Stanislaw Lem: Futurologinen kongressi

En näköjään pidä kovinkaan kiirettä lukulistalle laittamieni kirjojen kanssa, sillä Stanislaw Lemin Futurologisen kongressin (Kongres futurologiczny, 1971) päätin lukea kolmisen vuotta sitten, kun kävin läpi tulevia elokuviksi sovitettavia kirjoja. The Congress -elokuva on jo ilmestynyt, vaan ei ilmeisesti Suomessa. Ehkä se tulee jälkijunassa, en tosin odota sitä tänne pohjoiseen nähtäväksi. Joka tapauksessa, luin kirjan. Suomennos on tehty suoraan puolan kielestä ja se ilmestyi 1978.

Ijon Tichy osallistuu Costaricanassa valtaisaan futurologiseen kongressiin, jossa käsitellään maapallon kestämättömäksi käynyttä väestönkasvua, kuinka hillitä sitä ja selvityä tulevaisuuteen. Hiltonin huippuhotelliin on majoittautunut joukko muidenkin kongressien osallistujia, joista osa tuntuu hyvin oudoilta. Outoja ovat futurologisen tapahtuman lyhyen ytimekkäät esityksetkin, eikä veden juominen janoon yhtään selkeytä tilannetta. Kaduilla kongressin ympärillä vellovat levottomuudet yltyvät ja hallitus vastaa niihin pommittamalla, jolloin Ijon epävarmassa olotilassa pakenee ja joutuu onnettomuuteen. Tullessaan tajuihinsa usean vaiheen jälkeen, hän huomaa olleensa syväjäädytyksessä ja päätyneensä vuoteen 2039. Ja kuinka erilainen maailma onkaan, lähestulkoon utopia. Ei ylikansoitusta, ruokaongelmia, sotia, kaikenmaailman kriisejä, vaan hommat on saatu haltuun psykokemiallisilla menetelmillä. Tai siltä ainakin näyttää.

Vakavasta aiheesta huolimatta, Lem käsittelee tuttuun tyyliinsä aihetta mustan humoristisesti. Kieli on kirjaavaa ilotulitusta ja uusiosanoja vilisee siihen tahtiin, että alkoi jo rasittaa. Suomentajilla (2 henkilöä) on varmasti ollut tekemistä käännöksen aikaansaamiseksi ja ihan hyviä sanaväännöksiä on syntynyt, vaikka en pysty niitä alkuperäiseen vertaamaankaan. Futurologisen kongressin tarina ei ole suoraviivaisen selkeä, vaan melkoista monikerroksellista toden ja epätoden kieputusta, jonka perässä pysyminen teettää lukijalle töitä. Päähahmo ei itsekään aina varmuudella tiedä milloin on todellisuudessa, milloin hallusinoi.

Futurologinen kongressi on pohjimmiltaan karmaiseva visio ja Lemin humoristinen tyyli itse asiassa tuntuu vain korostavan sitä. Sarkasmin kohteeksi joutuvat maailmanpolitiikan suurimmat toiminnalliset idealismit, eikä kirjoittamisajankohdalla ja nykypäivällä ole eroa. Mitä enemmän ajattelen kohtalaisen lyhyttä, tiiviissä paketissa olevaa tarinaa, sen vaikuttavampi jälkiefekti kirjasta jää. Aivan kuin olisin nähnyt painajaisen, josta herää yllättäen, mutta todellisuuskin vaikuttaa painajaiselta tai ainakin sen johdannolta. Kongressia ei voi lukea kepeän pinnallisena ja hauskana kirjana, mutta suosittelen sitä silti kaikille.

The Congress -elokuvan ohjaajan mukaan leffa on saanut vaikutteita Lemin kirjasta, mutta ei ole sen suoranainen sovitus. Ilmeisesti naispäähahmossa on Ijon Tichyyn liittyviä piirteitä. Jos vain jossain yhteydessä on mahdollista elokuva nähdä, niin olen kiinnostunut. Alla virallinen traileri.

Ursula K. Le Guin: Always Coming Home

Ursula K. Le Guinin Always Coming Home julkaistiin 1985. Ostin oman kirjani yli 5 vuotta sitten ja tänä vuonna olen aikonut viimein lukea sen joka ikisen kuukauden alussa. Viimein marraskuu toi mukanaan Neglected Novel Reading Month -haasteen, joka sai minut ottamaan itseäni niskasta kiinni ja vihdoinkin aistimaan teoksen. Aistimaan siksi, että Always Coming Home ei ole ainoastaan kirjoitettua tekstiä, vaan siihen liittyy myös musiikkia ja runoja sisältävä äänite. Music & Poetry of the Kesh -äänitteeseen kuuluu myös 30-sivuinen liitekirja.

Ursula K. Le Guin näyttää Always Coming Homella mitä antropologinen fiktiivinen kirjallisuus oikeasti tarkoittaa. Kirjassa tarkastellaan tulevaisuudessa Kalifornian Napa Valleyn kaltaisessa laaksossa elävän Kesh-kansan elämää ja kulttuuria monelta kantilta. Kirja koostuu lauluista, runoista, sanonnoista, kartoista, piirroksista, sukupuista, sukulaissuhteista ja sukujen erikoispiirteistä, näytelmistä, ruokaresepteistä, soittimien ja tanssien sekä eläinten ja kasvien kuvauksista, käytösetiketeistä ja pienistä henkilökohtaisista tarinoista liittyen johonkin teemaan esimerkiksi kieleen ja nimiin tai seksuaalisuuteen ja siihen liittyviin tapoihin. Pidempi, läpi kirjan kulkeva tarina kertoo osina sinshanilaisen, puoliksi condorilaisen Stone Telling -nimisen tytön kasvutarinan kahden erilaisen yhteisön kulttuurien ja tapojen sekä asenteiden välissä. Läpi kirjan esiintyy kertojahahmo Pandora sekä editori, jotka koin Le Guinin omiksi rooleiksi teoksen sisällä.

Le Guinin piirtämä kartta Keshin kaupungin ympäristöstä

Always Coming Homen pitäisi olla teos, johon viitataan puheissa samalla tavalla kuin Tolkienin tuotannon yhteydessä Silmarillioniin, vaikka tätä maailmaa ei Le Guinin muissa (lukemissani) kirjoissa esiinnykään eikä sillä ole selkeästi listattua historiaa. Se on kuitenkin tietynlainen yhteenveto, tiivistelmä sille kaikelle, mikä häilyy hänen tarinoidensa lukemattomien kansojen taustalla. Mitään Gethenin asukkaiden (Pimeyden vasen käsi) monisukupuolisuuden kaltaista radikaalia ideaa kirjassa ei esiinny, vaan laakson eri alueiden asukkaiden kulttuuri pohjautuu paljolti sekoitukseen Amerikan alkuperäiskansojen ja uudisasukkaiden maailmasta. Kirjassa esiintyvät kaupungit ovat pikemminkin kyliä. Rakennustekniikka ja teollisuuden määrä vaihtelee, taustalla on tietokoneäly (jäänne menneisyydestä), mutta Stone Tellingin kylällä/kaupungilla ei tunnu olevan esimerkiksi korkealta sanelevaa hallintoa, vaan perinteiset säännöt ja etiketit ohjaavat pitkälti miten toimia. Myös moraalia pidetään arvossa ja se säätelee arkielämän päätöksiä. Naisten rooli ja itsepäätäntävalta yhteisössä on vahva. Niinpä kontrasti tiukemmin säädetyn Condorin kulttuurin kanssa on sitä suurempi. Valitettavasti kulttuurien eroavuudet ovat turhan alleviivaavia, mikä hieman häiritsee. Kirjailijan myöhemmässä tuotannossa on havaittavissa seestymistä, mikä tuottaa syvemmin pohdittua tekstiä, mutta poistaa ne säröt, jotka viehättävät hänen varhaisemmassa tuotannossa.

Esimerkki ruokareseptisivusta

Always Coming Home ilmentää kuinka syvälle kirjailija voi maailmaansa mennä pieniä yksityiskohtia myöten. Laulujen nuotit, keksitty kieli, erilaiset rituaalit, ruokaohjeet – olen mykistynyt. Le Guin on työstänyt tätä kirjaa varmasti vuosia, joten en osaa edes kuvitella millaisen jäljen uppoutuminen on häneen jättänyt. Kirjailija on itse piirtänyt kirjassa esiintyvät kartat, mutta kuvittamisessa hänellä on ollut apuna Margaret Chodos-Irvine. Piirrokset ovat paikallaan, sillä niistä saa paremman käsityksen esimerkiksi asumuksista ja eläimistä, joita pelkän tekstin kautta oli ainakin minulla ongelmia hahmottaa.

Sukulaisuussuhdekaavio

Jotta antropologinen lähestyminen Keshin kulttuuriin olisi entistä täydellisempi, siihen liittyvää musiikkia ja runoutta on tallennettu myös äänitteenä. Todd Barton on säveltänyt kymmenen kappaleen verran kansanmusiikkia, joista osa on instrumentaaleja, osa laulettu keshin kielellä (Le Guinin sanoitukset). Nämä musiikit sekä muutamat lausutut runot sekä niihin liittyvän ekirjasen voi ostaa erikseen Le Guinin kotisivuilta löytyvän linkin kautta. Näitä kun ei saa muuten viimeisimmän kirjan pepripainoksen mukana. Samaiselta sivulta voi kuunnella ja lukea näytekappaleita sekä katsoa karttoja. Tässä esimerkkinä:

Heron Dance (mp3)

Music & Poetry of the Kesh -ekirjassa on äänitteiden sanat sekä keshiksi että käännettynä englanniksi, sekä lyhyt esittely kappaleista. Musiikki on pelkistettyä. Lauletuissa ei käytetä juuri instrumentteja, rytmitys tehdään taputtaen. Sanat ja lauseet ovat toistuvia. Taustalta saattaa kuulla luonnonääniä. Kirjan tekstit ja musiikki täydentävät toisiaan.

Quail Songin nuotit ja sanat

Always Coming Home on kunnioitettava saavutus teoksena. Le Guinille on pakko nostaa hattua tästä. Se on myös lukuisine yksityiskohtineen ajoittain raskasta luettavaa ja vaatii melkoisesti keskittymistä. Eri tyylisten tekstien vaihtelu on sinänsä helpotus, mutta se rikkoo myös kirjan rakennetta. Tarkoituksella. Always Coming Homea ei voi pitää perinteisenä romaanina, se on paljon, paljon muuta. Vaativuudestaan huolimatta, siihen kannattaa tutustua lisäkkeineen. Se on palkitsevaa.

Charlotte Perkins Gilman: Herland

Charlotte Perkins Gilman oli 1900-luvun vaihteen tunnettu yhdysvaltalainen kirjailija, toimittaja, sosiologi ja feministi. Vuonna 1915 kirjoitettua Herlandia kuvataan kannessa ensimmäiseksi feministiseksi utopiasta. Suomennos ilmestyi viime vuonna ja se on Tähtivaeltaja-ehdokkaana.

Vaikka Herland on liki sata vuotta vanha tarina, se tuntuu muutamia aikakauteensa liittyviä viittauksia lukuunottamatta tuoreelta. Herland kertoo kolmesta tutkimusmatkaajamiehestä, jotka päätyvät Amazonin syvyyksiin vuoriston rajaamalle alueelle, jossa asuu muulta maailmalta salassa oleva 3 miljoonan naisasukkaan maa. Naistenmaassa vallitsee ihanteellinen harmonia ja yhteishenki. Kaikki on puhdasta ja kaunista ja asukkaat saavat sivistystä montessorilaiseen tyyliin vauvaiästä saakka. Naisten sivistystaso on korkea ja he ovat ihmeen kautta alkaneet lisääntyä neitseellisesti. Miesvierailijoille nämä seikat ovat kova pala hyväksyä, varsinkin yhdelle heistä, ja pitkään he epäilevätkin, että jossain on miehiä piilossa, sillä muuten yhteiskunta ei toimi, ja ainakaan lapsia ei synny. Vaikka naisyhteisö tekee kaikkensa sopeuttaakseen miehet joukkoonsa, miesten - meidän - maailman asenteet ja kasvatus eivät noin vain häviä, vaan aiheuttavat valtapeliä sukupuolten välillä. Tosin miehissäkin löytyy kirjon molemmat ääripäät; sopeutuja ja sovinistinen dominoija.

1900-luvun alussa naisten maa ideologioineen ei varmaankaan ole saanut suopeaa vastaanottoa yleisellä tasolla. Gilmanin yhteiskuntakritiikki on kuitenkin tänäkin päivänä terävänäköistä. Hyväksymme yhä epäkohtia periaatteella "näinhän on aina ollut". Kirjan kantavana teemana on äitiys ja yhteiskunnan toimivuus. Herlandin naiset ovat saaneet kansan ruokahuollon, jätehuollon, maanviljelyksen, koulutuksen toimimaan ja onpahan syntyvyyttäkin vapaaehtoiselta pohjalta rajoitettu, jotta ei syntyisi ylikansoitusta. Samalla on harjoitettu rodunjalostusta, jotta kansalaisista karsiutuisi pois epäsuotuisat piirteet, eikä maassa ole rikollisuutta. Ihan puhtoinen Herland ei siinä mielessä ole, sillä vaikka rodunjalostus on tasapäistänyt ja onnellistanut ihmisen, vienyt heiltä seksuaalisen vietin aiheuttaman kilpailuhalun, jotkut heistä ovat enemmän päättävässä asemassa kuin toiset ja kaikille ei suositella äitiyttä, kun perimä ei ole niin hyvä kuin toivottaisiin.

Gilman on lienee halunnut avata keskustelun yhteiskunnasta ja naisen tasa-arvosta Herlandilla. Vielä vajaa sata vuotta tuon avauksen jälkeenkin olisi aihetta keskustella, mutta toki Herlandin voi lukea puhtaasti fantasianakin/scifinä ajattelematta taustoja. Kirjan alussa on 25-sivuinen esittely kääntäjältä, mutta parin sivun jälkeen hyppäsin sen yli, sillä en halunnut kirjaa jo valmiiksi pureksittuna ennen kuin olisin lukenut sanaakaan.