sunnuntai 20. toukokuuta 2018

2017 Nebula-, Ray Bradbury ja Andre Norton -palkinnot

Amerikan science fiction ja fantasia -kirjailijoiden järjestö, SFWA on valinnut vuoden 2017 Nebula, Ray Bradbury ja Andre Norton -palkintojen voittajat, jotka on alla listassa tummennettuina. Kirjallisten kategorioiden voittajat eivät yllätä.

Romaani
  • Amberlough, Lara Elena Donnelly
  • The Strange Case of the Alchemist’s Daughter, Theodora Goss
  • Spoonbenders, Daryl Gregory
  • The Stone Sky, N.K. Jemisin (arvostelu)
  • Six Wakes, Mur Lafferty
  • Jade City, Fonda Lee
  • Autonomous, Annalee Newitz
Pienoisromaani
  • River of Teeth, Sarah Gailey
  • Passing Strange, Ellen Klages
  • “And Then There Were (N-One)”, Sarah Pinsker
  • Barry’s Deal, Lawrence M. Schoen
  • All Systems Red, Martha Wells (arvostelu)
  • The Black Tides of Heaven, JY Yang
Pitkä novelli
  • “Dirty Old Town”, Richard Bowes (F&SF 5-6/17)
  • “Weaponized Math”, Jonathan P. Brazee (The Expanding Universe, Vol. 3)
  • “Wind Will Rove”, Sarah Pinsker (Asimov’s 9-10/17)
  • “A Series of Steaks”, Vina Jie-Min Prasad (Clarkesworld 1/17)
  • “A Human Stain”, Kelly Robson (Tor.com 1/4/17)
  • “Small Changes Over Long Periods of Time”, K.M. Szpara (Uncanny 5-6/17)
Novelli
  • “Fandom for Robots”, Vina Jie-Min Prasad (Uncanny 9-10/17) (arvostelu)
  • “Welcome to Your Authentic Indian ExperienceTM”, Rebecca Roanhorse (Apex 8/17) (arvostelu)
  • “Utopia, LOL?”, Jamie Wahls (Strange Horizons 6/5/17)
  • “Clearly Lettered in a Mostly Steady Hand”, Fran Wilde (Uncanny 9-10/17) (arvostelu)
  • “The Last Novelist (or A Dead Lizard in the Yard)”, Matthew Kressel (Tor.com 3/15/17)
  • “Carnival Nine”, Caroline M. Yoachim (Beneath Ceaseless Skies 5/11/17) (arvostelu)
Ray Bradbury -palkinto draamamuotoiselle esitykselle
  • Get Out (Written by Jordan Peele)
  • The Good Place: “Michael’s Gambit” (Written by Michael Schur)
  • Logan (Screenplay by Scott Frank, James Mangold, and Michael Green)
  • The Shape of Water (Screenplay by Guillermo del Toro & Vanessa Taylor)
  • Star Wars: The Last Jedi (Written by Rian Johnson)
  • Wonder Woman (Screenplay by Allan Heinberg)
Andre Norton -palkinto nuorille aikuisille suunnatulle science fictionille tai fantasialle
  • Exo, Fonda Lee (Scholastic Press)
  • Weave a Circle Round, Kari Maaren (Tor)
  • The Art of Starving, Sam J. Miller (HarperTeen)
  • Want, Cindy Pon (Simon Pulse)

maanantai 14. toukokuuta 2018

Brandon Sanderson: Ylenemisen kaivo

Luin viime kesänä Brandon Sandersonin Usvasyntyinen-trilogian ensimmäisen kirjan Viimeinen valtakunta (arvostelu). Nyt oli vuorossa mukavan lyhyen odotteluajan jälkeen kakkososa Ylenemisen kaivo (The Well of Ascension, 2007), joka toki alkuperäiskielellä ilmestyi jo kymmenen vuotta sitten.

Lordihallitsija on kukistettu ja nykyisellä hallitsijalla, Elend Venturella, on kädet täynnä töitä saattaessaan valtakuntaa uuteen tulevaisuuteen, varsinkin kun hänen johtajuuteen ei luoteta. Lisäksi lordihallitsijan yhä kadoksissa olevat atiumvarastot kiinnostavat niin Elendin isää kuin muitakin hallitsijan paikkaa tavoittelevia ja pian useat sotajoukot ovat kolkuttelemassa Viimeisen valtakunnan pääkaupungin muureja. Usvasyntyinen Vin pyrkii turvaamaan uutta kuningasta ja kaupunkia Kelsierin perustaman ryhmän kanssa, mutta salaperäinen syvyys on muuttunut uhkaavammaksi ja legendaarinen ylenemisen kaivo kutsuu ja vaatii hänen huomiotaan. Vanhan diktatuurin poistuminen tuo mukanaan uudet ja hallitsemattomat haasteet.

Ylenemisen kaivon ekirjaversiossa on 755 sivua. Luin kirjan parin päivän aikana, sillä tarinankerronta piti otteessaan ja useista hieman hitaammista kohdista huolimatta, tapahtumien kulku pysyi kiinnostavana. Voisin jopa sanoa, että kakkososa oli parempi kuin ykkönen, vaikka yhä muutamat ”seurapiirikohtaukset” ja ihmissuhdejahkaukset huokaisuttivat naiiviudellaan. Annettakoon lipsahdukset kirjailijalle anteeksi. Juonitteluja tarinassa oli kiitettävästi ja myös positiivisesti erehdyksiä hahmojen käyttäytymisessä. Nuoruudelle ja kokemattomuudelle on annettu tilaa. Sanderson kuljettaa vanhaa legendaa nykyisen tarinan mukana onnistuneesti ja saa lopussa sen avulla aikaan yllätyksen juonessa.

Usvasyntyisen hienosti luotu taikuusjärjestelmä eli kyky polttaa metalleja ja saada niistä erikoisominaisuuksia tulee voimakkaasti esille kirjassa, mikä on hienoa. Pelkäsin, että jossain vaiheessa sen suhteen tulisi toistoa, mutta kirjailija onnistui välttää sen. Taistelukohtaukset sen sijaan oli makuuni nähden liian pitkään kuvattuja. Alussa yli 10 sivun pituinen ottelu oli hyydyttää minut alkutekijöihin, mutta pääsin onneksi sen yli. Ehkä kirjaa olisi editointivaiheessa voinut hieman tiivistää.

Ylenemisen kaivo on onnistunutta korkeaa fantasiaa ja erinomainen trilogian kakkososa, joka toimii kokonaisuutena, mutta jättää runsaasti kysymyksiä ja odotuksen kihelmöinnin loppuratkaisusta. Viimeinen osa, Ajan sankari, ilmestynee loppuvuodesta ja päätyy ehdottomasti lukulistalle.

lauantai 12. toukokuuta 2018

Dick King-Smith: Vesihevonen

Katsoin joskus ihan sattumalta telkkarista koko perheen fantasialeffan nimeltä Vesihevonen – legenda syvyyksistä. En juurikaan muista elokuvasta muuta kuin pääidean ja että se oli sentimentaalinen, mutta tunnistin sen samaksi kun vastaan tuli Dick King-Smithin kirja Vesihevonen (The Water Horse, 1990, suom. 2008). Kirja on roikkunut hyllyssäni pitkän aikaa, mutta nyt tempaisin ja luin sen välipalana. Kirja on lapsille suunnattu, tekstikoko on suurehko, joten 123 sivun lukeminen ei vienyt kauaa. Suomennoksen kansi on elokuvakansi, kohtaus ei ole kirjasta. King-Smith on tunnettu muistakin filmatuista lastenkirjoistaan, esim. Babe-possusta.

Kahdeksanvuotias Kirstie löytää pikkuveljensä kanssa rannalta munan, jonka vievät salaa kotiin kylpyammeeseen. Siellä siitä kuoriutuu pienen pieni kelppi eli vesihevonen, eikä otus pysy kauaa salaisuutena, vaan pian koko perhe pohtii millä ruokkia ja mihin siirtää Crusoeksi nimetty uusi lemmikki. Se nimittäin kasvaa melkoista vauhtia. Salaisuus on kuitenkin säilytettävä ulkopuolisilta.

Vesihevonen on leppeän mukava ja harmiton tarina legendasta. Crusoe kiehtoo varmasti jokaista lasta, joka kaipaa lemmikkiä ja miksei aikuistakin. Oli hauska lukea sen ääntelystä ja rapsutuksen nautinnosta. Vaikka selvästikin perhe kiintyy otukseen ja todella näkee vaivaa sen piilossa pitämiseen, ei kirja ole ylitunteellinen, vaan aikuiset ja lapset yhdessä tekevät järkeviä päätöksiä. Toki tunteet ohjaavat niitäkin ajoittain, kun Kirstie haluaa kelpin olevan kuitenkin tavattavissa. 

Kirjan sisäkanteen on liitetty kartta Skotlannin ylämaan alueelta täydentämään tarinan sijainnillista kuvausta. Olen matkaillut ja vaellellut tuolla alueella, joten mielikuvat pohjautuvat niihin muistoihin. 

Tarinan loppu on sen suola, onnistunut. Minulle tuli kuitenkin tunne, että katsomani elokuva taisi olla erilainen ja niinhän se olikin. Lähes kaikki on muutettu; perhe, Crusoen kasvaminen, aikajakso sota-aikaan ja paljon muuta. Elokuva on kuvattu pääosin Uudessa-Seelannissa ja Loch Nesskään ei näytä siltä kuin pitäisi. Yksityiskohtien muutoksista huolimatta elokuva on hyvä ja viihdyttävä, se vain ei ole sama tarina kuin kirjassa, vaikka lähtökohta onkin sama. Niinpä siis on syytä aina lukea alkuperäinen teos. Useimmiten se on jopa parempi tarina.

torstai 10. toukokuuta 2018

Philip Pullman: Vedenpaisumus

Vedenpaisumus (La Belle Sauvage, 2017, suom. 2018) aloittaa uuden trilogian, Lyran kirjat (The Book of Dust), joka sijoittuu aikaan ennen ja jälkeen Universumien tomu -trilogian. Lyra on ensimmäisessä osassa vielä vauva, joka on tuotu nunnaluostariin turvaan. 11-vuotias majatalon pitäjien poika, Malcolm Polstead, huomaa kuitenkin outojen henkilöiden olevan kiinnostunut vauvasta ja kun ennätysmäinen tulva nousee kylälle, hän joutuu pelastamaan Lyran uhkaavan vihollisen Gerard Bonnevillen kynsistä kanottinsa, apunaan kyläläistyttö Alice. Kolmikon ja heidän daimoninsa vaarallinen matka turvapaikan etsinnästä alkaa.

Universumien tomu oli sarja, jonka lukeminen ns. silitti minua vastakarvaan. Pidin ja en pitänyt sarjasta. Sarjan maailma on kiehtova kaikkinensa, mutta kun fantasiaan istutetaan aate/filosofia, olipa se mikä tahansa, minulle tulee tunne propagandasta puettuna helpommin nieltävään muotoon. Sarjan lukemisesta on kylläkin jo aikaa, joten joka tapauksessa halusin lukea uuden trilogian aloituskirjan. Sen sanoma totalitarismia vastaan ja vapaan sananvapauden puolesta on selkeä. Uskontoon ei tässä vaiheessa oteta kovin paljon kantaa. Nunnatkin ovat mukavia ja erittäin päteviä, mutta eivät kantaaottavia.

Kyseessä on seikkailutarina, ja vaikka Vedenpaisumus on nuorten kirja, se on vahvasti myös raaka. Tarina herätti ajoittain epämiellyttäviä mielikuvia ja kerran jopa koin ahdistusta hyvin elävästä väkivaltakuvauksesta. Se plussa Pullmanin kirjoissa on, että ne tarjoavat toiminnan lisäksi älykkyyden, tiedon ja kirjallisuuden korostusta, eikä sankareilla ole kaikkia ominaisuuksia tyhjästä, vaan uteliaisuudesta ja kiinnostuksesta. Vaikka tarina on raaka, se on myös hyvin lempeä, sillä seikkailussa mukana on pieni vauvaikäinen. Kirja on suoraviivaisempi pakomatkakuvaus kuin Tomu, mikä tekee siitä helpommin lähestyttävän, luulisin.

En voi sanoa, että pidin Vedenpaisumuksesta varauksetta, mutta pidin päähenkilö Malcolmista ja hänen daimonistaan. Ja pidin vauva-Lyrasta. Taustalla oleva salainen organisaatio Oakley Street ja sen aletiometritulkitsija Hannah Relf jäävät hiukan kellumaan, mikä jätti miettimään voiko tämän trilogian lukea sellaisenaan ilman Tomua. Seuraavassa kirjassa ilmeisesti hypätään aikaan jolloin Lyra on parikymppinen. Ehkä ideaa olisi lukea tämä esiosa ensin ja sitten Universumien tomu-trilogia, minkä jälkeen jatkaa tuleviin osiin. The Secret Commonwealthin ilmestymisaikaa ei ilmeisesti tällä hetkellä ole vielä virallisesti lyöty lukkoon. Olen kuitenkin kiinnostunut lukemaan senkin ja eiköhän se ilmesty myös suomeksi, kuten Vedenpaisumuskin.

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Hugo-ehdokkaat 2018: novellit

Tämän vuoden Hugo-palkinnon Novelli-kategoriassa olevat ehdokastarinat löytyvät kaikki netistä, joten aloitin lyhyiden tekstien lukemisen niistä, ennen kuin Hugo-paketti on tullut saataville. Kolmelta kirjailijalta en ollut lukenut aiemmin yhtään tarinaa.

Caroline M. Yoachim: Carnival Nine

Tarina hyödyntää uudelleen vanhaa ideaa leluista, jotka heräävät henkiin omaan elämään, kun ihmiset nukkuvat. Tässä nuket vedetään avaimella käyntiin, ja taustalla ihmisenä on vain leluntekijä. Zee on onnekas, sillä hänellä on hyvä vieteri ja hän jaksaa pitempään kuin isänsä, jonka kanssa hän asuu Closet Cityssä. Karnevaali kiehtoo häntä, ja siellä hän vierailullaan tutustuukin Valeen, jonka kanssa myöhemmin perustaa oman perheen.

Tarina on arkinen, se kertoo nuoren tytön elämänkaaresta iloineen ja pettymyksineen. Siinä ei ole varsinaista huippua, vaan jonkinlainen elämänviisaus, jonka kukin joko oivaltaa elämänsä aikana tai sitten ei. Kullekin annetaan sen verran kuin heidän vieterinsä kestää. Itsessään kertomus on ehkä hieman laimeahko, mutta puitteet ja maailma pienoiskoossa viehättävä. Pidin novellista kohtalaisen paljon.

Fran Wilde: Clearly Lettered in a Mostly Steady Hand

Jouduin lukemaan tarinan kahdesti, sillä en ollut varma ensimmäisen kerran jälkeen mistä oli kyse. Kerronnassa käytettiin sinä-muotoa, johon asettuminen kesti hetken. Kun siihen pääsi sisään, alkoi matka läpi jonkinlaisen kauhugalleriaesittelyn, jossa loppua kohden oppaan vihjailut muuttuivat hienovaraisiksi syytöksiksi ja kostoksi. Niin oppaassa kuin vierailijassakin tapahtuu näyttelyiden aikana muutoksia. Lopputulema on melkoisen karmiva. Tarina on haasteellinen ja oikeastaan vasta jälkeenpäin pohdiskelu herättää mielikuvituksen, joka laajenee ja laajenee.

Vina Jie-Min Prasad: Fandom for Robots

Computron on ainoa olemassa oleva tiedostava robotti, joskin jo auttamattomasti vanhaa mallia. Se esiintyy Simak Robotics Museon Now and Then -esittelyssä, jossa nuori tyttö kysyy onko robotti seurannut Hyperdimension Warp Record -animea. Tästä alkaa robotin tutustuminen sarjaan, sen fanittajiin ja samalla löytöretkeen omaan tietoiseen itseensä, sekä oman äänen luomiseen. Computronissa on samaa tietoisuutta tunteettomuudesta, mikä huokuu esille myös Martha Wellsin All Systems Red -pienoisromaanin (arvostelu) androidista. Kirjailija tuo esille lempeän huvittavasti fandomin stereotyyppisen käyttäytymisen, minkä jälkeen novellin kommentit olivat hauskaa luettavaa. Novelli nousi humoristisella otteellaan tähän mennessä luetuista ykköseksi. Pidin kovasti.

Linda Nagata : The Martian Obelisk

Hitaasti kuolevalla maapallolla Susannah Li-Langford on luonut useiden vuosikymmenien jälkeen Marsiin obeliskia, jota kukaan ihminen ei koskaan tule näkemään. Marsin asuttaminen on epäonnistunut ja automaattiset robotit ovat ainoat siellä yhä toimintaansa jatkavat. Tai niin Susannah ja hänen mesenaattinsa Nathaniel Sanchez luulevat. Jokin tässä novellissa tökki minua väärällä tavalla. Tarina ei oikein toiminut ja varsinkin loppu on tekemällä tehty, se ei tuntunut soljuvalta loppuratkaisulta. Ei tämä hassumpi tarina ole, mutta kun sen luki Prasadin novellin jälkeen, se jäi valjuksi.

Ursula Vernon: Sun, Moon, Dust

Vernonin novelli on ainoa fantasiaksi luokiteltava ehdokkaiden joukosta. Siinä nuori maanviljelijä Allpa saa isoäidiltään perinnöksi maagisen miekan, jonka kautta voi kutsua kolme hahmoa avukseen. Allpa ei varsinaisesti apua kaipaa, eikä Aurinkoa, Kuuta ja Pölyä edustavat hahmot paljoa apua tarjoakaan, kunhan vain jotain puuhastelevat. Idea on hyvä ja tarinan luki ihan sutjakkaasti, mutta jälkeenpäin käteen ei oikeastaan jäänyt mitään. Novelli ei tarjonnut mitään uutta tai merkittävää, ellei Allpan päätöstä lopussa katsota sellaiseksi. Minusta se oli itsestäänselvyys.


Rebecca Roanhorse: Welcome to Your Authentic Indian Experience™

Jesse Turnblatt työskentee virtuaalisia hengellisiä elämyksiä tarjoavassa yrityksessä. Hän on intiaaniopas, joka johdattaa turisteja elokuvista tuttuihin intiaanikulttuurin syövereihin. Jesse on varsin hyvä työssään, mutta tietoinen, että se on luotua Hollywood-kulttuuria, ei todellista. Kaikki muuttuu, kun asiakkaaksi tulee "White Wolf", jolle ei perinteinen elämys kelpaakaan. Pian asetelmat kääntyvät päälaelleen.

Ehdolla olevista novelleista Prasadin teos sai tästä oivallisen kilpailijan, jonka hiuksen hienolla erolla pistän listan ykköseksi. Roanhorse on kirjoittanut kertomuksen, jossa todellinen ja virtuaalinen on saman kolikon puoliskoja. Novellista tulee mieleen Westworld-tv-sarja tai jopa Iso-Arskan Total Recall, vaikkei dystooppisesta maailmasta liene kysekään. Novelli ei ole mitenkään maata mullistava, mutta se toimii ja nostaa esille alkuperäiskansan hieman samassa hengessä, kuin Buffalo Billin Wild West -showssa 1800-luvulla.

Osallistun näillä novelleilla myös Novellihaaste 2:seen.


perjantai 4. toukokuuta 2018

Tähtifantasia-ehdokkaat 2018

Lisää palkintoehdokkuuksia pukkaa, nyt on vuorossa kotimainen Tähtifantasia-palkinto, jonka jakaa Helsingin Science Fiction Seura ry. parhaalle suomennetulle fantasiakirjalle. Lehdistötiedotteen mukaan vuoden 2017 julkaisuista on palkintoehdokkaiksi valittu viisi seuraavaa perusteluineen:
  • Eka Kurniawan: Kauneus on kirous (Gummerus, suom. Jaana Kapari-Jatta) – Sadan vuoden yksinäisyyden kaltainen kronikka, joka tarjoaa kurkistuksen Indonesian kansanperinteeseen. Teoksessa on runsaasti huumoria, elämänviisautta ja taiten rakennettuja henkilöhahmoja.
  • Ursula K. Le Guin: Ikuisen hämärän maa (Vaskikirjat, suom. Jyrki Iivonen) – Edesmenneen kirjailijan fantasiaromaanissa nuori poika löytää metsästä portin toiseen maailmaan. Koskettava kuvaus aikuistumisesta, yksinäisyydestä ja pelkojen voittamisesta. (arvostelu)
  • Andri Snær Magnason: Aika-arkku (Aula & Co, suom. Tapio Koivukari) – Vaikuttava nuortenromaani, jossa fantasia kietoutuu yhteen nykymaailman kanssa. Kirja pohtii hienosti luopumisen vaikeutta ja ihmisen suhdetta aikaan.
  • David Mitchell: Luukellot (Sammakko, suom. Einari Aaltonen) – Haastava urbaanifantasiateos pohtii ihmisyyden rajoja ja ihmisenä olemista monien päähenkilöiden ja ajanjaksojen kautta.
  • Brandon Sanderson: Viimeinen valtakunta (Jalava, suom. Mika Kivimäki) – Rosoista fantasiaa, jossa on sopivassa suhteessa synkkiä sävyjä ja veijarimaista huumoria. Sanderson on luonut kiinnostavan maailman, jonka taikuus on hyvin omaperäistä. (arvostelu)
Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, kirjailija ja kustannustoimittaja Anne Leinonen sekä fantasiaharrastaja, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä. Palkinto jaettaneen tänä kesänä Finnconissa. Kaksi olen lukenut tähän mennessä. Luukellot sai tuplaehdokkuuden käännöksellään, sillä se ylsi myös Tähtivaeltaja-ehdokkaaksi aiemmin tänä vuonna.

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Vuoden 2018 Arthur C. Clarke -palkintoehdokkaat

Vuoden 2018 Arthur C. Clarke -palkintoehdokkaat on julkistettu ja ehdolle on valittu seuraavat kuusi teosta, jotka monilta osin korostaa naisnäkökulmaa tai asemaa. Kirjailijat ovat ainakin minulle tuntemattomia VanderMeeriä lukuun ottamatta. Ihan mielenkiintoinen kattaus. Kuvaukset voi lukea täältä.

  • Sea of Rust , C. Robert Cargill
  • Dreams Before the Start of Time , Anne Charnock
  • American War ,  Omar El Akkad
  • Spaceman of Bohemia ,  Jaroslav Kalfař
  • Gather the Daughters , Jennie Melamed
  • Borne ,  Jeff VanderMeer

Palkinto jaetaan 18.6.2018 ja pystin lisäksi voittaja saa kertyneen palkintosumman eli 2018 puntaa.

tiistai 1. toukokuuta 2018

Locus-palkintoehdokkaat 2018

Locus Science Fiction -säätiön vuoden 2018 Locus-palkintoehdokkaat on julkaistu. Ehdokkaat nimetään lehden lukijakunnan äänestystulosten perusteella. Tämän linkin kautta näkee kaikki kategoriat, tässä alla listattuna osa. Voittajat julkistetaan kesäkuun 22.-24. aikana.

Science Fiction -romaani
  • Persepolis Rising, James S.A. Corey
  • Walkaway, Cory Doctorow
  • The Stars Are Legion, Kameron Hurley
  • Provenance, Ann Leckie
  • Raven Stratagem, Yoon Ha Lee
  • Luna: Wolf Moon, Ian McDonald
  • Seven Surrenders, Ada Palmer
  • New York 2140, Kim Stanley Robinson
  • The Collapsing Empire, John Scalzi
  • Borne, Jeff VanderMeer
Fantasia-romaani
  • The Stone in the Skull, Elizabeth Bear
  • City of Miracles, Robert Jackson Bennett
  • Ka: Dar Oakley in the Ruin of Ymr, John Crowley
  • The House of Binding Thorns, Aliette de Bodard
  • The Ruin of Angels, Max Gladstone
  • Spoonbenders, Daryl Gregory
  • The Stone Sky, N.K. Jemisin (arvostelu)
  • Jade City, Fonda Lee
  • The Delirium Brief, Charles Stross
  • Horizon, Fran Wilde
Esikoiskirja
  • The Bear and the Nightingale, Katherine Arden (arvostelu)
  • The City of Brass, S.A. Chakraborty
  • Amberlough, Lara Elena Donnelly
  • Winter Tide, Ruthanna Emrys
  • The Strange Case of the Alchemist’s Daughter, Theodora Goss
  • The Art of Starving, Sam J. Miller
  • Autonomous, Annalee Newitz
  • Lincoln in the Bardo, George Saunders
  • An Unkindness of Ghosts, Rivers Solomon
  • Amatka, Karin Tidbeck
Nuorille aikuisille suunnattu kirja
  • Tool of War, Paolo Bacigalupi
  • In Other Lands, Sarah Rees Brennan
  • The Dragon with a Chocolate Heart, Stephanie Burgis
  • Chalk, Paul Cornell
  • Buried Heart, Kate Elliott
  • A Skinful of Shadows, Frances Hardinge
  • Frogkisser!, Garth Nix
  • Akata Warrior, Nnedi Okorafor
  • Shadowhouse Fall, Daniel José Older
  • The Book of Dust: La Belle Sauvage, Philip Pullman
Pienoisromaani
  • In Calabria, Peter S. Beagle
  • River of Teeth, Sarah Gailey
  • Agents of Dreamland, Caitlín R. Kiernan
  • Passing Strange, Ellen Klages
  • Down Among the Sticks and Bones, Seanan McGuire
  • Binti: Home, Nnedi Okorafor
  • “And Then There Were (N-One)“, Sarah Pinsker
  • All Systems Red, Martha Wells, (arvostelu)
  • The Black Tides of Heaven, JY Yang
  • The Red Threads of Fortune, JY Yang
Pitkä novelli
  • “Children of Thorns, Children of Water“, Aliette de Bodard
  • “The Hermit of Houston”, Samuel R. Delany
  • “Come See the Living Dryad“, Theodora Goss
  • “The Worshipful Society of Glovers“, Mary Robinette Kowal
  • “Extracurricular Activities“, Yoon Ha Lee
  • “The Hidden Girl”, Ken Liu
  • “The Mathematical Inevitability of Corvids”, Seanan McGuire
  • “Wind Will Rove”, Sarah Pinsker
  • “The Lamentation of Their Women“, Kai Ashante Wilson
  • “Waiting on a Bright Moon“, JY Yang
Novelli
  • “Don’t Press Charges and I Won’t Sue“, Charlie Jane Anders
  • “Zen and the Art of Starship Maintenance”, Tobias S. Buckell
  • “Persephone of the Crows”, Karen Joy Fowler
  • “Fire.”, Elizabeth Hand
  • “Dear Sarah”, Nancy Kress
  • “The Martian Obelisk“, Linda Nagata
  • “Fandom for Robots“, Vina Jie-Min Prasad
  • “Welcome to Your Authentic Indian ExperienceTM“, Rebecca Roanhorse
  • “Starlight Express”, Michael Swanwick
  • “Carnival Nine“, Caroline M. Yoachim
Antologia
  • Cosmic Powers, John Joseph Adams, ed.
  • Black Feathers, Ellen Datlow, ed.
  • The Book of Swords, Gardner Dozois, ed.
  • The Year’s Best Science Fiction: Thirty-Fourth Annual Collection, Gardner Dozois, ed.
  • Bookburners, Max Gladstone, ed.
  • The Djinn Falls in Love and Other Stories, Mahvesh Murad & Jared Shurin, eds.
  • The Best of Subterranean, William Schafer, ed.
  • The Best Science Fiction & Fantasy of the Year, Volume Eleven, Jonathan Strahan, ed.
  • Infinity Wars, Jonathan Strahan, ed.
  • Transcendent 2: The Year’s Best Transgender Speculative Fiction, Bogi Takács, ed.
Kokoelma
  • Six Months, Three Days, Five Others, Charlie Jane Anders
  • The Overneath, Peter S. Beagle
  • Norse Mythology, Neil Gaiman
  • Strange Weather, Joe Hill
  • Wicked Wonders, Ellen Klages
  • Cat Pictures Please and Other Stories, Naomi Kritzer
  • Ursula K. Le Guin: The Hainish Novels and Stories, Ursula K. Le Guin
  • Her Body and Other Parties, Carmen Maria Machado
  • Tender, Sofia Samatar
  • The Refrigerator Monologues, Catherynne M. Valente
Ei-fiktiivinen teos
  • Sleeping with Monsters: Readings and Reactions in Science Fiction and Fantasy, Liz Bourke
  • In Search of Silence: The Journals of Samuel R. Delany, Volume 1, 1957-1969, Samuel R. Delany
  • The Invention of Angela Carter, Edmund Gordon
  • Star-Begotten: A Life Lived in Science Fiction, James Gunn
  • Iain M. Banks, Paul Kincaid (arvostelu)
  • Luminescent Threads: Connections to Octavia E. Butler, Alexandra Pierce & Mimi Mondal, eds.
  • Not So Good a Gay Man, Frank M. Robinson
  • Don’t Live for Your Obituary, John Scalzi
  • A Lit Fuse: The Provocative Life of Harlan Ellison, Nat Segaloff
  • J.G. Ballard, D. Harlan Wilson

Lisää kiinnostavaa luettavaa löytyy Locusin suosittelemien kirjojen listalta.

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Conn Iggulden: Darien

Conn Iggulden, joka on tunnettu historiallisista romaaneistaan, siirtyi fantasiagenreen Suolan valtakunta -sarjan avauksessa Darienissa (2017, suom. 2018). Jälleen kerran mainosteksteissä tätäkin sarjaa kaupitellaan Game of Thronesin ystäville, mikä osuu osapuilleen kohdilleen, jos vain olisi mainittu Tulen ja jään laulu, kuten vertailukohteen oikea sarjanimi kuuluu. Vaan eihän tämä oikeastaan yllä lähellekään Martinin sarjan aloitusta.

Darienin kaupunki on kahdentoista suvun johtama ja kuningas edustaa yhtä suvuista. Hän on kuitenkin heikko pelkuri, jonka Kuolemattomien armeijan kenraali Justan haluaa syöstä vallasta. Kaupungissa riehuu rutto, jonka seurauksena erikoislahjan omaava metsästäjä Elias Post menettää osan perheestään ja pelastaakseen osan, hän joutuu kenraalin kiristämäksi. Entinen sotilas Tellius opettaa orpoja poikia selviytymään ja tarjoaa katon pään päälle, kunnes vastaan tulee mykkä, mutta erikoisen lahjakas Arthur. Daw Threefold hoksaa Nancy-neitosella olevan kykyjä, joiden avulla hän voi saavuttaa pitkään himoitsemansa aarteen. He pääsevätkin yhteistöin päämäärään, mutta kohtalo päättää tehdä mutkia matkaan ja sadonkorjuuyön juhlan aikaan kaikkien polut päätyy kapinan keskelle taisteluun, jonka seurauksena ratkeaa kuka on Darienin hallitsija.

En varsinaisesti ladannut odotuksia Darienille, mutta siitä huolimatta olin ehkä hieman pettynyt kirjaan. Tarina on vauhdikas, täynnä tapahtumia toisensa jälkeen ja vieläpä monipuolisia hahmoja. Kerrontakin on sutjakkaa ja lukeminen sujuu suitsait. Jotain kuitenkin puuttuu. Tuntuu kuin Iggulden olisi yrittänyt tehdä koosteen nykyfantasian parhaimmistosta täydennettynä ripauksella Charles Dickensia ja saanut aikaan ihan kelvollista jälkeä, jonka syvyysulottuvuus on kuitenkin jäänyt vajaaksi. Justanista on tehty pahis, joka ei kuitenkaan heilauta. Arthur on traaginen hahmo, jonka pitäisi herättää hellyyttäviä ajatuksia, mutta vaikka niitä häntä kohtaan on kirjoitettu, eivät ne tuntemukset yllä lukijaan saakka. Elias Post on jokseenkin onnistunut hahmo.

Maailmanluonti on sekin laihaa, vaikka aineksia on paljonkin. Ehkä kyseessä on sarjan ensimmäisen kirjan ongelma ja tilanne parantuu toisessa osassa, kun todennäköisesti ainakin osa hahmoista ja heidän erikoisominaisuuksistaan on jo tuttuja, eikä niitä tarvi enää niin ponnekkaasti esitellä toiminnalla. Suvuista kerrottiin yllättävän vähän, minkä uskon senkin tilanteen korjaantuvan jatkossa. Sata sivua lisää olisi ollut paikallaan tämän tarinan kohdalla mehevöittämään lopputulosta. Darienin itsessään voi lukea ihan yksittäisenä kirjana, mutta toki asetelmat jäivät jatkoa kaipaamaan.

Uskoisin, että tulen jatko-osatkin lukemaan, jos ne suomennetaan, mutta odotettavien kuumalle listalle toinen osa ei pääse. Darien on kelpo lukukokemus ja voin sitä ihan hyvin suositellakin.

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Paul Kincaid: Iain M. Banks

Paul Kincaidin kirjoittama teos Iain M. Banks on parhaillaan Hugo-ehdokkaana Related Work -kategoriassa. Tämä vuonna 2017 Modern Masters of Science Fiction -sarjassa julkaistu teos voitti jo BSFA-palkinnon. Luin vasta Iain Banksin Ampiaistehtaan ja Kävelyä lasilla aiemmin luettujen Kulttuuri-sarjan kirjojen lisäksi, jotta pohjana olisi enemmän tuntemusta kirjailijasta ennen elämäkertaa. Kaikki arvioimani Banksin kirjat löytyvät tämän linkin takaa.

Valmisteluistani huolimatta jouduin toteamaan, etten pysty lukemaan Kincaidin teosta kokonaan. Kincaid nimittäin kuvaa vuonna 2013 kuolleen Iain M. Banksin tuotantoa sellaisella tarkkuudella, että kirjojen juonet ja loppuratkaisut paljastuvat. Tämä siis varoituksena! Olin hieman jopa hämmästynyt, että esimerkiksi Use of Weaponsin tärkein yllätys piti mennä spoilaamaan. Onneksi olin kirjan jo lukenut. Niinpä luin yleiset osiot Banksin elämästä ja kirjailijan vaiheista sekä tulkinnat ja selostukset niistä kirjoista, jotka olen lukenut. Silmäilin myös muita osioita ja luin kappaleen sieltä täältä kun koin sen turvalliseksi.

Olen hieman kahden vaiheilla teoksen kanssa. Se toi selvästi esille Banksin suosion kotimaassaan, jossa lähes jokainen hänen teoksistaan oli ”tapaus” ja myyntimenestys. Ihan samaan menestys ei yltänyt Yhdysvalloissa ja Suomessakin yhdeksän julkaistua teosta on aiheuttanut kohinaa ilmeisesti vain genrelukijoiden keskuudessa. Banks oli monipuolinen kirjailija, joka menestyi niin valtavirtakirjailijana kuin tieteiskirjailijana. Kirjassa käsitellään myös valtavirran ja sff-kirjallisuuden häilyvää rajaa, ja vaikka Banks itse teki eron mitä kirjallisuutta milloinkin kirjoitti M-kirjaimen kera tai ilman, eivät ainakaan jo edellä mainitut Ampiaistehdas ja Kävelyä lasilla mitenkään suoraviivaisesti mainstreamia olleet. Siitä pääsenkin Kincaidin tulkintaan jälkimmäisestä teoksesta, joka poikkesi omasta lukukokemuksestani. Olen hämmentynyt, sillä se latistaa käsitystäni kirjasta. Haluan pitää oman tulkintani.

Kirjassa nousi voimakkaasti esiin Banksin ja Ken MacLeodin ystävyyssuhde ja sen tuki Banksin uralle. MacLeod on niin ikään kirjailija, jolta olen lukenut yhden teoksen Intrusionin (arvostelu). MacLeod ja muut Banksin ystävät ja fanit olivat läsnä ja kunnioittamassa kirjailijan uraa ja elämää Glasgown Easterconissa 2014. Siellä kuuli muutamia humoristisia juttuja Banksistä, mitä Kincaidin kirjassa ei esille tule, vaikka Banksin hersyvään persoonallisuuteen viitataankin usein. 

Kirjassa oli kiinnostavia osioita, mutta toisaalta myös kuivahkoja akateemisella otteella (University of Illinois Pressin sarja) tehtyjä kirja-analyyseja, jotka eivät oikeastaan jaksaneet innostaa minua niin paljoa. Joten lopputulemaksi jäi, että kirja jäi vajaaksi lukukokemuksesi, eikä osoittautunut niin kiinnostavaksi kuin toivoin. Saatan jonain päivänä lukea muiden kirjoittamia teoksia Modern Masters of Science Fiction -sarjasta (esim. Ursula K. Le Guin, Octavia E. Butler, Arthur C. Clarke), jotta näen onko sarjan tyylinä kirjoittaa vastaavasti kaikista kirjailijoista.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Olen jo pitkään ollut utelias amerikkalaisen Shirley Jacksonin tuotantoa kohtaan, mutta en ole saanut aikaiseksi lukea häneltä kuin yhden novellin, Lotteryn (suom. Arpajaiset), joka oli erinomainen. Nyt yllättäen kustannusyhtiö Fabriikki on julkaissut maaliskuussa suomennoksen romaanista We Have Always Lived in the Castle (1962) nimellä Linna on aina ollut kotimme. Hankin kirjan välittömästi, kun tajusin sen olemassa olon.

Sisarukset Merricat ja Constance Blackwood asuvat sukutalossa yhdessä pyörätuoliin joutuneen Julian-setänsä kanssa. Perhe on eristäytynyt muista kyläläisistä perheen traagisen tapahtuman jälkeen, eikä kyläläiset suhtaudu heihin suopeasti. Päinvastoin. Merricat käy kylällä ostoksilla ja kirjastossa, mutta Constancelle poistuminen pihapiiristä on mahdotonta. Omassa suojatussa ympäristössään ja hienossa kartanossaan sisarukset ovat turvassa, mutta tilannetta heilauttaa serkku, joka ilmestyy paikalle. Serkun aikeet selviävät pian ja katastrofin aiheet ovat valmiina.

Linna on aina ollut kotimme luokitellaan lähteiden mukaan goottilaiseksi psykologiseksi kauhuksi, mutta määritelmän ei pidä antaa luoda ennakkoluuloja tai ainakaan rajoituksia kirjan lukemiselle. Kyseessä on terävää kuvausta pienen yhteisön nurkkakuntaisuudesta ja julmuudesta. Vaikka nykyään tämän kaltainen käyttäytyminen ilmenee eri muodossa, ehkä laajemmin ja anonyymin netin kautta, on Jackson päässyt ihmismielen sisään ja kuvaa sitä oman aikakautensa pohjalta. Jonkin verran karrikointia ehkä on, mutta tilanteet voi hyvin tunnistaa. Vastaavaa kuvausta löytyy Lottery-novellista. Tuli mieleen ajoittaisesti myös tunnelmaa Alfred Hitchcockin elokuvista.

Jackson onnistuu erityisesti valottamaan Merricatin ja Constancen tarvetta sulkeutua ulkomaailman ulottumattomiin. Kun luin kirjailijan kärsimästä avaran paikan kammosta, loksahti heti kohdilleen, miten ja miksi nimenomaan kodin kuvaus on vahvaa. Merricatin pienet taikakonstit paikan turvaamiseksi tai kulkureitin paloittelu osamatkoihin ovat olennaisen tärkeitä, joskin ilman agorafobiaa outoja. Tarinassa on  outo taustalanka, joka kulkee koko ajan mukana. Se on koko kudelman pohja, osittain arvattava, mutta silti kirjailija pitää sen pohjimmiltaan mysteerisenä ja selittämättömänä. Charles-serkun saapuminen kiristää tunnelmaa ja tarinan loppupuolella tilanne äityy pelottavaksi ja kaaoottiseksi, mikä saa jännittyneenä odottamaan millaiseen loppuratkaisuun kirjailija päätyy.

Linna on aina ollut kotimme on tiivis kertomus, jossa jännite pysyy loppuun saakka. Se antaa mielikuvitukselle tilaa ja saa tarinan kasvamaan lukijan mielessä. Erinomainen kirja, jota voin ehdottomasti suositella. Tähtifantasiaehdokasainesta.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Curt Siodmak: Donovan's Brain

Tänä vuonna Hugo-palkinnon yhteydessä äänestetään myös vuoden 1943 Retro Hugosta eli vuonna 1942 ilmestyneiden tuotosten parhaimmuudesta. Yhtenä romaaniehdokkaana on Curt Siodmakin Donovan’s Brain, joka minulle oli tuttu lähinnä elokuvana ja siitäkin muistikuvat ovat heikot. En tiedä edes minkä version elokuvasta olen nähnyt, kun niitä on kolme. Ajatuksena oli, että katsoisin jonkun elokuvista kirjan lukemisen jälkeen, mutta enpä vain mistään saanut käsiini yhtäkään versiota. Kuunnelma löytyy Youtubesta, mutta en jaksanut keskittyä siihen. Kirjan kuitenkin luin.

Päiväkirjan muotoon kirjoitetussa kirjassa tohtori Patrick Cory kertoo pakkomiellettä lähentelevästä kiinnostuksestaan aivojen toiminnasta. Sattumoisin lähistöllä tapahtuu lentoturma, jossa miljonääri W.H. Donovan kuolee Coryn pelastusyrityksistä huolimatta. Koskapa paikallinen kuolintodistuksen tekevä lääkäri on alkoholisoitunut ja vastustuskyvytön, Cory käyttää tilannetta hyväkseen ja poistaa miljonäärin aivot omiin tutkimustarkoituksiin. Hän saa pidettyä aivot elossa lasipurkissa ja pian myös yhteyden aivojen toimintaan. Cory on aina laiminlyönyt vaimoaan, mutta nyt hän eristäytyy ja alkaa käyttäytyä omituisesti. Käytös herättää epäilyksiä useissa henkilöissä, myös Donovanin perillisissä. Pian aivot hallitsevat Corya jopa enemmän kuin hän haluaisi.

Donovan’s Brain on vetävää kerrontaa, eikä sitä malttanut laskea käsistään. Ei ihme, että kirjasta tuli suosittu 40-luvulla ja se on innoittanut niin elokuviin kuin kuunnelmiinkin. Mielikuvani mukaan vaikutusta on ollut myös useisiin muihin kirjallisiin teoksiin. Se on myöskin jatkoa varhaisemmille "hullu tiedemies" sisältöisille kirjoille, kuten H.G. Wellsin Näkymättömälle miehelle (arvostelu). Kirjassa oli nähtävissä luonnollisesti aikakauden leimaa, eikä tiedepuoli ole lainkaan vakuuttavaa, vaan menee paranormaalille puolelle reippaammanlaisesti, mutta silti tarina on vetävä ja paikoin jopa jännittävä. Sanoisinko, että kyseessä on viihdemäistä scifikauhukirjallisuutta, joka ei vaadi lukijalta muuta kuin antautumista tapahtumien vietäväksi.

Cory on hahmona järkevä ja tiedostava, mutta samalla hyvin oudosti muuttumishaluton negatiivisissa puolissaan. Tuntui kuin kirjailija ei olisi halunnut tehdä hänestä kuitenkaan liian ikävää hahmoa, vaikka hänen toimintansa oli kyseenalaista ja negatiivista. Sivuhahmoista löytyy muutama häntä selvästi epämiellyttävämmäksi kirjoitettu. Tarinassa tutustutaan paljon myös Donovaniin niin hänen lähipiirinsä kautta, kuin aivojen käyttäytymisen kautta. Ristiriitainen mies. Kirja oli ehkä hieman aavistuksen syvällisempi kuin odotin, mihin saattaa vaikuttaa, että odotukset perustuivat siihen kauan sitten nähtyyn elokuvaan. On harmi, etten päässyt vahvistamaan muistikuviani.

Donovan’s Brain oli viihdyttävä, eikä yhtään hassumpi lukukokemus. Jos ehdin luen muitakin Retro Hugo -ehdokkaita, mutta miksei tällekin voisi pystin suoda.

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Joe Haldeman: Loputon sota

iO9 julkaisi talvella uusiksi vuonna 2014 tehdyn listan 21 kirjasta, jotka ovat muuttaneet scifi- ja fantasiagenreä pysyvästi. Tällä listalla oli Joe Haldemanin The Forever War (1974), joka löytyy suomennettunakin nimellä Loputon sota (1990). Perusteena listalla oloon oli, että tämä Hugo-, Locus- ja Nebula-palkintojen voittaja on inspiroinut uusia sukupolvia realistisempaan sotilasscifin kirjoittamiseen. En vie tätä meriittiä kirjalta, mutta meinaanpahan sanoa muutaman mielipiteen itsekin.

Ihmiskunnan ja tauruslaisten sota kestää kaikkiaan 1143 vuotta ja William Mandella käy sen kokonaan läpi. Hän kuuluu siihen joukkoon värvättyjä, jotka valmennettiin ja ehdollistettiin taistelemaan ulkoavaruuden vihollista vastaan järjettömissä ja vaarallisissa olosuhteissa. Sodan alussa ei ole edes tietoa miltä vihollinen näyttää. Vuosisatojen ajan Mandella ja muut sotilaat kulkevat mustasta aukosta toiseen ja ottavat yhteen tauruslaisten kanssa, vaikka välillä sota on pelkkää teurastusta, ja sen aiheuttamat traumat vaativat sotilailta enemmän kuin vihollisen toimenpiteet. Mandella alkaa kyseenalaistaa koko sodan merkityksen jo alkuvaiheessa.

Kirjan teema on sodanvastaisuus ja ihmiskunnan muuttuminen vuosituhannen aikana niin geneettisesti, idealogisesti kuin seksuaalisesti. Se on Syntynyt 4. heinäkuuta -elokuvan esikulkija kirjallisessa muodossa, militaristinen kirja, jonka tarkoitus ei ole ihannoida sotaa, vaan kysyä sen merkitystä ja järkevyyttä. Iso osa kirjasta on kuvausta sotilaiden olosuhteista ja niistä selviytymisestä, ja myös muutamia taistelukohtauksia on mukana sellaisena kuin ehdollistetut sotilaat ne käyvät, verilöylyinä. Haldeman tuo esille, että kun sotilas on värvätty, ei tietä ole ulos, ja menet ja teet mitä käsketään. Vietnamin sodan loppuvaiheissa tätä on voitu pitää epäisänmaallisenakin ajatteluna, mutta ehkä lähinnä kapinallisena. Siitä johtuen lienee kirjan monet kerätyt tunnustukset.

Teksti on välillä hyvin teknistä, fysiikka ja matematiikkapainotteista. Vähän samaa tyyliä on päähenkilökin. Vaikka kirjailija kuvaa sodan aiheuttamia raakoja fyysisiä ja henkisiä vammoja, hän ei päästä näitä tuntemuksia päähenkilön ihon alle, vaan tämä säilyy varsin selkopäisenä kaiken keskellä. Kyllähän hän rakastuu ja siitä yksi aiheosio. Ihmisen muuttuminen ja geenitieteen kehittyminen sodan aikana on vilkasta. Kun sotilaat ovat poissa, tehdään ihmiskunnassa melkoisia mullistuksia. Väestömäärän hallitsemiseksi ryhdytään kloonaamaan ihmisiä ja väestöstä tehdään seksuaalisesti kiinnostuneita vain omasta sukupuolestaan. Lisääntyminen hoidetaan ilman ihmiskontaktia. Itseasiassa kirjan suurimmat asiat tapahtuvat taustalla ihmiskunnalle ja niistä kerrotaan informaationa aina kun sotilaat saapuvat Tähtiporttiin. Tämä maailma menee omia menojaan, kosketuspintaa kaukana käytävään sotaan ei ole. Tälle annetaan myös lopussa selitys.

Seksuaalisuus on esillä läpi kirjan ja se on yrityksistä huolimatta kirjan heikoin lenkki. Lukiessa tulee tunne, että kirjailija kovasti haluaa luoda uutta ja suvaitsevampaa konseptia, ja oletan, että tämä on ollut kova juttu 70-luvun genrekirjallisuudessa. Yli 40 vuotta myöhemmin on joskus vaikea asettua tuon ajankohdan näkemyksiin, olin liian nuori monien juttujen ymmärtämiseen. Minulle kirja tuntui vaivaannuttavalta ja päähenkilön heteroseksuaalisuuden korostaminen huomiota herättävältä. Kyseenalaistan myös sen jatkuvan ”veljeilyn” tai ”toistensa kimpussa olemisen” tilanteissa, joissa päättömät ruumiit tai silputut verimassat pitäisi ahdistaa sotilaitten psyykettä. Olen kuitenkin lukenut aiempien vuosikymmenien militariscifiä sen verran vähän, etten tiedä onko ollut jokin trendi, että teknisen tekstin ja suolenpätkien keskellä pitää vaikka väkisin kuvata vähintään halua seksiin. Ehkä jonain päivänä tiedän. Positiivista on, että miesten ja naisten käyttäytymiselle ei ole tehty eroja.

Loputon sota saa pitää ansionsa, enkä oikeastaan edes epäile, etteikö ne olisi ansaittuja. Totean kuten ennenkin näiden klassikoiden kanssa, että ne ovat oman aikansa tuotteita ja vuosikymmeniä myöhemmin ne joko säilyttävät tehonsa tai sitten ei. Se on kunkin lukijan henkilökohtainen kokemus.

lauantai 14. huhtikuuta 2018

Iain Banks: Kävelyä lasilla

Luin heti Ampiaistehtaan jälkeen toisen Iain M. Banksin kirjan, Kävelyä lasilla (Walking on Glass, 1985, suom. 1997), joka sekin on julkaistu ilman M-kirjainta nimessä. Tarina on sekoitusta mainstreamista ja science fictionista. Valmistaudun näillä kirjoilla lukemaan Hugo-ehdokkaana olevaa Paul Kincaidin teosta Banksista, joka voitti vastikään myös BSFA-palkinnon.

Kävelyä lasilla koostuu kolmesta eri tarinalinjasta: Graham on rakastunut nuori taiteilija, joka kärsivällisesti odottaa tilaisuutta päästä ihastuksensa Saran sydämeen. Taustalla häälyy kuitenkin kilpailija, nahkatakkiin pukeutuva motoristi Stock. Steven Grout uskoo, että häntä vainotaan ja säteilytetään mikroaaltoaseella. Autojen renkaista kimpoaa säteitä ja varmuuden vuoksi on kypärää pidettävä päässä koko ajan ulkona ollessa. Jostain syystä Grout savustetaan aina pois työpaikoistaan. Terapeuttisissa sodissa kaukana tulevaisuudessa vastapuolen pelurit Quiss ja Ajayi ovat tehneet virheitä ja kärsivät nyt rangaistusta kirjoista rakennetussa linnassa, jossa heidän pitää pelata omituisia pelejä. Vain pelin loppuun pelaamisella voi päästä vastaamaan kysymykseen, ja oikein vastaamalla voi päästä pois.

Kävelyä lasilla on monella tasolla kiinnostava kirja. Se on realistinen mitä tulee Grahamin ja Stevenin kokemusten kuvauksiin, jopa tuskallisuuteen asti. Grahamin osuus tuo elävästi mieleen nuorena aikuisena tehdyt havainnot ihmisten pariutumisen tarpeen vaiheista ja ongelmista. Tosin Banks on tähänkin kuvioon lisännyt kierroksen, johon ei ihan heti törmää normielämässä. Steven on vainoharhaisuudessaan tuskastuttava ja tuo hieman mieleen Ampiaistehtaan Ericin äkkipikaisuudessaan. Hänen tarinassaan on kuitenkin juonne, joka vaivaa pitkin matkaa.

Kirjan kiinnostavin anti on Quissin ja Ajayin tarinassa, jossa paitsi mielikuvitukselliset pelit on ratkottavana, mennään myös outoon kahden maailman välitilaan. Vastapelaajat ovat erilaisia luonteeltaan, Ajayi kiinnostuu kirjoista, joista linna on rakennettu ja Quiss tekee tutkimusmatkoja linnan syövereihin ja kovistelee sen henkilökuntaa auttamaan. Linna monine ulottuvuuksineen ja toimintoineen on kiehtova. Henkilökunta on varsin humoristinen juonne muuten harmaansävyisessä teoksessa. Pienikokoinen väki kohkaa täyttä häkää niin keittiössä kuin muuallakin ja päätyy mm. mausteeksi ruokapataan.

Banks linkittää kolme tarinaa hienosti yhteen lopussa ja antaa lukijalle riemastuttavan oivalluksen. Vaikka Kävelyä lasilla ei sekään pääse mielestäni vielä lukemieni Kulttuuri-teosten tasolle, se on huomattavasti onnistuneempi teos kuin Ampiaistehdas. Toki siinäkin yksi ärsyttävä yksityiskohta heittää logiikallaan vesilintua, mutta kokonaisuudessaan erinomaisen suositeltava lukukokemus.

torstai 12. huhtikuuta 2018

Iain Banks: Ampiaistehdas

Iain M. Banks kirjoitti kirjoja M-kirjaimen kera ja ilman. Ampiaistehdas on ilman kirjoitettu, mikä tarkoittanee sitä, että se on mainstream-kirja – tai ainakin nykymaailmaan sijoittuva. Spefiä kirjassa on kauhutyyppiset elementit, joten se päätyi blogiini, kun muuten ei olisi päätynyt. Ampiastehdas ilmestyi suomeksi 1986, kun taas alkuperäiskielinen The Wasp Factory 1984. Kirja päätyi käännettäväksi siis kohtalaisen nopeasti ottaen huomioon, että se oli kirjailijan ensimmäinen teos.

Seitsentoistakesäinen Frank asuu isänsä kanssa saarella Skotlannissa, eikä virallisesti ole olemassa. Frank ei käy koulua, vaan on isänsä kouluttama. Isä on salamyhkäinen biokemisti ja isovelipuoli Eric seonnut lääketieteen opiskelija, joka on suljettuna hoitoon koirien polttelun ja lapsille matoja syöttämisen jälkeen. Vaan Eric on karannut ja tulossa kotia kohti, mikä aiheuttaa jännitettä. Frank tukeutuu tulevien tapahtumien ennakointiin luomansa ampiaistehtaan avulla. Menneisyyden salaisuuksien vyyhti alkaa purkautua.

Ampiaistehdas on vastenmielisen sairaalloinen kirja. Sen päähenkilö on sairas, vaikkakin looginen näkökulmahahmona. Frank paljastaa jo heti alkuunsa surmanneensa lapsena kolme sukulaislastaan, myös pikkuveljensä. Kerronta on tunteettoman toteavaa, teeskenneltyjä reaktioita myöten. Koko perheen asetelma on outo alkaen isän käyttäytymisestä. Frankin käyttäytymiselle annetaan syykin, johon liittyy sitten kirjan juonen käännekohdat. Frankin ja Ericin puhelinkeskustelut ovat tuskaisimmat kohdat luettavaksi, teki mieli hakata päätä seinään. Tapahtumien kuvaus on paikoin raakaa.

Vaikka kirja on monin paikoin aivoja potkivan kamalaa luettavaa, se silti pitää otteessaan. Banksin kerronta on sujuvaa. Arvasin pääjipon jo kirjan puoleen väliin mennessä, mutta rupesin epäilemään itseäni ja harmittelin lopussa, kun en pitäytynyt päätelmässäni. Kirjan loppu oli jokseenkin pettymys ja antikliimaksi minulle, vaikka ilmeisesti se on tehnyt vaikutuksen ilmestyessään lukuisiin lukijoihin. On todettava, että pidän enemmän Banksin Kulttuuri-sarjan kirjoista, joita olen tähän mennessä lukenut kolme. Aikomuksena on lukea lisää.


Kirjan nimessä esiintyvä ampiaistehdas sai vihdoin selityksensä ja mielikuvituksessani yritin luoda siitä kuvaa. Se oli sadistisella tavalla kiinnostava tekele, ja vuoden 2014 worldconissa Lontoossa, jossa Banks oli kunniavieras, vaikkakin poissaoleva, se oli kirvoittanut Tessa Farmerin luomaan sen pohjalta pienoismallin. The Wasp Factory -pienoismalli voitti seuraavana vuonna BSFA-palkinnon. Kun näin sen Lontoossa, en ollut lukenut kirjaa. Nyt kirjan lukemisen jälkeen oli mielenkiintoista kuvasta tarkastella teoksen eri osia.

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Jeff VanderMeer: Hyväksyntä

Luin vihdoin Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian viimeisen osan, Hyväksyntä (Acceptance, 2014), joka ilmestyi suomeksi pari vuotta sitten. Minulla ei kakkososan eli Hallinnan (arvostelu) jälkeen ollut kovinkaan intoa palata sarjaan, vaikka ensimmäinen osa, Hävitys (arvostelu) oli kovinkin lupaava. Luin sarjan kuitenkin loppuun, sillä halusin katsoa myös sen pohjalta tehdyn Annihilation-elokuvan.

Hyväksyntä on sekoitus aiemmista osista, siinä palataan Area X:llä Haamulinnun, Controlin ja Gracen kautta, mutta myös takautuvasti erityisesti Majakanvartijan osuudet valottavat alueen salaperäistä ja todellisuudenhämärtävää historiaa. Alue X on nielaissut Etelärajan, mutta byrokraattinen ja salaileva tutkimuslaitos on yhä hämäryyden takana. Salaisuudet ja niiden taustalla olevat syyt paljastuvat rivienvälistä, yhtä luikertevan tulkittavana kuin alue konsanaan on.

Hyväksyntä on selkeästi kiinnostavampi teos kuin kakkososa, mutta silti se ajoittain onnistuu hukkaamaan lukijansa. Se on kuin tv-sarja Lost, täynnä selittämättömiä asioita ja todellisuuden rajamailla, mutta onneksi ei yhtä pitkään venytetty, eikä yhtä lattealla lopulla. Kirjasarja jää minulle yhä ”pidin, mutta…” -kategoriaan. Se on uuskummaa, älykkäästi rakennettu ja vaativa teos siinä mielessä, että se lukijan täytyy tulkita ja yhdistellä lukemaansa ilman suoria vastauksia. Sinänsä hyvä, mutta sarjasta puuttuu kuitenkin se palkitseva järistys, jonka odottaisi kokevansa tällaisessa tapauksessa.

Kai minun on todettava, että Eteläraja ei ole minua varten. Osaan arvostaa sitä jollain tasolla älyllisesti, mutta lukukokemuksena se jätti toivomisen varaa, vaikka ensimmäinen osa kiehtovasti herätti kauhun värähdyksiä. Viimeisessä osassa pidin erityisesti miten ihmisten menneisyys kietoutui Majakanvartijan osuuksissa alueeseen. Näissä tunnelmissa sitten siirryin elokuvan pariin.

Alex Garlandin ohjaama Annihilation kantautui Eurooppaan maaliskuussa Netflixin kautta. Pääosissa ovat Natalie Portman ja Jennifer Jason Leigh. Olin jo etukäteen kuullut, että leffa poikkeaa kirjasarjasta paljon, ja tämän totesin itsekin. Sillä ei sinänsä väliä, koska saanut luotua kirjoihin tunnesidettä. Elokuva oli synkkä ja säilytti outouden ja pelottavuuden, mikä kirjastakin huokui. Siinä avautui omanlaisensa taustasyyt, jotka jopa selitettiin. Pidin kuvausympäristöstä ja sen oudosta äänimaailmasta, mutta minua häiritsi hyvin paljon, että tiedenaisista tuli enemmän mieleen koulutetut sotilaat kuin tutkijat. Ymmärrän suojautumisen vaaralliseksi todetulla alueella, mutta aseet kädessä kävely jäi enemmän mielikuviin kuin tutkimustyö alueella. Loppu oli mielestäni epäonnistunut. Ilmeisesti Eteläraja ei ollut minua varten elokuvanakaan, vaikka niin toivoin hengästyttävää ja pelottavaa visuaalisuutta, jonka koin ajoittain kirjoissa.


Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että kirjasarja tuli luettua, sillä suomennettuna ei vastaavaa liikaa löydy. Netflixiltä yhtä aikaa katsomani Strange Thingsin kera, olen nyt saanut tarpeellisen annoksen outoutta – vähäksi aikaa.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

N.K. Jemisin: The Stone Sky

The Stone Sky on N.K. Jemisinin The Broken Earth -trilogian viimeinen osa, joka ilmestyi 2017. Kirja on parhaillaan Hugo-ehdokkaana, kuten sarjan aiemmat osatkin ovat olleet.

Edellisen osan tapahtumien jälkeen Essun ja Nassum ovat yhä omilla poluillaan, mutta lähestyvät toisiaan. Essunin on jatkettava Alabasterin tehtävää, vaikka hänen kehonsa on osittain muuttunut kiveksi. Nassumin matka vie kohti 40 000 vuotta sitten tehtyjen vääryyksien korjaamista. Kummankin matkassa on suuri vaikutus rakkaudella, Essunin tytärtään kohtaan ja Nassumin valvojaisähahmoaan Schaffaa kohtaan. Heidän osioiden lisäksi palataan takaumana aikaan ennen tuhoavia seasoneita ja syyhyn miksi ja miten kaikki tapahtui, sekä onko Maalla enää mitään toivoa.

The Obelisk Gate oli selkeä välikirja, joka kuvasi enemmän ihmisiä ja katastrofien kynsissä painivan maailman epätoivoa, kuin edisti juonta eteenpäin. Olihan siinä juonen kannalta todella tärkeitä hetkiäkin, mutta vasta The Stone Skyssa edettiin ratkaiseviin seikkoihin ja syy-seuraussuhteisiin. Koko kirjasarja on tummasävyinen, mutta siinä missä ensimmäinen teos alkaa yksilötasolla, viimeisessä päädytään planetaariseen mittasuhteeseen.

The Stone Sky on emotionaalisesti rankka kirja. Nassumin äitisuhde nousee yhä tekstissä esiin ja tapahtumat orogeeninegatiivisen isän kanssa ovat pienelle tytölle taakka, jota hän kompensoi tarpeella saada rakkautta siltä ainoalta henkilöltä, joka sitä tarjoaa vastoin odotuksia. Tekstissä on monia vammautumiseen liittyviä kuvauksia, joissa henkilö on toisten avun tarpeessa. Kuvaukset ovat eläviä ja varmaankin lukijan kokemuspohjasta riippuen ehkä jopa koskettavia. Kirjailija kertoo loppupuheessaan äitinsä pitkän sairauden vaikuttaneen kirjaan ja se on aistittavissa hyvin voimakkaasti.

Vaikka minulla kesti kohtalaisen pitkään saada kirja loppuun, joka kerta kun siihen tartuin, se upotti maailmaansa. Tarinan hyvin vahva taikuuselementti, joka nousee todelliseen mittakaavaansa tässä kirjassa, ja maapallo ihmiskunnan vastustajana tekee sarjasta omalaatuisen. Olen törmännyt ennenkin ihminen vs. luonto tarinoihin, tai kertomuksiin, missä ihminen hyödyntää luonnonvoimia magian avulla, mutta Jemisin on kehittänyt uutta ja suurta ilman isompia kompastuskiviä. Hänen ideassaan fantasia ja ripaus science fictionia sekoittuu saumattomalla tavalla. Loppu kuroo tarinan kokoon onnistuneesti.

The Fifth Season (arvostelu) ja The Obelisk Gate (arvostelu) molemmat ovat Hugo-voittajia. Minulla on vahva epäilys, että The Stone Sky täydentää trilogian palkintosaaliin. Joka tapauksessa, ehdottoman suositeltava sarja.

perjantai 6. huhtikuuta 2018

2017 BSFA-palkintojen voittajat

British Science Fiction Associationin 2017 BSFA-palkintojen voittajat on selvillä ja merkitty alla olevaan kategorioiden listaan tummennettuna. Muutama ehdokas oli yhteneväinen vasta julkistetun Hugo-palkintolistan kanssa. Näissä listoissa tulee esille monia teoksia, jotka olisi kiinnostavaa lukea, jos aika antaisi periksi. Ehkä joku kuitenkin saa mahdutettua näistäkin esim. Nina Allanin Riftin lukulistalleen. Itseäni eniten kiinnostaa nyt BSFA-voittanut Paul Kincaidin teos Iain M. Banksista. Hugo-ehdokkaana se on yksi todennäköisimmistä, joka päätyy luettavakseni.

Paras romaani
  • The Rift, Nina Allan
  • Dreams Before the Start of Time, Anne Charnock
  • Exit West, Mohsin Hamid
  • Provenance, Ann Leckie

Paras novelli
  • The Enclave, Anne Charnock
  • “These Constellations Will Be Yours”, Elaine Cuyegkeng
  • ‘‘Uncanny Valley’’, Greg Egan
  • “Angular Size”, Geoff Nelder
  • The Murders of Molly Southbourne, Tade Thompson

Paras tietoteos
  • Iain M. Banks, Paul Kincaid
  • “The Myth of Meritocracy and the Reality of the Leaky Pipe and Other Obstacles in Science Fiction & Fantasy”, Juliet E. McKenna
  • Wells at the World’s End 2017 blog posts, Adam Roberts
  • The 2017 Shadow Clarke Award blog, Nina Allan, Megan AM, Vajra Chandrasekera, Victoria Hoyle, Nick Hubble, Paul Kincaid, Jonathan McCalmont, and Maureen Kincaid Speller
  • “The Unthinkability of Climate Change: Thoughts on Amitav Ghosh’s The Great Derangement”, Vandana Singh

Paras taidetuotos
  • Cover for Fiyah #3, “Sundown Towns”, Geneva Benton
  • Cover for The Ion Raider by Ian Whates, Jim Burns
  • Illustration for “These Constellations Will Be Yours” by Elaine Cuyegkeng, Galen Dara
  • Cover for The Memoirist by Neil Williamson, Chris Moore
  • Illustration for ‘‘Waiting on a Bright Moon’’ by JY Yang, Victo Ngai
  • Cover for 2084 edited by George Sandison, Marcin Wolski

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

2018 Hugo, WSFS ja John W. Campbell sekä 1943 Retro Hugo -ehdokkaat

Vuoden 2018 Hugo-, WSFS- ja John W. Campbell -palkintojen ehdokkaat on julkistettu. Lisäksi vuoden 1943 Retro Hugo -ehdokkaat on niin ikään nimetty. Nimeämisääniä annettiin 1813, mikä oli selvä lasku viime vuotisesta (2464). Ehdokaslista ei ole mitenkään erityisen yllättävä. Romaaneista olen lukenut melkein kokonaan Jemisinin The Stone Skyn, josta tulee arvio blogiin lähiaikoina. Pienoisromaaneista olen lukenut Wellsin All Systems Redin, mutta jonossa olivat myös Pinskerin, Okoraforin ja Yangin teokset. Palaan niihin varmaankin ennen lopullista äänestystä. Sarjakuvissa suursuosikkini on Saga, volume 7 ja Campbelliin pääsi ehdokkaaksi Katherine Arden, jonka teosta The Bear and the Nightingalea itse äänestin myös Hugo-romaaniin. Uutena ovat WSFS-palkinnon YA-kirjat, joissa on ainakin muutama minua kiinnostava, mm. suomeksikin ilmestyvä Philip Pullmanin The Book of Dust: La Belle Sauvage (Vedenpaisumus). Loppujen kategorioiden ehdokkaat löytyvät esimerkiksi täältä.

Paras romaani
  • John Scalzi : The Collapsing Empire
  • Kim Stanley Robinson : New York 2140
  • Ann Leckie: Provenance
  • Yoon Ha Lee: Raven Stratagem
  • Mur Lafferty: Six Wakes
  • N.K. Jemisin: The Stone Sky

Paras pienoisromaani
  • Martha Wells: All Systems Red (arvostelu)
  • Sarah Pinsker: And Then There Were (N-One)
  • Nnedi Okorafor: Binti: Home
  • JY Yang: The Black Tides of Heaven
  • Seanan McGuire: Down Among the Sticks and Bones
  • Sarah Gailey: River of Teeth

Paras pitkänovelli
  • Aliette de Bodard: “Children of Thorns, Children of Water”
  • Yoon Ha Lee: “Extracurricular Activities”
  • Suzanne Palmer: “The Secret Life of Bots”
  • Vina Jie-Min Prasad: “A Series of Steaks”
  • K.M. Szpara: “Small Changes Over Long Periods of Time”
  • Sarah Pinsker : “Wind Will Rove”

Paras novelli
  • Caroline M. Yoachim: “Carnival Nine”
  • Fran Wilde: “Clearly Lettered in a Mostly Steady Hand”
  • Vina Jie-Min Prasad: “Fandom for Robots”
  • Linda Nagata: “The Martian Obelisk”
  • Ursula Vernon: “Sun, Moon, Dust”
  • Rebecca Roanhorse: “Welcome to your Authentic Indian Experience™”

Paras oheiskirja
  • Zoe Quinn: Crash Override: How Gamergate (Nearly) Destroyed My Life, and How We Can Win the Fight Against Online Hate
  • Paul Kincaid: Iain M. Banks (Modern Masters of Science Fiction)
  • Nat Segaloff: A Lit Fuse: The Provocative Life of Harlan Ellison
  • Alexandra Pierce and Mimi Mondal (eds.): Luminescent Threads: Connections to Octavia E. Butler
  • Ursula K. Le Guin: No Time to Spare: Thinking About What Matters
  • Sleeping with Monsters: Readings and Reactions in Science Fiction and Fantasy

Paras sarjakuva
  • Black Bolt, Volume 1: Hard Time, written by Saladin Ahmed, illustrated by Christian Ward, lettered by Clayton Cowles
  • Bitch Planet, Volume 2: President Bitch, written by Kelly Sue DeConnick, illustrated by Valentine De Landro and Taki Soma, colored by Kelly Fitzpatrick, lettered by Clayton Cowles
  • Monstress, Volume 2: The Blood, written by Marjorie M. Liu, illustrated by Sana Takeda
  • My Favorite Thing is Monsters, written and illustrated by Emil Ferris
  • Paper Girls, Volume 3, written by Brian K. Vaughan, illustrated by Cliff Chiang, colored by Matthew Wilson, lettered by Jared Fletcher
  • Saga, Volume 7, written by Brian K. Vaughan, illustrated by Fiona Staples

Paras sarja
  • Martha Wells: The Books of the Raksura
  • Robert Jackson Bennett: The Divine Cities
  • Seanan McGuire: InCryptid
  • Marie Brennan: The Memoirs of Lady Trent
  • Brandon Sanderson: The Stormlight Archive
  • Lois McMaster Bujold: World of the Five Gods

Paras draamamuotoinen esitys, pitkä
  • Blade Runner 2049
  • Get Out
  • The Shape of Water
  • Star Wars: The Last Jedi
  • Thor: Ragnarok
  • Wonder Woman

Paras draamamuotoinen esitys, lyhyt
  • Black Mirror: “USS Callister”
  • “The Deep” [song], by Clipping
  • Doctor Who: “Twice Upon a Time”
  • The Good Place: “Michael’s Gambit”
  • The Good Place: “The Trolley Problem”
  • Star Trek: Discovery: “Magic to Make the Sanest Man Go Mad”

John W. Campbell -palkinto parhaalle uudelle kirjailijalle (ei Hugo-palkinto)
  • Katherine Arden (arvostelu The Bear and the Nightingale)
  • Sarah Kuhn
  • Jeannette Ng
  • Vina Jie-Min Prasad
  • Rebecca Roanhorse
  • Rivers Solomon

The World Science Fiction Society (WSFS) –palkinto parhaalle Young Adult -kirjalle
  • Nnedi Okorafor: Akata Warrior
  • Sam J. Miller: The Art of Starving
  • Philip Pullman: The Book of Dust: La Belle Sauvage
  • Sarah Rees Brennan: In Other Lands
  • Frances Hardinge: A Skinful of Shadows
  • T. Kingfisher (Ursula Vernon): Summer in Orcus

1943 Retro Hugo -palkintoehdokkaat

Nimeämisääniä annettiin 204, joka on todella vähän, mutta minkäs teet, kun ajankohdan eli vuoden 1942 teoksista ei ollut juurikaan tuntemusta. Äänestäneet ovat ilmeisesti hardcore-perehtyneitä. Ainoa romaaneista, joka kolkuttelee muistiani, on Donovan’s Brain, jonka olen todennäköisesti nähnyt elokuvana aiemmin.

Paras romaani
  • Anson MacDonald (Robert A. Heinlein): Beyond This Horizon
  • Olaf Stapledon: Darkness and the Light
  • Curt Siodmak: Donovan’s Brain
  • Austin Tappan Wright: Islandia
  • E. E. “Doc” Smith: Second Stage Lensmen
  • Dorothy Macardle: The Uninvited

Paras pienoisromaani
  • A.E. van Vogt: “Asylum”
  • Anthony Boucher: “The Compleat Werewolf”
  • Alfred Bester: “Hell is Forever”
  • Lester del Rey: “Nerves”
  • John Riverside (Robert A. Heinlein): “The Unpleasant Profession of Jonathan Hoag”
  • Worlds, October 1942)
  • Anson MacDonald (Robert A. Heinlein): “Waldo”

Paras pitkänovelli
  • Isaac Asimov: “Bridle and Saddle”
  • Isaac Asimov: “Foundation”
  • Anson MacDonald (Robert A. Heinlein): “Goldfish Bowl”
  • Fredric Brown: “The Star Mouse”
  • C.L. Moore: “There Shall Be Darkness”
  • A.E. van Vogt: “The Weapon Shop”

Paras novelli
  • Fredric Brown: “Etaoin Shrdlu”
  • Martin Pearson (Donald A. Wollheim): “Mimic”
  • Hal Clement: “Proof”
  • Isaac Asimov: “Runaround”
  • Fritz Leiber: “The Sunken Land”
  • C.L. Moore & Henry Kuttner: “The Twonky”

Paras draamamuotoinen esitys, lyhyt
  • Bambi
  • Cat People
  • The Ghost of Frankenstein
  • I Married a Witch
  • Invisible Agent
  • Rudyard Kipling’s Jungle Book

Kaikki palkinnot jaetaan Woldcon 76:ssa elokuun 19. päivä.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Valérie Mangin & Steven Dupré: Saalistajien klubi 2: Juhla

Luin viime vuonna näihin aikoihin Valérie Manginin ja Steven Duprén kaksiosaisen sarjakuvan Saalistajien klubin ensimmäisen albumin, Bogeymanin (arvostelu). Jatko-osankin luin jo viime vuoden puolella, mutta nyt uudestaan. Juhla (Le Club des Prédateurs, 2: The Party, 2017) jatkaa tilanteesta, jossa köyhälistön varas Jack ja hienoston nuori neito Elizabeth potevat jälkituntemuksia näkemistään kauhuista. Elizabeth on aluksi mykistynyt, mutta palattuaan jälleen yhteen Jackin kanssa, he ryhtyvät kehittelemään suunnitelmaa kauhutekojen lopettamiseksi ja oivallinen tilaisuus siihen on saalistajien klubin juhlaillallinen. Kaikki ei tietenkään suju ihan suunnitelmien mukaisesti.

Täytyy heti alkuunsa sanoa, että kakkososan päätteeksi purskahdin nauruun, sillä tarina on ylilyövän makaaberi. Manginin käsikirjoituksesta puuttuu hienosäätö, sen on lähinnä tarkoitus vain saada pahoinvoivaksi. Kauhuna tämä menettelee ja tuo ajoittain mieleen Joe Hillin tyylin Locke & Key -sarjassa (arvostelut). Loppuratkaisu melkein toimii ja on kyllä tarinan hengelle uskollinen, vaikkei loistakaan omaperäisyydellä. Hahmot jäävät yksiulotteisiksi ja osittain myös epäloogisiksi. Oletan, ettei hahmot itsessään ole kuitenkaan tärkein pointti. Jonkinlainen kannanotto luokkajakoon on havaittavissa, rikkaat tekee mitä mielivät ja köyhät kärsivät.

Ensimmäisessä osassa väritys oli mielestäni onnistunut ja loi sopivaa tunnelmaa. Nyt alkoi tuntua, että läpi albumin toistuva ruskea sävy on puuduttava. Edelleen se sopii tarinan maailmaan, mutta silmille ei niinkään. Kokonaisuutena Saalistajien klubi on pieni kauhumakupala, joka ajaa tarkoituksensa. Vaikka minulla on siitä lähinnä negatiivista sanottavaa, oli ihan kiinnostavaa lukea sarjakuva kuitenkin. Ei se toivoton tapaus ole.

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Matti Järvinen (toim.): Korppi ja muita vanhoja kauhurunoja

Matti Järvisen toimittama Korppi ja muita vanhoja kauhurunoja (2017) on yllättävää kyllä todennäköisesti ensimmäinen suomenkielinen kauhurunoihin keskittyvä antologia, minkä toimittaja itsekin esipuheessaan toteaa. Yleensäkin spefirunoutta on vähänlaisesti saatavilla (varsinkaan suomalaista), minkä itse jouduin toteamaan viime vuoden alussa, kun osallistuin suomirunohaasteeseen (luin silloin Juha Jyrkäksen Ouramoisen). Tässä antologiassa vanhin runoista on kirjoitettu 1700-luvulla ja tuoreimmat julkaistu alun perin 1930. Tunnetuin runoista on luonnollisesti Edgar Allan Poen Korppi, joka englanninkielisenä on yksi suosikeistani. Antologia sisältää useita Tulenkantajat-kirjailijaryhmään kuuluvien Unto Koskelan ja Katri Valan runoja. Heinrich Heinelta ja Esa Paavo-Kalliolta on niin ikään pari runoa kumpaiseltakin. Vaan kaikkein ensimmäinen näistä joka minulle tuli aikoinaan tutuksi…

  • Toimittajan esipuhe
  • Matthew G. Lewis: Uljas Alonzo, eli Kuina uskoton morsian sai ansaitun palkkansa
  • Sulhon haamu
  • Friedrich Schiller: Kalastaja
  • Heinrich Heine: Merikummitus
  • Heinrich Heine: Syysillan kelmeä täyskuu
  • Edgar Allan Poe: Korppi
  • Adolf Glaßbrenner: Henkien kosto
  • J. G. Dahlman: Huuto Kalmistosta
  • Esa Paavo-Kallio: Kamala vieras
  • Esa Paavo-Kallio: Niistä kapitalismon häistä
  • Edith Södergran: Näin puun…
  • Unto Koskela: Kuollut laiva
  • Unto Koskela: Laiva odottaa
  • Katri Vala: Kuollut
  • Katri Vala: Mielipuoli
  • Katri Vala: Musta akordi
  • Eino Pakarinen: Sua varron, viikatemiestä
Uljas Alonzo on antologian vanhin runo ja aika tyypillinen tarina, tällä kertaa runomuodossa, jossa kuollut sulho vaatii entisen morsiamensa tilille annetuista valoista. Voi, nuo petturimorsiot – kevytkenkäisiä kaikki, kun kuolleelle ei loppuikäänsä ole uskollisia. Tässä tapauksessa Alonzo on sulho ja Imogen morsian, ja 16. ja 17. säkeet ovat kieltämättä aika mielikuvituksellisen karmaisevia.

Sulhon haamu on minulle se kaikkein tutuin. Tai oikeastaan tunnen sen kansanlauluna Marjaana. Sitä itsekin hoilottelin tenavana. Minun oppimani versio on tosin erilainen kuin tässä julkaistu runo, mutta versioita onkin useita suomeksi, kuin myös alkuperäisiä Sweet William’s Ghost –balladiamuunnoksiakin. Minun oppimani (Marjatta Pokelan) version voi kuunnella täältä. Vanhemman ja sävelkulultaan sekä jälleen sanoiltaan poikkeavan version voi kuunnella Youtubesta:


Kalastaja ja Merikummitus ovat molemmat meriaiheisia, joista toisessa käy kalpaten ja toisessa ei. Alkuperäisessä runotyyleissäkin on tietysti eroja, mutta oman lisänsä tekee jälkimmäisessä Eino Leinon suomennos, joka on syvä. Tosin minulla oli hieman vaikeuksia ymmärtää mitä ovat sulkku-suhisevat immet. Jos joku tietää, niin saa kertoa. Heinen toinen runo ei auennut minulle muuten kuin kalmo siinäkin vilahtaa.

Poen Korppi on omaa luokkaansa kauhurunoissa. Se on klassikko ja mestariteos. Antologiaan valikoitunut Valter Juvan käännösversio vie kuitenkin terän pois alkuperäisestä runosta. Niilo Idman onnistuu paremmin (luettavissa täällä), mutta kuten alussa sanoin englanninkielinen on yksi suosikeistani ja pitäydyn siinä jatkossa. Jokke on Runonurkassaan käsitellyt lyhyesti sekä Juvan että Idmanin versioita.

Henkien kostossa miehen surmaamat henkilöt kostavat kuoleman jälkeen surmaajalle ja aika pirullisen lopun Glaβbenner runoonsa on saanut aikaiseksi. Huuto kalmistosta jää hieman tyhjäksi pieneksi arvoitukseksi. Kamala vieras taitaa olla sanomaltaan, että kuolo korjaa kaikki, niin herrat kuin narritkin. Niistä kapitalismon häistä -runosta en tohdi edes miettiä, mitä on taustalla, mutta melkoisen säälimättömän verinen ja irvokas teos on. Tarvittaisiin ehkä laajempi kuva runoilijan tuotannosta tai ainakin Se verinen sunnuntai -kokoelmasta, josta tämä on irrotettu.

Södergranin Näin puun… jäi ilmaan leijumaan, enkä saanut siitä otetta. Se ei tuntunut merkittävältä ja tunnelmaltaankin hieman teennäiseltä. Koskelan Kuollut laiva ja Laiva odottaa ovat molemmat samaa aihepiiriä, eli viimeinen matka kuolemaan. Ensimmäisessä on hieman hilpeämpi tunnelma siitä mitä odotettavissa on. Muistan lukeneeni Katri Valaa kauan, kauan sitten koulussa, mutta minulle ei ole jäänyt käsitystä hänen tuotoksistaan. Tässä antologiassa on kolme hänen runoaan, Kuollut, Mielipuoli ja Musta akordi. Kaikki käsittelevät kohtaamista kuoleman kanssa. Kaksi ensimmäistä ovat unenomaisia, voisin kuvitella näkeväni ne painajaisina. Kuollut-runossa on lause, joka jälleen jäi vaivaamaan minua.
[…]
Olin jo miltei kuollut.
Suuni avautui äänettömästi.
Silloin putosi sairas lintu kasvoilleni.
Joku päästi hirveän parahduksen.[…]
Sairas lintu? Ymmärrän kyllä, että sairaita lintuja voi tipahdella, mutta tässä tuo lause tuli irrallaan ja merkityksettä. En kopioinut koko runoa, joten ehkä ihmetykseni ei ihan aukea, mutta täältäpä voi runon lukea kokonaisuudessaan.

Antologian viimeisessä runossa varrotaan viikatemiestä loppusointujen kera. Runo on korkeintaan keskinkertainen.

Korppi ja muita vanhoja kauhurunoja on mielenkiintoinen kokoelma, eikä tällaisia todellakaan tule vastaan liian usein, joten kannattaa tutustua, jos tulee mahdollisuus. Koskapa Korpin käännös ei ollut paras mahdollinen, minulle aiemmin lukemattomista Merikummitus ja Henkien kosto nousivat päällimmäiseksi mieleen. Ja tietysti nyt päässäni soi:
Yksi haamu oli Marjaanan ovella
ja se hiljalleen kolkutti…

lauantai 3. maaliskuuta 2018

Samanta Schweblin: Houreuni

En varsinaisesti muista miten argentiinalaisen Samanta Schweblinin Houreuni päätyi lukulistalleni, mutta kyseessä on kuitenkin Man Booker International –palkinnon lyhytlistalle yltänyt lyhyehkö teos, joka edustaa tyylilajiltaan psykologista kauhua. Distancia de rescate ilmestyi 2014, englanninkielinen käännös Fever Dream 2017 (Hugo-kelpoinen) ja suomennos 2018.

Tarinan kiertyy nuoren Nina-tyttären äidin, Amandan, ja hänen ystävänsä Carlan David-pojan keskustelun ympärille. Amanda muistelee tapahtumia ja David johdattelee häntä ohjaten mikä on tärkeää, mikä ei. Alussa Carla kertoo Amandalle poikansa sairastuneen ja paikallisen parantajan käsissä pelastuneen kuolemalta jakamalla sielu toiseen kehoon. Tämän jälkeen poika ei ollut enää entisellään, eikä Carlan suhtautuminen lapseensa ennallaan. Amandan suhde omaan tyttäreensä on pakkomielteisen huolehtiva, pelastusetäisyydellä (kirjan alkuperäinen nimi) pysyttely on tärkeää. Tarinan edetessä aukeaa kokonaiskuva, joka on laajempi ja kantaaottavampi kuin alusta voisi päätellä.

Houreuni on siitä erikoinen kauhukertomus, että vaikka tyylin yliluonnollisuuteen tukeutuvat elementit ovat kohdallaan, varsinainen kauhu liittyy tarinan kehysympäristöön ja se on todellistakin todellisempi. Tapahtumat sijoittuvat syrjäiselle maaseutualueelle soijaviljelysten keskelle ja virtaavien vesien varrelle. Tällä seikalla on tärkeä merkitys kokonaisuuden kannalta. Samoin äidin ja lapsen välisen suhteen haavoittuvuus nousee esiin. Kirjailija nostaa särkevästi esiin seikan, ettei vanhemmat suojeluhalustaan ja yrityksistään huolimatta kykene aina turvaamaan jälkeläistensä maailmaa, vaan ovat jopa se tuhoava osa.

Houreuni jättää paljon sumuun, epäiltäväksi, pohdittavaksi ja lukijan kehiteltäväksi. Yksityiskohdat ovat merkittäviä. Olin loppuun jonkin verran tuskastunut ja siksi koko tarinan teho jäi kohdallani hieman vajaaksi. Lopussa on kuitenkin jotain mikä melkein särkee sydämen. Nostan kertomuksen ekologisen kauhun osuuden sen verran korkealle, että olen valmis nimeämään Hugo-ehdokkaiden joukkoon lisää käännösteoksia angloamerikkalaisen sisäpiirin ulkopuolelta. Kauhu ei yleensä koreile Hugon pääkategoriassa, mutta en ole ihan varma solahtaako tämä teos sanamäärältään siihen, vai jääkö pienoisromaaniksi, jossa kauhua on nähty mm. viime vuonna. Tässäpä myös oivallinen ehdokas kotoiseen Tähtifantasia-palkintoon ensi vuonna. Pystyn hyvin kuvittelemaan kirjan kaksinpuhelun teatterilavalle, enkä ihmettele, jos jonain päivänä tämä tarina nähdään Lontoon West Endissä.

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Maria Turtschaninoff: Naondel

Maria Turtschaninoffin Naondel ilmestyi 2017 englanniksi ja on siten Hugo-nimeämiskelpoinen. Alkuteos ja suomennos ilmestyivät 2016. Kyseessä on aiemmin julkaistun Punaisen luostarin kronikoita -sarjan Maresin (arvostelu) itsenäinen esiosa.

Tarina alkaa Kabirasta, hyvävaraisen perheen tytöstä, joka ihastuu visiirin poikaan Iskaniin ja tulee hyväuskoisuudessaan paljastaneeksi perheensä tilalla sijaitsevan voimallisen lähteen, Anjin, salaisuuden. Lähde on ollut perheen ja alueen menestyksen maaginen taustavoima. Iskan osoittautuu häikäilemättömäksi ja kunnianhimoiseksi, eikä kaihda mitään keinoja saadakseen mitä haluaa ja edetäkseen korkeaan arvoon hallitsemaan. Iskan alistaa Kabiran valtaansa vaimoksi, joka synnyttää hänelle poikia. Tytöillä ei ole merkitystä. Jalkavaimoiksi seuraavat Garai, Orseola, Sulani ja Claras, joilla kaikilla on kertojaääni tarinassa Kabiran lisäksi. Kaikki joutuvat Iskanin vallan alle, kärsivät miehen väkivallasta ja halveksunnasta. Kun Iona ilmestyy kaikki muuttuu. Vapauden kaipuu on kasvanut tarpeeksi suureksi, mutta pystyvätkö he voittamaan Anjin pimeän voiman sortajassaan ja pääsemään irti orjuudestaan.

Naondel on minulle vaikea kirja. Tarinan alkupuoli kuvaa kuinka joukko naisia alistetaan yhden miehen päämäärien ja pahuuden alle. Naiset ovat erilaisista lähtökohdista, mutta sopeutuvat alistettuun asemaansa lähinnä säilyäkseen hengissä. Taustalla on maagiset maahan ja veteen liittyvät luonnonvoimat, joilla pystyy hallitsemaan jopa kuolemaa. Ensimmäiset reilut 120 sivua olivat ahdistavia, raiskauksia toisensa jälkeen ja alistumista niihin. Olin lopettaa lukemisen. Kirja onnistui luomaan hyvin ankeuden ja lannistumisen tunnelman, eikä siinä mitään, mutta tällä kertaa se ei sopinut minulle. Jatkoin kuitenkin lukemista.

Pikkuhiljaa tarinan sävy muuttuu, siihen tulee kipinä ja toivo paremmasta. Mitä lähemmäs loppua päästään, sen paremmin alkaa hahmottua tarinan suhde Maresiin ja merkitys punaisen luostarin aikakirjoissa. Teksti on tiivistä ja kun puolen välin jälkeen pääsin yli negatiivisuudesta, nautin tapahtumien etenemisestä. Naisten tausta ja yhteisvoima alkaa nousta pintaan ja se tekee heistä kiinnostavampia. Pystyn näkemään Turtschaninoffin taidokkaan kirjoitustyylin ja voimallisen kerronnantajun. En vain pääse yli kaikista yksityiskohdista ja niiden käytöstä jatkuvana voimakeinona tarinassa. Loppupuolen kirjeen olisi voinut jättää poiskin, jolloin lopetukseen olisi jäänyt dramaattisempaa tehoa. Lukukokemus on aina mielestäni henkilökohtainen ja tulkinnallinen riippuen lukijan kokemuksista, maailmankuvasta ja monista muista seikoista. Tällä kertaa minun ahdistukseni nousi liian korkealle, että osaisin arvostaa Naondelia sille tasolle kuin se ehkä ansaitsee.

maanantai 26. helmikuuta 2018

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Huomasin syksyllä 2016 kotikaupunkini kirjastossa Lukuopas-palvelun, josta pystyi tilaamaan itselleen lukusuosituksia. Päätin kokeilla olisiko kirjastolle antaa minulle jotain uutta luettavaa, jota en ollut itse hoksannut. Toiveeni olivat: mielellään naisen kirjoittamaa spefia, EI romantiikkaa ja yhteiskunnallinen teema olisi aina plussaa. Minulle suositeltiin: Atwoodin Orjattaresi (arvostelu), Beukesin Zoo City (arvostelu), Butlerin Aamunkoitto (arvostelu), Ishiguron Ole luonani aina (arvostelu), Itärannan Teemestarin kirja (arvostelu), Kayn Kesäpuu, Lunden Mehiläisten historia, Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, Turtschaninoffin Maresi (arvostelu) ja Williamsin Aavekauppiaan tytär (arvostelu). Hienoja suosituksia kaikki, on helppo yhtyä niihin. Olin kuitenkin lukenut suurimman osan näistä. Maja Lunden Mehiläisten historia (Bienes historie, 2015) oli minulta mennyt kuitenkin ohi, joten Lukuopas teki asiansa ja niinpä kirja siirtyi odottamaan vuoroaan. Vuoro tuli nyt, kun kirja julkaistiin viime vuonna englanniksi (The History of Bees) ja se on siten Hugo-nimeämiskelpoinen. Halusin tietää onko teos nimeämisen arvoinen.

Mehiläisten historia koostuu kolmesta näkökulmakerronnasta eri aikakausina. Vuonna 1857 kunnianhimoisen tutkijan Williamin ura tyssää suuren perheen perustamiseen ja elannon hankkimiseen kauppiaana. Masennukseen taipuvainen isä löytää kuitenkin mehiläisten tarkkailusta ja uuden pesämallin kehittämisestä entisen intohimon palon. Vuonna 2007 mehiläisfarmari George kamppailee ylläpitääkseen tilaansa, vaikka työlle ei hänen pojastaan tunnu löytyvän jatkajaa. Suuri mehiläiskuolemien aalto käy läpi koko maailman ja pian Georgen ongelmat ovat kaikkien ongelmia. Mehiläiset katoavat maailmasta. Vuonna 2098 Tao työskentelee pölyttäjänä. Kiinalaiset ovat korvanneet mehiläiset lukuisilla ihmisillä. Tao toivoo omalle pojalleen parempaa tulevaisuutta rapistuneessa maailmassa, mutta toive tuntuu turhalta, kun poika vieläpä sairastuu ja katoaa.

Mehiläisten historia on ankeaa luettavaa, mutta silti se tempaisee mukaansa raskaisiin ihmiskohtaloihin. Ensin tarinat tuntuvat erillisiltä, mutta lukemisen myötä syntyy pian käsitys, että ne kietoutuvat yhteen ja loppua kohden linkit selviääkin. Kaikissa yhteistä ovat mehiläiset. Kahdessa varhaisemmassa tarinassa niiden käyttäytymisen tutkimus ja kasvatus ja tulevaisuuden tarinassa miltä maailma näyttää ilman mehiläisiä. Lunde on luonut melkoisen dystooppisen maailman pelkästään mehiläisten kadosta ja antaa sille selityksenkin, joka ei ihan aukoton ole. Mehiläisten merkitys kukkivien kasvien ja puiden pölyttäjänä on kuitenkin kiistaton, puhutaan 80-90 %, ja jos se määrä pölyttäjiä katoaa, vaikutus on suuri koko maanviljelylle ja marjojen ja hedelmien tuotannolle. Kirjassa käsitellään oikeaan ongelmaan liittyviä seikkoja fiktiivisin keinoin sitomalla ne perheisiin ja etenkin vanhemman ja lapsen suhteeseen. Vaikka kirjan loppu on aavistettavissa jo kohtalaisen varhaisessa vaiheessa, ei se pilaa tarinan tehoa.

Kirja ei alleviivaa ja on aika hienovarainen syissä ja ratkaisuissa. Mehiläisten kadosta ei voi syntyä onnellista loppua, jos joku sellaista kuvittelee tapahtuvan ennen kirjan aloittamista. Lunden kirjassa on voimakkaasti mukana alakulo, samalla tavalla kuin Ishiguron Ole luonani aina -teoksessakin ja muutamassa muussa minulle suositellussa kirjassa. Ihmiset ovat aitoja niin käyttäytymisessään kuin tunteissaankin. Vaikka korostan teoksen dystooppisen maailman tilaa ja tunnelmaa, on mukana kuitenkin valonpilkahdus, jonka vuoksi kirjan lukemista ei kannata pelätä liian ankeana. Onko kirja sitten uskottava ja pitääkö meidän oikeasti huolestua yksipuolistuneen viljelyn, torjunta-aineiden ym. syiden vuoksi maailman ruuantuotannosta? Itselleni USA:n lisääntynyt maissin tehoviljely ja siihen johtaneet syyt ovat herättäneet kapinaa jo vuosikausia, mutta vaikutusmahdollisuudet ovat vähäiset. Omalla tavallaan Lunden kirjassa on samaa henkeä fiktiivisessä muodossa kuin Rachel Carsonin ei-fiktiivisessä Silent Spring -teoksessa.

Mehiläisten historia teki minuun hiljaisen vaikutuksen kerronnallaan ja olen toistaiseksi valmis nimeämään sen Hugo-ehdokkaaksi, vaikka tiedän, että se ei tule läpi menemään jo pelkästään siksi, että se on käännöskirja, eikä iso osa äänestäjistä lue käännöskirjoja.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...