Catherynne M. Valente: Six-Gun Snow White

Kolmas Catherynne M. Valentelta lukemani teos on tänä vuonna ilmestynyt pienoisromaani Six-Gun Snow White, joka pohjautuu Lumikki-satuun. Myös kirjailijan Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla (arvostelu) hyödyntää satuperinnettä, mutta on selkeästi suunnattu nuoremmalle ikäryhmälle kuin tämä teos, vaikka onkin paikoin kohtalaisen raaka.

Snow White on puoliksi intiaani, jonka äiti, kaunis Gun That Sings, kuolee synnytykseen. Snow White elää rikkaan isänsä talossa vapaana, mutta piilotettuna ulkomaailman silmiltä. Hän on varsinainen luonnon lapsi aina siihen saakka, kunnes isä päättää mennä uusiin naimisiin ja äitipuoli astuu kuvioon. Kalpean ja kauniin äitipuolen kasvatusmenetelmät ovat varsin roisit ja sairaat. Snow Whitelle syntyy arveluttava velipuoli ja siinä vaiheessa kun hänelle kertyy ikää sopivasti, hän karkaa kotoaan etsimään äitinsä intiaaniheimoa, omaa heimoaan. Matkan koettelemukset yksinäiselle naismatkaajalle eivät ole helpot, varsinkin kun perässä on vielä äitipuolen lähettämä Pinkertonin etsivä.

Valente on luonut tutusta sadusta varsin mielenkiintoisen ja rosoisella tavalla omaperäisen version. Sadun yksityiskohtia on selkeästi tunnistettavissa, mutta ne on väännetty ovelalla tavalla westernin tyyliin. Six-Gun Snow White on synkkä tarina, johon liittyy paljon alkuperäiskansan historiaan liittyvää taustaa ja puoliksi valkoisen ja puoliksi intiaanin juurettomuuden tunnetta. Tulin väkisinkin verranneeksi Valenten tyyliä Sari Peltoniemen tapaan tuoda saamelaishistoriaa esille Kuulen kutsun metsänpeittoon -kirjassa (arvostelu). Valente ei selitä, hän sisällyttää ongelman tarinaan lukijan oivallettavaksi, olettaen että lukijalla on perustietoa hallussa. Kirjojen kohderyhmän ikähaarukka tosin on eri, Valente uskaltaa jättää enemmän lukijan varaan.

Minun on pakko ihailla kirjailijan uskallusta myös Snow White -hahmon kanssa. Nuoresta tytöstä aikuiseksi kasvavan tarina on rankka ja loppua kohden ehkä antikliimaksi, mutta osuu silti kuin tikku silmään. Snow White lakkaa kertomasta tarinoita ja tulee itse kerrottavaksi tarinaksi. Näkökulmakerronta muuttuu tarinan edetessä kolmannen osapuolen kerronnaksi. Alun näennäinen viattomuus katoaa rankalla tavalla, mitä en koskaan oikeastaan ole Disney-Lumikista tai Tuhkimostakaan kunnolla oivaltanut. Ajoittain Valente käyttää kuvauksessa taktiikkaa, jonka hän hahmolleen laittaa selviytymismenetelmäksi: kun tilanne muuttuu liian rankaksi, hän sulkee itsensä tilanteen ulkopuolelle, kunnes se on ohi. Naiivi ja rikkinäinen hahmo on liikuttavalla tavalla vahva, hänen on oltava. Hahmojen käsittelytapaan liittyy voimakkaasti myös nimet, jotka ovat joko keksittyjä toisnimiä tai lyhennelmiä, kuten esimerkiksi Snow Whiten isästä käytetään koko ajan nimeä Mr. H.

Entäpä seitsemän kääpiötä ja prinssi (Charming)? Mukana ovat, mutta ei kannata odottaa ihan sadun perinteisiä hahmoja, vaan jotain ihan muuta. Omenan syönnilläkin on rooli, mutta sekin on saanut muunnelman, eikä ollut ihan helppo sekään. Western-tyyli istui tarinaan yhtä hyvin kuin ripaus taikuuttakin. Vaikka loppu on tarinan heikoin osa, se ei laske kokonaistasoa erinomaisesta miksikään. Catherynne M. Valente on tehnyt minuun vaikutuksen kolmella teoksella. Tässä on kirjailija, jonka tuotantoon tutustumista on ehdottomasti jatkettava.