Mielenkiintoisella ja ei niin itsestään selvällä nimellä varustettu tarina kertoo Jupiterissa työskentelevästä Arkaesta, jonka ihmisystävä Fry päättää loukkaannuttuaan muutatuttaa itsensä sushiksi. Arkaekin on sushi, kahdeksan lonkeroinen mustakala. Tarinassa jo muutaman sukupolven ajan ihmiset eli ”kaksi-jalkaiset” ovat voineet käydä läpi muutosoperaation ja vaihtaa muotoa joko ihmismustekalaksi, ihmismeduusaksi tai ihmisravuksi. Tämä tietenkin aiheuttaa usein niin hengellisiä kuin maallisiakin ongelmatilanteita ja vaatii operaatioon ryhtyjältä vahvaa vakaumusta. Myös tarina vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta, sillä se vilisee sanayhdistelmiä ja slangia, jotka ainakin alussa hämmentävät. Jouduin lukemaan kielen vuoksi novellin kahteen kertaan, ennen kuin pystyin toteamaan, että Cadigan on kirjoittanut nokkelan idean pohjalta huvittavan tarinan. En tiedä onko tarinassa taustalla sukupuolenvaihdokseen liittyvää ajatusta, mutta hyvinkin se sopisi maallisemmaksi lähtökohdaksi. Tarinassa on mukana poliittista planeettojen välistä valtapeliä ja Jupiterin kiertorataa lähestyvä komeettakin, ja kokonaisuus on piristävän erilainen mitä vähään aikaan on tullut luettua. Pat Cadigan on kirjoittanut vahvan Hugo-voittajaehdokkaan.
Thomas Olde Heuvelt: The Boy Who Cast No Shadow
Hollantilaisen nuoren kirjailijan kirjoittama tarina kertoo Look-nimisestä pojasta, jolla ei ole varjoa, vaan valo heijastuu hänestä läpi, eikä hän näy peilissä, valokuvissa tai filmillä. Luonnollisestikin hän herättää huomiota ja hänestä tulee kuuluisuus ja koulussa kiusaamisen kohde, kunnes luokalle tulee toinen outo tapaus, lasinen poika. Splinter puolestaan heijastaa kaikkea ulkopuolista, mutta ei itseään. Pojat ystävystyvät ja he päätyvät matkalle, jolle vanhempiensa kaikelta suojelema Splinter on aina toivonut pääsevänsä. Tarinan idea on hyvä ja se on kirjoitettu sujuvasti. Lasisen ja varjottoman pojan tieteellistä olemassa oloa on turha sen kummemmin pohtia, heidän on tarkoitus olla vain metaforia erilaiselle. Tarinan loppu on jokseenkin ennalta-arvattava, mikä laskee pisteitä ja sentimentaalisuuskaan ei vetoa minuun. Ihan kelpoinen tarina silti.
Valenten vaihtoehtohistoriatarinassa on käyty sota, jonka radioaktiivisuuden seuraamuksena ihmisen lisääntyminen on häiriintynyt ja vain 12% miehistä on enää hedelmällisiä. Tarina seuraa nuoren pojan ja nuoren tytön vaiheita kohti testausta, jonka tulosten perusteella määräytyy heidän tuleva asemansa yhteiskunnassa. Poika haaveilee Aviomiehen roolista ja tyttö suhtautuu puolestaan salaisuutensa vuoksi hermostuneesti ja kriittisemmin tulevaan rooliinsa kihlattuna ja synnyttäjänä. Kolmantena tarinankertojana tai oikeastaan maailmankuvan kertojana on hahmo, joka teetättää mainoksia, joiden on tarkoitus luoda oikeanlaisia mielikuvia, propagandaa. Mainoksissa on valkoihoisia, hedelmällisen näköisiä naisia, piippua polttavia miehiä ja iloisia terveitä lapsia. Valente on kirjoittanut hienosti tarinan, jossa pikkuhiljaa avautuu sen ahdistavuus, ihmisten aivopestävyys ja johdatettavuus. Tarinan idea ei ole oikeastaan miltään osa-alueeltaan uusi, esimerkiksi Margaret Atwood on sitä käyttänyt tarinoissaan, mutta Valente osaa kirjoittaa vetävästi, sitä ei voi kiistää.
Seanan McGuire: In Sea-Salt Tears
In Sea-Salt Tears on selkie-tarina. En tiedä onko selkiellä suomenkielistä käännöstä, mutta kyseessä on meressä hylkeenä elävästä olennosta, joka luo nahan muuttuakseen ihmiseksi maalla. Tarinassa selkiet perivät ihmishahmossa nahkansa vanhemmiltaan tai sukulaisiltaan, eikä ole niin itsestään selvää, että jokainen selkie pääsee mereen elämään vaikka haluaisikin. Liz odottaa vuoroaan vuosikymmenet ja kun näyttää siltä ettei nahkaa perinnöksi tule, hän lyö hynttyyt yhteen Annien kanssa. Molemmilla on tarve tulla kelvatuksi ja hyväksytyksi ja taustalla on myös uskollisuuteen ja luotettavuuteen liittyvä kehys. McGuiren tarina hyödyntää mytologista olentohahmoa tuoden sen nykyaikaiseen ympäristöön ja tulkintaan. Tarina on onnistuneempi kuin kirjailijan Grant-nimimerkillä kirjoitetut zombie-jutut.
Toinen ehdokkaana oleva McGuiren tarina perustuu sekin mytologiseen olentoon, haltiatyyppiseen sidheen ja sijoittuu vuoden 1666 Lontooseen, hetkeen ennen suurta tulipaloa. Sidhet kulkevat kahden eri valtakunnan välillä varjojen kautta. Tullessaan omasta valtakunnastaan ihmisten maailmaan, sidhet ottavat kissojen muodon. Rand (kuvan alaotsikon Tybalt) saa Roanelta tietoonsa ennustuksen, jonka mukaan Lontoota uhkaa tulipalo ja heidän tulisi poistua kaupungista mitä pikimmin. Tämä ei ole kuitenkaan niin helposti tehtävissä, sillä Randin kuningas-isä ei suostu antamaan evakoitumiskäskyä ja Randin pitää uhmata häntä pelastaakseen sidhet. Todelliseen historialliseen tapahtumaan sidottu tarina on viihdyttävä kissahahmojen vuoksi, vaikka muuten onkin vain keskinkertainen kasvutarina ja hahmojen välisten suhteiden selittäminen jää heikoille kantimille. Ilmeisesti tämä ja myös mahdollisesti In Sea-Salt Tears ovat osa jotain suurempaa kokonaisuutta, joka minulle ei ole tuttu. Kumpikin tarina toimii kuitenkin itsenäisesti.
Tämän vuoden pitkien novellien Hugo-ehdokkaat ovat kaikki yhtä lukuun ottamatta varsin tasaisia ja keskinkertaisen sujuvasti luettavia. Mikään ei varsinaisesti ärsytä, mikään ei erityisemmin ihastuta. Pat Cadiganin The Girl-Thing That Went Out For Sushi nousee muiden ehdokkaiden yläpuolelle erilaisuudellaan ja kielellisesti haastavana ja virkeänä. Kakkoseksi nostan Valenten tarinan, mutta loppujen kohdalla onkin sitten aivan sama mihin järjestykseen sijoittuvat.
Nämä ovat viimeiset tämän vuoden Hugo-arvioni. Elokuva ja tv-sarjakategoriat on käyty läpi ja kunhan olen vielä lyhyesti tutustunut Oheiskirja-kategoriaan olenkin valmis omalta osaltani äänestämään Hugo-voittajia. Sitten vain odottamaan Worldconia ja syyskuun ekaa, jolloin selviää ketkä kaikki oikeasti voittivat.
Worldconeihin liittyen täytyy vielä kerran mainita, että lähiviikkojen aikana on vielä mahdollista äänestää Helsinkiä vuoden 2015 worldcon-paikaksi. Äänestää saavat LoneStarCon3:n jäsenet (myös tukijäsenet) ja äänestysmaksun maksaneet. Kehotan ehdottomasti käyttämään mahdollisuutta hyväksi, sillä kaikkihan me haluamme worldconin Suomeen, eikö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat iloinen yllätys!