Marraskuun 2019 luetut

Luin marraskuussa 20 kirjaa, joista spefiä olivat alla listatut 17. En ole saanut motivoitua itseäni kirjoittamaan arvioita kirjoista, edes lyhykäisiä, joten tässä nyt pelkästään erikoismaininnat. Marraskuun kirjoista erityisesti nousee ylitse muiden Josh Malermanin Lintuhäkki, josta pidin paljon kirjana. Olen nähnyt filmatisoinnin aiemmin, joka sekin oli mielestäni ok, mutta kirjassa oli vielä vahvempi tunnelma. Etenkin päähenkilö Malorie on hahmona jämäkämpi ja aidompi nimenomaan kirjassa.

Luin vihdoin ensimmäisen osan Alastair Reynoldsin Ilmestysten avaruudesta, joka on kerännyt pölyä kirjahyllyssäni jo vuosia, joten osallistun tällä luetulla Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Odotukseni teosta kohtaan olivat kohtalaiset, mutta petyin hieman. Kirja oli aivan ihmeen pitkä siihen nähden mitä siinä oikeasti tapahtui tähdellistä juonta. Muita marraskuun lukemisena olleita haasteeseen liittettäviä kirjoja olivat Susanna Clarken The Ladies of Grace Adieu and Other Stories ja Neil Gaimanin Smoke and Mirrors sekä M is for Murder -novellikokoelmat, jotka kaikki ovat odottaneet lukemistaan lähemmäs 10 vuotta.

Becky Chambersin To Be Taught, If Fortunaten luin sillä ajatuksella, että pienoisromaani yltää Hugo-ehdokkaaksi ensi vuonna. Pidin tarinasta enemmän kuin aiemmasta kirjailijalta lukemassani romaanimittaisesta teoksesta. Tarinassa neljän hengen ryhmä matkaa avaruudessa tutkimusmatkalla, jonka tarkoituksena on enemmän oppia kuin vaikuttaa, vastakohtana maankaltaistamiselle. Hahmokeskeistä scifiä.

Loppukuusta pyrähdin Neil Gaimanin äänikirjojen parissa. Novellit eivät niinkään tuntuneet minulle sopivilta, mutta pidin lasten kauhukirjasta The Wolves in the Walls ja fantasiatarinasta The Truth is a Cave in the Black Mountains. Gaiman on loistava äänikirjan lukija ainakin omille teoksilleen ja varsinkin jälkimmäinen, jonka hankin yhdistettynä ääni- ja sähköisenä kirjana oli loistavastí toteutettu. Mukana oli FourPlay String Quartetin musiikkia, joka loi synkkää tunnelmaa tarinaan ja sai välillä Gaimanin lukemisen kuulostamaan laulamiselta. Hienosti rytmitetty. Suosittelen.

Skessa Kaukamaa: Zequera Kätketty (2019)

Josh Malerman: Lintuhäkki (Bird Box 2014, suom. 2019)

Deborah Hewitt: The Nightjar (2019)

Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls #6 (2019)

Alastair Reynolds: Ilmestysten avaruus (Revelation Space 2000, suom. 2003)

Katri Alatalo: Ikuisesti, siskoni (2019)

Madeline Miller: Circe (2018)

Paolo Bacigalupi & Tobias Buckell: The Tangled Lands (2018)

Susanna Clarke: The Ladies of Grace Adieu and Other Stories (2006)

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (The Wind in the Willows 1908, suom. 1949)

Becky Chambers: To Be Taught, If Fortunate (2019)

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (Sent i november 1970, suom. 1970)

Margaret Atwood: Noidan sikiö (Hag-Seed 2016, suom. 2019)

Neil Gaiman: Smoke and Mirrors (1998)

Neil Gaiman: M is for Magic (2007)

Neil Gaiman: The Wolves in the Walls (2003)

Neil Gaiman: The Truth is a Cave in the Black Mountains (2014)

Philip Pullman: Lyra's Oxford

Marraskuun lukemistooni kuului Philip Pullmanin äänikirjoja, joista kolmas oli Lyra’s Oxford (2003). Lukijana on mm. kirjailija itse ja muita, kuten Lyran roolissa nuori naisääni (Jo Wyatt), mikä saa tarinan kuulostamaan aidommalta. Itse asiassa kuuntelin tarinan kahteen kertaan, toisen nyt joulukuun puolessa välissä. Kirja löytyy myös suomennettuna (Lyran Oxford, 2004).

Tarina sijoittuu pari vuotta Universumien tomun jälkeiseen aikaan Oxfordiin, jossa Lyra ja hänen daemoninsa Pantalaimon istuvat eräänä päivänä kaikessa rauhassa Jordan Collegen katolla, kunnes huomaavat noidan daemonin lentävän yksinään pakoon muita sitä ahdistelevia lintuja. Ragi-daemon etsii oxfordilaista alkemistia, joka voisi parantaa hänen noitansa etelästä tulleesta oudosta sairaudesta. Lyra ja Pantalaimon päättävät auttaa Ragia, mutta mitä lähemmäs he pääsevät etsimäänsä alkemistia, sitä vaarallisemmalta tehtävä alkaa tuntua.

Philip Pullman on erinomainen lukija omalle tarinalleen ja muukin äänikirjan casting on varsin onnistuneita, ehkä Ragia lukuun ottamatta, sillä liioitellun korostuksen vuoksi oli välillä hankala saada selvää mitä hän sanoi. Tarina on lyhyt, siinä ei ole kovinkaan merkittävää juonta, mutta se kytkeytyy pääsarjaan ohuesti. Tarinaan on juonen sijaan enemminkin yritetty saa idyllistä tunnetta Lyran kotikaupungista ja jonkinlaista haikeutta aiempiin tapahtumiin. Ehkä. Ihan tarina ei pääse päämääräänsä, mutta oikeastaan se ei haittaa, sillä välillä on ihan kiva lukea, tai tässä tapauksessa kuunnella, jokin pieni kevyt välipala.

Varsinaisessa paperiversiossa on käsittääkseni kuvitusta, jotka ovat varmastikin luomassa tunnelmaa Lyran Oxfordista. Tätä ei tietenkään äänikirjassa ole, mutta pidin pienestä musiikkiosuudesta tarinan alkupuolella. Siitä tuli mieleen vanhat piirretyt animaatiot, jotka sopivat jouluun. Niinpä Lyra’s Oxford osui lukuajankohdaltaan ihan sopivaan hetkeen.

J.K. Rowling: Harry Potter and the Order of the Phoenix

J.K. Rowlingin Harry Potter and the Order of the Phoenix (2003) on ensimmäinen kirja sarjasta, jonka luin ensin englanninkielisenä. Olin heti ilmestymisen jälkeen lomailemassa Irlannissa ja ostin kirjan Dublinin lentokentältä kotiinpaluumatkalla. Kirja oli kovakantisena sen verran iso, ettei se mahtunut käsimatkatavaroihini, joten kannoin sitä kädessäni mennessäni tullimuodollisuuksien läpi. Tuima miesvirkailija tutkiskeli passiani ja lopulta ojensi sen minulle, mutta ei päästänyt irti. Olin luonnollisesti hämmentynyt, kunnes hän totesi minulle: ” You’re not the first one with Harry Potter book”. Mitäpä minä muuta kuin hymyilin. Aloitin lukemisen heti kun pääsin portille odottamaan lennon lähtöä.

Little Whingingissä tapahtuu kummia, kun ankeuttajat hyökkäävät kesken kesäloman Harryn ja Dudleyn kimppuun. Tapahtumien seurauksena Harry on vähällä tulla erotetuksi Tylypahkasta. Aikuiset puuhastelevat salamyhkäsesti Feeniksin kilta -järjestössään suojellakseen salaista asetta, jota Voldemort tavoittelee ja taikaministeriö on hermostunut Dumbledoreen ja Harryyn, jotka heidän mielestään valehtelevat väittäessään, että Voldemort olisi palannut. Ministeriö laittaa oman henkilönsä, Dolores Umbridgen, opettajakuntaan, mikä aiheuttaa paljon närästystä ja harmia. Opiskelijat Harryn johdolla kokevat tarvitsevansa oman ryhmänsä selviytyäkseen niin tulevasta viidennen vuoden O.W.L.-kokeesta, kuin myös Voldemortin aiheuttamasta uhkasta. Harry kokee kuitenkin olevansa hyvin yksin ongelminensa, varsinkin kun Dumbledore tuntuu välttelevän häntä.

The Order of the Phoenix oli oitis suosikkini siihen mennessä ilmestyneistä kirjoista. Siinä on ahdistusta ja tunnetta sekä valtavia salaisuuksia, joiden taustalla on kuolemantärkeitä asioita. Nyt ei enää pidetä hauskaa, mikä tietenkin jotkut lukijat saa nurisemaan. Harry on mitä suurimmassa määrin teini-ikäinen. Hän tuntee olevansa kaltoin kohdeltu, häntä ei uskota, häneltä salataan asioita ja hän itse kokee itsessään muutoksia, joita kukaan ei tunnu ymmärtävän, ei edes hän itse. Ja kuitenkin juuri hän on se, joka näki koulukaverinsa tapon ja taisteli henkensä puolesta Voldemortia vastaan edellisellä lukukaudella. Vaikka ensimmäisella lukukerralla olin lukiessani aikuinen, tai ehkäpä juuri siksi, pystyin hyvin ymmärtämään Harryn käytöksen. Ahdistuin kaikista niistä huonoista päätöksistä ja arvioista, joita aikuiset hänen suhteensa tekee. Samoin nyt.

Mainitsin jo Goblet of Firen yhteydessä, ettei Severus Snape ole saanut sympatioitani, sillä oli aikuisen tausta mikä tahansa, hän ei saisi kohdella lapsia kuten Snape kohtelee. Order of the Phoenixin yhteydessä kuitenkin tunsin häntä kohtaan sympatiaa ja sääliä, mikä osoittaa Rowlingin kyvyn kääntää hahmoja harmaamman sävyisiksi. Samaa kyytiä, vaikkakin päinvastaista, saivat Sirius ja James, jossain määrin myös Hagrid. Yllätyin näin pitkän lukutauon jälkeen, että koin Hagridin erilaisena kuin aiemmin lukiessani. Olin kriittisempi hänen suhteensa.

Viides kirja sisältää tummempia sävyjä lähes kaikessa. Edes Harryn orastava ensi-ihastus ei hälvennä pilviä taivaalta. Olen iloinen kuinka Nevillen rooli kasvoi ja kuinka hahmo todellakin kehittyy tässä osassa. Vaikka olen lukenut kirjan ties kuinka monta kertaa, muutamat kohtaukset saa minut kyyneliin joka kerta. Ne ovat hiljaisia kohtauksia, pieniä liikkeitä yhdessä lauseessa ja siinä kaikki. On neroutta kirjoittaa jotain niin vähäeleistä, mutta silti niin vaikuttavaa. Toinen kohtauksista liittyy Nevilleen ja toinen Harryyn. Luna Lovegood on kaikessa outoudessaan erinomainen hahmolisä sarjaan.

Harry Potter and the Order of the Phoenix on erinomainen teos ja ainoa, mikä minua siinä hieman pitkästyttää on Hagridin tarina. Neljä ensimmäistä osaa on nostanut arvostustani niitä kohtaan ajan myötä, ja melkeinpä voin asettaa ne nyt samalle viivalle viidennen kanssa.

Ursula K. Le Guin: Changing Planes

Ursula K. Le Guin on kirjoittanut kirjailijauransa aikana ahkerasti novelleja ja vuonna 2003 julkaistussa kokoelmassa, Changing Planes, niitä on 16, jotka on kirjoitettu vuosien 1998-2002 välillä. Kokoelman jippo liittyy ajatukseen, että lentojen vaihtojen välit voivat olla todella tylsistyttävää aikaa viettää lentokentillä, ihmispaljoudessa, vessajonoissa, ruokajonoissa, kiukuttelevien lasten, ärsyyntyneiden aikuisten, kovien penkkien, huonojen ruokavaihtoehtojen keskellä. Tämän allekirjoitan ehdottomasti. Ensimmäisessä novellissa, Sita Dulip’s Method, kuvataan cincinnatilaisen Sita Dulipin oivallus, kuinka helposti voi vierailla lentojen välillä uusissa paikoissa ja kulttuureissa, joissa ajankulku on erilainen. Voi esim. kolmen tunnin odotuksen sijaan viettää aikaa viikon jossain eksoottisessa ympäristössä ja stressaantumisen sijaan rentoutua. Kaikki tai oikeastaan harvat Le Guinin kuvaamista paikoista kuitenkaan vaikuttaa kovin rentouttavilta. Sen sijaan ne ovat läpikatsaus hyvinkin erikoisiin kulttuureihin, heijastaen osittain myös maapalloltamme löytyviä ilmiöitä.

• Sita Dulip's Method
• Porridge on Islac
• The Silence of the Asonu
• Feeling at Home with the Hennebet
• The Ire of the Veksi
• Seasons of the Ansarac
• Social Dreaming of the Frin
• The Royals of Hegn
• Woeful Tales from Mahigul
• Great Joy
• Wake Island
• The Nna Mmoy Language
• The Building
• The Fliers of Gy
• The Island of the Immortals
• Confusion on Uñi

Porridge on Islacissa kertoja joutuu vahingossa väärään paikkaan, jossa asuu geneettisesti muokattuja ihmisiä ja tutustuu mm. naiseen joka on 4 % maissia. Sivilisaatio ei ole onnellinen, sillä geenipuhtausvaatimusten myötä epätasa-arvoisuus on kasvanut. Porridge on Islac on mielikuvituksellinen, mutta myös koskettava tarina hulluuden rajoille menneestä geenimuuntelusta. Osan kokoelman novelleista olen lukenut muualta aiemmin, ja yksi niistä The Silence of the Asonu, joka on mukana myös loistavassa The Unreal and the Real: Outer Space, Inner Lands -kokoelmassa (arvostelu). Siinä kuvataan sivilisaatiota, jossa aikuisväestö ei kommunikoi puhumalla. Tämä herättää kiinnostusta, mutta myös epäluuloja ja aiheuttaa ikäviä seuraamuksia. Erinomainen tarina. Feeling at Home with the Hennebet vie kansan pariin, joka näyttää samalta kuin ihmiset, mutta joiden käsitys identiteetistä ja sielusta on huomattavasti monimutkaisempi. Haastava novelli, jota ei ole helppo ymmärtää, mutta se tarkoitus onkin: pistää miettimään. The Ire of the Veksissa selviää miksi Veksi ei ole kovinkaan suosittu matkailupaikka, sen ihmiset ovat nimittäin vihaista ja sotaisaa porukkaa. Ei olisi mukavaa olla veksiläinen lapsi.

Seasons of the Ansaracissa ansaracilaiset muuttovaeltavat etelän kaupungista pohjoisen vuoristoon sykleissä lisääntymään. Vierailijoiden myötä heidän kulttuuriinsa tulee paineita muuttua, mutta samalla tarve kyseenalaistaa onko kaikki muutos hyvästä. Social Dreaming of the Frinissa planen asukkaat näkevät unta kollektiivisesti ja yhdyskunta on sopeutunut jakamaan itsensä unien kautta luonnollisella tavalla. Vierailijoiden myötä uniin tulee osa-alueita, jotka ovat outoja ja pelottavia. Tarina on itsessään todella kiehtova, mutta ajatus unien jakamisesta näin intiimisti naapureiden tai edes perheen kera, on ainakin suomalaisittain vähän puistattavaa. Riippuu tietenkin onko voimakas unennäkijä vai ei. Tarinassa voimakas unennäkijäkin on tosin muuta. The Royals of Hegn, kertoo varsin idyllisen oloisesta Hegnistä, jossa ihmiset ovat pääasiassa aristokraatteja. Niinpä heille kuuluisuusbongailu onkin käänteisesti kuninkaallisiin sukuihin kuulumattomien tavisten elämän seuraamista. Ironinen ja terävä tarina. Woeful Tales from Mahigulissa kertoja ihastelee nykyisin rauhallisen Mahigulin kirjastoa ja käy läpi sieltä löytämiään tarinoita planen historiasta, joka on ollut välillä merkityksettömän verinenkin.

Great Joy on satiirinen tarina The Holiday Plane™ -nimisestä paikasta, jossa on turisteille joulushoppailua ympärivuoden. Tarinassa on terävän napakkaa kuvausta kuinka alkuperäiset asukkaat valjastetaan palvelijoiksi ja loppukin on hyvin tuttu monista turistibisneskuvioista. Wake Islandissa mennään Orichin planelle, jossa on joukko ihmisiä, jotka eivät nuku lainkaan. He ovat geneettisen kokeilun seurauksia, superälykkäiksi tarkoitettuja, mutta jotka osoittautuivat joksikin ihan muuksi. Ahdistava, mutta erinomaisen tärkeä ”hullu tiedemies” -tarinoiden joukossa. The Nna Mmoy Language kertoo yhteisöstä, jonka kieli koostuu tavuista, jotka ovat sanoja, joilla ei ole yksittäistä merkitystä, vaan merkitys riippuu ennen tai jälkeen tulevista tavuista. Kirjoitettu tekstikään ei ole horisontaalista tai vertikaalista vaan säteittäistä. Tarina on tyypillistä leguinmaista antropologista kerrontaa kiehtovasti omaperäisesti rakennetusta kulttuurista. The Building on sekin antropologinen lähestymistapa kahden eri tuhoutumisen partaalla käyneen kulttuurin yhteiselosta.

The Fliers of Gy löytyy myös aiemmin linkittämästäni Outer Space, Inner Lands -kokoelman valikoimasta. Humoristisesta, mutta sisällöltään oivallusta vaativassa tarinassa kerrotaan haastattelun muodossa ihmisrodusta, jossa osalle kehittyy siivet. Osa hyödyntää siipiään, osa ei, mihin tarinan pointti keskittyy. The Island of the Immortals on aika kamala tarina vierailusta saarelle, jonka asukkaiden joukossa sanotaan olevan ikuisesti eläviä ihmisiä. Confusion on Uñi on surrealistinen vierailu planella, jossa todellisuus muuttaa muotoaan.

Changing Planes on kokonaisuutena erittäin toimiva kokoelma, mutta toki siitäkin löytyy tasovaihteluja, kuten useimmista kokoelmista. Osa tarinoista imaisee heti mukaansa, osaa lukee enemmänkin kuin tietoteosta. Aiemmin lukemani The Silence of Asonu ja The Fliers of Gy olivat tälläkin lukukerralla erinomaisia, mutta uusista novelleistakin Porridge on Islac ja Social Dreaming of the Frin kiehtoivat heti. The Royals of Hegn, Great Joy, Wake Island ja The Island of the Immortals olivat kaikki joko satiirisen oivaltavia tai epämiellyttävän surullisia, mitkä molemmat seikat Le Guin saa erittäin onnistuneesti toimimaan. Jälleen kerran mestarilliselta kirjoittajalta kokoelma novelleja, joka kannatti lukea. Liitän tämän kokoelman mukaan aakkoshaasteeseen.

 Aakkoshaasteen L-kirja

George R.R. Martin: Doorways

Doorways-tarina sijoittuu George R.R. Martinin Hollywood-kaudelle 1990-luvun alkupuolelle. Tarinan idea lähti hänen The Lonely Song of Laren Dorr -novellinsa alkulauseesta: ”There is a girl who goes between the worlds”. Doorwaysta oli tarkoitus tulla tv-sarja, ja Martin työsti sarjan pilotin käsikirjoitusta toista vuotta. Pilotti kuvattiin, ja tv-yhtiö oli siihen tyytyväinen, mutta se ei milloinkaan päätynyt telkkariin. Kova pala Martinille, joka useampaan otteeseen on pähkäillyt mitä olisi tapahtunut, jos tv-sarja olisikin onnistunut. Vuonna 2003 Martin julkaisi pilotin käsikirjoituksen massiivisessa A RRetrospective-kokoelmassaan, ja tuolloin hän totesi, että jos Doorways olisi toteutunut tv-sarjana, hän olisi huomattavasti rikkaampi kuin sillä hetkellä oli. Vuonna 2011 julkaistun sarjakuvaversion esipuheessa Martin toteaa, että jos Doorways olisi nähnyt vihreää valoa, hän olisi todennäköisesti pysytellyt Hollywoodissa pidempään, ja kuka tietää olisiko A Song of Ice and Fire -kirjasarjaa, ja sen myötä Game of Thrones -tv-sarjaa, koskaan syntynyt. 90-luvun epäonni Hollywoodissa kääntyi siis parhain päin.

Mutta ilmeisesti kukaan kirjailija ei halua teoksensa jäävän julkaisematta, varsinkin jos itse on siihen tyytyväinen. Niinpä Martin tosiaan julkaisi synkeimmän dystooppisen käsikirjoitusversion ensin kirjallisessa muodossa ja myöhemmin sarjakuvana, jolloin päähenkilöt Cat ja Tom saivat Stefano Martinon näkemyksestä kasvot. Kun aikoinaan luin A RRetrospectiven, Doorways tuotti minulle ongelmia, sillä silloin olin nykyistäkin harjaantumattomampi lukemaan tv-käsikirjoitusta, enkä saanut välttämättä tarinasta kunnon kokonaiskuvaa. Sarjakuva toi tarinaan paljon täydennystä.

Tohtori Thomas Mason viettää peruselämää, kunnes eräänä päivänä hänen vastaanotolle tuodaan mysteerinen nuori nainen nimeltä Cat. Catia jahtaa niin poliisi kuin FBI, ja pian Tomille selviää, että Cat on rinnakkaisesta maailmasta, jossa elää toisenlaisia olioita, jotka nekin ovat hänen perässään. Cat kulkee maailmojen väliä ovien kautta, jotka avautuvat ja sulkeutuvat omia aikojaan. Paetessaan jahtaajia Tom joutuu Catin seurassa maailmaan, jossa öljy ja muovi on hävinnyt ihmisen kehitettyä ympäristöä suojellakseen öljynsyöjämikrobin, jonka hallinta riistäytyi käsistä. Cat joutuu kohtaamaan uuden maailman ongelmat sekä myös pimeän lordin, eikä siinä tuoksinassa Tom voi olla varma pääseekö hän koskaan enää omaan maailmaansa.

EXT. - FREEWAY - NIGHT - AERIAL
Traffic is fast and heavy. Suddenly we hear a CRACK, as loud as a clap of thunder, as sharp as a sonic boom.

SMASH CUT TO TIGHT ON CAT
A girl stands trapped in the center of the freeway, as speeding traffic surges around her. Call her CAT. She’s twenty. Her figure is lean, boyish, wiry-tough. Her hair is short, raggedly shorn. There is something wild about her, something quick and feral and not-quite-tamed. Her pants are leather, old, cracked, badly worn.
She wears a loose black uniform shirt several, sizes too big for her, unbuttoned, over a tight silver-gray undershirt. Her feet are bare. She looks lost, confused.

INTERCUT - CAT’S POV

HEADLIGHTS are coming at her from all directions, it seems, cars are missing her by inches.

Doorways on mielenkiintoinen science fictionia ja fantasiaa sekoittava tarina, ja se toimii visuaalisesti. Jos Martin olisi kirjoittanut sen vaikkapa pienoisromaaniksi, uskoisin sen kiinnostaneen itseäni vielä enemmän, sillä käsikirjoitusmuotoon tuntuu jääneen kerronnallisia kompromisseja, joihin on vaikuttanut kenties tv-maailman rajalliset rahalliset resurssit sekä myös muoto itsessään. Onneksi käsikirjoitus ja sarjakuva ovat molemmat tarinan synkin versio, mikä sopii minulle. Myöhemmin Martin joutui hiomaan pomojen painostuksesta tarinaa amerikkalaisesti katsojaystävällisempään muotoon, mikä sinänsä hymyilyttää, ottaen huomioon kirjailijan sittemmin tuottaman materiaalin synkkyyden, mille tasolle Doorways ei yllä lähellekään.

Pimeän lordin ja Catia jahtaavien olentojen osuudet eivät toimi minulle, enkä ole myöskään ihastunut liikaa Stefano Martinon kynänjälkeen. Jotenkin sekoitin sen Fevre Dreamin sarjakuvapiirtäjän Rafa Lopezin tyyliin, joka tosin kärsi myös huonosta käsikirjoitussovituksesta. Tarinan heikoin puoli on se, että se jää kesken, sillä tarinanhan oli tarkoitus jatkua monen osan verran, eikä niitä käsikirjoituksia ole tarjolla luettavaksi. Martin ei tainnut koskaan ehtiä suunnitella Tomin ja Catin seikkailuja loppuun saakka.

Joka tapauksessa olen suuresti iloinen, että Doorways on kuitenkin löytänyt tiensä myös sarjakuvaksi, sillä yhä edelleenkin kun luin käsikirjoitusversiota uudestaan, oli tarinaa helpompi seurata kuvallisessa muodossa. Martin on onnistunut sisällyttämään kuviin olennaisen, vaikka kuten aina, mielikuvat tekstin pohjalta voivat olla kullakin lukijalla erilaiset kuin kuvittajan tulkinta. Martino ei piirrä yksi yhteen. Liitän Doorwaysin osaksi I Spy Challengea, kohtaan 13. Arkkitehtuuri.

Alan Moore & Kevin O'Neill: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga 1 ja 2

Sain viime vuonna päähäni, että minun tulee tutustua enemmän sarjakuviin, muihinkin kuin muutamiin kirjojen pohjalta tehtyihin, ja niinpä ensimmäisenä nimenä tuli esille Alan Moore. Pidin V niin kuin verikosto -elokuvasta kohtalaisesti, joten kipitin (ajoin autolla) kirjastoon nopeasti hakemaan samaisen sarjakuvan, sillä se näytti netin mukaan olevan vieläpä hyllyssä. Ja todellakin vain näytti. Ei ollut. Viimeksi sen kohdalla oli tapahtumia kirjattu vuoden 2012 aikana, minkä jälkeen siitä ei ollut havaintoja. Joku oli päättänyt käydä "kirjaostoksilla" kirjastossa. Joulupukki kuitenkin huomasi ahdinkoni ja niinpä minulla on tällä hetkellä hallussani 13 kpl Alan Mooren sarjakuvia, joita aion tämän vuoden aikana lueskella. En aloittanut kuitenkaan V niin kuin verikostosta, vaan ahmaisin alkupaloiksi Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigan (The League of Extraordinary Gentelemen) steampunkhenkiset osat 1 & 2. Alan Mooren käsikirjoittamat ja Kevin O’Neillin kuvittamat albumit ilmestyivät alunperin vuosina 2000 ja 2003, suomennokset 2003 ja 2004. Minulla on ykkösestä kovakantinen juhlaversio ja kakkosesta pehmeäkantinen versio.

Eletään vuotta 1898, viktoriaanisen kauden loppua, jolloin Brittiläinen imperiumi tarvitsee kipeästi apua muutoksen ja ahdistuksen kaaoksessa. Mystinen MI-5:sta edustava Campion Bond, jonka taustalla on vieläkin mystisempi herra "M", värvää häpäistyn naisihmisen, Mina Murrayn, kokoamaan joukon erikoislaatuisia henkilöitä hankkimaan ilmasodan mullistavan cavoriitti-aineen pois kilpailevista käsistä. Minan seuraksi liigaan liittyvät huumeisiin ratkennut Allan Quatermain, kapteeni Nemo Nautiluksineen, Edward Hyde/Henry Jekyll ja näkymätön mies Hawley Griffin. Jokaisen hahmon mukaan liittyminen vaatii mysteerin ratkomisen, mm. Edgar Allan Poen jalanjäljissä Rue Morguella.

Ensimmäinen Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga on useita kirjallisuuden (mm. Arthur Conan Doylen, Jules Vernen ja H.G. Wellsin) hahmoja alkuperäisestä eroavissa rooleissa hyödyntävä seikkailukertomus, jota lukiessa nauttii juurikin siitä, mitä kaikkea tuttua tarinasta voi bongailla. Mina Murray tuotti minulle alussa ongelmia, sillä nimimuistini ei tuonut mielikuvia hänen tunnetusta taustastaan, vaan jouduin erikseen googlaamaan tietoja. Itse tarina ei valaise asiaa tarpeeksi. Hahmona Murray on fantastisen reipasotteinen, eikä hämmenny vähästä, vaikka kuten jokainen päähahmo, myös hän on omalla tavallaan raiteilta heilahtanut.

Nautin 1800-luvun vaihtoehtohistoriamaailmasta ja sen kuvaamisesta tummansävyisin kuvin, mikä toi tarinaan tarvittavaa tunnelmaa. Hahmojen välinen outous tulee hyvin esille, ja kun juonikin on kohtalaisen toimiva ja sai päätöksen yhden albumin aikana, olin varsin viehtynyt Mooren Herrasmiehiin. Siitä oli hyvä jatkaa samoin tein kakkososaan, johon ykkösosassa, etenkin lopussa, onkin jo pienoista vihjettä.

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga II keskittyy taivaalta saapuvaan uhkaan. Tarina pohjautuu H.G. Wellsin Maailmojen sotaan ja Tohtori Moreaun saarikin pääsee hahmoillaan vaikuttamaan tarinan kulkuun. Kaikkein ensimmäiseksi kuitenkin Edwin Lester Arnoldin ja Edgar Rice Burroughsin kirjalliset hahmot pääsevät esiin Marsissa aiheuttaen Maassa tapahtuvan katastrofin. Marsilaiset saapuvat siis maapallolle ja liigalla on taas tehtävää imperiumin pelastamisessa. Murrayn, Quatermainin, Nemon, Griffinin ja Hyde/Jekyllin erikoispiirteet joutuvat koetukselle, mutta vielä enemmän koetuksella on liigan yhtenäisyys.

Jälleen ollaan viktoriaanisessa steampunkmaailmassa ja onneksi luin Wellsin Maailmojen sodan (arvostelu) melkoisen vasta, joten sen tapahtumat olivat hyvin muistissa kun palasin niihin tässä muodossa ja muokattuna. Tohtori Moreaun saarta en ole ehtinyt vielä lukea uusiksi, mutta jotain muistikuvia siitäkin oli vielä tallella.

Wellsin tarinan tunnelma tulee hyvin esille sarjakuvassakin ja pidin käsikirjoituksen etenemisestä yhtä paljon kuin ykkösosassakin. Hahmoihin liittyvät ristiriidat ovat loistavia ja varsinkin Wellsin kynästä lähtöisin olevan näkymättömän miehen persoona tulee hyvin esille (kirjan arvostelu). Ehkä juonen tuttuus hieman verotti tarinan viehätystä, vaikka Moore on sitä onnistuneesti muovannutkin oman näköisekseen, mutta silti viihdyin kakkososan parissa hyvin. Siinäkin oli bongailun iloa samalla lailla kuin ykkösosassa.

Sarjakuvien innoittamana katsoin uudelleen myös vuonna 2003 valmistuneen Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga -elokuvan, vaikka muistelin sen olleen ensimmäisellä katselukerralla tylsistyttävä kokemus. Niin se oli nytkin. Leffan lavasteet ovat ok, paikoin hyvinkin onnistuneet, mutta hahmoissa ei ole tietoakaan Mooren ja O’Neillin luomuksien särmikkyydestä. Kaiken lisäksi mukaan oli otettu Dorian Grayn ja Tom Sawyerin hahmot ja varsinkin Minaa (sukunimi Harker) oli muutettu täpäkästä ah-niin-kohtalokkaaksi ja Quatermainia enemmän perinteiseksi sankarihahmoksi. Itse juonikin poikkeaa sarjakuvasta. Jälleen kerran osoitus, kuinka hyvästä lähtömateriaalista saadaan aikaiseksi nolostuttavaa sotkua.

Mutta – palaan vielä Kerrassaan merkillisiin herrasmiehiin sarjakuvamuodossa jatkossakin ja Alan Mooreen muissakin yhteyksissä.

Jo Walton: Tooth and Claw

Luin Jo Waltonin Tooth and Claw -kirjan (2003) ensimmäisen kerran vuonna 2008. Waltonin Swecon-vierailun innoittamana päätin lukea kirjan uudestaan ja katsoa josko se yhä tuntuisi yhtä erinomaiselta kuin ensimmäiselläkin kerralla. Tällä kertaa minulla oli luettavana ekirja-versio, mutta kirja on saatavissa nidottuna paperiversionakin.

Kun Bon Agornin kuolee, häneltä jää jälkeen viisi lasta; pojat Penn ja Avan sekä tytöt Selendra, Haner ja Berend. Selendra ja Haner ovat naimattomia ja heidät sijoitetaan sisarustensa perheisiin asumaan ja odottaamaan sopivaa puolisoa avioliittoa varten. Myötäjäiset ovat kelvolliset, vaikkakaan ei ruhtinaalliset. Berendin puoliso Daverak aiheuttaa isä-Agornin kuoleman yhteydessä pahaa verta ja perheenjäsenet joutuvat ikävään riitatilanteeseen. Seuraelämän ja käytösetiketin vaatimukset aiheuttavat paljon huolta ja pulmaa nuorille neitosille ja riitatilanteen lisäksi Selendran salaisuus luo omat paineensa.

Tooth and Claw on asetelmiltaan hyvinkin 1800-luvun brittihierarkinen romaani Jane Austen -tyyliseen tapaan, jossa on tärkeää saada neitoset naimisiin ja vieläpä asemalleen sopivalle puolisolle. Walton on antanut kuitenkin omille hahmoilleen hieman vapaampia ja erikoisempia piirteitä ja tärkein niistä on, että hahmot ovat lohikäärmeitä. Minusta on suorastaan huvittavaa ajatella neiti Elizabeth Bennettin tyylinen lohikäärmekasvoinen hahmo, jolle herra Darcyn koko ja häntä herättää ihastusta (kuin tietysti myös kukkaron sisältö). Ja kun hahmo vielä sovittelee päähänsä tyylikästä hattua, joka sointuu hänen suomujensa väriin. Lohikäärmeet ovat saaneet lisänä ihmishahmoilla näkymättömiä piirteitä, kuten ulkoinen muutos jos nuoren naisen intiimiyttä on turmeltu. Tämä aiheutti lukukokemukseeni ylimääräistä ahdistusta. Walton käsitteleekin tiettyjä moraalisia aiheita toisin kuin tehtäisiin ihmishahmojen kanssa ja vaikka hän itse puhuikin niistä avoimesti yleisön edessä esimerkiksi Sweconissa, niin minä mielelläni jätän ne lukijan itse kirjasta löydettäväksi.

Tarinassa on kirkonmiehiä omine sääntöineen, seurustelua, maalaiselämää, seikkailua, aarteita ja kultapetejä, kuin myös itsenäisiä naisia, vaarallisia synnytyksiä ja palvelusväen aseman kuvausta. Walton on liittänyt ihmismäistettyjen lohikäärmeiden ruokailuun omat synkät piirteet ja siitä hänelle paljon pisteitä. Olen joidenkin kirjojen kohdalla purnannut eläinhahmojen ihmistämistä, mutta juuri tällaisessa yhteydessä, jossa eläinhahmo ei ole todellinen eläin (mitä, eikö lohikäärmeitä ole oikeasti olemassa?), se ei häiritse juuri lainkaan. Tarinan tyyli, viktoriaaninen kertomus, on kuitenkin sellainen, että se väkisinkin herättää mielleyhtymiä, johon lohikäärmeiden istuttaminen ei ole välttämättä helppoa. Walton tekee kuitenkin kerronnallisesti uskottavan loistavaa työtä.

Waltonin luomassa maailmassa on tilaa myös ihmisille, mutta siitä nähdään vain ripaus. Ehkä jonain päivänä Walton palaa tähän maailmaan laajentaen sitä, tai sitten ei. Minulle toinen lukukerta ei ollut yhtä innostava kuin ensimmäinen. Kirja tuntui huomattavasti miedommalta kokemukselta, joten ehkä sen ensimmäisen kerran tuoreus ei kanna pidemmälle. Tarina on loppujen lopuksi "fantasy of mannersia", joka ei ole suosikkilajityyppini (kuin ei myös Austen-romaanitkaan). Kirjaa on helppo kuitenkin suositella viktoriaaniseen maailmaan sijoittuvien ihmissuhdetarinoiden ystäville, jotka eivät pelästy fantasiahahmoista. Waltonin teoksista voisin suositella lisäksi esimerkiksi maagista realismia lähentelevän Among Othersin (arvostelu) tai Small Change -vaihtoehtohistoriasarjasta lukemani Farthingin (arvostelu) tai Ha’pennyn (arvostelu).

Suzanne Collins: Ylismaan Gregor

Suzanne Collins kirjoitti ennen supersuosittua Nälkäpeli-trilogiaansa hieman nuoremmille suunnatun The Underland Chronicles -sarjan, johon kuuluu viisi osaa, ja joka sekin ylsi mm. New York Timesin YA-kirjojen bestsellerlistoille. Ensimmäinen osa, eli tänä vuonna suomennettu Ylismaan Gregor ilmestyi alunperin vuonna 2003. Alismaan tarinat saa käännösjatkoa syksyllä kakkososalla, Gregor ja Turman ennustus. Viimeinen alkuperäinen osa julkaistiin vuonna 2007, toivottavasti sarja saa senkin aikanaan suomeksi.

Ylismaan Gregor kertoo 11-vuotiaasta newyorkilaispojasta, jonka isä on kadonnut jokunen vuosi sitten salaperäisesti. Äidin ollessa töissä joutuu Gregor vahtimaan kaksivuotiasta siskoaan Bootsia ja tekemään kotitaloustöitä. Pyykkihuoneessa sisko putoaa ilmastointikanavaan ja Gregor menee tietysti hänen peräänsä. Pudotuksen jälkeen hän löytää yllättäen itsensä ja siskonsa Alismaasta, maanalaisesta maailmasta, jossa ihmisten lisäksi elää isokokoisia puhuvia torakoita, lepakoita ja rottia sekä hämähäkkejä ja muutamia muitakin lajeja. Kaksikko tutustuu myös lepakoilla ratsastaviiin ihmiskuninkaallisiin Luxaan ja Henryyn. Gregor haluaa tietenkin palata kotiin mitä pikimmin, mutta se ei onnistukaan noin vain, vaan on olemassa ennustus, jonka toteuttamisessa Gregorilla on roolinsa.

Ylismaan Gregor on mukava seikkailutarina, ja eläinsatuihin ja satufantasioihin nähden se hieman ravistelee eläinlajien stereotypioita, mutta rotat ovat yhä rottamaisen luihuja. Alussa ilahduin hienoisesta huumorista, jota on ujutettu mukaan, ja olisi se saanut jatkua läpi kirjankin, mitä ei valitettavasti tapahtunut. Gregor on tyypillinen sankaripoika, joka lisäksi vaihtelee pikkusiskon vaippoja. Siis supersankari. Hän vaikuttaa ikäistään vanhemmalta ja vastuuntuntoisemmalta ja kätevältä ja nokkelalta. Boots tuntuu kaksivuotiaaksi epäaidolta uhmaikäiseltä, mutta enpä tosin ole koskaan nähnyt kaksivuotiasta moisessa ympäristössä mihin kirjassa joudutaan. Jotenkin vain epäilen, että kirjan juonen toimivuuden kannalta sekä Gregor että Boots ovat käyneet pienen kiltteyskoulutuksen Collinsin päässä ennen paperille päätymistä.

Collins kirjoittaa sulavaa tekstiä, jota on helppo lukea, mutta tietty iskevyys ja koukuttavuus puuttuvat, piirteet jotka näkyvät puolestaan Nälkäpelissä selkeästi. Ehkä Alismaan tarinoita ei pidä verrata Nälkäpeliin, sillä pääsääntöinen kohderyhmäkin on hieman eri ja Ylismaan Gregor on vieläpä esikoiskirja. Minulle Ylismaan Gregor ei kuitenkaan napannut, ei hahmot, eikä oikein maailmakaan. Alicen Ihmemaa ja Gaimanin maanalainen Lontoo ovat paljon houkuttelevampia ja kiinnostavampia, puhumattamakaan siitä jästien silmiltä piilossa olevasta ympäristöstä, jonka Rowling loi. Luulenpa, että Alismaan tarinoiden lukeminen jää minun osaltani tähän.