oli katsonut tarpeelliseksi lisätä pidempään versioon.

Menneisyyden ihmiset saapuivat Blue World -planeetalle avaruudesta. Uusi planeetta oli veden peittämä ja asukkaat joutuivat sopeutumaan elämään vesikasveista rakennetuilla kelluvilla lautoilla. Parinkymmenen tuhannen asukkaan yhteisö, jossa vallitsee periytyvä ammatillinen kastijärjestelmä, on keksinyt morsetukseen perustuvan viestintäjärjestelmän eri sukujen lauttaklusterien välillä. Yhteisön elämä levollisuus riippuu kuitenkin suhteesta suureen merihirviöön, kalmarin kaltaiseen King Krageniin, joka pitää muut kragenit pois uhkaamasta asutusta, mutta vaatii ruokintaa tai muuten se aiheuttaa itse tuhoa lautta-asutuksen keskellä. King Kragenista on tullut eräänlainen puolijumala, itse tehty suojelija yhteisölle, eikä viestittäjä Sklar Hastia katsota hyvällä, kun hän haluaa päästä hirviöstä eroon. Uudet ajatusmallit törmäävät vanhoihin perinteisiin ja on aika katsoa mihin sinisen maailman tasapaino asettuu.

Jack Vancella on tarinassa kaksi teemaa, uskonto ja tiede. Hän asettaa teemat vastakkain käyttäen kragenia katalyyttina muutokselle. The Blue Worldissa Vance käsittelee tiedettä ja viestintäjärjestelmää pitemmän kaavan kautta kuin The Kragenissa. Samoin myös merihirviö saa hieman enemmän lihaa luittensa ympärille pidemmässä versiossa. Tieteellinen puoli nousee teemoista enemmän esille. Ihan pureksimatta sitä en kuitenkaan voinut niellä. Yhteisön jäsenet päättävät tehdä rautaa ja kuparia verestä, minkä jälkeen rauta taotaan mainitsemattomalla menetelmällä kovaakin kovemmiksi harppuunoiksi ja kuparista tehdään vaijeria. Keksitäänpä samalla tuottaa sähköä Rousin laitteella (ilmeisesti fyysikko Reussin mukaan nimetty), jotta voidaan magnetisoida rauta ja saada aikaan kompassi. Kätevästi kompassi osoittaa pohjoisen suunnan, sillä tämä outo planeetta on Maan kaltainen magneettikenttineen. Kirjailija tekee maailmastaan ihan millaisen haluaa, mutta tässä tapauksessa lukijana minua häiritsee, että veden peittämällä, puuttomalla ja vesikasvien vallitsemalla planeetalla Maasta saadut tieteelliset selviytymiskeinot istuvat kuvioon kuin hanska käteen. Mitä pidemmälle ryhdyin pohtimaan sinisen maailman olemusta, sitä enemmän syntyi kysymyksiä. Miten planeetan ilmakehä on muodostunut, millaista happipitoisuutta veden peittämä planeetta pystyy ylläpitämään ja niin edelleen. Fysiikkaa ja geologiaa opiskellut Vance on varmaan pohtinut näitä asioita itsekin, tosin lopputuloksesta ei vastauksia löydy. Vance intoutuu välillä kuvaamaan asioita myös oppikirjamaisesti, minkä koin ärsyttäväksi esim. nuortenkirjassa Avaruuden rosvot (arvostelu), tässä en niinkään.

Jos taustakysymykset unohtaa ja päättää vain nauttia, niin Vance osaa luoda mielikuvituksellisen rikkaita maailmoja, jotka hän myös kuvaa kauniisti. Vancen kirjoitustyyli on omalaatuista. Hän käyttää paljon sanoja, joihin ei kovin usein törmää. Gene Wolfe on tainnut saada oppinsa Vancelta. The Blue World ei ole yhtä koukeroista tekstiä kuin Iltaruskon maa (The Dying Earth), jonka luin myös vasta uusiksi, mutta siinäkin on havaittavissa piirre, jota itse kuvailisin romantismiksi. Ehkä piirre on osittain aikakausisidonnainen, mutta varmasti myös kirjailijan ominaisuus. Vancen hahmot eivät ole kovinkaan monimutkaisia, he toimivat suoraviivaisesti, uskoen omiin näkemyksiinsä. Ehkä nykyhetken trendiin verrattuna hieman yksiulotteisesti.

Vance ei ole minulle ongelmaton kirjailija, mutta hänen teoksensa erottuvat genressä, ja vaikka jokaisessa lukemassani kirjassa on jokin piikki, johon takerrun, niin silti pystyn ihailemaan hänen kykyään astua toisiin maailmoihin vaivattomasti. The Blue World/The Kragen ei ole ehkä Vancen parasta tuotantoa, mutta ehdottomasti kiinnostava ja vetävä tarina. The Blue World on hiotumpi versio näistä kahdesta, joten ehkä suosittelen enemmin sitä, tosin valitkaa ihmeessä jollakin toisella kansikuvalla kuin mitä tuossa yllä näkyy.

Lukiessani kirjailijan elämäkertakirjaa, This is Me, Jack Vance! (arvostelu), ihmettelin, miksi kirjailija ei halua puhua kirjoittamisesta. Mutta kyllä hän puhui ja paljon. Ei ehkä teknisessä mielessä, mutta alan pikkuhiljaa ymmärtää millainen elämän ja maailman havainnoitsija Vance on ollut ja miten se näkyy hänen tuotannossaan. Jatkan alkuvaiheissa olevaa verkkaista kulkuani läpi hänen laajan tuotantonsa. Seuraavaksi kerron mietteitäni The Dying Earthistä, jahka kerkiän.

Jack Vance: This is Me, Jack Vance!

This is me, Jack Vance! (or, more properly, this is "I") on nimestäkin päätellen Jack Vancen elämäkertateos, joka on Hugo-ehdokkaana oheiskirjallisuus-kategoriassa. Kirja sisältää 192 sivun verran tekstiä ja päälle valokuvaosion.

Jack Vance on syntynyt elokuussa 1916, joten hän täyttää reilun kuukauden kuluttua 94 vuotta. Viime vuonna julkaistu elämäkerta on hänen omien sanojensa mukaan hänen viimeisin julkaisunsa. Vance ei ole kirjoittanut kirjaa itse, sillä hän on sokea, vaan hän saneli sen nauhalle, josta hänen ystävänsä muutti tarinan tekstimuotoon.

Jos minun pitäisi jotenkin luonnehtia millainen ihminen Jack Vance on tämän elämäkerran perusteella, sanoisin häntä levottomaksi sieluksi, enkä lainkaan negatiivisessa mielessä. Vance tuntuu lähteneen, välillä ihan päättäen, välillä kuin sattuman kaupalla, mukaan jos mihinkin hommaan ja seikkailuun. Vancen lapsuus tuntuu olleen onnellinen, sisältäen sekä ylä- että alamäkiä. Hän kuvaa voimakkaalla tunteella kuvia ympäristöstään:

"Every evening about the middle of dusk the Santa Fe train went past about two miles west, and whistled at the crossing—“Woowooooo, woo-wooooo!”—the most lonesome sound there is. It affects me even now as I remember it."

Vanhempiensa erottua Vancen perhe oli jokseenkin köyhä, ja Jackin joutui työskentelemään elantonsa eteen. Hän oli mm. ketsuppilinjalla ja kaivosmiehenä. Yliopistossa ollessaan hän opiskeli geologiaa ja fysiikkaa, sittemmin englantia ja otti myös luovan kirjoittamisen kursseja. Hän toimi yliopiston lehdessä, kunnes jätti opiskelut kesken, liittyi laivastoon sähkömieheksi, matkasi Pearl Harbouriin, lopetti hommat, matkasi takaisin Kaliforniaan, oli rakentamassa laivaa, sai potkut, opiskeli japania, ryhtyi merimieheksi, matkasi merillä eri laivoissa ja opetteli miten tulla toimeen tiiviissä porukassa, kyllästyi hommaan, ryhtyi puusepäksi, meni naimisiin ja matkusti, rakensi taloa, matkusti, kunnosti venettä, matkusti, teki savitöitä, matkusti, tapasi ihmisiä, joita ei koskaan enää tavannut, matkusti, söi mielenkiintoisia ja hyviä ruokia nimellä mainituissa paikoissa ja matkusti...

Kirjan alkuosa on mielenkiintoista luettavaa. Vaikka Vance kertookin enemmän ympäristöstään ja tapahtumista kuin itsestään, niin loppujen lopuksi hän paljastaa kuitenkin itsestään melkoisesti. Vance ei kerro kirjoittamisesta, mutta hänen elämänsä yksityiskohdat tuntuvat heijastuvan hänen teoksistaan. Vancen kokemus kaivoshommissa ja geologian opiskelunsa näkyy mm. Avaruuden rosvoissa, missä kuvataan kuun kiviä ja mineraaleja, olkoonkin, että Vance ei voinut 50-luvun alussa tietää millaisia kivinäytteitä kuusta myöhemmin otettaisiin. Samaisessa tarinassa näkyy hyvin selkeänä myös Vancen henkilökohtainen valinta, yliopiston keskenjättäminen. Vance tuntuu arvostaneen kohdallaan kirjaviisautta enemmän kädentöitä, oppimista tekemällä. Se näkyy myös Viimeinen linna -pienoisromaanissa. Ei sillä, etteikö hän olisi liittänyt oppimiseensa myös teoreettista puolta, päinvastoin.

Täytyy myöntää, että jossain vaiheessa jatkuvan matkailun lukeminen alkoi puuduttaa. Tuntui kuin olisi lukenut matkaopasta ravintolasuosituksineen. Vähemmälläkin olisi tullut selväksi, että Vance perheineen näki maailmaa ja tapasi ihmisiä. Maailman kiertäminen on joka tapauksessa vaikuttanut varmasti Vancen mielikuvitukseen. Dying Earth on saanut alkunsa merellisistä auringonlaskuista, Lyonesse-trilogia pursuaa varmasti maantieteellisiä inspiraatioita. Vaikka Vance tuntui hyvin uskolliselta ystäviään ja etenkin perhettään kohtaan, hän oudon kalseasti toteaa joidenkin ihmisten kohdalla, että tulipa tutustuttua, eipä nähty uudelleen, ja jos nähtiinkin, niin olipas se tyly tapaaminen. Näkemiin. Toisaalta Vancen tapa kertoa ihmisiin liittyvistä asioista ja kohtaamisista näkyy varmasti myös hänen tekstiensä henkilöhahmojen persoonassa. Lukiessa jäi miettimään mitä omituisia pieniä yksityiskohtia ihmismieleen jääkään. Ehkäpä joihinkin olisi editoija voinut puuttua, ja keskustella niiden mielekkyydestä ja annista.

Vaikka tiesinkin etukäteen, ettei Vance ole koskaan halunnut puhua itse kirjoittamisesta, aloin tosissaan ihmetellä loppua kohden, eikö Vance aio muuta kuin ohimennen mainita kirjoittaneensa ylipäätään jotain. Aivan lopussa hän kuitenkin taipuu ystävänsä kehoituksesta vajaan viiden sivun verran kertomaan kirjoittamismenetelmistään ja ajatuksistaan kirjoittamisesta. Johtuen elämäkerran tyylistä ja painotuksesta, jää lukijalle hieman kuva, että kirjoittaminen on ollut Vancelle vain tapa hankkia rahaa, ja kun rahaa on kertynyt, on lähdetty matkustamaan. Piste. Kirjoittamisluvusta näkyy kuitenkin kuinka ammattimaisesti Vance on kirjoittamiseensa suhtautunut.

This is me, Jack Vance! on selvästi tarkoitettu hänen faneilleen. Se on kirja, jota ei kannata lukea ainakaan, jos ei tunne Vancen teoksia, sillä muutoin se saattaa jäädä pelkäksi luetteloksi paikoista missä kirjailija on matkannut elämänsä aikana. Itsekin koin lukeneeni aivan liian vähän kirjailijan tuotantoa. Elämäkerta on tinkimättömästi kirjailijansa näköinen. Kun arvioin sitä Hugo-ehdokkaana, se tuntuu ehkäpä liiankin tinkimättömältä, mutta toisaalta Jack Vance on genren arvostetuimpia kirjailijoita...

Jack Vance: Ihmisen paluu ja Avaruuden rosvot

Luin viime viikolla Jack Vancen elämäkertakirjan This is me, Jack Vance, joka on Hugo-ehdokkaana. Päätin ennen lopullisen tuomioni antamista lukea kirjahyllyssäni jo pitkään roikkuneen Avaruuden rosvot -kirjan ja myös Finnconista bongaamani Ihmisen paluu -kirjan, koska en kokenut tuntevani Vancen tuotantoa tarpeeksi. Hyvä, että luin, sillä näiden teosten kautta pystyin arvioimaan myös Vancen elämäkertaa hieman eri kannalta. This is me, Jack Vancen arvostelu huomenna, tänään käsittelyssä Ihmisen paluu ja Avaruuden rosvot.

Ihmisen paluu sisältää neljä Vancen novellia ja yhden pienoisromaanin sekä kokoelman toimittaneen Markku Sadelehdon jälkisanat:

• Galaksin aivot
• Kuunkoi
• Kaita maa
• Ihmisen paluu
• Viimeinen linna

Galaksin aivot aukeaa hitaasti, vasta loppupuolella selitysten kera ymmärtää mistä novellissa on kyse. Luin novellin kahteen kertaan, ja luulenpa, että mitä useammin sen lukee, sitä enemmän arvostaa Vancen tapaa kertoa tarina. Novellissa punnitaan ihmisluonnetta, ihmiskuntaa ja tapakulttuuria galaktisella mittapuulla, mutta silti hyvinkin tellustasolla.

Kuunkoi teki suuren vaikutuksen. Tarinassa Ser Edwer Thissell saa tehtäväkseen vangita vaarallisen rikollisen vieraassa kulttuurissa, jossa ihmisten kasvoja ei paljasteta, vaan naamiot ilmentävät heidän asemaansa ja sanomaansa. Vance on kehittänyt tarinaan mielenkiintoisen tavan kommunikoida mitä erilaisin soittimin ja laulaen. Hieno tarina juonenkäänteineen, josta jäi mieleen kysymys: mahtaakohan Hugo-ehdokas Eugie Foster olla lukenut tämän novellin...

Kaita maa on evoluutiotarina eloonjäämisen, eriytymisen ja sopeutumisen tasapainon etsimisestä. Odotin millaisen kohtalon Vance päähenkilölle Ernille antaa, ja vaikka kaari on uskottava (lajin)kehittymisen kannalta, loppuratkaisu jäi avoimuudessaan hieman vaivaamaan. Siltikin se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta lopettaa tarina, mutta ehkä töksähtävä tyyli teki siitä vähemmän tyydyttävän.

Ihmisen paluu on myös kehitysvaiheeseen liittyvä tarina muutoksen kourissa olevalla planeetalla. Tekstinä se on hienoa luettavaa, mutta silti se jäi mielestäni kokoelman heikoimmaksi. Jälleen kerran loppu oli hieman töksähtävän tuntuinen.

Viimeinen linna lienee sanamäärältään pienoisromaani. Siinä on keskiaikaisen tarinan tuntua, vaikka ollaankin tekemisissä ihmisrodun lisäksi myös muiden planeettojen olentojen kanssa. Vancen oppitunnilla opiskelemme kuinka turhamaisuudella ja ylimielisyydellä voidaan tuhota vaikka kokonainen kansa, jollei siitä samaisesta kansasta löytyisi myös toisenlaisia piirteitä. Kuunkoi herätti kysymyksen onko Foster mahdollisesti lukenut kyseisen novellin, mutta Viimeisen linnan kohdalla tiedän, että George R.R. Martin on lukenut tämän pienen tarinan.

Kaiken kaikkiaan Ihmisen paluu on hieno kokoelma Vancen 1950-60-luvuilla kirjoittamia tarinoita, joihin kannattaa tutustua.

Avaruuden rosvot tai ilmeisesti myöhemmin uusintapainokseen nimetty Avaruusrosvot on reipashenkinen nuorten poikien seikkailukirja. Kirjan kansikuvakin sen kertoo, tosin minulla ei ole tuollaista kantta, vaan tylsän punaruskearaitainen. Kirja on kuitenkin varhaisempi Hugo L. Mäkisen suomennos vuodelta 1954.

Dick Murdock on nuori miehenalku, joka matkustaa isänsä luokse tähtitieteelliselle asemalle oppiin. Nuorukaisen polulle tulee kuitenkin avaruuden pahamaineinen piraatti, Basiliski, jonka henkilöllisyyden Dick on päättänyt selvittää. Onnettomuuksia sattuu ja ihmishenkiäkin menetetään, mutta kunnon salapoliisiseikkailua ei voita mikään.

Avaruuden rosvot ei ole huono tarina, en vain ollut oikeaa kohderyhmää. Sen lisäksi siinä missä Ihmisen paluun tarinat eivät heijasta juurikaan sitä aikakautta jolloin ne on kirjoitettu, Avaruuden rosvoissa on selvästi 40-50-lukulainen ote. Alkupuolella Vance pitää muutaman laskuopillisen oppitunnin ja mielessä kävi, että vielä yksi, niin lopetan lukemisen siihen. En lopettanut ja jos arvioin kirjaa nuortenkirjana ja aikakautensa tuotteena, se on ihan hyvää keskitasoa. Jules Vernen mielikuvitustasolle se ei yllä, mutta onneksi Vance on kirjoittanut muunlaisiakin tekstejä sittemmin. Luettuani Vancen elämäkerran, näen Avaruuden rosvoissa kuitenkin hyvin paljon Vancen omaa persoonaa. Siitä lisää myöhemmin This is me, Jack Vance -kirjan arvostelussa.