Mervyn Peake: Gormenghast – Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 10

Klassikkohaasteen #10 kirjaksi valitsin goottilaisen kirjallisuuden klassikon Mervyn Peaken Gormenghastin (1950), joka on kirjasarjan toinen osa ja täyttää tänä vuonna 70 vuotta. Ensimmäisen osan, Titus Groanin (arvostelu) luin jo reilu kahdeksan vuotta sitten, joten on enemmän kuin aika tarttua kakkososaan. Kuten aiemminkin olen todennut, Gormenghast-trilogiaa voi pitää yhtenä merkittävimmistä genren vielä suomentamattomista klassikoista. Toivottavasti sekin ihme joskus vielä nähdään, että sarja ilmestyy suomeksi. Liitän kirjan lisäksi Kirjahyllyn aarteet 2 -lukuhaasteeseen sekä Aikamatka-lukuhaasteeseen kohtaan 22. 1950-luvulla ilmestynyt tai 1950-luvulle sijoittuva kirja.

Titus Groan, 77. jaarli (kreivi) ja Gormenghastin linnan lapsi-isäntä kaipaa vapautta, irti niistä ennalta sanelluista kahleista, joita hänen asemansa vaatii. Titus ihannoi entisen lastenhoitajansa aviotonta ja villiä lasta, kasvattisisartaan, jonka perässä hän samoilee Gormenghastin metsissä. Linnan tohtorin sisar Irma Prunesquallor on päättänyt mennä naimisiin, mutta rima puolison suhteen on korkealla. Hän kutsuu koulun opettajat valintajuhlaan ja löytääkin sopivan partnerin Bellgrovesta. Samaan aikaan Steerpike hamuaa yhä kasvavaa valtaa linnassa ja surmaa sen saavuttaakseen vahingoittuen myös itse. Irman tohtoriveli alkaa epäillä Steerpikea julmuuksista ja kertoo epäilystään myös Titusin äidille kreivitar Gertrudelle. Steerpiken tilanne käy ahtaammaksi.

Gormenghastin synkkä linna ja synkät tapahtumat saavat vastapainoa toisessa osassa. Irma Prunesquallorin naimissuunnitelmat ovat komediallisia ja Peake luo parin, joka on sekä tuskastuttavan epäonnistunut, mutta samalla ironisen huvittava. Melkein kuin kotimaisesta mustavalkoelokuvasta konsanaan. Myös koulun opettajat ovat kisailussaan varsin huvittavia, jos myös ärsyttäviä. Vuodet ovat vierineet ja Titus on kasvanut. Kirja vie hänet lapsuudesta nuoruuteen. Ailahteleva Fuchsia-sisko on lähinnä melankolinen, mutta tärkeä henkilö Titusille, vaikkakin hänen osuutensa kirjassa on pieni. Hän on kuitenkin hahmo, josta kohtaan tunsin sympatiaa ensimmäisessä osassa, eikä tilanne tässäkään muuttunut toiseksi. Minun olisi samassa suhteessa pitänyt tuntea sympatiaa myös kasvavaa Titusia kohtaan, mutta jokin puuttui. On sanottava, että ilman siskoaan tai tohtoria Gormenghast olisi tehnyt Titusista selvää.

Kuten Titus Groanin yhteydessä pelkäsin, Steerpiken rooli muuttui karmaisevaksi. Eläydyin joihinkin kohtauksiin voimakkaasti ja yksi lause Steerpiken tekojen yhteydessä ei jätä minua rauhaan. Peaken edelleen verkkainen kerrontatapa on hienon kuvaavaa ja kieltä on nautinto sekä lukea että kuunnella. Nykynäkökulmasta se on ehkä vanhahtavaa, mutta pidin siitä kuitenkin erittäin paljon.

Gormenghastin tarina on muunnettu moneen muotoon, radiokuunnelmaksi, tv-sarjaksi, teatteriesitykseksi ja oopperaksi. Tarina on inspiroinut useita kirjailijoita, kuten M. John Harrisonia, Michael Moorcockia, China Mievillea ja George R.R. Martinia. Löysin juutubesta koko 4-osaisen tv-sarjan ja aloitin katsomisen silläkin uhalla, että se on kirjan lukemisen jälkeen surkea pettymys. Näyttelijöinä sarjassa on mm. Jonathan Rhys Meyers, Celia Imrie, Ian Richardson, Christopher Lee, Richard Griffiths, John Sessions, Fiona Shaw, Zoë Wanamaker, Stephen Fry ja Martin Clunes. Eli iso kaarti erinomaisia näyttelijöitä. Valitettavasti tv-sarja osoittautui todellakin karmeaksi kokemukseksi, enkä saanut katsottua sitä lopulta kuin vajaa puoli tuntia. Jotkut teokset on parempi kokea vain kirjallisina.

Daphne du Maurier: Linnut ja muita kertomuksia

Daphne du Maurier on minulle ennestään tuttu nimenä, mutta tartuin nyt vasta Aakkoshaaste 2015 myötä ensimmäistä kertaa hänen teokseensa lukumielessä. Linnut ja muita kertomuksia (1974) sisältää koottuna viisi novellia kirjailijan useista eri englanninkielisistä kokoelmista.

• Linnut (The Birds, 1952)
• Omenapuu (The Apple Tree, 1952)
• Pikku valokuvaaja (The Little Photographer, 1952)
• Alibi (The Alibi, 1956)
• Rajatapaus (The Borderline Case, 1971)

Alfred Hitchcockin Linnut-elokuva on mestariteos ja vaikka se tekniseltä laadultaan on vanhanaikainen, itse tarina on vuosikymmenestä toiseen katsomisen arvoinen. Hitchcock pohjasi elokuvansa du Maurierin pienoisromaanimittaiseen Linnut-tarinaan. Minua kiinnosti erityisesti 1) kuinka paljon tarinat vastaavat toisiaan ja 2) yltääkö alkuperäinen tarina hienon elokuvan tasolle. Vastaukset ovat: 1) Hitchcock on käyttänyt taiteellisia vapauksia ja muokannut tarinaa, mutta alkuperäinen teos on tunnistettavissa siinä, 2) alkuperäinen tarina on loistava, ehdottomasti samaa tasoa omassa kategoriassaan kuin elokuvakin. du Maurier on kirjoittanut hyisevän dystooppisen näkymän ihmiskunnasta ja sen käyttäytymisen seuraamuksista. Kirjoitettuna teksti, jossa linnut asettuvat ihmistä vastaan, varsinkin kaupungeissa, pistää pohtimaan ihmisen vastuuta muita maapallon lajeja kohtaan enemmän kuin mitä elokuva tekee. Tarina rakentuu mestarillisesti alun shokin ja epäuskon jälkeen pelottavasti radiolähetyksen hiljentymisen kautta syvään hiljaisuuteen, jonka lopullisen tuloksen du Maurier jättää lukijan oman mielikuvituksen varaan. Lopun tunnelma on kylläkin toisenlainen kuin mitä elokuvassa. Parempi! Harmi, että tarinaan on jäänyt plagiointisyytteen leima.

Omenapuu on toinen hienosti rakennettu tarina, jossa jännite kasvaa tarinan etenemisen myötä. Siinä eläkeläismiehen alituiseen ahertava ja marttyyrimäinen vaimo on kuollut ja mies ajattelee henkisen painon vihdoin pudonneen harteiltaan. Vaan puutarhan vanha omenapuu alkaakin kummasti muistuttaa kärsivää vaimoa. Päähenkilö pääsee ihon alle, häntä kohtaan tuntee myötätuntoa tarinan edetessä, mutta mitä tekee kirjailija? Kannattaa lukea. Minulle tuli lukiessa kylmiä väreitä.

Pikku valokuvaaja on tarina varakkaasta ja pitkästyneestä markiisitaresta, joka palkkaa nuoren valokuvaajan ottamaan kuvia itsestään ja kahdesta lapsestaan. Syntyy salainen suhde, joka ei olekaan niin kepeää huvia kuin markiisitar ensin luulee ja saa hänet ajautumaan epätoivoiseen tekoon. Tarinan jännite syntyy päähenkilön psyykeen kautta, ahdistuksesta ja ajautumisesta ratkaisuihin, jotka ovat alkuperäistä tekoa rankemmat seuraamukseltaan. Tarinasta tulee jälleen väkisinkin mieleen Hitchcockin filmit, jotka pohjautuvat juuri samankaltaisille jännitteille. Tarinaa kerrotaan päähahmon pään sisältä hieman vinoutuneesti seuraten.

Alibissa James Fenton elää tasaista elämää, jonka hän eräänä päivä toteaa olevan arvattavan tylsää ja päättää tehdä jotain radikaalia, jotain mikä ei ole hänelle ominaista. Suunnitelmat realisoituvat eri tavalla, ja kohtalo antaakin loppujen lopuksi potkun päähän. Alibi on yhtälailla hienosti rakentuva tarina, jossa psykologisella otteella luodaan jännitystä siitä mihin tarina lopulta päätyy. Loppu on kiero. Fenton hahmona on vähemmän pidettävä, joten fiilikset tarinasta jäivät hieman ristiriitaiseksi.

Rajatapauksessa nuoren näyttelijän, Shelagin, isä herää unestaan ja nähdessään tyttärensä, sanoo hänen nimensä kauhun ilme kasvoillaan ja kuolee. Tapaus ihmetyttää Shelagia ja johtaa hänet tutkimaan isänsä menneisyyttä. Hän päätyy tämän vanhan ystävän luo Irlantiin ja saa selville ehkä enemmän kuin alun perin halusikaan. Rajatapaus ei vedä samalla tavalla kuin kokoelman muut tarinat, mutta loistavan loppukäänteensä ansiosta se ei heikennä muuten kokoelman tasoa.

Monin paikoin du Maurierin tarinoissa hohkaa Edgar Allan Poen psykologisesti rakentuvien kauhutarinoiden vaikutus, mutta niissä on oma äänensä ja tunnistettava tyyli. Neljä novellia on kirjoitettu 1950-luvulla, mutta aikakausi ei ole säätelevä. Minusta oli mielenkiintoista havaita, että kirjoitustyyli on hyvin sukupuoletonta. Tarinat olisi voineet olla hyvinkin niin miehen kuin naisen kirjoittamia. En tiedä miksi tuollainen tuli edes mieleen.

Tämän kaltaiset novellikokoelmat ovat sinänsä erinomaisia muun muassa johdattamaan tutustumista uuteen kirjailijaan, mutta jotenkin minua ärsyttää, etteivät ne voi olla suoria käännöksiä olemassa olevista alkuperäiskielisistä kokoelmista, vaan poimintoja sieltä täältä. Joka tapauksessa, haluan ehdottomasti lukea muutakin du Maurierin tuotantoa tämän perusteella. Aakkoshaasteen lisäksi kuittaan Linnut ja muita kertomuksia -kokoelmalla I Spy Challengen kohdan 21 - Animal/Insect (lintu).

Aakkoshaasteen D-kirja

Jack Vance: The Dying Earth (Iltaruskon maa)

Luin Jack Vancen Iltaruskon maan (1988) suomeksi noin viitisen vuotta sitten, mutta muistikuvat siitä eivät olleet enää kovinkaan selkeät kun otin sen uudelleen luettavaksi, tällä kertaa englanninkielisenä ekirjana. The Dying Earth ilmestyi alun perin vuonna 1950 ja se oli retro-Hugo -palkintoehdokkaana 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen. The Dying Earth koostuu kuudesta toisiinsa löyhästi kytkeytyvästä tarinasta (suluissa suomenkielinen nimi):

• Turjan of Miir (Turjan, Miirin valtias)
• Mazirian the Magician (Maziran Maagikko)
• T'sais (T'sais)
• Liane the Wayfarer (Liane Maankiertäjä)
• Ulan Dhor (Ulan Dhor Ends a Dream)
• Guyal of Sfere (Guyal Sfereläinen)

Kaikki tarinat sijoittuvat kaukaiseen tulevaisuuteen, ajankohtaan jolloin Maa on kuoleva planeetta, sillä sen aurinko on päätepisteessään. Tämä synkkä aikakausi piirtyy Jack Vancen käsissä kauniin haikeana kuvana himmeän punertavan auringon valossa. Kaupungit ovat historiaa, raunioita, joiden liepeillä entisen sivilisaation vähäiset jälkeläiset elävät omaa demonien ja taikuuden sävyttämää mielivaltaista elämäänsä. Tieteen ja taikuuden rajat ovat hämärtyneet. Ihmiset elävät koko ajan tietoisena Maan vääjäämättä lähestyvästä kohtalosta, vaikka kellään ei taida olla tietoa milloin lopullinen pimeys ja tuho on tulossa, ainakaan lukijalle sitä ei kerrota.

In the west the sun hung close to old earth; ruby shafts, heavy and rich as wine, slanted past the gnarled boles of the archaic forest to lay on the turfed forest floor. The sun sank in accordance with the old ritual; latter-day night fell across the forest, a soft, warm darkness came swiftly, and Turjan stood pondering the death of his latest creature.

Kokoelman ensimmäinen tarina kertoo Turjan-nimisestä velhosta, joka etsiessään luomisen salaisuutta, päätyy oppiin salaperäisessä Embelyonissa asuvan, kaikki loitsut hallitsevan ja näkymättömissä olevan Pandelumen luo. Turjan kohtaa Pandelumen epäonnistuneen kokeilun, kauniin T’saisin, joka ei kykene itse näkemään maailmassa kauneutta. Niinpä Turjan luo tämän ehyen kaksoiskappaleen T’sainin. Identtisten naisten kohtaamisen seurauksena T’sais aloittaa oman etsintämatkansa, jolla hän kohtaa muun muassa Liane Maankiertäjän, joka on hyvin itseriittoinen ja mieleltään jopa sairas, sekä Etarrin, joka onnettomuudekseen kärsii entisen ihastuksensa taikuuden vaikutuksista. Turjanin uusi kyky luoda keinotekoisesti elämää, saattaa hänet konfliktiin toisen velhon, Mazirianin kanssa. Selviytymiseen tarvitaan Turjanin luomaa T'sainia avuksi. Guyal on utelias kyselijä, joka haaveilee voivansa esittää kysymyksiä kaikkitietävälle Kuraattorille. Matkalla Museum of Maniin, hän joutuu vangituksi ja valitsemaan naisuhrin demoni Blikdakille. Kaiinin kaupungin hallitsijan, prinssi Kandiven veljenpoika Ulan Dhorin kadonneeseen Ampridatvirin kaupunkiin suuntautuvan matkan tavoitteena on päästä käsiksi muinaiseen tietoon ja valtaan. Tämä vaatii kahden kilpailevan uskonnollisen kultin hallussa olevien läpinäkyvästä metallista tehtyjen taulunosasten yhdistämistä.

Liekö johtuu lukemastani kielestä, mutta tällä lukukerralla The Dying Earthin maailma upposi paljon paremmin kuin aiemmin. Yksittäisissä tarinoissa on vanhahtava sävy, satumaista seikkailua, etsimistä ja vastoinkäymisten voittamista. Esimerkiksi Guyal joutuu selviytymään nuoren tytön ja tämän sedän juonitteluista, ennen kuin matka jatkuu seuraavaan koittelemukseen ja lopulliseen päämäärään. Vance käyttää niin perinteisiä satutarinoiden elementtejä, kuin keksii myös uusia tieteisfantasian elementtejäkin joukkoon. Taikuuteenkin Vance on saanut ajankohtaan nähden omaperäisyyttä, sillä se pohjautuu muinaiseen tieteeseen, siihen mitä maapallolla on ollut ennen kuin sen tuho alkoi. Taikuuden hallitseminen on voimaa ja sen tavoittelu on motiivina useimpiin kuvattuihin matkantekoihin.

Useimpien tarinoiden tyyli on, että kukin saa mitä ansaitsee. Hahmot ovat kovin suoraviivaisia, eivätkä ihan istu tämän päivän kyyniseen ajatusmaailmaan. Toisaalta, joskus tietynlainen puhdasotsaisuus on tervetullutta kaikessa naiiviudessaankin. The Dying Earth on vasta alkua maailmaan sijoittuville tarinoille. Tämän edemmäs en ole aikaisemmin lukenut, mutta jatkossa aion kyllä. Sen vuoksi luin myös tämän ensimmäisen kokoelman muistin virkistykseksi ja englanninkielisenä, koskapa jatkojakaan (The Eyes of the Overworld, Cugel's Saga ja Rhialto the Marvellous) ei ole käännetty. Toivottavasti jatko-osista löytyy lisää valaistusta esim. Embelyoniin ja Pandelumiin, jotka erityisesti kiinnostivat minua The Dying Earthissa.

J.R.R. Tolkien: Seppä ja Satumaa ja Maamies ja lohikäärme

J.R.R. Tolkienin Seppä ja Satumaa (Smith of Wootton Major) ilmestyi vuonna 1967 (suom. 1983). Pauline Baynesin kuvittama pienoisromaanimittainen tarina on suunnattu lapsille ja kerronta on sadun tyylinen. Kirjanen on toistaiseksi loppuunmyyty, mutta tarina löytyy painettuna myös Satujen valtakunta -kokoelmasta, josta arvostelu ensi viikolla.

Iso-Woottonin kylässä vietetään joka kahdeskymmenesneljäs vuosi Kilttien Lasten Kestit. Ennen seuraavia kestejä kylän Mestarikokki päättää lähteä päättymättömälle lomalle ja jättää kyläläiset pähkäilemään kuka nyt valmistaisi kesteihin perinteisen Suuren kakun. Uusi Mestarikokki valitaan ja Suuri kakku valmistuu sisältäen taikaesineen, joka päätyy pienelle pojalle, josta sittemmin tulee seppä. Mutta sepän elämä ei olekaan ihan tavanomaista, sillä taikaesineen vaikutuksesta hänelle avautuu portti ihmeelliseen Satumaahan.

Tarinassa nousee pinnalle kysymys uskosta haltioihin ja taikuuteen. Tolkienin sadun uusi mestarikokki kieltää satumaan olemassaolon silloinkin kun todisteet olisivat ihan silmien edessä. Tätä epäuskon piirrettä on hyödynnetty saduissa ja tarinoissa runsaasti, mm. J.K. Rowling kuvaillessaan Harry Potter -sarjassa kuinka taikamaailma pystyy toimimaan rinnakkain normimaailman kanssa ilman, että tavalliset ihmiset sitä huomaavat. Tolkienin satumaa on kuitenkin erillinen paikka, joka tuntuu saaneen vaikutuksia Lordi Dunsanyn Haltiamaan kuninkaantyttärestä (1924) ja Thomas the Rhymer -legendasta (Ellen Kushnerin uudelleenkerronta: Thomas Riiminiekka). Tolkien ei kuitenkaan yllä tällä pikkuteoksella Dunsanyn tasolle. Vaikka Tolkienin kieli on kauniin kuvailevaa ja tarina sisältää kirjailijalle tuttuja elementtejä, niin kokonaisuus ei toimi niin hyvin kuin toivoisin.

Seppä ja Satumaa on hieman melankolinen tarina ja minulle tulee siitä kuva väsyneestä kirjailijasta. Sen sijaan toinen pienoisromaanimittainen satu Maamies ja lohikäärme on selkeästi pirteämpi tapaus.

Maamies ja lohikäärme (Farmer Giles of Ham) julkaistiin vuonna 1950 (suom. 1978), vaikka tarina on ilmeisesti saanut alkunsa jo 1920-luvulla. Myös tämä kirjanen on Pauline Baynesin kuvittama ja sen neljäs painos on yhä saatavilla.

Hamin kylään ilmestyy jättiläinen, josta maamies Gilesin koira vakuuttavasti hälyttää isäntäänsä. Eihän siinä muu auta kuin yrittää ajaa jättiläinen pois ja sehän onnistuukin tehden Gilesista sankarin, vaikkakin vähän arvelluttavasti. Uroteko saa kuninkaankin osoittamaan hänelle suopeuttaan. Pian kyläläiset joutuvat tukeutumaan Gilesin rohkeuteen uudemman kerran kun kylää uhkaa Chrysophylax-lohikäärme. Kuningas kiinnostuu entistä enemmän kuullessaan Gilesin yhteenotosta lohikäärmeen kanssa, varsinkin kun asiaan liittyy lohikäärmeen runsas aarrevarasto. Niinpä Giles joutuu kohtaamaan myös kuninkaan.

Maamies ja lohikäärme on perinteisellä tavalla nokkela satu, keskiaikaisesta englannista ammentava näytelmämäinen farssi, jossa hieman yksinkertainen päähenkilö loistaa ritareiden ja kuninkaankin yli. En tiedä halusiko Tolkien tehdä tarkoituksella hyväntahtoista pilaa ritaritarinoista Cervantesin tapaan, mutta siinä hän onnistuu kuitenkin ihan mukiinmenevästi. Silti tarinasta jää puuttumaan Hobitin ja Taru Sormusten Herrasta -kirjojen intensiivisyys ja tunnelma ja se tuntuu välipalatyöltä. Nyt on jo pakko mainita, että Tolkienin lohikäärmeet ovat kohtalaisen yksiulotteisia ja tylsiä. Sama lohikäärmetyyppi toistuu niin tässä kirjassa kuin Hobitissa ja Roverandomissakin (arvostelu). Pidän kuitenkin Maamiehestä enemmän kuin Seppä ja Satumaasta sen terhakkuuden vuoksi. Pauline Baynesin kuvitukset ovat molemmissa kirjoissa erinomaisia lisiä.