tiistai 31. toukokuuta 2011

Richard Morgan: Musta mies

Richard Morgan on tulossa heinäkuussa Finnconiin, joten todennäköisesti sen innoittamana Like päätti suomentaa vuonna 2007 ilmestyneen Black Manin, joka USAssa tunnetaan nimellä Thirteen. Olen lukenut Morganilta aiemmin Muuntohiilen, Takeshi Kovacs -sarjan aloitusosan sekä The Steel Remainsin, A Land Fit for Heroes -sarjan aloitusosan. Ensimmäisestä pidin kohtuullisen paljon, jälkimmäisestä vähemmän. Musta mies on yksittäinen teos, joka ilmestyi pari viikkoa sitten.

Eletään vuotta 2107. Yhdysvallat on jakautunut läntiseen rannikkoalueeseen, joka on vauras ja teknologisesti kehittynyt, liberaaliin vanhaa Amerikkaa muistuttavaan itäiseen unioniin ja uskonnollisesti vahvaan oikeistolaisalueeseen, jota kutsutaan Jesuslandiksi. Kiina on ottanut paikan maailman suurvaltiona, Lähi-idässä vallitsee rauha ja Euroopallakin tuntuu menevän hyvin. Variantti kolmetoista -miehet luotiin muutamia vuosikymmeniä sitten alfasotilaiksi, kun feminiinistynyt sosiaalista kanssakäymistä harjoittava kansakunta tuntui kadottaneen todellisen miehisyytensä. He olivat paluuta metsästäjä-kerääjä -aikakauteen. Sosiopaattisia taipumuksia omaavia anti-sosiaalisia variantteja kuitenkin pelättiin ja ruotsalaisen Jacobsenin vaikutuksesta heidän elinolojaan rajoitettiin ja useat pakkoasutettiin Marsiin sen jälkeen, kun Marsin ilmakehä saatiin ihmiskelpoiseksi. Carl Marsalis on yksi varianteista kolmetoista, geenilisenssiasiamies, jolle geneettinen neuroverkko mahdollistaa lähes yli-inhimilliset voimat ja nopeuden. Marsalis on myös kirjan nimen musta mies (joskaan nimi ei viittaa pelkästään häneen). Hänet kutsutaan apuun konsultiksi kun Marsista saapuu Maahan toinen variantti, joka tuntuu summittaisesti murhaavan ihmisiä raa'alla tavalla. Alkaa kimurantti ja verinen takaa-ajo.

Musta mies sisältää monia puhututtavia teemoja; tiedettä, politiikkaa ja uskontoa. Jokainen näistä aiheista on syttymisherkkä, jos ne ottaa turhan vakavasti. Amerikkalainen kustantaja otti kirjan nimen sen verran vakavasti, ettei tarjonnut rotuasioissa herkkänahkaiselle amerikkalaiselle lukijakunnalle mustaa miestä, mutta toisaalta Kolmetoistakaan ei ole lainkaan huono nimi kirjalle. Morganin kirja tuntuisi tieteellis-tekniseltä osalta huomattavasti omaperäisemmältä, jos en olisi tullut lukeneeksi muutama kuukausi sitten William Gibsonin Neurovelhoa (arvostelu). Maailmanluonnissa ja hahmojen cyberpunkuskottavuudessa Gibson pesee Morganin mennen tullen. Mustan miehen Marsalis vaikuttaakin erikoisominaisuuksistaan huolimatta lähinnä jamesbondmaiselta superjätkältä, johon naiset tuntevat vetoa. Välillä ehkä jopa pehmommalta kuin tappamisluvan omaava brittiagentti, mikä itse asiassa Marsaliskin on. Kumpainenkaan ei oikein välitä esimiestensä käskyistä, mutta pysyvät pitkässä liekassa. Morganin kuvaamat poliittiset ja uskonnolliset piirteet ovat näkyvissä jo tänä päivänä, ja jako edellä mainittuihin alueisiin ei poikkea nykyisestä suuntauksesta juuri lainkaan. Ainakaan kun katsoo näin eurooppalaisen silmin Yhdysvaltoja. Atwoodin Orjattaresi -kirjan (arvostelu) USA on vain muutaman askeleen pidemmälle Morganin Jesuslandista. Morgan käsittelee uskontoihin ja rodullisiin seikkoihin liittyviä ennakkoluuloja ja pelkoja dialogissa ihan kiitettävässä määrin. Jäin kuitenkin kaipaamaan tarkempaa kuvausta miten jakautuneeseen tilanteeseen oli päädytty ja mikä kirjassa siteeratun Jacobsenin rooli vaikuttajana oli. Olisin mielelläni lukenut poliittista trilleriä tuosta lähihistorian vaiheesta.

Kirjan henkilöitä ja maailmaa alustetaan melkoisen pitkään. Kerronta on silti sen verran tiivistä, että se pitää mukanaan. Noin puolentoistasadan sivun kieppeillä tunnelma tihenee ja tarina oikeasti hurahtaa vauhtiin. Sitten Morgan päättää harhailla johtolangoissa, jotka jättää töksähtäen roikkumaan. Loppua kohden vauhti taas kiihtyy, mutta koska niin oikeita lankoja kuin vääriäkin roikkuu sen verran paljon, menee loppuselittelyssä aikaa ja tunnelma ehtii lässähtää. Sitten onkin vuorossa vain suoraa toimintaa, joka kieltämättä on kuvattu hyvin. Morgan yrittää luoda Marsalisin mentorin kautta ajatusta siitä, etteivät hahmot ole vain geeniensä summa. Sinänsä hän onnistuukin, mutta ongelma on se, että Marsalis ja muutkaan variantit kolmetoista eivät ole alunperinkään tarpeeksi uskottavia, että tämä seikka erottuisi. Myöskään Marsaliksen ja naisagentti Sevgin välille ei näin (yksittäisen) naisen näkökulmasta synny sellaista tunnelatausta, joka kantaisi juonikuviota.

Musta mies on sen verran tiheätunnelmainen, että lukemiseen on helppo keskittyä. Väkivaltaa kirja sisältää yllin kyllin ja seksiäkin sopivina annoksina - ne ovat Morganin tavaramerkkejä. Kirjailija ei ole luopunut kiroilustakaan. Vittu-sana eri taivutusmuotoineen esiintyy 587-sivuisessa kirjassa 864 kertaa, jos tilastot sattuvat kiinnostamaan ketään (laskettu englanninkielisestä versiosta fuck-sanat, jotka suomentaja on todennäköisesti uskollisesti kääntänyt). Musta miehen juoni ei ole ehkä kaikkein omaperäisin, mutta Morganin tyyli on omalaatuinen ja erottuva. Päällisin puolin Musta mies on hyvinkin maskuliininen teos (kansikuvaa myöten), mutta entä pinnan alta... sitä pitänee kysyä kirjailijalta Finnconissa. Pidin Muuntohiilestä Mustaa miestä enemmän, ja melkeinpä toivon, että Takeshi Kovacs -sarjan suomentamista olisi jatkettu.

lauantai 28. toukokuuta 2011

Hugo-ehdokkaat 2011: novellit


Kuten viime vuonnakin, käyn kaikki vuoden 2011 novellipituiset Hugo-palkintoehdokkaat läpi yhtä aikaa kategorioittain. Novelli-kategoriassa (short story) on tänä vuonna vain neljä ehdokasta, sillä muut eivät saaneet tarvittavaa määrää ääniä päästäkseen ehdolle.

Carrie Vaughn: Amaryllis

Ihmiskunta on ajautunut tilanteeseen, jossa ruuanhankintaa ja syntyvyyttä säännöstellään viranomaisten toimesta. Tarina kertoo Amaryllis-laivan kapteenista Mariesta, joka ei ole koskaan tuntenut alkuperäistä perhettään ja on sisäisesti rikkonainen. Hänen nykyinen perheensä on laivan miehistö, joka saa kalastaa heille määrätyn kiintiön verran kalaa. Miehistön elämää haittaa änkyrä saaliinpunnitsija, joka piinaa Marieta tämän äidin menneisyydessä tekemän teon vuoksi. Amaryllis on kaunis eheytymistarina ja vaikka näin lyhyessä kertomuksessa ei paljoa maailmaa rakennellakaan, niin Vaughn ehtii hyvin luoda kuvan olosuhteista. Elämä tuntuu asettuneen pääosin tasapainoon merenrannalla asuvassa yhteisössä. Taustalla olevaan jonkinlaiseen katastrofiin viitataan vain lyhyesti, mutta kerronnasta käy selvästi ilmi, että kyse on postapokalyptisesta maailmasta. Carrie Vaughn on ensimmäistä kertaa Hugo-ehdokkaana. Amarylliksen voi lukea ilmaiseksi Lightspeed Magazinen sivulta.

Mary Robinette Kowal: For Want of a Nail

Kowal hyödyntää novellissaan sukupolvialuksen käsitettä. Avaruusarkissa yhdelle suvulle kuuluva, suvun koko historian tallentanut tekoäly vahingoittuu ja sen kaitsija Rava ryhtyy korjaamaan sitä. Korjaus johtaa hänet salaisuuden jäljille, jonka selviäminen puolestaan johtaa suurempien kysymysten äärelle ja vaikean päätöksen eteen. Tarina pohjautuu For Want of a Nail -sananlaskuun: For want of a nail the shoe was lost, For want of a shoe the horse was lost, For want of a horse the rider was lost... jne. Kowal luo tarinaan koskettavuutta rinnastamalla vaurioituneen tekoälyn dementiaa kärsivään vanhukseen. Silti tarina jää hieman pinnalliseksi ja etäiseksi, varsinkin kun sen lukee heti Vaughnin Amarylliksen jälkeen (ehkä ei olisi pitänyt). Muuten novelli on varsin kelpoinen ja rakenteeltaan onnistunut. Kowal on ollut Hugo-ehdokkaana kerran aiemminkin. For Want of a Nailin voi lukea ilmaiseksi kirjailijan kotisivulta.

Kij Johnson: Ponies 

Ponies on kolmen pdf-sivun pituisena lyhyin tämän vuoden novelliehdokkaista. Ponies kertoo tytöstä ja yksisarvisesta, jotka haluavat kuulua TheOtherGirlsien joukkoon ja olla kavereita TopGirlin, EveryoneLikesHerGirlin, SecondGirlin ja muiden heidän kaltaistensa kanssa. Hintana on, että yksisarvinen luopuu kahdesta ominaisuudestaan. Luopuminen tapahtuu cutting-out partyissa ja sinne Barbara on nyt saanut kutsun. Kaikkien TheOtherGirlsien ponit ovat käyneet läpi saman seremonian. Ponies on lähinnä kauhutarina, mutta se on erinomainen sellainen. Koko kertomus on kuvainnollinen ja vaikka sen hahmoina ovatkin lapset ja se kuvaa kirpaisevasti ja julmasti lasten maailmaa surullisimmillaan, se osuu tarkasti myös aikuisten maailmaan. Ponies on voimakas novelli ja sen voi lukea Tor.comin sivulta ilmaiseksi. Kij Johnson on Hugo-ehdokkaana kolmatta kertaa.

Peter Watts: The Things

The Things tuntuu varmasti tutulta tarinalta, jos on sattunut näkemään John Carpenterin kasarikauhuklassikon The Thing –leffan tai on lukenut John W. Campbellin Who goes there? –pienoisnovellin. Wattsin kertomus on näet sama tarina, mutta alienin näkökulmasta. Eli ihan sama tarina se ei sittenkään ole, sillä alienillä on toisenlainen ajatusmaailma. Ihmisen tunkeilijana pitämä muodonmuuttaja on uhkaava ihmisen näkökulmasta. Watts on saanut kuitenkin vangittua hyvin sen toisen mielipiteen, jonka mukaan ihminen on outo olio ja reaktiotkin ovat oudot. Watts tekee perinteisestä uhkaajasta sympaattisemman, mutta ei onnistu tarinallaan kuitenkaan täysin vakuuttamaan minua. Paikoin alienin ajatukset menevät jaaritteluksi. Kaikenlisäksi minä olen ihminen (yllätys, yllätys) ja Carpenterin leffa on jättänyt niin voimakkaan mielikuvan uhkasta, että tarvitaan huomattavasti voimakkaampi kirjoittaja ja tarina, että tuo kuva heilahtaisi mihinkään. Viime vuonna Watts voitti pitkien novellien Hugon ja tuntuu olevan hienoinen ennakkosuosikki tässäkin kategoriassa. The Thingsin voi lukea ilmaiseksi Clarkesworld Magazinen sivulta.

***

Minulle ykköseksi näistä tarinoista nousi lyhyt ja ytimekäs Ponies. Kij Johnsonin viime vuotinen ehdokas Spar jäi listallani sinne pohjimmaisten joukkoon, mutta tämän vuotinen kirjoitus on positiivinen yllätys. Ponies poimi jo jaetun Nebula-voiton, joten ehkä nyt myös Hugon.

torstai 26. toukokuuta 2011

Alastair Reynolds: Troika

Alastair Reynoldsin Troika on viimeinen tämän vuoden Hugo-palkintoehdokas, jonka luin Pienoisromaani-kategoriasta. Se on samalla ensimmäinen teos, jonka yleensäkin luin Reynoldsilta ja kirjailijan ensimmäinen Hugo-ehdokas. Troika on julkaistu alunperin viime vuonna Jonathan Strahanin toimittamassa antologiassa Godlike Machines, mutta ilmestyy kesällä itsellisenä Subterranean Pressin julkaisemana kirjanakin (kansi vas.). Minulla on kirjasta Hugo-paketin mukana tullut sähköinen versio. Troika on myös Locus-palkintoehdokas.

Troika kertoo kolmesta kosmonautista, jotka lähitulevaisuuden Neuvostoliitto lähettää avaruuteen tutkimaan arvoituksellista, pelkoa herättävää rakennelmaa. Tätä kolmatta kertaa ilmestynyttä enigmaa kutsutaan nimellä Matryoshka (meille suomalaisille tutummin Maatuska), ja sellainen rakennelma onkin, kerroksellinen. Myös tarina on kerroksellinen. Sitä kerrotaan kahdessa eri ajassa, itse tutkimusmatkalla avaruudessa sekä Zvezdniy Gorodokin rähjääntyneessä kaupungissa vuosia jälkeenpäin. Avaruusohjelma-aikana Zvezdniy Gorodokin oli ollut tiedemiesten ja kosmonauttien kaupunki, nyt asukkaina on maanviljelijöitä ja tehdastyöläisiä. Kaupungissa asuu myös entinen astronomi Nesha, jolle kolmesta kosmonautista ainoa elossa oleva Dimitri kertoo, mitä Matryoshkan tutkimusmatkalla tapahtui kun he vihdoin pääsivät rakennelman syövereihin. Samalla puretaan auki, mikä rooli Neshalla tutkimuksessa oli. Tarinan sivujuonteena, mutta silti kaikkea määrittävänä tekijänä avautuu myös poliittiset muutokset perestroikan jälkeisen ajan valintojen jälkeen.

Ensimmäinen tunne Troikaa lukiessa oli tuttuus. Näitä ihminen kohtaa alienin -tarinoita on kirjoitettu ja filmattu runsain määrin, mutta silti Reynolds pääsee hieman yllättämään loppua kohden. Kirja on varsin vangitseva, siinä on menneisyyden tuntua ja ajoittain voisi kaikessa melankolisuudessaan melkeinpä uskoa kyseessä olevan neuvostoaikaisen valtion. Lukijan mielenkiintoa pidetään yllä tarinan rakenteella. Juonta paljastetaan pikkuhiljaa vuorotellen kummassakin ajallisessa jaksossa, niin että lukija jää odottamaan mahdollisia vihjeitä siitä mitä kaiken takana on. Pidin hahmoista, he vaikuttivat aidoilta ja maanläheisiltä (avaruudessakin). Eniten kuitenkin ilahdutti se, että kirjan nimestä saa oivalluksia sisällön avautuessa. Harvinaisen onnistunut nimi, joka ei heti paljasta miten monella tapaa se itse tarinaan lopulta liittyy.

Troikan taustalla on poliittinen idea utopisesta valtiosta, josta poistetaan häiriötekijät (kuten vapaa world wide web). Muutoksen ja vapauden rajoittaminen johtaa tilanteeseen, ettei kansakunta kehity, eikä siinä esiinny variaatioita. Tällainen utopia hajoaa ja muuntuu väistämättä hyvin pian dystopiaksi. Utopiaa on vaikea hallita. Troika on moniulotteinen tarina, vaikka se pinnallisesti vaikuttaisikin tutulta ja yksinkertaiselta. Koska en ole lukenut Reynoldsia tämän enempää, en pysty vertaamaan mitä tasoa se kerronnallisesti on hänen muihin teoksiinsa nähden. Minä kuitenkin pidin Troikasta ja siitä, ettei se ollut täysin valmiiksi pureskeltua avaruusoopperaa. Tämän jälkeen kynnys lukea kauan lukulistalla ollut Jäänpuskijatkin madaltuu.

Subterraneanin erikoispainoksen kansikuva oikealla

Nyt kun kaikki Hugo-ehdokkaana olevat pienoisromaanit on luettuna, minun ykkösäänestäni kilpailevat Troika ja Chiangin The Lifecycle of Software Objects. Jätän vielä harkittavaksi lopullisen järjestyksen.

Tässä linkit kaikkien muiden ehdokkaiden arvosteluihin:

Rachel Swirsky: The Lady Who Plucked Red Flowers Beneath the Queen's Window
Ted Chiang: The Lifecycle of Software Objects
Elizabeth Hand: The Maiden Flight of McCauley's Bellerophon
Geoffrey A. Landis: The Sultan of the Clouds

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Geoffrey A. Landis: The Sultan of the Clouds

Geoffrey A. Landis on niitä kirjailijoita, jotka ovat voittaneet useita eri palkintoja ja saaneet ehdokkuuksia sitäkin enemmän. NASAssa työskentelevä kirjailija on kunnostautunut myös runojen parissa. Minulle Landis on täysin uusi tuttavuus. The Sultan of the Clouds on Hugo-palkintoehdokkaana Pienoisromaani-kategoriassa ja näin päätyi myös minun lukulistalleni.

Tohtori Leah Hamakawa tutkii Marsin ekologiaa ja tulee kutsutuksi hyperrikkaan Carlos Fernando Delacroix Ortega de la Jolla y Nordwald-Gruenbaum'n vieraaksi Venuksen pilvikaupunkeihin. Mukaan lähtee Leahin tekninen avustaja David Tinkerman, joka on nörtihkö ja salaa rakastunut Leahiin. Aurinkokunnan omistaa 20 yksityistä liiketoimintaa harjoittavaa sukua, joista yhden pääperillinen Carlos on. Hän on tuleva Venuksen omistaja, jota kutsutaan nimellä Pilvien Sulttaani. Perillä Venuksen Hypatiassa, kuvun alla sijaitsevassa kaupungissa, David eristetään Leahista ja hän alkaa epäillä, että Carlosin kutsun takana on muutakin kuin kiinnostus Marsiin, varsinkin kun nuori perijä selvästikin pyrkii viettelemään Leahin ja on kiinnostunut planeetan maankaltaistamisesta. Kuvioihin sotkeutuu Venuksen poliittinen underground-liike, jota kiinnostaa myös Carlosin suunnitelmat.

Landisin tarinan maailma on varsin lumoava. Ajatus Venuksen pilvissä leijuvista kupolikaupungeista on hyvin eksoottinen ja Landis vieläpä saa sen tuntumaan uskottavalta, jos ei kuitenkaan ainutlaatuiselta. Hän esittelee muutamia kiinnostavia yksityiskohtia, kuten timantista tehdyn aerogeelin, hämähäkkisilkin ja säädettävät tummennettavat lasit, mutta monista muistakin yksityiskohdista näkee, että kirjailijalla on tiedemiehen ajatusmaailma taustalla. Pidän arvossa, että hän on antanut Venuksen kaupungille nimen Hypatia Aleksandrialaisen mukaan, mutta valitettavasti Landisin naistutkija Leah ei ole läheskään yhtä kiehtova kuin historian todellinen, ensimmäinen naismatemaatikko Hypatia traagisine loppuineen on. Leah on varsin yksiulotteinen ja etäiseksi jäävä. Eipä kyllä kehumista ole muissakaan hahmoissa, lukuunottamatta ehkäpä Miranda Delacroixia, hieman vanhempaa naishahmoa, jonka tarkoitus on mennä naimisiin Carlosin kanssa. The Sultan of the Clouds on puitteiltaan kiinnostava, mutta jää sisällöltään köyhäksi ja juoni on lähes mitäänsanomaton. Ensimmäisen lukukerran jälkeen ajattelin, että miksi ihmeessä tämä on yleensäkään Hugo-ehdokkaana, sillä tarinassa ei ole edes mitään erityisen uutta ja innostavaa. Edes sosiaaliset ja poliittiset ympyrät ihmissuhdetraditioineen eivät ole mitenkään uudistuksellista, saati shokeeraavia, vaikka tarinan päähenkilö aika herkkänahkainen tuntuu olevankin. Loppukin lässähti kaiken lisäksi. Toisen lukukerran jälkeen osasin arvostaa joitain yksityiskohtia, mutta edelleen pidän The Sultan of the Cloudsia tähän mennessä lukemistani pienoisromaani-Hugo -ehdokkaista heikoimpana. Tarinan voi lukea ilmaiseksi pdf:nä Asimov's Science Fiction -lehden (kansikuva yllä) nettisivulta.

tiistai 24. toukokuuta 2011

Elizabeth Hand: The Maiden Flight of McCauley's Bellerophon

Elizabeth Handin The Maiden Flight of McCauley's Bellerophon on viime vuonna Stories: All-New Tales -antologiassa (kansikuva yllä) julkaistu pienoisromaani, joka on parhaillaan Hugo-palkintoehdokkaana. Vaikka Handin julkaisuhistoria näyttää ulottuvan yli 20 vuoden taakse, kyseessä on hänen ensimmäinen ehdokkuutensa. Tämä on tietenkin hyvä asia, sillä Hugo-ympyröissä pyörii melkeinpä liiaksi asti yhdet ja samat nimet.

Tarina kertoo kolmesta miehestä, jotka kaikki työskentelivät aikoinaan ilmailumuseossa, jonka kuraattorina toimi visionääri ja työlleen intohimoisesti omistautunut Maggie Blevin. Museon näyttelyssä pyöri ennen Wrightin veljesten historiallista ensimmäistä lentoa kuvattu filminpätkä, jossa Ernesto McCauley lensi omalla koneellaan Bellerophonilla. Filmi tuhoutui tietojen mukaan tulipalossa, mistä Maggie syytti itseään. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin Maggie on kuolemaisillaan ja hänen ihailijansa Leonard haluaa kuvata tarkkaa pienoismallia apuna käyttäen Bellerophonen lennon uudestaan ja antaa sen Maggielle jäähyväislahjaksi. Hän houkuttelee mukaansa kaksi muuta kaveria toteuttamaan kuvauksen alkuperäisellä lentoalueella. Hänellä on tallessa nitraattifilmillä alle 20 sekuntia lennosta malliksi. Filmin lopussa näkyy jotain outoa, mutta saamatta tarkalleen selvää mistä on kyse, kaverukset lähtevät hiljaiselle saarelle toteuttamaan Leonardin suunnitelmaa.

The Maiden Flight of McCauley's Bellerophonissa on menneen ajan tunnelmaa. Hand kuvaa lähes pakkomielteeksi yltyvää omistautumista koskettavalla ja herkällä tavalla. Henkilöhahmot ovat uskottavia ja vaikka tarina onkin kohtalaisen lyhyt, se tekee eheän kaaren. Pidän erityisesti siitä, että tarina ei pääty töksähtäen, vaikka siihen jääkin salaperäisyyden tuntu. Vaikka tarinassa mennäänkin ilmailuhistorian kautta menneisyyteen, se on tukevasti kiinni nykyisyydessä kännyköineen ja YouTubeineen. Historian kautta saadaan kuitenkin ulottuvuutta ja koskettavuutta, mikä muistuttaa minua jollain tavoin Ray Bradburyn Paha saapuu portin taa -teoksen tunnelmasta.

The Maiden Flight of McCauley's Bellerophon on hieno tarina, mutta ei yllä minun mittapuussani ihan Ted Chiangin The Lifecycle of Software Objectsin tasolle (arvostelu). Se kiehtoo kuitenkin enemmän kuin Rachel Swirskyn The Lady Who Plucked Red Flowers beneath the Queen’s Window (arvostelu). Tarinan voi lukea ilmaiseksi Elizabeth Handin kotisivulta.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Nebula 2011 -palkinto Connie Willisille


Science Fiction & Fantasy Writers of America eli SFWA on jakanut vuoden 2011 Nebula-palkinnot:

Romaani
Connie Willis: Blackout / All Clear

Minun arvosteluni Blackoutista löytyy täältä ja All Clearista puolestaan täältä.


Pienoisromaani
Rachel Swirsky: The Lady Who Plucked Red Flowers Beneath the Queen's Window (arvostelu)

Pitkä novelli
Eric James Stone: That Leviathan, Whom Thou Hast Made (arvostelu tulossa myöhemmin)

Novelli (jaettu)
Kij Johnson: Ponies (arvostelu tulossa myöhemmin)
Harlan Ellison: How Interesting: A Tiny Man

Ray Bradbury -palkinto
Inception - Christopher Nolan

Andre Norton -palkinto
Terry Pratchett: I Shall Wear Midnight

Neljä ensimmäistä voittajaa ovat myös Hugo-ehdokkaita (kuin myös Inception), joten on mielenkiintoista nähdä sanelevatko amerikkalaiset äänestäjät samanlaisen tuloksen Hugoihinkin. Minulla ei ole mitään Connie Willisin voittoa vastaan, mutta kuten Swirskyn pienoisromaanin arvostelussakin jo sanoin, Swirsky ei ole suosikkini ehdokkaiden joukosta, ei ollut myöskään Nebula-voittajaksi. Terry Pratchett ei ollut paikalla seremoniassa, mutta oli lähettänyt kiitospuheensa, joka kokonaisuudessaan on seuraava: "At last!"

lauantai 21. toukokuuta 2011

Ted Chiang: The Lifecycle of Software Objects

Ted Chiang ei varmaankaan ole tuttu lukijoille, jotka eivät lue romaaneja lyhyempiä tekstejä, sillä Chiangilta ei ole täyspitkää kirjaa velä ilmestynyt. Sen sijaan hän on kirjoittanut pienoisromaaneja, pitkiä novelleja ja novelleja, ja kaikissa näissä hän on päässyt Hugo-ehdokkaaksi. Pari kertaa on tullut voittokin, mikä on melkoinen saavutus, kun ottaa huomioon, että kirjailijalta on yleensäkin julkaistu vain reilu kymmenen tuotosta. Pienoisromaani The Lifecycle of Software Objects on niin ikään Hugo-palkintoehdokkaana ja myös Nebula- sekä Locus-ehdokkaana.

Kuka muistaa Tamagotchit, virtuaalilemmikit, joita piti syöttää, viihdyttää ja hoitaa? Tämä itsellänikin ollut digitaalilelu ja varsinkin suhtautuminen siihen tuli mieleeni, kun luin The Lifecycle of Software Objectsia. Ohjelmistoyhtiö Blue Gamma on kehittänyt digieläimen, jota se suunnittelee myyvänsä ihmisille virtuaalilemmikiksi. Pääidea liittyy tekoälyyn, ja yhtiö uskoo, että todellinen tekoäly kehittyy samalla tavalla kuin ihmisälykin, kokemuksen ja kasvatuksen kautta. Yhtiö palkkaa henkilökuntaansa eläinkouluttaja Ana Alvaradon tuomaan kokemuksensa mukaan virtuaalisten eläinten käyttäytymisen kehittämiseen sekä animaattori Derek Brooksin, jonka tehtävänä on luoda sopivasti kaupallisen näköinen tuote. Ja luomisessa onnistutaankin, digilemmikistä tulee suosittu, niin kuin todellisen maailman Tamagochistakin. Mutta mitä sitten tapahtuikaan? Anan ja Derekin sekä heidän digilemmikkiensä, Jaxin, Marcon ja Polon vaiheita seurataan useiden vuosien ajan, samalla kun ohjelmistot ja virtuaalialustat kehittyvät ja asenteet muuttuvat.

Lifecycle of Software Objects tempaisi minut mukaansa tarinaan heti alusta alkaen, vaikka Chiangin kirjoitustyyliin pitikin totutella hetken. Ana ja Derek eivät ole hahmoina kovinkaan värikkäitä, mutta he peilautuvat erinomaisesti virtuaalimaailmaan, mikä mahdollisesti on ollut kirjailijan tarkoituskin. Tarinaa elävöittää hahmojen vierailut foorumikeskusteluissa, jotka koskevat kussakin vaiheessa joko digilemmikkejä tai yritysmaailmaa. Niillä kuvataan myös netin yhteisöllisyyttä. Vaikka Chiang kertoo tarinaa hyppien ajallisesti ja tuoden välähdyksiä vain merkittävistä hetkistä, ajan jatkumo on selkeä erityisesti ohjelmistokehityksen kautta. Kiinnostus tuotteisiin hiipuu, tuotteet kehittyvät ja vanhat mallit unohtuvat, uudet alustaversiot eivät tue vanhoja malleja, yrityksia kaatuu ja fuusioidaan. Kun lähdetään polulle, jossa digilemmikkiä kasvatetaan kuin lasta, se vaatii kärsivällisyyttä ja aikaa. Yritystalous, varsinkin pelikehittäjät ja virtuaalimaailma on sen sijaan lyhytjännitteistä tuottoon sidottua toimintaan. Nämä kaksi maailmaa ovat väistämättä ristiriidassa toistensa kanssa. Ihminen on myös hyvä keksimään soveltavia käyttötarkoituksia. Aina löytyy niitä, jotka kasvattamisen ja huolehtimisen sijaan vaikkapa kiduttaisivat.

Chiang sai kirjallaan aikaiseksi pienoisen pistoksen. Vaikka aihepiiri onkin epäaito, saa hän mahtumaan siihen aimo annoksen inhimillisiä tunteita, omistautumista, ystävyyttä ja uhrautumista. Kun tarinassa kuvataan useimpien ihmisten käyttäytymistä virtuaalilemmikkiään kohtaan, niin täytyy tunnustaa syyllistyneeni itsekin Tamagochiani kohtaan samanlaiseen käyttäytymiseen: kyllästyin siihen muutamassa viikossa ja dumppasin sen. Ehkä tekoälyllinen lemmikkieläin olisi saanut toimimaan toisin, mutta tarina sai minut ajattelemaan, että virtuaalimaailma ei voi koskaan korvata toista elävää olentoa, vaikka se voikin herättää inhimillisiä tunteita. Kirjailija kuitenkin kyseenalaistaa sen. Pitäisikö tekoälyllä, joka vuosikymmenet kehittyy itsenäiseksi toimijaksi ja ajattelijaksi, ja vaikka sillä ei olisikaan ruumista ja yhtään sykäystä lyövää sydäntä, olla samat oikeudet kuin esimerkiksi yritykselläkin... tai ihmisellä.

Lifecycle of Software Objects on onnistunut ja kiinnostava pieni tarina, jonka ainoana negatiivisena puolena pidän loppua. Sitä ei oikeastaan ole tai kirjailija jättää sen auki. Usein auki jätetty loppu on positiivinen asia, joka saa lukijan ajattelemaan mahdollisuuksia. Tässä tapauksessa se jäi häiritsemään minua. Mutta ehkä sekin sopii kuvioon. Vuonna 1950 Alan Turing pohdiskeli mikä on paras tapa luoda tekoälyä:
“Many people think that a very abstract activity, like the playing of chess, would be best. It can also be maintained that it is best to provide the machine with the best sense organs that money can buy, and then teach it to understand and speak English. This process could follow the normal teaching of a child. Things would be pointed out and named, etc. Again I do not know what the right answer is, but I think both approaches should be tried.”
Emme oikeasti tiedä vielä vastausta. Pidän Lifecycle of Software Objectsia vahvana Hugo-ehdokkaana ja suosittelen lukemaan sen ilmaiseksi julkaisijan Subterraneanin sivulta. Subterraneanin kirjana painetussa versiossa on lisäksi kuvitusta sisäsivuilla ja onneksi Hugo-paketin mukana tuli sekin versio.


perjantai 20. toukokuuta 2011

Kirjallisesti mukava aamu


Jotkut aamut ovat mukavia.

Tänä aamuna huomasin ensimmäisenä sähköpostistani, että Hugo-paketti on ladattavissa. Vaikka useimmat romaania lyhyemmät tekstit ovatkin jo netin kautta luettavissa ja romaaneistakin minulla oli jo yhtä lukuunottamatta kaikki, niin silti Hugo-paketti tuntuu joka vuosi joululahjalta toukokuussa. Onhan siinä mm. Best Related Works-materiaalia ym. lisäksi.

Toinen sähköposti-ilmoitus tuli Livejournalista, jossa George R.R. Martin on päivittänyt blogiaan A Dance with Dragons -kirjoituksella. Minä pidän tilastoista ja sellaiset nippelijutut kuin, että kirjassa on 73 lukua ja 16 kertojahahmoa (joista tiedän varmuudella 14), piristävät päivänalkua kummasti. Muutenkin on kiehtovaa lukea kirjailijoiden kirjoitusprosesseista, varsinkin kun siihen liittyy sellaista dramatiikkaa kuin Martinin kohdalla voisi sanoa liittyvän. Enää reilu 7 viikkoa niin DANCE ilmestyy. Vaikka yleensä aika rientää nopeammin kuin haluaisikaan, niin tätä kirjaa odotellessa se tuntuu matelevan. Lainaus Martinin blogista:
Kong, you were one mother of a monkey, but I'm glad you're off my back.

... DANCE took a lot longer than I wanted it to, but I think it's a better tale for all the time and blood and sweat that went into it.

In the end, though, it will be you guys who are the judge of that.

Enjoy the read. Me, I've got another book to write. Yes, climb right on my back... and what a cute little monkey you are...

torstai 19. toukokuuta 2011

Rachel Swirsky: The Lady Who Plucked Red Flowers Beneath the Queen's Window

Rachel Swirskyn The Lady Who Plucked Red Flowers Beneath the Queen's Window on sekä Hugo, Locus että Nebula -palkintoehdokkaana Pienoisromaani-kategorioissa. Viime vuonna Swirskyn Eros, Philia, Agape oli ehdolla Hugon pitkissä novelleissa (arvostelut), mutta ei voittanut, vaikka sillä omat ansionsa olikin. The Lady Who Pluckedissa on samaa tyyliä kuin Erosissa. Swirsky sekoittaa fantasiaa ja kevyttä science fictionia keskenään vaivattomasti. The Lady Who Plucked Red Flowers Beneath the Queen's Window on julkaistu Subterraneanin kesän 2010 lehdessä (kansikuva yllä) ja on luettavissa elektronisena versiona täällä.

My story should have ended on the day I died. Instead, it began there.

Tarina alkaa naisvelhon kuolemasta. Naeva on pitkäaikaisen kuningatarystävänsä sekä rakastettunsa neuvonantaja yhteisössä, jossa naiset hallitsevat ja miehiä kutsutaan madoiksi. Hän tulee petetyksi ja kahlituksi hengeksi, joka kutsutaan ajoittain vieraaseen ruumiseen antamaan neuvojaan ja jakamaan taikuuttaan. Aika kuluu ja Naeva huomaa tulevansa kutsutuksi erilaisina aikakausina, erilaisiin ideologisiin ajatusmaailmoihin. Odotukset ja saamiset eivät aina kohtaa kutsujalla kuin kutsutullakaan. Tarinan päähenkilö on feministinen ja hänen kauttaan käydään läpi sukupuoliodotuksiin ja asenteisiin liittyviä asioita kautta fiktiivisen historian.

Kuten Erosissakin myös The Lady Who Pluckedissa esiintyy myös kanssakäymistä ei-inhimillisten olentojen kanssa. Swirskyn vahvuus on hänen rohkeudessaan luoda erikoisia suhteita ja kuvata tuntemuksia, joita ei aina pureksimatta ole helppo ymmärtää, saati hyväksyä. Tarinassa taikuudella on aina hintansa ja kirjailija käyttää sitä välineenä kuvaamaan myös henkilöiden luonnetta, karuun totuuteen saakka. Naeva onnistuu tulevien sukupolvien oraakkelina olemaan jopa häijy ja asenteellinen, mikä ilahdutti minua, sillä se toi hahmoon monipuolisuutta, joskin vähensi sympatiatuntemuksia häntä kohtaan.

The Lady Who Plucked Red Flowers Beneath the Queen's Window on kirjoitettu ilmavan soljuvasti. Jokin sen kauniissa ja ajoittain romanttisessakin tyylissä kuitenkin häiritsee minua, varsinkin alkupuolella. Tarina on ihan kelpoinen, mutta täysosuma se ei ole. Odotan Hugo-voittajalta hieman enemmän, joten ihan suosikikseni Swirsky ei ainakaan tässä vaiheessa nouse.

maanantai 16. toukokuuta 2011

J. G. Ballard: Uponnut maailma

J.G. Ballardin Uponnut maailma julkaistiin muutamia päiviä sitten. Tämä on ensimmäinen teos, jonka luin kirjailijalta, vaikkakin olen nähnyt hänen kirjoihinsa pohjautuvat elokuvat Crash ja Auringon valtakunta. Uponnut maailma julkaistiin alunperin jo vuonna 1962 nimellä The Drowned World.

Maapallon ilmaston lämpeäminen käynnistyi noin 70 vuotta sitten auringon äkillisen epävakauden vuoksi. Trooppiset alueet ovat muuttuneet elinkelvottomiksi ja napajäätiköiden sulaminen on aiheuttanut eroosiota, merien patoutumista ja veden pinnan nousua hukuttaen osan nykyisistä asuinalueista veden ja siltin alle, toisaalta eristäen osan alueista vesiyhteyksistä. Jo pelkästään kohonnut lämpötila on kiihdyttänyt kasvillisuuden lisääntymistä, mutta myös radioaktiivisuuden kohoaminen aiheuttaa mutaatioita ja outojen lajikkeiden lisäksi myös alempien kasvi- ja eläinlajien määrän lisääntymistä. Vuosikymmeniä sitten alkoi kansanvaellus kohti napa-alueita, joilla ihmiselämä on vielä mahdollista. Radioaktiivisuus on vähentänyt ihmisten syntyvyyttä ja maapallolla elää arviolta enää alle 5 miljoonaa ihmistä. Kerans on biologi, joka tutkii Lontoon alueelle lähetetyn retkikunnan mukana uponneen kaupungin flooraa ja faunaa. Luonto on palaamassa miljoonia vuosia taakse päin ajassa ja sillä on outo vaikutus myös ihmismieleen.

Koskapa en tuntenut J.G. Ballardia ennestään, luettuani Uponneen maailman, päätin hieman selvittää millaisesta kirjailijasta on kyse. Kirjailijalla on tieteiskirjallisuuden uuden aallon keulakuvan leima. Hänen katsotaan uudistaneen genreä tuomalla siihen ihmismielen sisäisen avaruuden tutkimuksen ja tarkkailun piirteitä. Onneksi joissakin lähteissä mainitaan, että Ballardia ei pidetä puhtaasti tieteiskirjailijana, sillä Uponnut maailma ei ole puhtaasti science fictionia. Tieteelliset seikat kirjassa ovat ajoittain selittämättömiä ja mahdottomia, ja siksipä kirjan takakannessa oleva teksti "Englantilainen uuden aallon scifi-kirjailija J.G. Ballard (1930-2009) on kirjoittanut kiehtovan ekologisen tulevaisuudenkuvauksen, joka on tänään ajankohtaisempi kuin ilmestymisvuonnaan 1962" ei ehkäpä tarkoitakaan sitä mitä ensilukemalla saattaisi kuvitella tarkoittavan.

Ballard kirjoittaa elävän kuvailevasti. Hänen käsissään uponneen maailman äänet, hajut, lämpö ja tunnelma heräävät henkiin. Teksti on paikoin utuista, kuin todellakin toisesta maailmasta, mikä korostaa kontrastia hetkiin jolloin kuvataan aseistautuneita ihmisiä ja ihmisen väkivaltaa. Ballardin lähestymistavan mukaan muutos luonnossa on ihmisvaikutuksen ulkopuolista, globaalia ja planetaarista.

Heti alusta alkaen kirjan luonnontieteellinen puoli alkoi tökkiä, enkä saanut kirjasta enää otetta sen vuoksi, vaikka yritin asettaa sen oman aikakautensa asenteisiin ja tietoihin. Ihmiskunnan normaalia toimintaa on rajoitettu kirjassa 70 vuotta ja napapiirien välinen alue on asumatonta. Näillä alueilla ei myöskään voi olla energiateollisuutta ja vaikka arktisillakin alueilla varantoja löytyy, niin energian ja polttoaineen saantia ja tuottamista ei pystytä riittävästi selittämään kirjassa, puhutaan varastoista. Ainakin yhdessä kohtaa henkilöllä on päällään silkkinen asu. Tuskin on silkkitoukkien sen hetkisen työn tulosta, vaan kymmeniä vuosia vanhaa jäämistöä. Mutta eipä tuohonkaan seikkaan kiinnitetä huomiota, kuten ei myöskään mistä naishenkilö on meikkinsä ja kynsilakkansa saanut. Vaikea uskoa, että arktisille alueille (nyt keskilämpötilaltaan 30-asteisille) harvaan asuttamaan siirtynyt alle viisimiljoonainen ihmisväestö pyörittäisi kosmetiikkateollisuutta, kun eläminen on muutenkin vaikeaa ja ihmislaji kamppailee olemassaolostaan. Ja jäämistöä ehosteet tuskin ovat, sillä ainakin minun 70-luvun maxfactorit ovat aikaa sitten muuttuneet käyttökelvottomiksi muistoiksi. Entä ruoka- ja vesihuolto? Mistä hanhenmaksa on ilmestynyt pakasteeseen, mistä tulee coctail-tarvikkeet tai mistä juomakelpoinen vesi saadaan? Tällaisia yksityiskohtiin liittyviä kysymyksiä on vaikea ohittaa, on ne sitten tarinan kannalta miten epäolennaisia tahansa. Kirjan lukeminen auttamatta kärsi.

Radioaktiivisuuden vaikutusta evoluutioon ja mutaatioihin on käsitelty luovalla mielikuvituksella. Tänä päivänä, kun tutkimustietoa Tšernobylista on saatu (tosin, aivan liian vähän), ei merkkejä eläin- tai kasvilajien geneettisestä mutaatiosta ole näkyvillä 25 vuodessa, edes lyhyen elinkaaren lajeilla. Ja entäpä regressiivinen evoluutio, paluu Triaskautta muistuttavaan kasvillisuuteen ja ihmisen taantuminen lajimuistin vaikutuksesta? Ihmisen taantumusta kuvataan paluuksi Aatamiksi, joka on sinällänsä mielenkiintoisen ristiriitainen uskonnollinen vertaus evoluution yhteydessä. Ihmistä ei Triaskaudella ollut olemassa, joten ilmeisesti paluuta oltiin tekemässä noin yleisesti elämän alkugeneettiseen muistiin, lajista riippumatta. Joka tapauksessa prosessia kuvataan eheyttäväksi, mikä on myönteinen piirre, ei kauhuskenaario.

Uponnut maailma ei ole rakenteeltaan tasainen kirja. Tarina tuntuu välillä pomppivan äärilaidasta toiseen, hahmojen motiiveja on vaikea ymmärtää. Kirjan sanoma on varmasti eri tasolla kuin mihin minä pääasiassa kiinnitin huomiota. Vaikka pystyn jollain tavalla näkemään kirjailijan tarkoituksen valaista ihmisen sisäistä maailmaa, yhtä tuntematonta ja arvaamatonta kuin evoluution vaiheet ovat nykyihmiselle, kirja ei onnistu vakuuttavasti saattamaan lukijaansa oikealle tasolle. Liian monet yksityiskohdat ovat pielessä, jotta "oikea" sanoma pääsisi kunnolla läpi; se mitä me kutsumme ihmisen sivilisaatioksi on häviävää, vain aika, maapallo ja maailmankaikkeus säilyvät muuttuvassa muodossa.

Kirjaa myydään vielä tällä hetkellä paikoin nimellä Hukkunut maailma (työnimi), mutta muuttunee nettikirjakaupoissakin oikealle nimelle piakkoin.

lauantai 14. toukokuuta 2011

Lavie Tidhar: Gorel and the Pot-Bellied God

Gorel and the Pot-Bellied God on Lavie Tidharin huhtikuussa julkaistu pienoisromaani. Kirja on jaettu kolmeen osioon: The Road to Falang-Et, Mothers of Jade ja The Shadow from the West.

Päähenkilö on pyssymies ja huumeaddikti, jonka ainoa päämäärä on löytää takaisin tie menetettyyn kotiinsa, kuningaskunta Golirisiin, josta hänet lapsena taikuudella erotettiin ja hänen syntymäoikeutensa vietiin. Legendan mukaan on olemassa peili, jonka kautta löytyy totuus, ja sitä Gorel lähtee tavoittelemaan Falang-Etista. Matkaseurakseen hän saa avianilaisen vakoojan ja puoliksi merlangaisen varkaan. Tie Falang-Etiin, saati kotiin, ei ole kaikkein suoraviivaisin. Matkalle mahtuu verta, seksiä ja huumeita ja jumalatkin kilpailevat keskenään (vain rock'n'roll puuttuu). Ja mikä onkaan se peilin totuus...

Gorel and the Pot-Bellied God on varsin onnistunut pienoisromaani rakenteeltaan, kuten myös kirjailijan samalla tavalla rakennettu toinen pienoisromaani Cloud Permutations (arvostelu) on. Varsinaisen päätarinan ohella kerrotaan mytologiaa prinsessasta ja sammakosta, siitä meillekin tutusta sadusta, jossa sammakko muuttuu prinssiksi suukon saatuaan. Tidhar tosin on hieman muokannut satua omanlaisekseen; yllättäväksi, tummasävyisemmäksi ja rosoisemmaksi. Kirjan nimen lisämääreenä on "guns & sorcery", mikä kertookin tarinan luonteen verrattuna normaaliin miekka & magia -tyyliin.

Pienoisromaanin henkilöhahmot ovat kiinnostavia, mutta missään vaiheessa heihin ei ole helppo samaistua. Heistä ei ole helppo edes pitää. Tarinan lyhyyden vuoksi tapahtumamaailman ja rotujen kuvaus jää hieman vaillinaiseksi. Toisaalta, molemmat ovat ytimekkyydessään onnistuneita. Gorel and the Pot-Bellied God on kokonaisuutena ehyempi kuin Cloud Permutations, samoin kuin The Bookman -sarjan toinen osa on rakenteellisesti ehyempi kuin ensimmäinen osa, mutta pidin Cloud Permutationista kuitenkin enemmän. Siinä Tyynenmeren saariston kulttuurin vaikutus on elementti, jota vastaava Gorelista tuntuu puuttuvan.

Vaikka Gorel and the Pot-Bellied God ei mielestäni ole Tidharia parhaimmillaan, kirjailija on selkeästi löytänyt oman tyylinsä ja se on persoonallinen.

torstai 12. toukokuuta 2011

Lavie Tidhar: Camera Obscura

Lavie Tidharin Camera Obscura on seuraaja viime vuonna ilmestyneelle The Bookmanille (arvostelu). Jos The Bookmanin kohdalla genreluokittelu ei ollut helppoa, niin ei se ole Camera Obscurankaan kohdalla. Kirja on science fictionia, steampunkia, kyberpunkia, vaihtoehtohistoriaa, dekkari. Kakkoskirjassa viitataan ensimmäisen osan tapahtumiin, ja vaikka Camera Obscuran voisi kyllä lukea itsenäisenäkin teoksena, minulle jäi tunne, että maailman ymmärtämistä helpottaa kohtalaisesti jos The Bookman on jo ennestään luettuna.

Camera Obscura alkaa kolme vuotta The Bookmanin tapahtumien jälkeen 1800-luvun lopulla. Liskokuninkaalliset hallitsevat Brittiläistä imperiumia, mitä ranskalaiset tasavaltalaiset konehallitsijat hiljaisesti vastustavat. Kiinalaisilla on omat salaiset järjestönsä hamuamassa menetettyä valtaa, halveksuen Les Lézardseja. Kaikkien heidän intressit kohtaavat tarinassa, jonka alussa nuori poika saa käsiinsä salaperäisen jade-esineen ja pakenee se mukanaan tietämättä mistä on kyse. Päätarina käynnistyy kuitenkin Pariisissa. Milady de Winter, Quiet Councilin agentti törmää outoon Rue Morgue-murhamysteeriin, jonka jäljet hänen kuuluu hävittää. Näyttäisi siltä kuin idästä saapunut miesuhri olisi kantanut jotain vatsassaan ennen kuolemaansa. Selvitellessään kuka mies oli ja mitä hän kuljetti, Miladyn polulle osuu useampikin murhatapaus ja hänen oma henkensäkin on vaakalaudalla. Tapahtumat vievät Miladya kohti Vespucciaa, ihmisten uutta maailmaa valtameren toisella puolen, mutta sitä ennen herra de Sade, Mycroft Holmes, Tom Thumb (Here lies Tom Thumb, King Arthur’s knight...) ja monet muut osallistuvat kukin osaltaan tapahtumien kulkuun ja käväiseepä Milady hullujenhuoneella ja meren allakin kokemuksia keräämässä ennen kuin tapahtumat huipentuvat Chicagon maailmannäyttelyyn v. 1893.

Kuten The Bookman, myös Camera Obscura vilisee enemmän ja vähemmän tunnettuja fiktiivisiä ja todellisia hahmoja sekä historian tapahtumia tidharmaiseen tyyliin vahvasti muokattuina. Itse päähahmo on Kolmesta muskettisoturista ja edellä mainittujen hahmojen lisäksi tarinassa vilahtavat nimellä myös mm. tohtori Moreau, Istuva Härkä, William F. Cody ja Winnetou. Tidharin tapa hyödyntää tuttuja nimiä aivan uudenlaisissa rooleissa on rohkeaa. Hahmojen jo olemassa oleva status kirjallisuudessa ei haittaa hahmojen sisäistämistä tässä tarinassa, sillä Tidhar upottaa heidät niin outoon ympäristöön ja omalaatuisiin tapahtumiin, että he saavat uuden persoonan. Sama koskee myös historian tapahtumia. Chicagon maailmannäyttely Tesloineen ja sähköistämisineen sekä eräs sarjamurhaaja sulautuvat science fictioniksi yltyvään tarinaan ilman suurempia ponnisteluja. Kirjan nimi kuvaa erinomaisesti kirjan sisältöä.

The Bookmaniin verrattuna Camera Obscura on rakenteeltaan tasaisempi, mutta siitäkin huolimatta tarinan heikkoutena on ajoittainen tukkoisuus. Tapahtumat etenevät loppua kohti klöntteinä, jolloin tulee tunne, että nyt hidastetaan ja nyt taas mennään, vähän kuin vuoristoradassa. Hitaammat kohdat eivät kuitenkaan matele, joten pitkästymistä ei pääse syntymään. Camera Obscura on myös edeltäjäänsä synkempi ja raaempi. Itse asiassa raakuus pääsi yllättämään, vaikka osasin sitä tietyllä tasolla odottaakin. Tidharin maailmankuvaus on onnistunutta, esimerkiksi steampunk-Pariisin katakombien kostea, viemärinhajuinen hämäryys välittyy kyllä lukijalle riittävän tarkasti. Päähahmona Milady on muita hahmoja monipuolisempi, noirdekkarimainen etsivätyyppi, jolla on menneisyys, synkät piirteet, mutta myös periaatteita. Tunnustan, että lukiessani mielsin hänet lähinnä sukupuolettomaksi, en naiseksi, mikä ei varmaankaan ole kirjailijan tarkoitus. Osa hahmoista on tarinaan sopivasti hieman karrikoituja ja paha on oikeasti sairaan paha. Kirjassa päästään tutkiskelemaan parhaimmillaan ihmismielen pimeää puolta, mikä on aika kaukana The Bookmanin alun seesteisyydestä.

Kirjan luvut ovat lyhyitä ja niissä mennään suoraan asiaan. Näin genreä vähän lukevan henkilön kommentoivan Camera Obscurasta, ettei hän päässyt oikein perille mitä kirjassa tapahtui. Voin kuvitella, että tässä tiimellyksessä saattaa jäädä jalkoihin, sen verran vilkkaasti Tidhar punoo kudelmiaan. Loppu etenkin on genreummikolle varmasti turhan lennokasta. Oli se minullekin niin lennokasta, että tunsin olevani kana. Lennon loppu kun tuli vastaan kuin seinä. Piti napsutella lukulaitetta edestakaisin epäuskoisena, että nytkö tämä jo päättyi.

On mielenkiintoista kuinka konseptiltaan samantyyliset, mutta silti niin erilaiset kirjat Tidhar on saanut aikaiseksi The Bookmanista ja Camera Obscurasta. Ensi vuonna ilmestyvältä kolmannelta osalta en osaa odottaa oikeastaan mitään muuta, kuin että se viihdyttää yhtälailla kuin nämä kaksi aiempaa.
The first Ferris wheel from the 1893 World Columbian Exposition in Chicago.

Locus-palkintoehdokkaat 2011 nimetty


Locus Science Fiction -säätiö on julkaissut tämän vuoden Locus-palkintoehdokkaat eri kategorioihin. Ehdokkaat nimetään lehden lukijakunnan äänestystulosten perusteella. Palkinnot jaetaan kesäkuun 24.-26. välisenä aikana. Mukana on Hugo-tuttuja ehdokkaita, mutta myös monia muita, sillä romaanikategorioita on neljä, ja niihin mahtuu yhteensä 20 ehdokasta. Tällä kertaa mukana on myös suomalaisnimi, sillä Hannu Rajaniemen The Quantum Thief löytyy esikoiskirjojen ehdokkaiden joukosta. Lisäksi minua ilahduttaa, että George R.R. Martinin The Mystery Knight on ehdokkaana pienoisromaanien kategoriassa, vaikka se ei mielestäni olekaan paras kirjailijan Dunk & Egg -tarinoista. Silti erinomainen. Ehdokaskirjan nimessä jälleen linkki minun arvosteluuni, jos teos on tullut jo luetuksi. Loppujen kategorioiden (mm. lehdet, antologiat ja kokoelmat) ehdokkaat voi vilkaista täältä.

Science Fiction -romaani
  • Surface Detail, Iain M. Banks (Orbit UK; Orbit US)
  • Cryoburn, Lois McMaster Bujold (Baen)
  • Zero History, William Gibson (Putnam; Viking UK)
  • The Dervish House, Ian McDonald (Pyr; Gollancz) (arvostelu)
  • Blackout/All Clear, Connie Willis (Spectra) (arvostelu/arvostelu)
Fantasia-romaani
  • Under Heaven, Guy Gavriel Kay (Penguin Canada; Roc)
  • Kraken, China Miéville (Macmillan UK; Del Rey)
  • Who Fears Death, Nnedi Okorafor (DAW)
  • The Fuller Memorandum, Charles Stross (Ace; Orbit UK)
  • The Sorcerer’s House, Gene Wolfe (Tor)
Esikoiskirja
  • The Loving Dead, Amelia Beamer (Night Shade)
  • The Hundred Thousand Kingdoms, N.K. Jemisin (Orbit UK; Orbit US) (arvostelu)
  • Shades of Milk and Honey, Mary Robinette Kowal (Tor)
  • The Quantum Thief, Hannu Rajaniemi (Gollancz; Tor) (arvostelu)
  • How to Live Safely in a Science Fictional Universe, Charles Yu (Pantheon)
Nuorille aikuisille suunnattu kirja
  • Ship Breaker, Paolo Bacigalupi (Little, Brown) (arvostelu)
  • Mockingjay, Suzanne Collins (Scholastic) (arvostelu)
  • Enchanted Glass, Diana Wynne Jones (HarperCollins UK; Greenwillow)
  • I Shall Wear Midnight, Terry Pratchett (Gollancz; HarperCollins)
  • Behemoth, Scott Westerfeld (Simon Pulse; Simon & Schuster UK)
Pienoisromaani
  • Bone and Jewel Creatures, Elizabeth Bear (Subterranean)
  • The Lifecycle of Software Objects, Ted Chiang (Subterranean) (arvostelu)
  • "The Mystery Knight”’, George R.R. Martin (Warriors)
  • “Troika”, Alastair Reynolds (Godlike Machines) (arvostelu)
  • “The Lady Who Plucked Red Flowers beneath the Queen’s Window’”, Rachel Swirsky (Subterranean Summer ’10) (arvostelu)
Pitkä novelli
  • “The Fool Jobs”, Joe Abercrombie (Swords & Dark Magic)
  • “The Truth Is a Cave in the Black Mountains”, Neil Gaiman (Stories)
  • “The Mad Scientist’s Daughter”, Theodora Goss (Strange Horizons 1/18-1/25/10)
  • “Plus or Minus”, James Patrick Kelly (Asimov’s 12/10)
  • “Marya and the Pirate”, Geoffrey A. Landis (Asimov’s 1/10)
Novelli
  • “Booth’s Ghost”, Karen Joy Fowler (What I Didn’t See and Other Stories)
  • “The Thing About Cassandra”, Neil Gaiman (Songs of Love and Death)
  • “Names for Water”, Kij Johnson (Asimov’s 10-11/10)
  • “Thirteen Ways of Looking at Space/Time”, Catherynne M. Valente (Clarkesworld 8/10)
  • “The Things”, Peter Watts (Clarkesworld 1/10)

maanantai 9. toukokuuta 2011

Jetpack


Huumoria maanantain iloksi: 


Cartoon by Tom Gauld for the Guardian (Saturday Review letters page)
The original drawing for this cartoon is sold.
See more at www.tomgauld.com
© Tom Gauld

tiistai 3. toukokuuta 2011

N. K. Jemisin: The Hundred Thousand Kingdoms

(Nora) N.K. Jemisinin esikoiskirja The Hundred Thousand Kingdoms roikkui lukulistallani jonkin aikaa, ennen kuin se pääsi tämän vuoden Hugo-ehdokaslistalle ja siten nopeutetusti myös odottavan kirjapinon päällimmäiseksi. Kirja aloittaa The Inheritance -trilogian, mutta sen voi lukea myös yksittäisenä teoksena.

Yeine Darr on nuori nainen pohjoisesta, joka saapuu äitinsä kuoleman jälkeen kutsuttuna Skyn suurkaupunkiin, paikkaan joka sijaitsee pilvien yläpuolella ja jota asuttavat niin kuolevaiset kuin jumalatkin yhdessä. Yeinen isoisä, joka on kuningas, nimeää Yeinen yhdeksi perillisekseen, kilpailemaan kruunusta kahden muun sukulaisen kanssa. Kamppaillessaan elossapysymisestä juonittelujen keskellä, Yeine yrittää samalla selvittää äitinsä odottamattoman kuoleman taustoja ja syytä miksi hänet on temmattu mukaan valtakamppailuun. Ihmiset ja jumalat vihaavat ja rakastavat ja heillä kaikilla tuntuu olevan yhtälailla salaisuuksia, jotka kietovat heidän kohtalonsa yhteen.

The Hundred Thousand Kingdoms alkaa vahvasti. Tarinaa ryhdytään purkamaan auki keskeltä asetelmaa, siten että menneitä tapahtumia selvitetään uusien tapahtumien rinnalla. Skyn kaupunki tuntuu tapahtumapaikkana salaperäisen upealta, mutta valitettavasti kirjailija ei kuitenkaan lähde laajempaan maailman kuvaukseen. Kannen kuva jää melkeinpä hallitsevaksi tässä tapauksessa, eikä aineksia oman mielikuvan rakentamiseen ole tarpeeksi paljon. Maailman luonnin sijaan Jemisin keskittyy ihmishahmoihin ja heidän välisiin suhteisiin. Vaikka kyseessä on valtapeli hallitsijan tehtävästä, suurimmat tapahtumat sisältyvät yksilöiden tunne-elämään ja niihin liittyviin koukeroihin. Minulle jäi hieman ristiriitainen tunne kirjan hahmoista. Ainoastaan yksi heistä oli liian mustavalkoinen, mutta muista löytyi variaatiota. Variaatio liikkuu kuitenkin sellaisissa puitteissa, joka ei minua innosta. Yltiökohtalokas paranormaali romantiikka ah-ja-voih-seksikohtauksineen ei ole minun heiniäni. Ei, vaikka voissa paistaisi. Ja kun se rakastaja on niin synkkä, vahva ja vaarallinen, sellainen pahapoika-tyyppi, paitsi, että se on jumala... Yeine päähahmona jäljittelee samaa rataa kuin usein eeppisen fantasian sankarihahmot: orpo ja joutuu yhtä-äkkiä, ehkäpä hieman vastentahtoisesti, suureen koitokseen ja perilliseksi/kuninkaaksi. Paitsi, että Yeine ei ole tällä kertaa poika ja hän on vielä kaiken lisäksi kaikkea muuta kuin kaunis ja kurvikas, ja vieläpä ihonväriltäänkin tumma. Kirjailijalle 10 pistettä päähahmon tavanomaisuudesta poikkeavasta ulkoisesta olemuksesta. Käsitykseni mukaan Jemisin on halunnut tehdä Yeinestä myös vahvasti feminiinisen hahmon, voimakkaan ja päättäväisen, joka on saanut itsetiedostavan ja -arvostavan lähtökohdan maailmasta, jossa nainen on hallitsevampi kuin mies.

100k Kingdomissa on paljon hyvää. Jemisin osaa kirjoittaa ja jos hahmojen välisiin suhteisiin olisi saatu hitusenkin enemmän rosoisuutta, niin kirja ansaitsi enemmän pisteitä minulta. Idea jumalien ja ihmisten yhteiselosta ei ole uusi, mutta orja/orjuuttaja-kuviossa on sellaista tuoreutta, mistä olisi saanut vaikka miten huikeita kuvioita aikaiseksi, jos kirjailija ei olisi päättänyt lähteä tunnemaailman tutkimusmatkalle tahmealla tavalla. Toisaalta, jos paranormaaliromantiikka ei millään lailla haittaa ja jopa kiinnostaa, niin tämä teos on ihan hyvä lukuvalinta. Taikuus pysyttelee tarinassa taustalla, kuten on sopivaakin. Mitään taikasauvojen heiluttelua ei nähdä. Vahvasta alusta huolimatta juoni lässähtää loppua kohden, vaikka sen pitäisi huipentua. Koin lopun liian helpoksi ja heppoiseksi ratkaisuksi. Kirjan alkuperäinen nimi oli The Sky-God's Lover, ja melkeinpä toivon, että tuo nimi olisi pidetty, koskapa se antaa paremman kuvan mitä kirja pitää sisällään.

The Hundred Thousand Kingdoms ilmestyi kohinan saattamana ja ilmeisesti se kohina on kantanut Hugo-ehdokkaaksi saakka. Luin viime vuonna huomattavasti parempiakin kirjoja, eikä 100k Kingdoms pääsisi nyt lukemisen jälkeenkään omalle ehdokaslistalleni, mutta moni muu on äänestänyt toisin, ja nähtäväksi jää miten loppupelissä käy. The Inheritance -trilogian toinen osa The Broken Kingdoms ilmestyi myös viime vuonna ja kolmas osa The Kingdom of Gods ilmestyy ensi syksynä.

   Aakkoshaasteen J-kirja.


sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Lukulistalla 5/2011


Takapiha alkaa olla kokonaan lumeton, joten edessä on pensasaidan ja puiden kaato (moottorisahaa kehiin!), kukkapenkkien perkaus, haravointi ja terassin pesu ja puunsuojaus. Toukokuun lukulistalla on muutamia ennalta suunniteltuja kirjoja, mutta jos aika suo, niin luen tavalliseen tapaan muutakin fiiliksen mukaan.
  • N.K. Jemisin: The Hundred Thousand Kingdoms
  • James S.A. Corey: Leviathan Wakes
  • Lois McMaster Bujold: Cryoburn
  • Lavie Tidhar: Camera Obscura (kesken huhtikuulta)
Odottelen Hugo-pakettia lähiviikkoina, mutta kokonaisia kategoriallisia ehdokkaita on jo luettavissa netin kautta, joten ehkäpä jo toukokuussa käyn niitä läpi.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...