Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Vitsaus

Paperilta ruutuun -lukuhaastetta varten luin Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin kirjoittaman Vitsaus-trilogian ensimmäisen kirjan, joka sekin on nimeltä Vitsaus. Englanninkielinen alkuperäisteos The Strain ilmestyi 2009 ja suomennos 2010, mikä antoi nopeutensa vuoksi odottaa, että kyseessä on kirja, jonka oletettiin myyvän massoille. Minua kirja ei silloin kiinnostanut, mutta nyt otin sen haasteen vuoksi luettavaksi. Käsittääkseni del Toron osuus on tarinan 12-sivuinen runko ja Hogan on kirjoittanut loput.

New Yorkin JFK:n lentokentälle laskeutuu lentokone, joka on pimeänä, eikä sisällä näy elonmerkkejä. Olosuhteet ovat epäilyttävät ja paikalle kutsutaan tartuntatautien valvonta- ja ehkäisykeskuksen tohtori Eph Goodweather ja hänen kollegansa Nora Martinez. Mentyään koneeseen, he huomaavat, että neljä henkilöä onkin elossa. Heissä on kuitenkin jotain outoa ja pian kaikki katoavat, niin elävät kuin kuolleetkin. Panttilainaamon omistajalla, holokaustista selvinneellä Abraham Setrakianialla on menneisyydessään kokemuksia, joiden pohjalta hän epäilee, että on koittanut hetki, jota hän on kauan pelännyt. On alkanut sota vampyyrizombieviruksen tuhoa vastaan.

Vitsaus on tapahtumiltaan vauhdikkaasti kirjoitettu ja alku onkin hyvin lupaava. Jostain syystä tarina ei missään vaiheessa kuitenkaan saa syvyyttä, vaan jää tavanomaiseksi kauhumätöksi, joka on enemmän draamallinen kuin kirjallinen. Tarkoitus on enemmän yököttää kuin luoda pelkoa. Kokonaisuus on yksinkertaisesti mitään sanomaton, ja kun kuvataan esimerkiksi Setrakianin menneisyyden kokemuksia Treblinkassa, jäädään auttamattomasti esimerkiksi Jasper Kentin The Danilov Quintet -sarjan 1800-luvun vaihtoehtohistoriallisen vampyyrikuvauksen jalkoihin tyylillisesti (kaksi ensimmäistä osaa). Kohtaukset ovat kuin flashbackeja elokuvassa. Ehkä del Toro ja Hogan hakevat mytologista taustaa, mutta näin eurooppalaisen lukijan näkökulmasta kovin juurettomaksi uudenmaailman jutuksi ainakin ensimmäisessä osassa puitteet jäävät. Eikä niiltäkään osin edes onnistuneesti.

Aloitin katsomaan The Strain tv-sarjaa, mutta en kokenut olevani kovin kiinnostunut siitä, joten jätin kesken jo heti alussa. Käsittääkseni sarjasta alkaa piakkoin viimeinen eli neljäs kausi. Vitsaus on kirja, jolla on mainosarvoa, kuuluisa ohjaaja ”kirjailijana”, tusinatarina, joka uppoaa tasapaksuun massaan jne. Näitä kirjoja eksyy harmittavan usein kustantamojen käännöspinoihin vain rahantekomielessä (muita uusia esim. David Duvhovny ja Gillian Anderson) ilman mitään kirjallisia ansioita. Maailmassa olisi niin paljon muita kirjallisesti korkeatasoisempia kirjoja, kauhugenressäkin.

M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö - kirja ja elokuva

Kun kirjoitin M.R. (Mike) Careyn The Girl With All the Gifts -kirjan (2014) arviota pari vuotta sitten (löytyy täältä) uumoilin, että joku suomalainen kustannusyhtiö voisi sen ottaa julkaisulistalleen, varsinkin kun elokuva on tulossa ja teos muutenkin oli melkoisen hypetyksen aihe. Nyt kirjasta on tosiaankin tulossa lähiviikkoina suomennos Likeltä nimellä Maailman lahjakkain tyttö ja elokuva pompsahtaa valkokankaalle 18.11.2016. Kävin katsomassa elokuvan sopivasti lokakuun viimeisenä päivä Lontoossa, kun sitä siellä jo esitettiin. Keskipäivän näytös ei ehkä ollut pelottavin mahdollinen hetki kauhuelokuvalle, mutta pimeässä salissa tunnelma kummasti tiivistyi. Käsittääkseni Suomessakin elokuvan on ollut mahdollista nähdä jo aiemmin syksyllä Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaaleilla.

Maailman lahjakkain tyttö kertoo nuoresta tytöstä Melaniesta, joka käy koulua suljetussa tukikohdassa erityisissä olosuhteissa muiden kaltaistensa lasten kera. Opettajista vain neiti Justineau tuntuu välittävän lapsista ja etenkin Melaniesta. Tutun rutiininomainen elämä muuttuu, kun tukikohtaan hyökätään ja alkaa pakomatka ulkomaailmassa, jonka Melanie kohtaa ensimmäistä kertaa elämänsä aikana. Pakomatkan aikana Melanie, neiti Justineau, tohtori Caldwell, kersantti Parks ja muutama muu joutuvat vastakkain maailman laajuisen epidemian muuttamien hungriesien kanssa, yrittäen yhä löytää selviytymiskeinoa ja ratkaisua sairauteen.

Elokuva on kohtalaisen uskollinen kirjalle, se sisältää kaikki olennaiset piirteet ja näyttelijät ovat uskottavia ja jopa erinomaisia. Melanieta näyttelee Sennia Nanua, ja vaikka rooli ei vaadikaan kovinkaan suurta tunnerepertuaaria, nuori näyttelijä on täysosuma siihen. Gemma Arterton vetää oman roolinsa Justineauna rutiinilla, tosin kirjassa hahmo on tummaihoinen, mitä Arterton ei ole. Glen Closen tohtorin ja Paddy Considinen kersantin osuuksista pidin enemmän kuin kirjaa lukiessa. Näyttelijät toivat heidät inhimillisemmäksi.

Elokuvaan on tehty joitain muutoksia, kuten tapana on kerronnan sujuvuuden, näyttävyyden tai muun seikan vuoksi. Näkökulmahahmona elokuvassa toimii pelkästään Melanie toisin kuin kirjassa. Jotain kirjan puistattavuudesta on menetetty, mutta kyllähän Melanien pelottavuus ainakin muille hahmoille välittyi, kuten toivoinkin. Carey raotti kirjassa Melanien olemusta hitaammin paljastaen. Ympäröivän maailman moninaisuus sekä laajuus jäi kirjassa vajaaksi, ja ehkä vielä enemmän elokuvassa, kun mm. junkersitkin on tiputettu kokonaan pois. Myös kirjan lopun yllätyksellisyys on leffassa hieman vesittynyt. Siitä huolimatta elokuva on varsin suositeltava kokemus post-apokalyptiseksi zombie-elokuvaksi yleensäkin. Painokkaampi suositus kuitenkin kirjalle, kun se kerran nyt suomeksikin saadaan.

Aino Kallas: Sudenmorsian - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 3

Kirjabloggaajien kolmannen klassikkohaasteen kierros on päättynyt. Tämän kertaisen haasteen emäntänä oli Marile 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogista. Minä osallistuin ensimmäistä kertaa mukaan ja valitsin teoksekseni Aino Kallaksen Sudenmorsian: Hiidenmaalainen tarina (1928). Haasteellinen kirja on minulle sen vuoksi, se sisältää kuvauksen mukaan sekä riivattua rakkautta että yliluonnollisen hahmon ja näiden yhdistelmä on aina hiertänyt minua. Ennakkoluuloistani huolimatta otin kirjan vuoden 2007 painoksen luettavakseni ja yllätyin. Sudenmorsian on klassikko monella tapaa. Se on yksi harvoista 1800-luvun ja 1900-luvun alun naisten kirjoittamista genrekirjoista, jota ei luokitella satufantasiaksi. Se on omaleimainen ja alueellista kulttuuria heijastava teos, jonka syntyy on vaikuttanut paitsi virolaiset ja balttialaiset tai laajemmin eurooppalaiset mytologiset tarut, myös kertoman mukaan kirjailijan palava rakkaus toiseen suomalaiseen kirjailijaan, Eino Leinoon.

Teos kertoo 1600-luvun Hiidenmaalla asustavasta nuoresta Aalosta, joka päätyy metsänvartija Priidikin vaimoksi ja hänestä tulee äiti. Jonkin aikaa kaikki sujuu rauhallisesti, kunnes hän kohtaa metsässä sudenhahmossa käyskentelevän Metsän hengen, Diabolus sylvarumin, ja tämän kutsusta Aalostakin tulee ihmissusi. Ennen pitkää saavutettu villiyden vapaus muuttuu nuorelle naiselle kiroukseksi ja kohtaloksi.

Ensimmäinen seikka, joka Sudenmorsianta lukiessa kiinnittää huomiota on 1600-lukua jäljittelevä vanhahtava kieli, johon sopeutumiseen menee hetki. Lopulta siitä alkaa jopa nauttia ja kiinnittää huomiota muista kielistä (eesti, latina, englanti) tulleisiin vaikutuksiin ja sanoihin. Ihmissusimyyttiin liittyvä kansanperinne, jota esimerkiksi Sabine Baring-Gould kuvaa Ihmissusien kirjassa (arvostelu), on hienosti liitetty Viron Hiidenmaan saarimiljööseen. Kallaksen ihmissusimyytissä muuntautuminen tapahtuu sudennahkan ylle pukemisen kautta, jolloin verikin vaihtuu yliluonnollisen ja demonisen prosessin kautta sudenvereksi.

Raamatulliset ja uskonnolliset seikat sekä perinteinen noitavaino ovat vahvasti läsnä tarinassa. Ihmissusius ei ole vain naisten kirous, mutta vain naisia kirjassa erityisesti ihmissusina kuvataan ja jahdataan. Kun luin alla olevan lainauksen Aino Kallaksen Päiväkirja: vuosilta 1916 – 1921:sta, minulle nousi vahvasti mielikuva symboliikasta.

“Rakastan Eino Leinoa koko myöhään kehittyneen yksilöllisyyteni voimalla. Oskarin valitsin kerran nuoruuteni rotuvaistolla, tulevien lasteni tähden, mahdollisimman terveen miehen, henkisesti ja ruumiillisesti. Hänet, sen toisen, olen valinnut yksilönä, itseäni varten, koko herkistyneen, monimutkaiseksi ja sokkeloiseksi muodostuneen henkisen elimistöni vaistolla.” (14.5.1917)

Aalo on hyvä vaimo ja hyvä äiti, ”aamuvirkku ja auttamaan altis, ei pikapuheinen eikä pensiä, ei myöskään närkästyvä, vaan hyvämielinen ja tavoiltansa tasainen kuin nurmennukka”. Toki hänellä on punaiset hiukset ja luomi, kuten merkityillä ihmisillä tarinoissa kuuluu olla. Ihmissusius on Aalon perinteisen roolin vastakohta, villi vapaus kokea ja tuntea, elää vapaana yöt ja palata rooliinsa päivisin. Kallas kuvaa Aaloa ihmissutena sellaisella palolla ja hyväksynnällä, ettei saarnat Daimonin vallasta oikeasti tunnu kiellettävältä totuudelta. Aalo ei vaikuta nykypäivän näkökulmasta demonisoidulta, vaan pikemminkin eroottisen kokemuksen vallassa olevalta, seksuaalisen puolensa löytäneeltä naiselta.

”Niin autuus, jolla ei määrää ole, ja joka ei maallisiin mahdu, tuli Aalon ylitse, ja hänen sieluunsa vuodatettiin ylönpalttinen onni, jolle ei ihmiskielessä ilmausta löydy sen ihmeellisen ja ylön runsaan riemun tautta, jolla se janoovaisen juottaa. Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa oli valinnut ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, niin kuin yhtyy kaksi kastepisaraa, eikä kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.”

Vaikka Aalo on sutena verenhimoinen saalistaja, hän ei lakkaa välittämästä lapsestaan ja miehestään. Yhteisön laki ja kirkko tuomitsee Aalon ja vapauden huumasta tulee tragedia, toive synninpäästöstä ja varoituksen sana. Sudenmorsian on monitulkintainen ja ristiriitainen teos, sillä se on perinteisen myytin mukainen ja tuomitseva teos, mutta alta haikailee kahleiden murtamisen voima, ei ainoastaan itsellisen ja seksuaalisen naiseuden löytäminen, vaan myös normien rikkomisen tabu sukupuolesta riippumatta.

Nykypäivän fantasiassa on hyvin yleistä kuvata luontoa voimakkaana kokemuksena, yli ihmisaistien, kuten monissa Ursula K. Le Guinin teoksissa. Siksi tahtoo hukkua, ettei näin ole suinkaan aina ollut ja Kallaksen kuvaus aistien terävöitymisestä sudenhahmossa on paitsi erinomaisen väkevää, niin myös ajalleen omaperäistä. Suomalaisten luontosuhde on ollut kirjallisuudessa voimakasta ja niin se on Sudenmorsiamessakin, joskin tällä kertaa myös yliluonnollista.

Sudenmorsian on klassikko, joka kannattaa lukea avoin mielin, unohtaa ennakkokäsitykset ja katsoa pinnan alle.

Liitän teoksen mukaan myös Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen.

Sabine Baring-Gould: Ihmissusien kirja

Sabine Baring-Gould (1834-1924) oli viktoriaanisen ajan anglikaaninen pappi, akateemikko ja kirjailija, joka julkaisi elinaikanaan yli tuhat kirjoitusta hyvin laajalti eri aiheista. Hän keräsi muun muassa kansantaruja ja kertomuksia ja kokosi niistä kansatieteellisiä teoksia, joista Ihmissusien kirja on tunnetuin. Alkuteos The Book of Were-Wolves, being an account of a terrible superstition ilmestyi 1865 ja Eero Korpisen ja Anu Korpisen suomennos kuukausi sitten joulukuussa 2014. Liitän teoksen kirjailijan sukunimen mukaan Aakkoshaasteen B-kirjaksi ja I Spy Challengessa kuittaan kohdan 22 – Something to read (kirja).

Ihmissusien kirjassa kuvataan kansan parissa syntyneitä ihmissusimyyttejä, kuvaillaan tapauksia ja millaisissa muodoissa ihmissusius ilmenee. Baring-Gouldin lähtökohtana on järkeistää uskomusta, osoittaa se ihmisten taikauskoksi, mutta myös kuvata yksittäisissä yksilöissä olevaa pahuutta, jopa synnynnäistä tai perinnöllistä. Baring-Gould elää hyvinkin oman ajan rationaalisessa ilmapiirissä, jossa pyritään eroon epäloogisuuksista, mutta samalla hänellä on, ehkäpä jopa uskonnollisen kasvatuksensa vuoksi, tietty lähtökohta ajatusmaailmassaan. Hän käsittelee ihmissusia paitsi tarinoiden kautta, myös yrittää kuvata lykantropiaa tieteen ja aikakautensa psykologian kautta.

Teos on mielenkiintoinen, sillä siinä on myyttien ja tarinoiden myötä pohdittu myös sanojen alkuperää ja muuttumista. Itseäni ilahdutti erityisesti löytää sanamuoto, joka viittasi erääseen Tulen ja jään laulu -sarjassa esiintyvään nimeen ja sen merkitykseen, jonka oletan olleen George R.R. Martinilla tiedossa, kun hän hahmon nimeä on valinnut. Baring-Gould aloittaa määrittelemällä lykantropian ja millaisena se esiintyi antiikin ajalla. Sen jälkeen päästään pohjoiseen ja Skandinaviaan, joissa luonnollisesti keskitytään muinaisnorjalaisiin ja islantilaisiin myytteihin Egillin saagasta alkaen. Pohjoisesta siirrytään keskiaikaisen Euroopan laajaan ihmissusikirjoon ja erityisesti kerrotaan ranskalaisen Jean Grenierin tarina, joka ehkä pyrkii viemään pois tarinasta taikauskoisuuden, mutta psykologisesti se jättää ajatuksen verenjanon riivaamista ihmisistä silti kauhisteltavaksi seikaksi.

Kirjailija toteaa englantilaisen kansanperinteen köyhyyden ihmissusitarinoiden osalta, minkä hän olettaa johtuvan susien sukupuutosta saarivaltakunnassa. Tolkienkin aikanaan huomasi monenlaisia puutteita maansa kansalliskerronnassa, mistä syystä käynnistyi Keski-Maan ja siihen liittyvien kansojen ja kielien luonti. Ihmissutensa englantilaiset ovat nykytarinastoonsa hyvinkin omineet kanaalin toiselta puolen, Ranskasta, jossa kerronta on ollut vilkasta ja tapahtumarikasta. Kirjassa käydään läpi myyttiä Euroopan lisäksi myös mm. Venäjältä ja Intiasta. Useiden tarinoiden mukaan ihmissudeksi muuttumiseen liittyi jokin voide ja irtonahka, joka puettiin ylle ennen kuin muutos tapahtui, mikä poikkeaa hyvinkin nykyihmissusimyytistä, jossa muutosprosessi tapahtuu useimmiten ilman muita ulkoisia seikkoja kuin täysikuuta.

Suurimman osuuden kirjassa saa ranskalainen Gilles de Laval eli marsalkka de Rais, joka oli 1400-luvulla elänyt aristokraatti ja sotilas. de Rais kidutti ja surmasi satoja nuoria poikia ja tyttöjä, ja Baring-Gould kertoo hänen kiinnijäämisestään ja todistajan lausunnoista ennen kuin kuolemantuomio langetettiin. Osiolla Baring-Gould ilmeisesti yrittää todistella ihmisen pahuutta eli mihin ihminen pystyy ilman taikauskoista myyttiäkin, sillä ainakaan hän ei rinnasta tarinaa varsinaisesti lykantropiaan. Paholaisen tekoset mainitaan kylläkin. Mitkä tuntuvat tosin olleen myös myytillisten ihmissusien takana. Kirjailija kertoo tarinan koska sitä ei ole englantilaiselle yleisölle vielä aiemmin kerrottu yksityiskohtaisesti. ”… tämä ikimuistoinen oikeudenkäynti tarjoaa senlaatuisia kauhuja, ettei niille löytyne vertaa koko maailmanhistoriasta.” Hus hiiteen akateemisuus. Tervetuloa kauhukabinettiin!

Kirjan lopussa on luku myöhäiskeskiaikaisesta saarnasta, joka liittyy ihmissusiin, ja kirjailijan loppukaneetti yrittää vielä siinäkin töksähtäen tyrmätä taikauskoa. Kirja on kieltämättä kovin epätasainen ja jäsentelemätönkin, mutta toisaalta sillä on tärkeä merkitys oman aikansa kuvaajana ihmissusista ja asenteista. Ei ehkä sellainen tietokirja, mikä tänä päivänä kirjoitettaisiin, mutta tutustumisen arvoinen joka tapauksessa.

Aakkoshaasteen B-kirja

Sheridan Le Fanu: Carmilla ja muita kertomuksia

Tämän vuoden euroconissa, Shamrokonissa (coniraportti) yhtenä teemakirjailijana oli irlantilainen Sheridan Le Fanu (1814-1873), joka oli yksi merkittävimmistä viktoriaanisen ajan kauhukirjailijoista. Le Fanu kirjoitti paitsi goottilaista kauhua, myös mysteeritarinoita ja irlantilaista mytologiaa hyödyntäviä kertomuksia. Valmistautuessani Shamrokoniin luin kirjailijalta Savukeitaan kauhuklassikot -sarjassa julkaistun kokoelman, Carmilla ja muita kertomuksia (#1, 2012), jonka neljä novellia ovat alunperin vuosilta 1851-1872. Kokoelman alussa lyhyessä esipuheessa esitellään kirjailija. Tämä on toinen Savukeitaan klassikkosarjan kirjani, heinäkuussa luin Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa (arvostelu).

• Vihreää teetä (Green Tea, 1872)
• Carmilla (Carmilla, 1871)
• Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä (An Account of Some Strange Disturbances in Aungier Street, 1851)
• Lapsi joka lähti haltijatarten matkaan (The Child That Went with the Fairies, 1870)

Vihreää teetä on hitaasti jännittyvä ja auki keriytyvä kauhutarina pastori Jenningsistä ja tämän karmivasta seuralaisesta. Tarinaa lähestytään kertojan esittelemän asiantuntijakertojan, tohtori Martin Hesseliuksen analyyttiseen sävyyn. Tarinan sisältöä ja sen psykologista puolta on hyödynnetty paljonkin myöhemmässä kauhukirjallisuudessa. Voin kuvitella jopa George R.R. Martinin saaneen inspiraatiota Vihreästä teestä omaan Apinakuuriinsa (The Monkey Treatment, kokoelmassa Songs the Dead Men Sing). En kuitenkaan niele kertojan antamaa loppuratkaisutulkintaa. Le Fanu jättääkin siihen tyylillään selkeän mahdollisuuden epäillä.

Aikana ennen Bram Stokerin Draculaa, venäläisten upyyrien jälkimainingeissa, Le Fanu kirjoitti Carmillan, tarinan naispuoleisesta vampyyrista. Hesseliuksen tarina-arkusta nousee tällä kertaa tapaus Laurasta, joka lapsena näkee pelottavan unen makuuhuoneessaan vierailevasta naisesta. Myöhemmin onnettomuuden vuoksi hänen talouteensa saapuu tyttö, Carmilla, joka muistaa nähneensä saman unen. Tytöistä tulee ystävykset, vaikka Carmilla käyttäytyykin kokolailla oudosti ja naapurustossa tapahtuu kummia. Carmillakin on hidastempoinen, vihjaileva tarina, joka on inspiroinut myöhempiä vampyyritarinoita (mm. Anne Ricen Vampyyrikronikat), eikä vähiten sen sisältämän seksuaalisen viitekehyksen vuoksi. Mistä tahansa Le Fanu on tarinaansa inspiraationsa saanutkaan ja miten pitkälle tahansa vampyyrimyytin juuret ajoittuvatkaan, tämä on yksi niistä, joka tarjoaa goottilaista vampyyrikauhua nykypäivän lukijallekin suositeltavassa muodossa. Vieressä oleva kuva on tarinan lehtijulkaisusta 1872, kuvittajana Michael Fitzgerald.

Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä on kummitustarina Dublinilaisesta vanhasta talosta, jonne opiskelijaserkukset muuttavat asumaan, vain todetakseen, ettei elo ole kovinkaan levollista seinien sisällä. Aiempien asukkaiden joukossa on ollut mm. hirttotuomarina tunnettu Horrocks, joka itsekin päätyi hirteen. Tarina on tyyliltään jonkin verran edeltäviä kepeämpi sisällöstään huolimatta ja loppu melkeinpä huvittava.

Lapsi joka lähti haltiatarten matkaan on eniten irlantilaissävyinen. Siinä on satumaisuutta, perinteistä haltiatarinaa, jota löytyy mm. skotlantilaisesta 1200-luvun Thomas the Rhymerista (Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka). Tarina on surullinen ja haikea.

Tämän kokoelman perusteella ei vielä saa kunnon käsitystä Le Fanun tuotannosta, mutta se on erittäin hyvä alku, sillä jokainen tarina on ehdottomasti klassikko ja esikuvana myöhemmille kirjailijoille. Goottilaisen kauhun saralla olen lukenut Le Fanun aikalaiselta, amerikkalaiselta Edgar Allan Poelta ehkä vaikuttavampiakin ja psykologisesti mestarillisia teoksia (Steampunk: Poe), mutta voin hyvin suositella näitäkin.

Luin Shamrokonia odotellessa toisenkin novellikokoelman kirjailijalta ja aloitin Uncle Silas –teosta. Enköhän palaa niihin myöhemmin.

Magdalena Hai: Susikuningatar

Magdalena Hain Gigi ja Henry -trilogian viimeinen osa, Susikuningatar ilmestyi syyskuussa ja silloin se tuli myös luettua. Odotukset olivat korkealla, sillä ihastuin kahteen ensimmäiseen osaan, Kerjäläisprinsessaan (arvostelu) ja Kellopelikuninkaaseen (arvostelu).

On kulunut kolmisen vuotta Kellopelikuninkaan tapahtumista. Matkalla kohti Umbroviaa, Gigi on jäänyt Pariisiin joksikin aikaa opiskelemaan taistelutaitoja mestari Oniwakan johdolla valmistautuakseen Susikuningattaren tehtäväänsä. Edessä on väistämättä yhteenotto vallananastaja Andros Luopion kanssa. Onneksi lähellä ovat uskolliset ystävät Henry ja Mussovits, mutta ihmissusien kunnioitus ja uskollisuus on ansaittava muinaisesta valasta huolimatta, sillä Gigissä virtaava varcolacien veri ei vakuuta läheskään kaikkia asettumaan hänen tuekseen, kun kyseessä on Umbrovian kohtalo.

Susikuningatar teki sen jälleen. Kuten aikaisemmatkin, myös viimeinen osa on persoonallinen ja yllätyksellinen. Ihmissuhteet toimivat, eikä mukana ollut nuorille suunnattujen kirjojen tavanomaisuuksia ja imelyyksiä. Gigissä on syvyyttä, joka sai minut kunnioittamaan hahmoa entistä enemmän. Kuvitteellisessa steampunkmaailmassa on kuohuvaa historiaa, kuohuvaa nykyaikaa, tuskaa ja kauneutta, jotka kaikki vaikuttavat aidolta. Samalla mukana on pelottavia mysteereitä ja yliluonnollisuutta, joka jää sinne jonnekin, kihelmöimään. Ihmiskohtaloita jää auki, tulevaisuus on edessä, mutta kuka tietää millaisten polkujen varrella ja päässä. Kun sain kirjan loppuun, olin hetken hämmentynyt kaikesta mikä jäi ilman päätöstä, mutta muutamien viikkojen sulattelu toi etäisyyttä yksityiskohtiin ja kokonaistunnelmaksi jäi haikeus ja kaipaus. Kunnes muistui taas mieleen jokivarren heitteikön paalutus -juttu ja hörähdin nauruun.

Susikuningatar oli lukukokemuksena hyvin henkilökohtainen. Pariisi-osio ei minua varsinaisesti innostanut, vaikka mestari Onikawassa olikin ainesta vaikka mihin. Minulle Umbrovian matkan tunnelmallisin osa oli Unkari ja Karpaatit, sillä olen itse matkustanut noissa maisemissa opiskelujeni alkuaikoina syksyn kirpeydessä hirvien kiimajahtien ja villisian metsästyksen aikaan. Huimat nousut vuorten kapeita rinneteitä, basalttipylvässeinämät, erämaamökit pihanuotioineen, hirvien mylvintä pimeydessä, kuolleita villisikoja kuorma-auton avolavalla. Minkä jälkeen laskeutuminen pustalle romaniperheiden joukkoon, pienelle markkina-alueelle. Länsimaisten nuorten joukon ilmestyminen keskelle tiivistä heimoyhteisöä sai aikaan epäluuloja ja jopa vihamielistä käyttäytymistä. Kaikki nuo kokemukset ja tunnelmat nousivat esiin eri kohdissa Susikuningattaren lukemista.

Romanit ovat kiehtova lisä kirjan hahmoissa, etenkin erikoinen Simza-tyttö, mutta varcolacit ovat huikeita. Niiden tavat ja kulttuuri, yliluonnolliset elementit ja kehityshistorian raadollisuus on parasta mitä vähään aikaan on vastaan tullut tätä lajia kuvaavassa kirjallisuudessa. Hitto soikoon. Steampunk-maailma on entistä tuhdimpi kellopelisotilaineen ja ilmalaivoineen, mikä vain tekee kokonaisuudesta värikkäämmän ja monisyisemmän. Ajoittain ehkä oli hieman ähkyä kaikesta, mutta vaikka Susikuningatar on lähes 450 sivun mittaisena sarjan pisin kirja, se ei ollut yhtään liian pitkä. Tarinaa olisi voinut lukea pidemmältikin.

Entä nyt? Todella vaiheessa -blogin Anna kävi Turconessa kuuntelemassa Magdalena Hain ajatuksia, ja kiinnostavaa on, että jotain tarinaa voisi olla mahdollisesti jossain vaiheessa tulossa Gigin ja Henryn maailmasta. Itseäni kiinnostaisi enemmän miltä maailma näyttäisi 60 v. Gigin silmin ja miten maailman tapahtumat ovat Umbroviaa kohdelleet, mutta ilmeisesti Susikuningattaren jälkeiseen aikaan ei kirjailija aio palata. Mitä sitten onkin jatkossa tulossa, se varmastikin on tsekkaamisen arvoista. Todella vaiheessa –blogin lisäksi Susikuningatar on luettu ja tykätty myös Kujerruksia-blogissa.

Erittäin suositeltava kirjasarja.

M.R. Carey: The Girl with All the Gifts

M.R. (Mike) Careyn The Girl with All the Gifts on jälleen niitä kirjoja, joista olen nähnyt positiivisia otsikoita (Sensational thriller! Perfect for fans of Stephen King, Justin Cronin and Neil Gaiman), mutta joiden koko arvosteluja tai juonikuvaustakaan en vaivautunut lukemaan ennen kirjan aloittamista. Niinpä minulle tuli yllätyksenä kirjan sisältö, vaikka ehkäpä Croniniin vertaamisesta olisi pitänyt vetää johtopäätöksiä. The Girl with All the Gifts julkaistiin tammikuussa 2014.

Melanie on nuori tyttö, joka elää erityisissä olosuhteissa. Hän käy koulua, mutta luokkaan hänet viedään aina sidottuna ja vartioituna, kuten muutkin aseman lapset. Melanie rakastaa kirjoja ja koulua, ja hän rakastaa ihanaa opettajaansa Neiti Justineauta, joka on erilainen kuin muut opettajat. Hän tuntuu välittävän. Tohtori Caldwell sen sijaan ei ole yhtä mukava, sillä hän saa luokkakavereita häviämään. Melanien elämä muuttuu tutusta ja turvallisesta, kun asemalle hyökätään ja pakomatka alkaa Neiti Justineaun, Caldwellin ja parin sotilaan kera. Pakomatkasta tulee Melanielle opettavaisempi kuin koulu konsanaan ja samalla ratkeaa ihmiskunnan kohtalo.

The Girl with All the Giftsissä on jotain vetävää. Teksti on sujuvaa ja helppoa, kaikenlaisille lukumassoille sopivaa. Tarinan kaari on toimiva, toimintaa ja tapahtumia on koko ajan, ja välillä voisi sanoa, että hieman pelottikin. Kauhu-genreen kai tämän kirjan laittaisinkin. Kyseessä on myös dystopia ja science fiction kertomus. Mukana on tiedettä kansantajuisesti ja tiedepuolella on selkeä todellisuuspohja. Luulenpa, että nekin jotka ei scifiä yleensä lue, saattaisivat pitää kirjasta, jos kauhu vain uppoaa.

Melanie rakkaudenkaipuussaan on omalla tavallaan surullinen hahmo. Mutta on hän myös pelottava. Hahmoissa on eroa. Justineau tuntuu onnistuneelta, Melanie ehkä on välillä rajamailla, samoin kuin sotilaat, ja Caldwell jää hieman kunnianhimoisine tavoitteineen etäiseksi. Lapsihahmon kuvaamisessa on monesti ongelmia liiallisen aikuisten ajatusmaailman tason heijastuessa läpi. Siksi heistä pitää tehdä tavallista älykkäämpiä, mikä tuntuu kliseiseltä ratkaisulta. Silti jokaisella hahmolla on omat piirteensä, joiden varassa tarina etenee. Taustalla on maailma, jota ei avata mielestäni tarpeeksi, mutta peruslähtökohdat tulevat esille esim. junkerseista, ja ehkä sen pitäisi riittää.

Kaiken kaikkiaan, ensitunnelmat kirjan lopettamisen jälkeen olivat haaleahkot: pidin kirjasta, ei siinä mitään suurempaa valittamista. Loppu oli erittäinkin onnistunut. Nyt kun lukemisesta on jo useampi viikko, niin jälkikaiut ovat positiivisempia. Kyllä tämä kirja piti otteessaan ja jos tästä tulee leffa, niin käyn katsomassa, vaikka se ehkä todennäköisesti puistattaakin. On tämä mielestäni parempi kuin esim. Max Brooksin Sukupolvi Z (arvostelu). Saa nähdä tuleeko The Girl with All the Giftsistä suomennos, on nimittäin sen sortin hypetyskirja ja tarina, jonka uskoisin jonkun kustannusyhtiön poimineen käännöslistalleen. Kannattaa tarkkailla josko näkyisi jo ensi vuoden tulevissa.

Alla vielä kirjan traileri.

Mika Rassi (toim.): Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa

Venäläistä genrekirjallisuutta on tullut luettua varsin vähän, vaikka tähän mennessä kaikki luetuksi tulleet ovat olleet ihan kelpoisia. Suunnitelmissa on tutustuminen pariin kolmeen teokseen, kunhan ehdin. Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa (2014) on Mika Rassin toimittama ja suomentama kokoelma pääosin goottiromantiikkaa edustavia kauhutarinoita 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta, noin 100 vuoden ajalta. Savukeitaan kauhuklassikko-sarjassa julkaistu kirja (#3) sisältää 7 tarinaa sekä lopussa jälkisanat-osan, jossa kerrotaan hieman tarinoiden kirjoittajista ja taustasta, kuinka ne sijoittuvat Venäjän kirjallisuuden kenttään. Suluissa on novellien julkaisuvuosi jälkisanoista pengottuna.

• Aleksandr Afanasjev: Upyyri (1855-1863)
• Antoni Pogorelski: Lafertovon unikkoeukko (1825)
• Tit Kosmokratov: Vasilinsaaren yksinäinen talo (1829)
• Aleksei Konstantinovitš Tolstoi: Upyyri (1841)
• Ivan Turgenev: Isä Aleksein kertomus (1877)
• Aleksei Apuhtin: Elämän ja kuoleman välissä (1892)
• Jevgeni Zamjatin: Mamai (1920)
• Jälkisanat

Koskapa venäläinen kirjallisuus ei yleensäkään ole koskaan houkutellut minua, en myöskään tunnista näistä kirjailijanimistä ennestään kuin Turgenevin ja Zamjatinin (jota löytyy kirjastoista myös translitteroidulla nimellä Eugen Samjatin). Kahden kertomuksen nimi on Upyyri, joiden kautta sitten opin uutukaisen asian: se tarkoittaa vampyyria. Venäläinen vampyyri, ennen eurooppalaisen Draculan valtakautta, on hyvin seuraajansa kaltainen, mutta silti jonkin verran poikkeava. Mitään erikoisen uutta ei kokoelman vampyyreissa ole, mitä tänä päivänä ei pidettäisi jo vanhanaikaisena ja moneen kertaan nähtynä. On kuitenkin aina paikallaan palata varhaisempaan vaiheeseen, alkulähteille päin ja muistella mitä matkan varrella on kenties unohdettu. Afanasjevin ja Tolstoin tarinat ovat nekin erilaisia keskenään. Afanasjevin tarina on kansantaru-tyyppinen, ja siinä on sellaisia perinteisiä elementtejä, mitä esimerkiksi kotimaisista nykyaikaisista kauhutarinoista Ruumiittomat-antologiasta puuttui. Tolstoilla on mukana goottilaisuutta, yläluokkaisuutta, paholaisten juhlintaa ja jonkin verran huumoriakin. Hänen Upyyrinsä on kokoelman pisin ja sekavin tarina, mutta silti pidin siitä kohtalaisesti. Siinä oli tunnelmaa.

Lafertovon unikkoeukkossa on kansansatumaisuutta, väärin keinoin hankittu aarre, naimasopimus ja pinteestä pelastumista ja onnen löytämistä. Vasilinsaaren yksinäinen talo on tutunomainen asetelmiltaan, kaksi nuorukaista, jotka kilpailevat yhdestä neidosta. On harhautusta, petturuutta ja sisäistä romahtamista, kummasti hupenevaa terveyttä. Osa näistä seikoista toistuu myös Isä Aleksein kertomuksessa, jossa syrjäkylän pastori kertoo terveenä opiskelemaan lähteneen poikansa tarinan kalvavan muutoksen ajalta. Kyseessä on ennemminkin mystinen ja uskonnollinen kuin kauhukertomus. Tämä ei suinkaan ole ainoa novelli, jossa kirkko ja uskonto ovat mukana. Jo heti aloituskertomuksessa kirkolla on merkitys tapahtumapaikkana ja pahaa vastustaessa. Kirkon ja sen symboleiden, ristin ja pyhän veden, osuudet yliluonnollisissa kauhukertomuksissa ovat ylimalkaan mittavia. Elämän ja kuoleman välissä on nimensä mukainen kertomus, elämästä, kuolemasta ja uudelleensyntymästä. Mamai jäi minulle epäselväksi kaksine aikakausineen. Jälkipuheen mukaan tarina pohjautuu Pietari-myyttiin, jonka mukaan Pietari on suolle rakennettu aavekaupunki. Minulla ei ole siitä juuri enää mitään mielikuvia.

Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa tuntuu todellakin hengeltään ja tyyliltään venäläiseltä. Turgenevin Isä Aleksein kertomus ja Apuhtinin Elämän ja kuoleman välissä nousivat ehkä hitusen muita kiinnostavammiksi yksittäisinä tarinoina, mutta Vasilinsaaren yksinäisessä talossa ja Tolstoin Upyyrissäkin oli omat hetkensä. Ihan mielenkiintoinen kokoelma tutustua.

George R.R. Martin: The Skin Trade

George R.R. Martin kirjoitti Hollywood-kaudellaan oheishomminaan kauhutarinan Douglas E. Winterin toimittamaan antologiaan Night Visions 5 (1988). Tarinan nimi oli The Skin Trade ja se palkittiin seuraavana vuonna World Fantasy -palkinnolla parhaana pienoisromaanina. Tarina on sittemmin painettu ainakin parissa Martinin omassa kokoelmateoksessa ja tänä vuonna myös erillisenä kuvitettuna pienoisromaanina. Kuvituksesta vastaa Rick Berry. Tästä ihmissusi-tarinasta on tehty lisäksi sarjakuvasovitus ja suunnitteilla on elokuva. The Skin Trade on suomennettu nimellä Nahan vaihtajat Kauhujen kirja (1) -antologiaan.

Willie Flambeauxin tyttöystävä on surmattu karmealla tavalla. Willie kertoo järkyttyneenä asiasta ystävälleen yksityisetsivä Randi Wadelle. Tapaus herättää Randin muistot poliisi-isänsä kuolemasta ja saa kiinnostumaan tutkimaan asiaa. Randin isän kerrotaan joutuneen jonkin eläimen hyökkäyksen kohteeksi tämän tutkiessa vastaavan kaltaisia lapsiin kohdistuneita surmia. Randi ei kuitenkaan usko selitykseen ja uusien kuolemantapausten myötä hänelle valkeaa synkkiä valheita ja salaisuuksia kotikaupunkinsa asukkaista.

The Skin Trade on pelottava tarina ja se luo lukijan päähän epämiellyttäviä mielikuvia, mutta näinhän kauhukertomusten on tarkoituskin. Martin osaa kirjoittaa tyylilajillisesti monipuolisesti, kauhun lisäksi The Skin Trade on noir dekkari -tyylistä urbaania fantasiaa. Tarinassa on tämän päivän näkökulmasta katsottuna monia perinteisiä kauhuelementtejä, jotka voivat tuntua hieman kuluneiltakin, varsinkin kauhuelokuvien parissa viihtyneistä. Silti, ainakin minulle ne yhä toimivat, vaikka olen lukenut tarinan jo aiemminkin.

Ihailen Martin sujuvaa ja visuaalista kirjoitustaitoa tämänkin teoksen yhteydessä. Sitä on helppo ja viihdyttävä lukea. Ihmisusi-aihe ei kuitenkaan sinänsä ole suosikkejani, eikä The Skin Trade yllä Martinin vampyyriteoksen, Fevre Dreamin (arvostelu) tasolle. Fevre Dreamissä on kaunista haikeutta ja päähahmo, johon kiintyy. Myös esimerkiksi Sandkings ja The Monkey Treatment (arvostelut kokoelmassa Songs the Dead Men Sing) onnistuvat mielestäni kauhutarinoina paremmin. Jokin Nahan vaihtajien lopussa onnahtaa sen verran, että se häiritsi aiemmilla lukukerroilla kuin myös nyt, vaikka yleensä loput ovat Martinin vahvinta aluetta. Voin kuitenkin suositella sitä kauhukirjallisuutta kaipaavalle milloin vain. Martin nimittäin murskaa jälleen (kuten vampyyrien kohdallakin) myyttejä ja uskaltaa antaa tärkeille hahmoille myös tavallisuuden piirteitä. Rick Berryn kuvitus ei valitettavasti tuo tälle nimenomaiselle painosversiolle mitään lisäarvoa, joten tarinan voi hyvinkin hankkia mielummin käsiinsä vaikka jonkin Martinin kokoelman kautta.

Entäpä sarjakuva? Minulla on sarjakuvan kesällä ilmestyneestä ensimmäisestä numerosta oikealla oleva kansikuvaversio, johon ovat nimmarinsa raapustaneet George R.R. Martin sekä tekstin sarjakuvamuotoon sovittanut, Martinin luottokirjailija Daniel Abraham. Piirroksista vastaa Mike Wolfer. Fevre Dreamin kuvittajan Rafa Lopezin tyyli ei purrut, eikä pure Wolferinkaan. Wolfer kyllä onnistuu taustaympäristössä ja muissa kuin ihmishahmoissa, mutta varsinkin ihmisten kasvot ovat välillä häiritseviä.

Eniten minua kiinnosti sarjakuvasovituksessa vanhan ja vaikutusvaltaisen Harmonin suvun talo ja siihen johtavan jyrkkää rinnettä kulkevan cable carin toteutus. Mielikuvissani olin luonut köysiratatyyppisen kulkureitin perustuen pääosin suomennokseen. Kaiken lisäksi olin kuvitellut sen eri puolelle uutta rakennusta kuin mitä sarjakuvaan on toteutettu (alla). En osaa mieltää Wolferin näkemystä samaksi paikaksi, jonne minä olen sijoittanut tarinan tapahtumia.

Toistaiseksi vain Tommy Patterson on onnistunut kuta kuinkin tyydyttämään minut tulkinnoillaan Martinin tuotannon sarjakuvakuvituksissa (A Game of Thrones: The Graphic Novel 1 ja 2). Päätin, etten osta enempää The Skin Traden irtonumeroita, sillä luultavasti kun kaikki numerot ovat ilmestyneet, ne kootaan yhdeksi kovakantiseksi kirjaksi. Hankin sitten sen. 

The Skin Traden jokaisesta numerosta julkaistaan useita eri kansiversioita ja mm. San Diegon ComicConia varten ykkösnumeroon painettiin erikoiskansi. Siinäpä on innokkaalla keräilijällä puuhaa hankkia kaikki versiot. Alla mm. wraparound-kansi ekasta numerosta.

Entäpä elokuva? Mike the Pike Productionin sivulla elokuva on yhä tuotantovaiheessa ja leffalla on ollut omat sivutkin jo pitkään. Tuotantoyhtiöllä on tapana hehkuttaa Martinin kaikkia ansioita sosiaalisessa mediassa, mutta ei hiisku sanaakaan elokuvan nykyvaiheista. Viimeisestä päivityksestä on jo yli vuosi. Joko elokuva ei ole saanut esim. rahoitusta, koska käsikirjoitus ei toimi tai jo pitkään etsittyä ohjaajaa vain ei löydy. Minulle on alkanut muodostua negatiivinen kuva puuhastelusta. Ehkä tämä Martinin tarina olisi syytä jättää kirjalliseen ja piirrettyyn muotoon.