Penric's Demon on alun perin Lois McMaster Bujoldin vuonna 2015 omakustantama pienoisromaani, joka julkaistiin kustannusyhtiön kautta tämän vuoden puolella. Olisin todennäköisesti ohittanut ekirjan ilman Hugo-ehdokkuutta, sillä Bujold ei aiemmin ole tehnyt vaikutusta. Penric's Demon sijoittuu kirjailijan 2000-luvun alkupuoliskolla julkaiseman World of the Five Gods -sarjan maailmaan, mutta toimii hyvin yksittäisenä tarinana ilman taustatietoja. Näin ainakin luulen, sillä minulla ei ole sarjasta lukutaustaa tarinalle.
Nuori juuri kihlattu lordi Penric osuu sattumalta matkatessaan paikalle, jossa iäkäs nainen on kuolemaisillaan. Nainen on Bastard-jumalan temppelin pyhiä, joka viimeisellä hengenvedollaan siirtää mystiset voimansa Penriciin. Ja sekös muuttaa Penricin elämän kokonaan toisenlaiseksi, kuin suunnitelmissa oli. Edessä on melkoinen sopeutuminen paitsi uuteen moninaiseen elämään Desdemonan kanssa, myös kohtaamaan ihmiset, joiden mielestä hän ei sovi ansiotta saamaansa asemaan.
Luin Penric's Demonin tauotettuna kahdessa erässä, mikä johtui siitä, että kokeilin välillä kuunnella tarinaa äänikirjana ja Grover Gardnerin ääni pilasi koko kokemuksen. Kesti hetken ennen kuin sain luettua tarinan tekstinä loppuun, eikä se enää tuntunut samalta kuin alkupuoli. Alussa olikin enemmän intoa ja uuden kokemista sekä jännittävä asetelma, mutta loppu ei sitten jaksanut kiinnostaa niin paljoa.
Penric's Demon on jokseenkin kevytluonteinen, humoristinenkin ja naiivi. Se on perinteinen fantasiatarina, siinä on poika, jolla on kykyjä, mutta joka sattuman kautta saa osakseen mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä ja melkein näen silmissäni, että kommellusten ja vihamielisten kamppailujen kautta hänestä tulee Desdemonan avulla suuri velho, joka valloittaa jonkun korkea-arvoisen ladyn sydämen jne. Tätä ei tietenkään ole tapahtunut, eikä aavistustakaan, miten Bujold aikoo Penricin tarinaa oikeasti jatkaa, mutta lähtöasetelmat ovat kliseiset. Penric on hahmona mitäänsanomaton, ainoastaan Desdemonassa on potkua. Penric's Demon on kuitenkin ihan mukiin menevä, enkä näe mitään syytä miksen lukisi jatko-osaakin, Penric and the Shamania, joka ilmestyi kesäkuussa.
Onko Bujoldin pienoisromaanissa sitten Hugo-aineksia? Ehdokkuus on ok, vaikka jälleen kerran harmittelen suuresti, ettei Kai Ashante Wilsonin The Sorcerer of the Wildeeps päässyt ehdokkaaksi asti. Minusta Penric's Demon ei kuitenkaan ole paras tämän vuotisista pienoisromaaniehdokkaista, eikä ansaitse voittoa. Päädyin asettamaan äänestyksessä Sandersonin Perfect Staten ykkössijalle, Okoraforin Bintin kakkoseksi, Bujoldin Penricin kolmanneksi, Polanskyn The Buildersin neljänneksi ja Reynoldsin Slow Bulletsin viimeiselle sijalle. No awardille ei ääntä pienoisromaanien kategoriassa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lois McMaster Bujold. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lois McMaster Bujold. Näytä kaikki tekstit
maanantai 25. heinäkuuta 2016
torstai 16. kesäkuuta 2011
Lois McMaster Bujold: Cryoburn
Lois McMaster Bujoldin Cryoburn on lukulistani viimeinen Romaani-kategorian Hugo-ehdokkaista. Olen lukenut Bujoldilta ainoastaan Kunnian sirpaleet aiemmin, enkä erityisemmin ihastunut siihen. Cryoburnin sisällöstä minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä, mutta tiedostin, että hyppään melkoisen ummikkona mukaan pitkään sarjaan, jossa hahmoilla on paljon taustaa. Olin valmistautunut siihen, että en välttämättä ymmärtäisi kaikkia nyansseja. Näin ehkä kävikin, mutta enhän minä sitä varsinaisesti lukiessani ajatellut, ennen kuin vasta ihan lopussa.
Miles Vorkosigan on vierailemassa Kibou-dainin planeetalla ja huomaa tulleensa kidnapatuksi. Huumattuna hän pääsee kuitenkin pakenemaan ja saa avukseen 12-vuotiaan Jinin, joka asustelee epämääräisissä oloissa. Kibou-dainilla ollaan erikoistuttu kryoniikkaan, jolla säilötään ihminen kemiallisesti ja jäädyttämällä tulevaisuutta varten, jolloin mahdollisesti löytyy parannus sairauteen tai jopa ikuisen nuoruuden resepti. Mutta kun kryoliiketoimintaan yhdistyy suuryrityksen salakähmintää, korruptiota ja väärinkäytöksiä sekä myös vastarintatoimintaa, onkin Miles joutunut keskelle vaaravyöhykettä.
Cryoburnia kerrotaan pääosin kolmen henkilön näkökulmasta; Milesin, hänen henkivartijansa/suojelupäällikkönsä Roicin ja nuoren Jinin. Bujold luo kirjassa tasapainoisen yhtälön sosiopoliittista toimintaa, ihmissuhteita ja henkilökuvausta. Kryoyritysten toiminta, kryoniikka ja kloonaus ovat kiinnostavia aiheita, joihin kirjailija keskittyy tarinan vaatimalla tasolla. Alku lupailee sopivaa annosta huumoriakin, mutta edetessään tarina vakavoituu menettäen samalla osan viehätystä. Bujoldin kirjoitustyylissä on jotain määrittämätöntä, mikä onnistuu työntämään minua pois tekstin parista, vaikka muuten se on helppoa luettavaa. Kun luin Kunnian sirpaleita, ajattelin että ongelma liittyisi suomennokseen, mutta sama toistui nyt englanninkielistä tekstiä lukiessa. Ajoittain kerronta tempaisi mukaansa ja sitten iski taas kyllästymisen tunne. Juoni on kohtalaisen yksinkertainen ja tarina pohjaakin paljon hahmoihin ja heidän väliseen kanssakäymiseen. Pidin eniten kuitenkin tieteellisestä puolesta ja siihen liittyvistä yksityiskohdista. Cryoburnin hahmot eivät koskettaneet minua lainkaan. Miles on jokseenkin persoonaton ja taka-alalla, enkä löytänyt hänestä aitoutta. Hän tuntuu ajoittain enemmänkin ihannekuvalta (luonteeltaan, ei ulkonäöltään) kuin aidolta jässikältä. Jin ja hänen sisarensa eivät puolestaan tuntuneet oikeilta lapsilta. Koska minulla ei ole jatkumoa Milesin elämään ja taustaan, niin en osaa sanoa onko hänen hahmonsa aina vastaavanlainen, vai onko sitä Cryoburnissa jotenkin laimennettu. Lopussa huomasin selvästi, että lukemiseltani puuttuu pohjatietoja, sillä loppu on merkittävä ja Vorkosiganien parissa enemmän aikaa viettäneiden kannalta ehkä shokeeraavakin. Minulla se ei herättänyt tuntemuksia, vaikka ymmärsinkin mitä on tapahtunut. Cryoburn jää tilanteeseen, mihin olettaisin Bujoldin kirjoittavan jatkoa.
Cryoburn oli minulle vaikea kirja arvosteltavaksi. Tietenkin sitä toivoisi, että Hugo-ehdokkaaksi ei nimettäisi pitkien sarjojen 14. osia, varsinkaan jos ne eivät ole täysin itsenäisiä ja vaativat edes hieman maailman tuntemusta taustakseen. Samalla nimeäminen on kuitenkin ymmärrettävää, jos sarjan osa on todella erinomainen ja ansaitsee tulla huomioiduksi. Minun on kuitenkin vaikea nähdä, että Cryoburn olisi niin erinomainen osa Vorkosiganin saagassa, että se olisi ansainnut ehdokkuuden.
Jos olet Bujoldin suuri fani, tämä arvostelu kannattaa lukea sillä asenteella, että arvostelun kirjoittaja ei tunne sarjan maailmaa ja monet kirjassa esiintyvät hienoudet menivät auttamatta ohitse. Minulle Cryoburn ei kuitenkaan iskenyt, eikä houkuttele lukemaan Bujoldia yhtään kirjaa enempää.
Miles Vorkosigan on vierailemassa Kibou-dainin planeetalla ja huomaa tulleensa kidnapatuksi. Huumattuna hän pääsee kuitenkin pakenemaan ja saa avukseen 12-vuotiaan Jinin, joka asustelee epämääräisissä oloissa. Kibou-dainilla ollaan erikoistuttu kryoniikkaan, jolla säilötään ihminen kemiallisesti ja jäädyttämällä tulevaisuutta varten, jolloin mahdollisesti löytyy parannus sairauteen tai jopa ikuisen nuoruuden resepti. Mutta kun kryoliiketoimintaan yhdistyy suuryrityksen salakähmintää, korruptiota ja väärinkäytöksiä sekä myös vastarintatoimintaa, onkin Miles joutunut keskelle vaaravyöhykettä.
Cryoburnia kerrotaan pääosin kolmen henkilön näkökulmasta; Milesin, hänen henkivartijansa/suojelupäällikkönsä Roicin ja nuoren Jinin. Bujold luo kirjassa tasapainoisen yhtälön sosiopoliittista toimintaa, ihmissuhteita ja henkilökuvausta. Kryoyritysten toiminta, kryoniikka ja kloonaus ovat kiinnostavia aiheita, joihin kirjailija keskittyy tarinan vaatimalla tasolla. Alku lupailee sopivaa annosta huumoriakin, mutta edetessään tarina vakavoituu menettäen samalla osan viehätystä. Bujoldin kirjoitustyylissä on jotain määrittämätöntä, mikä onnistuu työntämään minua pois tekstin parista, vaikka muuten se on helppoa luettavaa. Kun luin Kunnian sirpaleita, ajattelin että ongelma liittyisi suomennokseen, mutta sama toistui nyt englanninkielistä tekstiä lukiessa. Ajoittain kerronta tempaisi mukaansa ja sitten iski taas kyllästymisen tunne. Juoni on kohtalaisen yksinkertainen ja tarina pohjaakin paljon hahmoihin ja heidän väliseen kanssakäymiseen. Pidin eniten kuitenkin tieteellisestä puolesta ja siihen liittyvistä yksityiskohdista. Cryoburnin hahmot eivät koskettaneet minua lainkaan. Miles on jokseenkin persoonaton ja taka-alalla, enkä löytänyt hänestä aitoutta. Hän tuntuu ajoittain enemmänkin ihannekuvalta (luonteeltaan, ei ulkonäöltään) kuin aidolta jässikältä. Jin ja hänen sisarensa eivät puolestaan tuntuneet oikeilta lapsilta. Koska minulla ei ole jatkumoa Milesin elämään ja taustaan, niin en osaa sanoa onko hänen hahmonsa aina vastaavanlainen, vai onko sitä Cryoburnissa jotenkin laimennettu. Lopussa huomasin selvästi, että lukemiseltani puuttuu pohjatietoja, sillä loppu on merkittävä ja Vorkosiganien parissa enemmän aikaa viettäneiden kannalta ehkä shokeeraavakin. Minulla se ei herättänyt tuntemuksia, vaikka ymmärsinkin mitä on tapahtunut. Cryoburn jää tilanteeseen, mihin olettaisin Bujoldin kirjoittavan jatkoa.
Cryoburn oli minulle vaikea kirja arvosteltavaksi. Tietenkin sitä toivoisi, että Hugo-ehdokkaaksi ei nimettäisi pitkien sarjojen 14. osia, varsinkaan jos ne eivät ole täysin itsenäisiä ja vaativat edes hieman maailman tuntemusta taustakseen. Samalla nimeäminen on kuitenkin ymmärrettävää, jos sarjan osa on todella erinomainen ja ansaitsee tulla huomioiduksi. Minun on kuitenkin vaikea nähdä, että Cryoburn olisi niin erinomainen osa Vorkosiganin saagassa, että se olisi ansainnut ehdokkuuden.
Jos olet Bujoldin suuri fani, tämä arvostelu kannattaa lukea sillä asenteella, että arvostelun kirjoittaja ei tunne sarjan maailmaa ja monet kirjassa esiintyvät hienoudet menivät auttamatta ohitse. Minulle Cryoburn ei kuitenkaan iskenyt, eikä houkuttele lukemaan Bujoldia yhtään kirjaa enempää.
Tilaa:
Kommentit (Atom)

