Muriel Spark: Mary Shelley

Mary Shelleyn (1797-1851) vuonna 1818 ilmestynyt Frankenstein on ehdoton klassikkoteos. Olen nähnyt tarinan useina elokuvasovituksina, mutta en ole lukenut kirjaa. Olen nähnyt myös dramatisoinnin Mary Shelleysta ja Frankensteinin synnystä ja lukenut epäilyksistä, ettei kirjaa olekaan kirjoittanut nuori nainen, vaan hänen kuuluisa runoilijamiehensä Percy Bysshe Shelley. Muriel Sparkin elämäkertateos Mary Shelleystä koostuu faktoista; kirjeistä, muistiinpanoista ja muista kirjallisista todisteista tapahtumista. Se on dokumentaatiota, mutta samalla hyvin vetävästi kirjoitettu kuvaus kirjailijan elämästä, johon mahtui muutakin kuin yhden kuuluisan kirjan kirjoittaminen. Huolimatta siitä, että Maryn lähipiirissä vaikutti useampi kuuluisa henkilö, kirja keskittyy kiitettävästi Maryyn ja hänen ansioihinsa. Elämäkerran ensimmäinen painos ilmestyi 1951, ja sitä on sittemmin myöhempiin painoksiin uudistettu. Minulla on vuoden 1987 versio ja painos vuodelta 2013.

Elämäkerta jakautuu ensin kuvaamaan Shelleyn henkilökohtaista elämää ja sen jälkeen käy läpi kolme hänen teostaan ja niiden syntyhetket sekä kritiikit. Nämä teokset ovat Frankenstein, The Last Man ja Perkin Warbeck. Lopuksi käsitellään Shelleyn uraa kustannustoimittajana sekä runoilijana. Teos sisältää luonnollisesti listan kirjailijan tuotannosta sekä lyhennetyn version The Last Manista siihen liittyvine välikommentteineen.

Ensimmäinen osa Shelleyn elämästä on erityisen kiinnostavaa, koska 1800-luvun alun naiseksi Shelley elää kovin boheemia ja epätavanomaista elämää. Hänen suhteensa naimisissa olevaan mieheen ja aviottomat lapset aiheuttavat eristämisen hyväksytystä yhteiskuntaluokasta ja useiden läheisten paheksunnan häntä kohtaan. Sparkin teksti antaa ymmärtää, että se ei olisi ollut kuitenkaan mitenkään suuremmin ahdistavaa Marylle. Hän pysytteli kirjallisissa piireissä, jossa tilanne ei aiheuttanut närkästystä. Mary elää maailmassa, missä ei ole tavatonta erilaiset seksuaaliset käyttäytymiset ja avoin avioliitto. Spark käsittelee kohdettaan tasavertaisena aikakauden miehiin nähden ja myös ammatillisesti tasavertaisena Percy Shelleyyn ja lordi Byroniin nähden. Kertoo paljon, kun tällainen seikka nousee lukiessa ajatuksiin.

Mary Shelleyn kirjat tuntuvat syntyvän taustalla. Esimerkiksi minua hieman vaivaa, kun Frankensteinin ilmestyminen ei juurikaan näy kirjailijan elämässä. Täytyy koko ajan muistella, että vaikka Frankenstein menestyi ja myi, ja siirrettiin jopa teatterilavalle, Mary Shelleylle se ei ollut rahasampo, eikä häneltä tarvinnut kysyä lupaa teatterimuokkaukseen. Se oli sen ajan tapa. Shelley tuntui kärsivän koko elämänsä ajan rahapulasta, mutta ilmeisesti ei kuitenkaan ollut köyhä. Elämäkerta on rivien välistä katsaus myös aikakauteen. Sparkin teksti, joka pohjaa mm. Shelleyn kirjeisiin, henkii 1800-luvun alkua, brittien yläluokkaisuutta, boheemisuutta, henkilökohtaisia yhteenottoja ja jopa poliittisia ristiriitoja.

Shelleyn kirjojen käsittelyssä on tulkintaa ja pohdintaa esim. Frankensteinin kohdalla goottilaisuudesta. Kustakin käsiteltävästä kirjasta on mukana Shelleyn omia ajatuksia teosten synnystä. Frankensteinin arvostelujen kohdalla kirjailijaa todellakin pidettiin miehenä (Percy Shelley), mutta Shelleyn kannanottoja tähän ei näy missään. Tämä jää vaivaamaan. Sparkin käsittelyn jälkeen ei kuitenkaan jää epäilyksiä, etteikö Frankenstein olisi nuoren naisen kirjoittama. The Last Manin ja Perkin Warbeckin kohtia luin hieman harkiten, sillä ainakin ensimmäinen teos on itselläni lukupinossa ja haluan keskittyä sen lukemiseen kokonaisuutena. Minulle tuli hieman yllätyksenä Shelleyn kustannustoimittajana toimiminen, sitä ei ole muissa yhteyksissä tullut esille. Toimitustyö Percy Shelleyn runojen parissa sai aikaan melkoista kritiikkiä. 

Kokonaisuutena Sparkin Mary Shelley on kiinnostava ja kiehtova teos. Käsittelytavassa on jonkin verran häiritsevää henkilökohtaisen elämän ja ammatillisen elämän eriyttäminen. Spark lakaisee hieman myös Shelleyn luonnetta maton alle ja vain pariin otteeseen mainitsee, että tämän kanssa voisi olla välillä vaikea tulla toimeen, mutta verrattuna esim. Peter Ackroydin kirjoittamaan elämäkertaan Mary Shelleyn aikalaisesta Edgar Allan Poesta (arvostelu), Spark ei sorru vastaavanlaiseen kannanottomaiseen selittämiseen kirjailijan tekemisistä.

Mary Shelley -elämäkerta kannatti lukea, ja tämän jälkeen voisin lukea niitä kirjailijan kirjojakin.

Paul Kincaid: Iain M. Banks

Paul Kincaidin kirjoittama teos Iain M. Banks on parhaillaan Hugo-ehdokkaana Related Work -kategoriassa. Tämä vuonna 2017 Modern Masters of Science Fiction -sarjassa julkaistu teos voitti jo BSFA-palkinnon. Luin vasta Iain Banksin Ampiaistehtaan ja Kävelyä lasilla aiemmin luettujen Kulttuuri-sarjan kirjojen lisäksi, jotta pohjana olisi enemmän tuntemusta kirjailijasta ennen elämäkertaa. Kaikki arvioimani Banksin kirjat löytyvät tämän linkin takaa.

Valmisteluistani huolimatta jouduin toteamaan, etten pysty lukemaan Kincaidin teosta kokonaan. Kincaid nimittäin kuvaa vuonna 2013 kuolleen Iain M. Banksin tuotantoa sellaisella tarkkuudella, että kirjojen juonet ja loppuratkaisut paljastuvat. Tämä siis varoituksena! Olin hieman jopa hämmästynyt, että esimerkiksi Use of Weaponsin tärkein yllätys piti mennä spoilaamaan. Onneksi olin kirjan jo lukenut. Niinpä luin yleiset osiot Banksin elämästä ja kirjailijan vaiheista sekä tulkinnat ja selostukset niistä kirjoista, jotka olen lukenut. Silmäilin myös muita osioita ja luin kappaleen sieltä täältä kun koin sen turvalliseksi.

Olen hieman kahden vaiheilla teoksen kanssa. Se toi selvästi esille Banksin suosion kotimaassaan, jossa lähes jokainen hänen teoksistaan oli ”tapaus” ja myyntimenestys. Ihan samaan menestys ei yltänyt Yhdysvalloissa ja Suomessakin yhdeksän julkaistua teosta on aiheuttanut kohinaa ilmeisesti vain genrelukijoiden keskuudessa. Banks oli monipuolinen kirjailija, joka menestyi niin valtavirtakirjailijana kuin tieteiskirjailijana. Kirjassa käsitellään myös valtavirran ja sff-kirjallisuuden häilyvää rajaa, ja vaikka Banks itse teki eron mitä kirjallisuutta milloinkin kirjoitti M-kirjaimen kera tai ilman, eivät ainakaan jo edellä mainitut Ampiaistehdas ja Kävelyä lasilla mitenkään suoraviivaisesti mainstreamia olleet. Siitä pääsenkin Kincaidin tulkintaan jälkimmäisestä teoksesta, joka poikkesi omasta lukukokemuksestani. Olen hämmentynyt, sillä se latistaa käsitystäni kirjasta. Haluan pitää oman tulkintani.

Kirjassa nousi voimakkaasti esiin Banksin ja Ken MacLeodin ystävyyssuhde ja sen tuki Banksin uralle. MacLeod on niin ikään kirjailija, jolta olen lukenut yhden teoksen Intrusionin (arvostelu). MacLeod ja muut Banksin ystävät ja fanit olivat läsnä ja kunnioittamassa kirjailijan uraa ja elämää Glasgown Easterconissa 2014. Siellä kuuli muutamia humoristisia juttuja Banksistä, mitä Kincaidin kirjassa ei esille tule, vaikka Banksin hersyvään persoonallisuuteen viitataankin usein. 

Kirjassa oli kiinnostavia osioita, mutta toisaalta myös kuivahkoja akateemisella otteella (University of Illinois Pressin sarja) tehtyjä kirja-analyyseja, jotka eivät oikeastaan jaksaneet innostaa minua niin paljoa. Joten lopputulemaksi jäi, että kirja jäi vajaaksi lukukokemuksesi, eikä osoittautunut niin kiinnostavaksi kuin toivoin. Saatan jonain päivänä lukea muiden kirjoittamia teoksia Modern Masters of Science Fiction -sarjasta (esim. Ursula K. Le Guin, Octavia E. Butler, Arthur C. Clarke), jotta näen onko sarjan tyylinä kirjoittaa vastaavasti kaikista kirjailijoista.

Carrie Fisher: The Princess Diarist

Luin Carrie Fisherin The Princess Diarist -kirjan viime talvena, kun harkitsin mitä Hugo-ehdokkaita nimeäisin omalle listalleni. Minulla oli kutina, että prinsessa Leiana sydämiin uineen näyttelijän viimeiseksi jäänyt kirja voisi nousta ehdokkaaksi, ja halusin tietää olisiko se sen arvoinen. Paljastan heti, että en nimennyt kirjaa omalle listalleni, mutta moni muu teki niin ja siksi The Princess Diarist (2016) todellakin on Hugo-ehdokkaana Best Related Work -kategoriassa.

Kirja koostuu Carrie Fisherin päiväkirjakirjoituksista, joita hän kirjoitti Star Warsin kuvauksien aikaan 1976. Kirjaa on mainostettu pääasiassa yhdellä paljastuksella ja siitä Fisher näkemissäni haastatteluissakin puhui: hänellä ja Han Soloa näytelleellä Harrison Fordilla oli lyhyt salasuhde kuvausten aikaan. Ford oli naimisissa ja siksi suhde pidettiin salassa, vaikka kirjaa lukiessa saa myös käsityksen, että suhde jäi tunnepuolelta muutenkin aika yksipuoliseksi. Fisher ei ole kertonut suhteestaan julkisesti ennen kuin nyt kirjassaan.

40 vuotta myöhemmin Fisher kirjoittaa tapahtuneesta enemmän järjellä kuin tunteella, mutta silti tilanne tuntuu olleen aikoinaan pikemminkin surullinen kuin romanttinen. Muutenkin kirja koostuu epävarman parikymppisen nuoren naisen ajatelmista elämästä ja tunnetapahtumista noihin aikoihin. Mukana on runoyritelmiä, mutta myös jonkin verran Star Wars -fandomiin sekä yleensäkin filmiteollisuuteen ja sen seksismiin liittyviä välähdyksiä. Kirja ei kovinkaan tasainen, eikä kovinkaan hyvä muistelmateokseksi, edes ns. muistelmateokseksi.

Olin enimmäkseen pettynyt siihen määrään mitä kirjassa käsiteltiin itse elokuvaa (tai elokuvia) tai fandom-ilmiötä, ainakin siihen nähden että kirja olisi Hugo-ehdokkaana. Olisin toivonut myös kuvauksiin ja lavastuksiin ym. liittyviä sisäpiiritietoja ja olihan elokuvissa mukana muitakin näyttelijöitä kuin Ford. Ehkä odotin liikaa, mutta Fisherin ja Fordin suhde ei minua kauheasti kiinnosta.  Se on hollywoodia, jotain mitä luetaan yleensä minun lukemistooni kuulumattomista lehdistä. Vaan ehkä Fisher ei kirjoittanut mitään muista tapahtumista päiväkirjoihinsa aikoinaan, tai hänen kustantajansa saneli mikä myy ja mikä ei.

Välillä teksti huvittaa, mutta kirja ei mielestäni ole varsinaisesti hauska, eikä se ole sellaiseksi tarkoitettu. Minusta siinä on surullinen alavire ja Fisherin kuolema ja sen aiheuttama tunnekuohu myös lisäsi tuntemusta. Carrie Fisher on ikuisesti prinsessa Leia Oragana, yksi harvoista vuosien takaisista vahvoista naishahmoista, joista fandom voi olla ylpeä. Jos Fisher olisi saanut lisävuosia, uskon, että hänestä olisi tullut entistä kuuluisampi viisaana ja vahvana kenraali Leia Organana. Ymmärrän enemmän kuin hyvin miksi kirja nousi Hugo-ehdokkaaksi, mutta olisin toivonut siltä enemmän asiaankuuluvaa sisältöä.

Juri Nummelin & Vesa Sisättö: Tolkien - elämä ja teokset

Luin kesällä 2012 Humphrey Carpenterin kirjoittaman J.R.R. Tolkienin ns. virallisen elämäkerran (arvostelu), joten ennen kuin tartuin Juri Nummelinin ja Vesa Sisätön viime syksynä julkaistuun Tolkien – elämä ja teokset -kirjaan, minulla oli jonkinlainen mielikuva kirjailijasta. En ole juuri tuota enempää kuitenkaan perehtynyt kirjailija-Tolkieniin. Oli siis paikallaan tutustua myös "ensimmäiseen suomeksi kirjoitettuun yleisesitykseen fantasiakirjallisuuden mestarista ja hänen kirjallisesta tuotannostaan". Liitän kirjan osaksi Elämäkertahaastetta, sillä mielestäni se sopii tuohon kategoriaan ihan hyvin.

Kirja on jaettu kolmeen pääosaan: elämä, teokset ja vaikutus, joista elämä-osio on varsin lyhyt ja pääpiirteinen. Itse en kaivannut siihen enempää, mutta ehkä sellainen, joka ei ole lukenut Carpenterin teosta, saattaa kaivatakin. Tosin teokset ja vaikutukset -osiot valottavat myös Tolkienia persoonana ja kirjailijana siinä samassa, missä kuvaavat teoksia ja niihin liittyviä oheistuotoksia ja -toimintoja, joten kirja on sen suhteen tasapainoinen kokonaisuus.

Carpenterin kirjoittamaa elämäkertaa lukiessa minusta tuntui, että hän ei aina sanonut asioita suoraan, vaan oli hienovarainen tai jopa peittelevä. Tolkien – elämä ja teokset tuntuu selkeämmältä, mutta sisältäähän se toki vähemmän yksityiskohtia. Olen ilahtunut siitä, että teoksien käsittelyssä tuodaan esille Tolkienin kirjallisista taidoista myös kritiikkiä, eikä niitä vastusteta tai vesitetä samoin kuin koin Edgar Allan Poen elmäkerrassa tehtävän (arvostelu).

Teoksiin liittyen sain uusia näkökulmia ja tietoa niin Tolkienin ajatusmaailmasta kuin kirjojen sisällöstäkin, mm. Sormusten herran uskonnollisesta rakenteesta ja yleisesti Silmarillionista, joka oli kohtalaisen haastava kirja minulle. Olen lukenut kirjat omalla tulkinnallani ja taustallani, joten en ole kaikkia nyansseja huomannut, varsinkaan jos ne ovat kieleen ja kielitieteeseen liittyviä. Suomennetuista teoksista Keskeneräisten tarujen kirja, Húrinin lasten tarina ja Kirjeet ovat vielä lukematta, mikä sinänsä harmi, sillä tämän kirjan anti olisi niiden kohdalla ollut todennäköisesti parempi, jos teokset olisivat luettuna. Se ei kuitenkaan ollut välttämätöntä.

Suomi-näkökulma (suomenkielen vaikutus kirjailijaan, käännökset, Suomi-fandom, Tolkienin vaikutus suomifantasiaan) on ilahduttavasti mukana, ja yleensäkin Tolkien-fandomiin ja Vaikutus-osioon oli sisällytetty paljon sellaista tietoa, joka oli minulle uutta. Vastaavan kaltaista vaikutuksen käsittelyä oli esim. Poen elämäkerrassakin, mutta huomattavasti lyhyemmässä mittakaavassa ja vähemmän asiantuntevasti. Tässä teoksessa on tarkastelussa akateemista otetta, mutta silti se on helppotajuisessa muodossa.

Mukana on myös Tolkienin bibliografia, mutta varsinkin lähdeteokset sekä lista tutkimuksista ja opinnäytetöistä avarsi kirjailijan asemaa entisestään. Eli Tolkien – elämä ja teokset on varsin antoisa paketti. Kannattaa tutustua. Kirjan kansi on yksinkertainen, o:n osalta oivaltava ja sinänsä hyvinkin onnistunut, mutta samalla humoristisella tavalla aavemainen. Liekö tarkoituksella. Jään kaipaamaan ekirjaversiota, josta olisi helpompi hakusanoilla löytää erityisesti kiinnostavia kohtia.

Peter Ackroyd: Edgar Allan Poe: lyhyt elämä

Hieman uhkarohkeasti päätin tänä vuonna osallistua Aakkoshaasteen ja I Spy Challengen lisäksi myös Les! Lue! -blogin lanseeraamaan elämäkertahaasteeseen. Edgar Allan Poe on osittain mystifioitu hahmo, sillä hänen elämänsä viimeisten hetkien kulku ei ole täysin selvillä. Olen lukenut lukuisia Poen novelleja, joitain runoja sekä Arthur Gordon Pymin selonteon suomeksi ja viimeisempänä samaisia tarinoita myös englanniksi steampunk-kuvituksen kera (Steampunk: Poe). Minulla ei ollut kuitenkaan tarkkaa käsitystä millainen hän oli henkilönä ja mitä hän koki elämässään, joten elämäkertahaasteen myötä tuli oivallinen tilaisuus tarttua asiasta tehden vuonna 2008 suomennettuun Peter Ackroydin Edgar Allan Poe: Lyhyt elämä -kirjaan (Poe: A Life Cut Short, 2008).

Kuten elämäkerroissa yleensä, myös Ackroyd luotaa läpi Poen 40-vuotisen elämän tärkeimpiä vaiheita 1800-luvun alkupuolella, joissa kaikissa tuntuu olleen läsnä köyhyys ja kurjuus. Leimaa antaa myös Poen selkeä alkoholiongelma, joka rappeutti hänen fyysistä terveyttään, kuin aiheutti myös jatkuvia epäonnistumisia liiketoimissa ja ideoiden toteuttamisessa. Varsinaisesti kuuluisiksi tulleiden tarinoidensa ja runojensa kirjoittamisen ohessa, hän työskenteli lehtimiehenä, opiskeli ja erosi kadettikoulusta, riitaantui kasvatti-isänsä John Allanin lisäksi kaikkien liikekumppaniensa ja työnantajiensa sekä aikalaistensa seurapiiriläisten kanssa. Hän ei myöskään saavuttanut suosiota muiden kirjailijoiden keskuudessa kärkevien lehtiarvostelujen vuoksi. Poe oli kirjailijana ylimielinen kollegojansa kohtaan, mutta tuntui silti ihmisenä jatkuvasti alistuvan kaikkien edessä ja kerjäävän alituiseen rahaa kirjeitse, joita teoksessa lainataan runsain mitoin.

Minua tökki reippaasti Ackroydin tapa kirjoittaa Poesta. Tuntui kuin olisin lukenut avoimesti väritettyä tekstiä. Luonnollisestikin Ackroyd on kirjailijan tuotannon ihailija, mutta hänellä tuntuu olevan asenne myös moniin Poen tekemisiin. Mm. alkuvaiheessa tuntui kuin hän olisi puolustellut Poen alkoholismia tai peräti kieltänyt sen, vaikka myöhemmissä vaiheissa ei sitä enää kyennytkään tekemään. Tosin hän siinäkin vaiheessa pystyi laittamaan viinanhimon aiheuttamisen varhaisen tilapäisen lapsenvahdin piikkiin, ja perintötekijöihin. Minulle jäi kuva, että Ackroyd pyrki tekemään ailahtelevaisesta, epävarmasta ja varsin hankalasta henkilöstä traagisen surullisen hahmon, jota hänestä riippumattomat koettelemukset, kuten äidin, kasvattiäidin ja vaimon kuolemat, hallitsivat. Hän tunsi menettämiään naisiaan kohtaan ”tuskallisen avutonta kaipausta”. Ackroyd viljelee dramaattisia ylikorostavia ja toistuvia ilmaisuja. Poelta puuttui pitkäjänteisyys, eikä hän tuntunut milloinkaan saavan vietyä mitään loppuun saakka. Paitsi tarinansa. Kirjailija-Poe oli ammattilainen. Jäin kuitenkin miettimään Poeta businessmies-kirjailijana. Eikö hänessä ollut kirjoittamisen paloa ja intohimoa, vai oliko se suodattunut tekstissä kaiken yksityiselämän ahdinkojen alle ja se meni minulta lukijana vain ohi. Ackroyd vetää kyllä yksioikoisia yhtäläisyyksiä kirjailijan tuotannon ja yksityiselämän traagisuuksien välillä, mutta liikemiesmäinen laskelmoivuus kirjoittamisessa on ristiriidassa siinä yhtälössä.

Aikalaisista harvat arvostivat Poen kirjallisia kykyjä, mutta ne jotka arvostivat, ylistivät Poeta neroksi. Kirjailija kuoli, kuten monet taiteilijat, saamatta tietää millaisen vaikutuksen hän jätti kirjallisuuden historiaan. Vaikka Poen viimeisiin hetkiin on haluttu luoda hänen tarinoidensa kaltaista romanttisen arvoituksellista salaperäisyyttä, minulle ei jäänyt olosuhteet huomioiden muuta kuin ankean realistinen mielikuva, jossa yksittäisillä tapahtumilla ei loppujen lopuksi ole merkitystä. James McTeiguen ohjaama The Raven-elokuva (2012), jossa yritetään yhdistää kauhufiktiota kirjailijan viimeisien päivien tapahtumiin, jäi minulta auttamattomasti kesken. Jo ennen kuin luin tämän elämäkerran.

Edgar Allan Poe: Lyhyt elämä on nopea ja helppolukuinen katsaus kirjailijan elämään ja hänen aikakauteensa ja se taitaa olla ainoa suomenkielinen elämäkerta Poesta. Tekisi kyllä mieli lukea jonkun toisenkin kirjoittama versio, ihan vertailun vuoksi.

Humphrey Carpenter: J.R.R. Tolkien: elämäkerta

Aina silloin tällöin luen elämäkertoja, yleensä tiedemaailmaan liittyen, mutta myös muiden merkkihenkilöiden. Genreblogissani olen arvostellut muutamia kirjailijoiden elämään ja elämäntöihin liittyviä teoksia, kuten Hope Mirrlees, Joanna Russ ja Jack Vance ja nyt on vuorossa yksi tunnetuimmista genrekirjailijoista: J.R.R. Tolkien, jonka syntymästä on tänä vuonna kulunut 120 vuotta. Humphrey Carpenterin kirjoittama elämäkerta julkaistiin alun perin vuonna 1977 ja suomeksi 1998. Kirjasta on ilmestymässä uusintapainos lähikuukausina. Kyseessä on ns. virallinen elämäkerta, johon kirjoittaja on saanut materiaalin ja tuen Tolkienin perheeltä. Tolkien ei teoksen mukaan itse täysin hyväksynyt elämäkertoja, ainakaan kirjallisuuden tutkimuksessa.

”Yksi voimakkaimmista mielipiteistäni on”, hän kirjoitti kerran, ”että kirjailijan elämän tutkiminen on täysin turha ja väärä lähestymistapa hänen teoksiinsa”.

John Ronald Reuen Tolkienin Taru sormusten herrasta on yksi minuun voimakkaimmin vaikutuksen tehnyt kirja (luin trilogiana). Siksipä oli mielenkiintoista huomata, kuinka tavanomaista elämää sen kirjoittaja on elänyt. Tolkien on tehnyt arkisia ratkaisuja, perustanut perheen, luonut akateemista uraa sen kummemmin matkustelematta tai seikkailematta. Tolkienin lahja oli hänen kykynsä ymmärtää kieliä ja kiinnostuksensa mytologioihin ja kansantaruihin. Näin suomalaisena voi tuntea huoletta ylpeyttä suomen kielen ja kansalliseepoksemme Kalevalan vaikutuksesta Tolkienin kirjalliseen tuotantoon.

Arkisen elämän valopilkkuina Tolkienille näyttää olleen miesten keskiset keskustelut, Inklings-kirjallisuusryhmän kokoontumiset ja etenkin ystävyys toisen kuuluisan kirjailijan C.S. Lewisin kanssa. Vaikka ystävyys sittemmin viileni, on Tolkien selvästi hakenut tasoistaan älyllistä seuraa. Perhe-elämä ei pystynyt tuota tarvetta tyydyttämään tai korvaamaan. Kirjassa korostuu usein Tolkienin olleen henkilö, jonka ajatuksenjuoksua kaikki eivät ole kyenneet ymmärtämään, jos vaikka epäselvästä puheesta selvää saivatkin.

Voimakkaan itsekritiikin omaavan kirjailijan kirjoittamiseen liittyvät kohdat ovat lähes tuskaisaa luettavaa, niin jahkaileva ja katkonainen Tolkienin työskentely tuntuu olleen. Mutta tuskin deadlinen tavoitteluista olisi syntynyt sitä mitä Tolkien jälkeensä jätti. Tolkienin teokset ovat tarvinneet sen pohjatyön mikä on vuosikausia kypsynyt hänen päässään ja akateemisella urallaan. Tosin sama jahkailu oli kirouksena myös hänen akateemisessa työssään. Allegorioita inhoava ja välillä ristiriitaisia mielipiteitä lausunut Tolkien on ehkä itsensä kohdalla ollut oikeassa siinä, että kirjailijan elämän kautta ei kannata arvioida tämän kirjallista tuotantoa, mutta ainakin minusta oli kiinnostavaa saada tietää ne hänen elämässään eteen tulleet seikat, jotka sittemmin siirtyivät mielikuvituksen värjääminä klassikoihin, joita yhä tänä päivänä luetaan ja arvostetaan. Ja sitä paitsi, välillä lapsenomaiseksi huumoriltaan heittäytyvä kirjailija vaikuttaa hyvinkin hobittimaiselta.

Carpenterin J.R.R. Tolkien: elämäkerta on oivallinen teos tutustua fantasiakirjallisuuden isäksi kutsutun kirjailijan elämään, vaikka kirja sisältää jonkin verran toistoa muutamissa kohtaa, kun puolestaan monia seikkoja ei oikeastaan käsitellä pintaa syvemmältä. Tolkienin läheisten ystävien sodassa menetyksen merkitys ja vaikutus hänen elämäänsä jää mm. vaivaamaan, eikä kirjailijan tunnepuolta juurikaan aukaista. Ehkä kirjailija ei jakanut tuntemuksiaan herkästi. Rivien välistä voi lukea monia asioita hänen vaikeasta lapsuudestaan ja avioliittonsa myöhemmistä vaiheista. Vaikka Tolkien onkin ollut perheenisänä läsnä, hänen suhteensa vaimoonsa vaikuttaa erilliseltä ja etäiseltä (tai sen kuvan elämäkerrasta saa, vaikka vaimo oli hänen suuri rakkautensa). Ehkä se oli tyypillistä brittiyliopistopiireissä muutenkin. Tolkienin kirjallisen uran pääpiirteet tulevat kuitenkin hyvin esille.

Christopher Tolkien, J.R.R. Tolkienin nuorin poika, joka hoitaa nykyisin Tolkienin perikunnan omaisuutta ja julkaisee isänsä kirjoituksia postuumisti, on astunut viime viikolla esiin ja antanut haastattelun ranskalaiselle Le Monde -lehdelle, josta Examiner julkaisi osia englanniksi. Lehden mukaan Christopher Tolkien sanoutuu irti Peter Jacksonin ohjaamista Taru sormusten herrasta -elokuvista, sillä ne eivät ole sama tarina mitä Tolkien kirjoissaan kertoi. Samoin hän epäilee käyvän tulevan Hobitti-elokuvan kanssa. Vaikka luin TSH-kirjat ennen elokuvia ja pidin niitä loistavina, pidin myös Jacksonin visuaalisesti näyttävistä elokuvista. Valmistaudun parhaillaan Hobitti-elokuvaan lukemalla kirjan uudelleen. Arvostelu tulee lähiaikoina.

Farah Mendlesohn (toim.): On Joanna Russ

Kun Hugo-ehdokas, Farah Mendlesohnin toimittama kirja On Joanna Russ tuli eteeni, en tiennyt lainkaan kuka Joanna Russ on ja mitä hän on kirjoittanut. Se selvisi pian kun otin luettavaksi hänen suomennetut teoksensa Piknikki Paratiisissa ja Naisten planeetta. En arvostele näitä kirjoja erikseen, sillä minulla ei ole niistä paljoakaan sanottavaa. En pitänyt kumpaisestakaan teoksesta, vaikka näen niiden arvon genrelle luettuani On Joanna Russin.

Teoksessa 18 eri kirjoittajaa tutkii ja pohdiskelee Joanna Russin teoksia ja merkitystä niin science fictionille kuin sf-yhteisöllekin. Joanna Russ oli yksi ensimmäisistä merkittävistä feministikirjailijoista genren sisällä, vaikka missään tapauksessa ei sovi unohtaa edelläkävijää, Charlotte Perkins Gilmania. Koskapa olin lukenut Russilta vain kaksi mainitsemaani teosta, joista Naisten planeettaa ilmeisestikin pidetään hänen merkittävimpänä teoksenaan, en juurikaan aina pysynyt kärryillä mistä sanomasta kirjailijalla milloinkin oli kyse. Heti aluksi käsiteltiin kohtalaisen tyhjentävästi Russin naishahmoa Alyxia, joka seikkailee miekka ja magia -tyylisesti useammassakin kirjailijan novellissa. Alyx on myös Piknikki Paratiisissa -teoksen päähenkilö, ja ainoa kohtalaisen siedettävä hahmo kirjassa. Piknikki Paratiisissa kertoo Aikainvälisestä agentista eli Alyxista, joka tempaistaan menneisyydestä vieraalle planeetalle saattamaan joukko turisteja turvaan sodan jaloista ilman teknisia apuvälineitä lumen ja jään keskellä. Pienoisromaani perustuu pitkälti ihmisten väliseen vuorovaikutukseen, mikä tekee siitä minulle lähes tylsistyttävän. Alyxia lukuunottamatta muut hahmot ovat jokseenkin typeriä. Alyx on sankarihahmo, joka taistelee ja mottailee ja kellistää komistuksen. Jos hän olisi miespuoleinen, olisi kyseessä klisee jo kirjan kirjoitushetkellä, mutta ilmeisesti naispuoleisena hän oli sitten jotain uutta.

On Joanna Russ keskittyy hyvin paljon ristiriitoihin, joita Russin voimakas persoona ja ajamansa feminismi sai aikaiseksi. Paikoin noita ristiriitoja oli raskas lukea, sillä teos todellakin pureutuu yksityiskohtaisesti, lisäselvityksineen ja viitetietoineen, ajankuvaan ja -tapahtumiin. Joidenkin tiettyjen mieskirjailijoiden ja toimittajien on näyttänyt olevan todellakin vaikea sulattaa Russin tekstejä genreen ja Russ ei itsekään tunnu olleen myös kriitikkona helpoin. Hän on suominut kovin sanoin mm. aikalaiskirjailijaansa Ursula Le Guinia. Kun Russin When it changed -novelli julkaistiin, se aiheutti varsin kiivasta sanasotaa, jossa mentiin penis- ja vaginakateuspuhetasolle saakka. Hyvin perusteellisesti kirjassa tutkiskellaan myös vihaa ja naisen väkivaltaa (verrattuna miessankarihahmojen väkivaltaan) Russin teoksissa.

Mielenkiintoinen osio oli Russin panos tyttöjen minäkuvan muodostumiseen, murtamalla perinteisiä neito-, viettelijätär-, kaunis narttu-, uskollinen vaimo -roolihahmoja nuorille suunnatussa Kittatinny-teoksessa. Vaikka en juurikaan pitänyt Russin teoksista itse, on niiden merkitys kiistattomasti ollut tärkeä genrelle (sf/f). Aina on oltava joku ensimmäisten joukossa, kiistelty ja arvostettu, joka uskaltaa olla itsensä ja näyttää suuntaa eroavuudelle, erilaisuudelle. On Joanna Russ oli minulle monin puolin kiinnostavampi teos, kuin kirjailijan omat teokset, mutta laskettakoon se minun piikkiini, ei kirjailijan viaksi.

----------------------------------------

Tämä on viimeinen Hugo-ehdokkaan arvostelu blogissani tänä vuonna. Olen todennut, että Valenten Palimpsest vie minulta enemmän aikaa kuin oletin. Luen kirjan loppuun pikkuhiljaa, mutta se ei tule sijoittumaan kärkisijoille äänestyksessäni.

Jack Vance: This is Me, Jack Vance!

This is me, Jack Vance! (or, more properly, this is "I") on nimestäkin päätellen Jack Vancen elämäkertateos, joka on Hugo-ehdokkaana oheiskirjallisuus-kategoriassa. Kirja sisältää 192 sivun verran tekstiä ja päälle valokuvaosion.

Jack Vance on syntynyt elokuussa 1916, joten hän täyttää reilun kuukauden kuluttua 94 vuotta. Viime vuonna julkaistu elämäkerta on hänen omien sanojensa mukaan hänen viimeisin julkaisunsa. Vance ei ole kirjoittanut kirjaa itse, sillä hän on sokea, vaan hän saneli sen nauhalle, josta hänen ystävänsä muutti tarinan tekstimuotoon.

Jos minun pitäisi jotenkin luonnehtia millainen ihminen Jack Vance on tämän elämäkerran perusteella, sanoisin häntä levottomaksi sieluksi, enkä lainkaan negatiivisessa mielessä. Vance tuntuu lähteneen, välillä ihan päättäen, välillä kuin sattuman kaupalla, mukaan jos mihinkin hommaan ja seikkailuun. Vancen lapsuus tuntuu olleen onnellinen, sisältäen sekä ylä- että alamäkiä. Hän kuvaa voimakkaalla tunteella kuvia ympäristöstään:

"Every evening about the middle of dusk the Santa Fe train went past about two miles west, and whistled at the crossing—“Woowooooo, woo-wooooo!”—the most lonesome sound there is. It affects me even now as I remember it."

Vanhempiensa erottua Vancen perhe oli jokseenkin köyhä, ja Jackin joutui työskentelemään elantonsa eteen. Hän oli mm. ketsuppilinjalla ja kaivosmiehenä. Yliopistossa ollessaan hän opiskeli geologiaa ja fysiikkaa, sittemmin englantia ja otti myös luovan kirjoittamisen kursseja. Hän toimi yliopiston lehdessä, kunnes jätti opiskelut kesken, liittyi laivastoon sähkömieheksi, matkasi Pearl Harbouriin, lopetti hommat, matkasi takaisin Kaliforniaan, oli rakentamassa laivaa, sai potkut, opiskeli japania, ryhtyi merimieheksi, matkasi merillä eri laivoissa ja opetteli miten tulla toimeen tiiviissä porukassa, kyllästyi hommaan, ryhtyi puusepäksi, meni naimisiin ja matkusti, rakensi taloa, matkusti, kunnosti venettä, matkusti, teki savitöitä, matkusti, tapasi ihmisiä, joita ei koskaan enää tavannut, matkusti, söi mielenkiintoisia ja hyviä ruokia nimellä mainituissa paikoissa ja matkusti...

Kirjan alkuosa on mielenkiintoista luettavaa. Vaikka Vance kertookin enemmän ympäristöstään ja tapahtumista kuin itsestään, niin loppujen lopuksi hän paljastaa kuitenkin itsestään melkoisesti. Vance ei kerro kirjoittamisesta, mutta hänen elämänsä yksityiskohdat tuntuvat heijastuvan hänen teoksistaan. Vancen kokemus kaivoshommissa ja geologian opiskelunsa näkyy mm. Avaruuden rosvoissa, missä kuvataan kuun kiviä ja mineraaleja, olkoonkin, että Vance ei voinut 50-luvun alussa tietää millaisia kivinäytteitä kuusta myöhemmin otettaisiin. Samaisessa tarinassa näkyy hyvin selkeänä myös Vancen henkilökohtainen valinta, yliopiston keskenjättäminen. Vance tuntuu arvostaneen kohdallaan kirjaviisautta enemmän kädentöitä, oppimista tekemällä. Se näkyy myös Viimeinen linna -pienoisromaanissa. Ei sillä, etteikö hän olisi liittänyt oppimiseensa myös teoreettista puolta, päinvastoin.

Täytyy myöntää, että jossain vaiheessa jatkuvan matkailun lukeminen alkoi puuduttaa. Tuntui kuin olisi lukenut matkaopasta ravintolasuosituksineen. Vähemmälläkin olisi tullut selväksi, että Vance perheineen näki maailmaa ja tapasi ihmisiä. Maailman kiertäminen on joka tapauksessa vaikuttanut varmasti Vancen mielikuvitukseen. Dying Earth on saanut alkunsa merellisistä auringonlaskuista, Lyonesse-trilogia pursuaa varmasti maantieteellisiä inspiraatioita. Vaikka Vance tuntui hyvin uskolliselta ystäviään ja etenkin perhettään kohtaan, hän oudon kalseasti toteaa joidenkin ihmisten kohdalla, että tulipa tutustuttua, eipä nähty uudelleen, ja jos nähtiinkin, niin olipas se tyly tapaaminen. Näkemiin. Toisaalta Vancen tapa kertoa ihmisiin liittyvistä asioista ja kohtaamisista näkyy varmasti myös hänen tekstiensä henkilöhahmojen persoonassa. Lukiessa jäi miettimään mitä omituisia pieniä yksityiskohtia ihmismieleen jääkään. Ehkäpä joihinkin olisi editoija voinut puuttua, ja keskustella niiden mielekkyydestä ja annista.

Vaikka tiesinkin etukäteen, ettei Vance ole koskaan halunnut puhua itse kirjoittamisesta, aloin tosissaan ihmetellä loppua kohden, eikö Vance aio muuta kuin ohimennen mainita kirjoittaneensa ylipäätään jotain. Aivan lopussa hän kuitenkin taipuu ystävänsä kehoituksesta vajaan viiden sivun verran kertomaan kirjoittamismenetelmistään ja ajatuksistaan kirjoittamisesta. Johtuen elämäkerran tyylistä ja painotuksesta, jää lukijalle hieman kuva, että kirjoittaminen on ollut Vancelle vain tapa hankkia rahaa, ja kun rahaa on kertynyt, on lähdetty matkustamaan. Piste. Kirjoittamisluvusta näkyy kuitenkin kuinka ammattimaisesti Vance on kirjoittamiseensa suhtautunut.

This is me, Jack Vance! on selvästi tarkoitettu hänen faneilleen. Se on kirja, jota ei kannata lukea ainakaan, jos ei tunne Vancen teoksia, sillä muutoin se saattaa jäädä pelkäksi luetteloksi paikoista missä kirjailija on matkannut elämänsä aikana. Itsekin koin lukeneeni aivan liian vähän kirjailijan tuotantoa. Elämäkerta on tinkimättömästi kirjailijansa näköinen. Kun arvioin sitä Hugo-ehdokkaana, se tuntuu ehkäpä liiankin tinkimättömältä, mutta toisaalta Jack Vance on genren arvostetuimpia kirjailijoita...

Michael Swanwick: Hope-in-the-Mist: The Extraordinary Career and Mysterious Life of Hope Mirrlees

Michael Swanwickin Hope-in-the-Mist: The Extraordinary Career and Mysterious Life of Hope Mirrlees on Hugo-ehdokkaana Oheiskirjallisuus-kategoriassa. Nimensä mukaisesti kirja on kirjailija Hope Mirrleesin elämäkertateos, johon Neil Gaiman on kirjoittanut esipuheen ja Charles Vess tehnyt kuvituksen. Swanwickin teoksen nimi viittaa Mirrleesin tunnetuimpaan ja ainokaiseen genrejulkaisuun, Lud-in-the-Mistiin.

Kaikesta näkee, että sekä itse Swanwick että Gaiman ihailevat Hope Mirrleesin kirjallisia kykyjä, ja ei ihme, sillä Lud-in-the-Mist on erinomainen teos. Mirrlees oli runoilija, jonka hallitsi kielellisen ilmaisutavan. Siitäpä syystä herättääkin ihmetystä ja kysymyksiä miksi vain yksi kirja? Miksi vain yksi loistava teos?

Michael Swanwick ei lähde antamaan suoria vastauksia kysymyksiin, vaikka valottaakin melkoisesti Mirrleesin elämää. Silti jotain jää mysteeriksi. Lud-in-the-Mist julkaistiin 1926 eikä Mirrlees kirjoittanut kuin pari kehnohkoa itsekustannusrunokokoelmaa sen jälkeen, ennen kuolemaansa 1978. Mirrlees syntyi Skotlannissa hyvin toimeentulevaan yrittäjäperheeseen vanhimpana lapsena. Hänen isänsä varmisti kaikille lapsilleen säätiöidyt rahavarat, jotta näiden tulevaisuus olisi turvattu. Tällä taustalla on varmasti ollut merkityksensä siihen, miksi Mirrleesillä ei ollut pakottavaa tarvetta joko mennä naimisiin toimentulon vuoksi, kuten monien aikalaisnaisten piti, tai sitten yrittää hankkia itselleen tuloja kirjoittamisella. Mirrlees ei koskaan mennyt naimisiin, eikä hän myöskään kirjoittanut työkseen.

Swanwick luo aikalaisten luonnehdintojen perusteella Mirrleesistä kuvan älykkäänä ja kauniina aristokraattina, naisena, joka puhui seitsemää eri kieltä sujuvasti. Hän kuului kirjalliseen Bloomsbury-ryhmään, ja hän oli, jos ei ihan ystävä, niin ainakin tuttava Virginia Woolfin kanssa. Monet Mirrleesiä koskevat tiedot tulevatkin Woolfin arkistoitujen kirjeiden kautta. Virginia Woolf julkaisi Mirrleesin ensimmäisen dadaistisen runon, Parisin, josta Hope-in-the-Mistissä on näyte. Mirrleesin tärkein ihmissuhde oli lienee Jane Ellen Harrison, klassisten tieteiden tutkija ja kielitieteilijä. Swanwick käyttää jonkin verran aikaa teoksessaan selvittääkseen millainen Mirrleesin ja Harrisonin suhde oli laatuaan, mutta siihen ei saada varmuutta. Joka tapauksessa Mirrlees toimi Harrisonin avustajana ja arkistoijana aina tämän kuolemaan 1928 saakka. Naiset asuivat ja matkustivat yhdessä, mikä oli käytännöllinen ja myös yhteiskunnan hyväksymä järjestely. Naisten ei ollut suotuisaa liikkua tai asua yksin. Harrisonin kuoleman sanotaan vaikuttaneen suuresti Mirrleesiin, vain kaksi vuotta Lud-in-the-Mistin ilmestymisen jälkeen. Jälleen yksi syy miksi Mirrlees ei jatkanut kirjoittamista?

Swanwickilla on käytettävissä kirjaansa vain ulkopuolisia lähteitä, ja varsinkaan Virginia Woolfin teräväsanaiset, mutta ei aina niin luotettavat, huomiot eivät tee Mirrleesille välttämättä oikeutta. Mirrlees oli erikoislaatuinen vähintäänkin ja iän myötä tuntuu saaneensa lisää eksentrisyyttä, varsinkin Afrikan vuosinaan. Koskapa Mirrlees itse ei jättänyt dokumentoituja kirjeitä ja ajatuksiaan jälkeensä, eikä hänen kuolemansa jälkeen löytynyt jäljelle jääneitä kirjoituksia, valmiita tai keskeneräisiä, jää kuva kirjailijasta vaillinaiseksi. Siitä ei voi toki syyttää Swanwickia, joka selvästikin on tehnyt melkoisen työn saadakseen kasaan sen mitä Hope-in-the-Mistiä varten on esille saanut. Kirja on mielenkiintoista luettavaa, mutta se jättää kuitenkin vielä tiedonnälän, jota ei tällä teoksella voi tyydyttää. Lisää löytyy toki muualta, jos jaksaa etsiä ja käyttää varojaan (mm. Google Books: The Life and work of Jane Ellen Harrison).

Hope-in-the-Mistin viiteluettelo on sekin mielenkiintoista luettavaa, ja sieltä löytyy useita mielenkiintoisia pohdintoja liittyen esim. Lud-in-the-Mistin nimeen. Erityisen iloinen olin kun teos sisälsi lopussa A Lexicon of Ludin, joka avasi Lud-in-the-Mistin sisältöä kiitettävällä tavalla.

Hope Mirrleesin Lud-in-the-Mistin arvostelu löytyy täältä.