Johanna Sinisalo: Enkelten verta

E-kirjastostani löytyi lukematon Johanna Sinisalon teos, Enkelten verta (2011), joka oli sopiva Kohti kotimaisia spefikirjoja -lukutavoitteeseeni sekä pitkään lukuvuoroaan odottaneena Kirjasähkökäyrä-blogin Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Kirja on käännetty myös englanniksi vuonna 2014 nimellä The Blood of Angels. Eko-spekulaatio mehiläisten katoamisesta oli tärkeää kahdeksan vuotta sitten ja myös nelisen vuotta sitten, kun Maja Lunde julkaisi Mehiläisten historia -teoksensa (arvostelu). Se on tärkeää yhä tänä päivänä, sillä pölyttäjien merkitys on suuri ihmiskunnalle ja mehiläiset ovat niistä merkittävä osa.

Orvo on mehiläistenhoitaja, joka huomaa eräänä päivänä omilla pesillään pesäkadon, josta on aiemmin vain kuultu uutisia Yhdysvalloista. Hän huolestuu, mutta se ei ole ainoa huolenaihe, vaan hänen eläinaktivisti-poikansa Eero on ottanut askeleen, joka kipuilevassa perheessä aiheuttaa lopullisen särön. Epätoivoisessa tilanteessa ilmenee kuitenkin toivo siinä mihin mehiläiset katoavat.

Enkelten veren lukeminen aiheutti melkoisesti ristiriitaisia tuntemuksia. Orvo, väritön keski-ikäinen mies, jolle mehiläisten hoito on kaikki kaikessa, on kirjan siedettävin hahmo. Hänen poikansa Eero, johon tutustaan pääosin blogitekstien kautta on provosoivan fanaattinen aktivisti, jonka kirjoittamia infodumppitekstejä en jaksaisi lukea todellisuudessa. Kirjassakin ne teettivät tiukkaa. Kaltaiselleni lukijalle, joka välttelee kaikenlaista somevittuilua, jota keskusteluksi ja kannanotoksi väitetään, juuri nämä kirjan blogiosat tiputtivat melkoisesti tyylipisteitä. Olihan niissä ironiaa ja peilasivat nykypäivää hyvin, muttta en saanut itseäni sietämään niitä edes fiktiossa.

Enkelten verta onkin sekoitus faktaa ja fiktiota. Mehiläiset ja eläinten oikeudet ovat isossa osassa, mutta myös perhe ja ihmissuhteet. Sinisalo onnistuu valitettavan hyvin ihmiskuvauksissa, sillä Orvon lähipiiri tuntuu kaikkinensa olevan jonkin tyylin putkinäköisiä ja itsekeskeisiä ihmisiä, jotka välittyvät voimakkaan persoonallisina siinä missä Orvo itse päinvastaisena. Kuolema nousee tarinassa voimakkaasti esille, sen lakaiseminen näkymättömiin tai naamioiminen fyysiseen ja psyykkiseen rihkamaan, innovatiivisiin rahastettaviin kokonaispalveluihin. Kuolema kytkeytyy mehiläiskatoihin.

Kirjan arkeen ja dystooppiseen tunnelmaan tuo valoa ja elämää vintille ilmestyvä maaginen maailma, selittämätön ja rauhallinen, täynnä toivoa. Niin outo ilmiö kuin se tarinan keskellä onkin, se keventää muuten kovin ahdistavaa kertomusta. Enkelten verta silitti monta kertaa tyylillään minua vastakarvaan, joten en voi sanoa pitäneeni kirjasta paljoakaan. Lunden Mehiläisten historia sopi minulle tästä aiheesta huomattavasti paremmin.

Kohti kotimaisia spefikirjoja -lukutavoite #4. Kuusi kirjaa jäljellä.

Ursula K. Le Guin: Ikuisen hämärän maa

Ursula K. Le Guin on poissa. Blogiani seuranneet tietänevät, että kirjailija oli minulle erittäin merkittävä ja arvostan suuresti hänen tuotantoaan. Blogissani on ennestään 29 kirja-arviota hänen teoksistaan (löytyy täältä), olkoon tämä kolmaskymmennes, mutta ei viimeinen, sillä vielä riittää lukematontakin luettavaa.

Ikuisen hämärän maa julkaistiin suomeksi syksyllä 2017 ja alkuperäinen The Beginning Place 1980, joka seuraavana vuonna ylsi Mythopoeic-palkintoehdokkaaksi. Kirjassa nuori Hugh asuu äitinsä kanssa ja on töissä kaupan kassalla. Ankea elämä kulkee äidin oikkujen ja käskyjen viitoittamaa tietä, kunnes eräänä päivänä metsästä löytyy portti toiseen maahan. Uudessa maailmassa on ikuinen iltahämärä ja aika kulkee selkeästi hitaammin. Piilopaikkansa rauhassa Hugh löytää pakopaikan arjelle. Hämärän maan on löytänyt kuitenkin ennen häntä jo Irene, joka ei lainkaan mielissään tunkeilijasta. Lisäksi maassa on omat asukkaat, joita uhkaa nimetön vaara. Asukkaat tarvitsevat Hughin ja Irenen apua kukistaakseen vaaran.

Ikuisen hämärän maa on reaalifantasiaa. Sen lähtökohta on moderni maailma, jonka rinnalla on fantasiamainen eri aikakaudessa elävä maailma. Maailmojen ajankulku on erilainen, eikä toisessa ole havaittavaa päivää ja yötä, vaan siellä eletään ns. sisäisen rytmin mukaan. Tämä oli yksi niistä seikoista, joka viehätti minua, sillä olen niitä ihmisiä, joilla on aina ollut vaikeuksia sopeutua kellotaulutettuun yhteiskuntaan. Toinen erityinen seikka mikä kirjassa minua kiehtoi oli hämärämaan kuvaus, sen luonnonläheisyys, raikkaus ja hiljaisuus. Kuten Pimeyden vasen käsi -kirjassa ihastuin jäätikkövaelluksen kuvaukseen, ihastuin myös tässä luontokuvaukseen. Luonnossa ja syrjäisillä alueilla usein liikkuvana, löydän niistä ne elementit, jotka ovat henkisen hyvinvoinnin kannalta tärkeitä. Niinpä kirjaa lukiessa koin samankaltaisia tuntemuksia. Tarinan eteneminen on verkkaista, mikä ei ehkä miellytä kaikkia, mutta saman kaltaisia kuvauselementtejä käytetään matkantekofantasioissakin, joten genressä pysytään hyvinkin.

Molempien päähenkilöiden elämä modernissa maailmassa on ankeaa. Heitä ei voi sanoa rikkinäisiksi, mutta tyhjiksi. Tarina onkin hyvin pitkälti heidän sisäisen itsensä löytämistä, rohkeutta löytää toinen, johon voi luottaa ja tukeutua. Rinnakkainen maailma voidaan nähdä myös allegoriana tälle. Kertomuksen kieli on kauniin kuvailevaa ja kääntäjä on onnistunut hienosti löytämään soljuvan rytmin ja tunnelman. Kirjan alkuperäinen nimi on merkityksellisempi kuin suomennos, mutta jokin muuttuu aina kääntäessä väkisinkin. Koin lukiessani outoja tunneyhteneväisyyksiä muutamia vuosia myöhemmin ilmestyneeseen Robert Holdstockin Alkumetsään (arvostelu), jonka luin kahdeksan vuotta sitten. Tarinan loppu ei selitä, eikä ole suoraviivainen, vaan jättää lukijan miettimään ja tekemään omia johtopäätöksiä.

Ikuisen hämärän maa ei ole Le Guinin arvostetuimpia teoksia, mutta se on silti monella tapaa hieno teos, josta on jälkiä kirjailijan novellituotannossakin. Se on jälleen yksi osoitus Le Guinin monipuolisuudesta.

Philip K. Dick: Anna kyynelten tulla, pyysi poliisi

Jokunen kuukausi on vierähtänyt siitä kun luin Philip K. Dickin Anna kyynelten tulla, pyysi poliisi -kirjan. Alkuteos Flow My Tears, the Policeman Said ilmestyi 1974 ja käännös 1993.

Kuuluisa televisiotähti Jason Taverner herää yhtenä aamuna ja huomaa olevansa täysin tuntematon, paitsi omille tutuilleen, myös miljoonille faneilleen. Hän on joutunut rinnakkaiseen maailmaan, jossa ilman henkilöllisyyttä joutuu vangituksi ja pakkotyöhön. Taverner yrittää laittomasti saada itselleen henkilöllisyystodistusta, mutta joutuu kiinni ja poliisin silmätikuksi. Hän yrittää selvitä tilanteesta käyttämällä hyödyksi erikoisominaisuuttaan, ja poliisipäällikön holtitonta sisarta.

Jälleen kerran Dick on kirjoittanut kirjan, joka on vähän vinksallaan, mielen logiikan ja psyykeen horjumisen välimaastossa. Lähtöasetelmissa ollaan maailmassa, joka on tyhjä, pinnallinen ja itsekäs ja sitä kirjailija sitten ravistelee. Anna kyynelten tulla, pyysi poliisi on kiinnostava lukukokemus, se pitää otteessaan loppuun saakka, sillä jännite rakentuu siten, että lukija haluaa tietää mistä on kyse. Silti kun kirjan saa loppuun ja ratkaisu on tarjottu, on omituinen olo, ei lainkaan tyytyväinen. Pidin ironiasta, jota upotettu mukaan tarinaan ja Dickin kehittelemä usean yksityiskohdan verkosto on omaleimainen. Tarina on kuin painajainen, johon ei halua joutua. Olisi erittäin ahdistavaa herätä maailmaan, jossa edes omat läheiset eivät tunnistaisi.

Suurin ongelmani Dickin teosten suhteen on, etten ihan pysty lukemaan niitä noin vaan, vaan kuvittelen, että minun pitäisi ymmärtää tarinan psykologista luonnetta, mikä ei taida onnistua ilman ulkopuolisten lisäaineiden aiheuttamaa irrallisuuden tunnetta. Olen jumissa. En voi kuitenkaan olla ihailematta tämänkään kirjan kohdalla, kuinka selkeästi omaääninen kirjailija Dick oli. En ole suin päin ryntäämässä lukemaan seuraavaa Dickin kirjaa, mutta melkoisella varmuudella voin sanoa, että jonain päivänä palaan niihin takaisin, ainakin Palkkionmetsästäjään.

Genevieve Cogman: The Invisible Library

Aakkoshaaste 2015 saa C-kirjansa esikoiskirjailija Genevieve Cogmanin tuoreesta The Invisible Librarystä (2015), joka aloittaa samannimisen sarjan. Kiinnostuin kirjasta sen juoniselostuksen vuoksi, missä luvataan Doctor Whon ja kirjastonhoitajavakoojien risteytystä. Mitä sitten sain?

Irene on ammattimainen kirjastonhoitaja, jonka tehtävänä on matkata rinnakkaismaailmasta toiseen hankkimassa arvokkaita ja vain yhdessä rinnakkaismaailmassa esiintyviä teoksia mysteerisen työnantajakirjastonsa kokoelmiin. Tehtävä ei ole helppoa, vaan vaatii erilaisten identiteettien ja taustatarinoiden luomista sekä runsaasti tilannenokkeluutta, jotta teos saadaan hankittua. Irene saa seuraavaan tehtäväänsä yllättäen avukseen komean, mutta kokemattoman Kain ja matka vie vaihtoehto-Lontooseen, joka on kaaos-tartunnan vallassa. Tässä Lontoossa esiintyy yliluonnollisia olentoja ja arvaamatonta taikuutta. Perille päästyään Irene ja Kai huomaavat tavoitellun kirjan varastetuksi ja siitä ovat kiinnostuneet muutkin kuin he, eikä vastapuoli kaihda kovia otteita.

The Invisible Library on siitä ovela kirja, että se ammentaa monesta lähteestä, jotka kaikki ovat kiehtovia. Siinä on Sherlock Holmesia, Thursday Nextiä, ripaus Harry Potteria, lohikäärmeitä, vampyyreja, taikuutta, salaisuuksia, juonittelua, zeppelinejä, kyborgialligaattoreita ja ennen kaikkea vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Doctor Whota esiintyy vähemmän (en tosin ole lukenut Doctor Who -kirjoja), mutta matkaillaan tässä toisiin maailmoihin, vaikka ei ajassa sinänsä. Cogman on luonut rinnakkaismaailman, jossa on tuttua ja fantasiamaista outoutta. Kaikki palikat erinomaiseen kirjaan on siis olemassa. The Invisble Library ei kuitenkaan noussut sille tasolle.

Tarinassa on loistavia kohtia, joiden avulla juoneen saatiin mielenkiintoisia käänteitä. Lukiessa tulee vanhan kunnon dekkarin tuntu, kun arvailee, mikä minkäkin hahmon todellinen rooli on. Maailmanluonti jää hieman vaillinaiseksi ja sekavaksi. Siinä raapaistaan liikaa vain pintaa ja syvyysulottuvuus kärsii. Itse Näkymätön kirjasto jää aivan liian taustalle, vaikka se onkin kirjan nimessä ja perimmäinen idea tarinalle. Minusta siihen olisi pitänyt keskittyä alussa huomattavasti vahvemmin. Hahmot ovat kepeitä ja vaikka tarina ei ole varsinaisesti humoristinen, siinä on jotain samanlaista anglofiilistä pilkettä, kuten Jasper Fforden The Eyre Affairissa (arvostelu). Ja pienoista romanttista pohjavirettäkin voi havaita, mutta minun onnekseni kirjailija jättää sen vain muutamiin hajanaisiin kohtauksiin.

Pidin siis monista The Invisible Libraryn aineksista, mutta yhteen liitettynä keitos ei täysin toiminut. Kirja ei missään nimessä ole huono ja uskoisin voivani lukea myös sarjan seuraavan osan toivoen maailman saavan syvyyttä. Seuraava ainesyhdistelmä voi olla selkeästi parempi, varsinkin jos Irene hahmonakin saa ulottuvuutta. Uskoisin, että The Invisible Library viehättää monia muita minua enemmän, joten suosittelen kokeilemaan.

Aakkoshaasteen C-kirja

Vesa Sisättö: Matka Postimerkkien maailmaan

Vesa Sisätön nuortenkirja Matka Postimerkkien maahan ei ole varsinaisesti ollut lukulistallani, mutta kun tulin hankkineeksi kirjan kirjailijan nimmarin kera taannoisella Maarianhaminan matkallani, jonka päätteeksi minulla oli ruhtinaallisesti junassa aikaa lukea, niin kohtalaisen lyhyt tarina napsahti sujuvasti tämän vuoden luettujen joukkoon. Kirja on ilmestynyt 2010.

15-vuotias Juho on vähän erikoisempi nörtti, ei mikään tietokonevelho, jonka taitoja kaveripiirissä voisi ihastella, vaan hän keräilee epämuodikkaasti postimerkkejä. Se ei tunnu olevan sellainen harrastus, jolla saisi huomiota ihanalta Nooralta, johon Juho on salaa ihastunut. Mutta toisin käy, sillä Juho perii isoenoltaan Kalervolta postimerkkikansion ja suurennuslasin, joiden avulla voi taianomaisesti matkustaa Postimerkkien maahan, Filatelikaan. Kotibileissä Noora kurkistaa Juhon postimerkkikansioon ja katoaa, ja Juholle tulee kiire kaverinsa Emmin kanssa pelastaa hänet postimerkkimaailman lukuisilta tutuilta, mutta silti oudoilta ja myös pelottavilta hahmoilta.

Matka Postimerkkien maahan on suoraviivainen seikkailukertomus, jossa nuorelle pojalle jää samalla sisäistä oivallus- ja kasvuaikaa. Juho ei ole varsinaisesti koulukiusattu, vaan hän kuuluu periaatteessa, nykynäkökulmasta hieman erikoisesta harrastuksestaan huolimatta, harmaaseen keskimassaan, mikä on positiivinen asia. Juho on tavallinen teini ihastuksineen ja epävarmuuksineen, jolta tarvittaessa löytyy myös selviytymistaitoja. Ei tarvitse olla supersankari ja -osaaja.

Filatelika on kiinnostava maa, sillä siellä ovat kaikki ne asiat ja ihmiset, joita postimerkeissä vain on kuvattu. Ja ilman, että tuntee harrastusta kummoisemmin, pystyy jo kuvittelemaan sen kirjon. Tarinassa viliseekin sekalainen porukka aina kuningattarista diktaattoreiden kautta Aku Ankkaan, puhumattakaan filosofian ja tieteen suurnimistä. Filatelikassa on alkanut tapahtua kummia ja maailma on synkistynyt, mikä saa aikaan romanttisen kuvion ohella tarinan jännitteen. Seikkailut ihmemaailmoissa ovat olleet kautta aikain suosittuja, ja guuglaus kertoo, että filateliaa esiintyy lukuisissa fiktiivisissä kirjoissa. Itse törmäsin kuitenkin ensimmäistä kertaa postimerkkimaailmaan, mikä ideana on loistava. Siinä on paljon potentiaalia ja Sisättö onkin oivaltanut maailman monipuolisuuden ja luonut sille säännöt, joiden mukaan esimerkiksi matkustetaan. Olisin kaivannut ehkä kuitenkin kunnianhimoisempaa otetta, maailmasta olisi saanut syvemmän ja vaarantuntua nostettua asteluokkaa korkeammalle.

Nuorissa hahmoissa ei löydy yllätyksellisyyttä, mutta heidät on kuvattu kuitenkin elävästi. Ja kuten monesti nuorten näkökulmasta, aikuishahmot ovat hieman hönttejä, ainakin Kalervo. Aikuisen näkökulmasta hahmon olisi voinut oikeastaan kirjoittaa paremminkin. Kaiken kaikkiaan, Matkan Postimerkkien maahan luki sujuvasti, mutta mikään suuri elämys se ei ollut, eikä ilmeisesti ole tarkoitettukaan olevan. Kirjan ydinkohderyhmänä ovat varhaisteinit ja heille tarina antaa varmasti enemmän kuin tällaiselle varttuneemmalle lukijalle. Sujuvuutensa, keveytensä ja pituutensa vuoksi voisin muuten suositella teosta vaikka blogien lukumaratonkirjaksi.

Kate Atkinson: Ihmiskrokettia

Viime joulukuussa tuli luettua Kate Atkinsonin suhteellisen tuore Life After Life (arvostelu), joka on tänä keväänä ilmestynyt myös suomeksi nimellä Elämä elämältä. Jokin kirjan tyylissä jäi sen verran kutkuttamaan, että otin kirjailijalta lukulistalle toisenkin kirjan, kirjaston hyllyssä vastaantulleen Ihmiskrokettia. Human Croquet ilmestyi alunperin 1997 ja käännös 1998. Kirja menee brittiläisen maagisen realismin lokeroon, jos sen johonkin haluaa yleensä lokeroida. Suomessa käytettäisiin ehkä reaalifantasian käsitettä kuvaamisessa ja genretermien kaihtajat suosisivat todennäköisesti postmodernismia, mutta yhtä kaikki, kyse on tarinasta, jossa todellisuuteen linkittyy fantasian piirteitä.

Isobel Fairfaxin ja hänen veljensä Charlesin nuoreen elämään on lähtemättömästi vaikuttanut heidän äitinsä Elizan katoaminen. Isäkin lähti pois kuvioista vuosiksi ja lapset jäivät isoäitinsä ja nurkuvan Vinny-tädin hoidettaviksi. Fairfaxin suvulla on pitkä historia, aina Lythen metsäisen uudisasutuksen ajoilta Ardenin talon vaiheisiin, jolloin kadun varrella on jäljellä enää muutamia puita. Sukuun liittyy kirous ja monelaisia mutkia suvun historiaan on mahtunutkin. Elämänlangat eivät ole kulkeneet suorinta tietä ja yhden jos toisenkin taustalla on luurankoja kaapissa. Vaikka Isobelin veli haaveilee avaruusolioista, rinnakkaistodellisuuksista ja aikamatkailuista, niin Isobelin itsensä kohdalle osuvat ne oudoimmat kokemukset, joista ammentaa maailmankuvaa. Lukijan pohdittavaksi jää, onko elämä kuin Shakespearen näytelmää, komediaa tai tragediaa.

Kuten Elämä elämältä -kirjassakin, myös Ihmiskroketissa on hämmentävää vetoa. Hahmot ovat tavallisia ja uskottavia, mutta silti niin outoja, että he viehättävät. Atkinson avaa kunkin elämää vähän kerrallaan, valottaa tapahtumien monimutkaista kulkua yllätyksellisesti ja maanläheisesti, ja jopa koskettaen. Tarinassa on kohdilleen osuvaa tilannehuumoria leikitellen muun muassa rinnakkaistodellisuuksien, toden ja fantasian, rajamailla. Juuri huumori on tarinan suola, mutta ei kuitenkaan itsetarkoitus ja siksi se toimii.

"Ei mistään ei tule mitään, ellei sitten maailman alku. Näin se alkaa, sanasta, ja sana on elämä. Tyhjyys muuttuu jättiläismäisen sähikäisen voimasta, joka sallii ajan sarastaa ja mielikuvituksen alkaa.

Ensimmäiset vedyn ja heliumin ytimet kehittyivät miljoonia vuosia myöhemmin atomeiksi ja taas miljoonia vuosia myöhemmin molekyyleiksi. Maailmankausia kuluu. Avaruuden kaasupilvet alkavat tiivistyä linnunradoiksi ja tähdiksi, joiden joukossa on aurinkomme. Vuonna 1650 arkkipiispa James Ussher arvioi teoksessaan Annals of the World että Jumala loi Taivaan ja Maan lauantai-iltana, 22. lokakuuta, vuonna 4004 eKr. Muiden arvioit ovat epämääräisempiä ja sijoittavat alun noin neljän ja puolen miljardin vuoden taakse."

Ihmiskroketissa ja Elämä elämältän tarinoissa on paljon samoja elementtejä ja kerronnan keinoja. Jopa hahmoista löytyy tuttuutta. Lukiessa jouduin ajoittain palauttamaan mieleen, että Ihmiskrokettia on kuitenkin kirjoitettu 16 vuotta aiemmin, ja niinpä kirjailija onkin ammentanut uusimmassa kirjassaan tästä teoksesta ideoita, vaikka oma kokemukseni hahmottuu väärässä järjestyksessä lukemisen kautta. Samojen ideoiden toistuminen ei kuitenkaan haittaa liikaa, sillä loppuratkaisu on omanlaisensa, ja tässä tapauksessa olin siihen tyytyväinenkin. Ihmiskroketista voi oivaltaa kirjailijan käyttäneen useita brittikirjallisuuden klassikoita inspiraationaan, mutta kutoneen ne osaksi omaa tarinaansa uusin värein.

Kirja on jaettu useisiin tulevaisuus ja menneisyys -lukuihin. Huumorin ohessa minua kiehtoi tarinassa eniten historiaosuudet ja salaisuuksien paljastumiset, joista osaan liittyy erinomaista ilkikurisuutta. Samoin kuin kirjan nimeen, joka on lähtöisin seurapelistä. Ja huhtikuun 1. päivään, joka on Isobelin syntymäpäivä. Atkinson ei anna päähahmolleen liikaa etuisuuksia sen mukaan mitä tämä kokee. Monissa fantasiatarinoissa kun tietäminen tekee hahmoista usein superihmisten kaltaisia taitureita, ei hämmentyneitä ja rajoittuneita elinympäristönsä vaikutuksessa.

Atkinson leikittelee ajalla, metsillä ja keijuilla luoden mielikuvia, joista oman pääni sisällä kehittyi välillä lennokkaitakin teorioita. Tarinan alku ja loppu kiertyvät tunnelmallisesti toisiinsa. Ihmiskrokettia on erinomainen lukukokemus, ei täydellinen, mutta suositeltava.

Christopher Priest: The Adjacent

Christopher Priestin uusin tuotos The Adjacent ilmestyi reilu kuukausi sitten. Kirjailijan edellinen, muutama vuosi sitten julkaistu kirja The Islanders (arvostelu) teki vaikutuksen ja päätin lukea myös uutukaisen tuoreeltaan.

Lähitulevaisuudessa Tibor Tarent palaa Turkista vaimonsa kuoleman jälkeen takaisin kotiin Iso Britannian islamilaiseen tasavaltaan. Hänelle selviää, että Melanie-vaimon surmannut terroristien käyttämä uusi ase on aiheuttanut tuhoa myös Britanniassa, joka muutenkin kärsii jo valtavista ilmastollisista muutoksista ja hirmumyrskyistä. Ensimmäisen maailmansodan aikana taikuri Tommy Trentia pyydetään avuksi ilmavoimiin ja hän kohtaa matkallaan kaikkien aikojen tunnetuimman tieteiskirjailijan, joka niin ikään on pyynnöstä asioilla. Toisen maailmansodan aikana ilmavoimien teknikko tapaa puolalaisen naispilotin rakastuen tähän, mutta joutuu sodan temmellyksessä eroon tästä. Englannin maaseudulla on kehitetty tieteellinen keksintö, joka muuttaa maailmaa ja ihmisten kohtaloita.

Samoin kuin The Islandersin juonta, myös The Adjacentin juonta on vaikea kuvata ilman että paljastaa liikaa. Tarinassa on kaikki Priestin kirjoitustyylin ja rakenteen luonnin ominaispiirteet. Se koostuu näennäisesti erillisistä kertomuksista, jotka kuitenkin linkittyy yhteen. Priest ei kuitenkaan tee helppoja yksisuuntaisia juonilinjojen yhteenvetoja, vaan oivallukset syntyvät kuin tapahtumista otettuja valokuvia järjestelemällä ja tulkitsemalla useassa ulottuvuudessa. Valokuvaus onkin tarinassa hyvin esillä, sillä päähenkilö Tarent on freelance-kuvaaja, jonka kamera-arsenaalia kuvataan merkittävästi.

Myös The Prestigen (arvostelu) taikuus- ja harhautusteemat ovat vahvasti läsnä. Taikurin ammatti esiintyy myös The Islandersissa ja edellisen kirjan Dream Archipelago -ympäristö sujahtaa The Adjacentinkin juonikuvioon. Priest selvästikin on luonut oman tunnusmaailmansa, johon olen nyt tutustunut vasta kahden kirjan verran. Kirjailija haluaa lukijansa olevan hämmentyneitä siitä mikä on totta, mikä ei – vielä senkin jälkeen kun kirja on päättynyt. The Adjacent avautuu varmastikin paremmin, kun Priestin aiempia kirjoja on taustalla luettuna ja Adjacentkin läpikäytynä pariin otteeseen. Pidän tätä osittain kiehtovana piirteenä, toisaalta kaipaisin loogisempia ratkaisuja. The Adjacent ei ole tavanomainen juoni- tai hahmovetoinenkaan kirja, vaikka hahmokuvaukset varsinkin ovat vahvoja. Hahmot ovat ihmiskohtaloiden edustajina arkisia, mikä täydentää juonikuvion omalaatuisuutta ja outoutta. Pohjimmiltaan kyseessä on rakkaustarina.

Vaihtoehtohistoriana/rinnakkaistodellisuustarinana The Adjacent on erinomainen kirja, mutta suosittelisin vähintään The Islandersin lukemista ennen sitä. Muuten Dream Archipelago -osuus saattaa tuntua liian irralliselta ja selittämättömältä. Tai sitten ei. Ehkä se menee kokonaisoutouden piikkiin, mikä kirjassa vallitsee. Oletan, että erään kuuluisan kirjailijan läsnäolo tarinassa on kunnianosoitus. Minua se ainakin innosti, ja toki sillä on myös vihjaava merkitys.

Priestin The Islanders voitti viime vuonna BSFA ja Campbell Memorial -palkinnot ja odotan The Adjacentin yltävän jälleen niissä vähintään ehdokkuuksiin. Hugo-ehdokkuutta pitäisin yllätyksenä - en siksi, etteikö kirja sitä ansaitsisi, vaan koska se ei todennäköisesti saa tarpeeksi huomiota Amerikassa.