Samuli Antila: Kirveenkantajat

Samuli Antilan Kirveenkantajat (2013) on toinen suomalainen paleofiktiivinen teos, jonka olen lukenut vuoden sisällä. Aiempi kirja oli Pekka Halosen Peuraheimo (arvostelu), jonka tarina sijoittuu kivi-kuparikaudelle. Kirveenkantajat on nuorempaan historianvaiheeseen, vasarakirveskulttuuriin (nuorakeraaminen kulttuuri) ajoittuva tarina. Ostin ekirjaversion, myös paperiversio on myytävänä.

Kirveenkantajien päähahmot ovat Kalaisen kylän Ahti ja tämän äidin veli Kettu, jotka kumpaisetkin ovat noitia ja tietäjiä. Miesten välillä vallitsee jatkuva epäluulo ja kilpailutilanne, mutta samalla he tarvitsevat toisiaan kohtalon kolhujen keskellä. Ahti tietää Nahkasuun aarteen sijainnin, mutta joutuu luottamaan tiedon myös Ketulle ja yhdessä he ryhtyvät suunnittelemaan suuria kylälleen. Orjaksi lapsena otettu Noki saapuu kylään Ahdin perässä paeten kurjempaa kohtaloa, mutta myös Kettu kiinnostuu metsäläisnaisesta, mikä ei paranna miesten välistä jännitettä.

Suomen esihistoriaan sijoittuva tarina saa uskottavuutta kyseisen ajanjakson arkielämän kuvauksesta. Ihmiset, jotka ovat asettuneet jo aloilleen, aloittelevat mahdollisesti viljelyä, metsästävät, kalastavat ja marjastavat. Turkikset ovat tärkeä osa vaatetusta, pellavakangasta ja hylkeennahkaan saadaan vaihtokaupoilla, samoin kuin kirveisiin sopivaa kiveä, meripihkaa ja suolaa. Vuodenajat säätelevät kulkemista ja elintapoja, mutta niistä löytyy myös variaatioita riippuen mihin kulttuuriryhmään kuuluu. Kielet eroavat toisistaan, kirveenkantajat eivät ymmärrä metsäläisiä ja myös uskomuksissa on poikkeavuuksia. Haltioiden lepyttely ja uhraaminen ovat arkipäivää.

Kirveenkantajissa maailmankuvaus on samankaltaista kuin Halosen Peuraheimossakin. Jälkimmäisessä noituus on kuitenkin enemmän fantasiatyyppistä, pelottavaa šamanismia. Antilan kirjassa päähahmonoidat ovat pikemminkin vain mielikuvien luojia, heistä ei saa käsitystä edes kunnollisina kasvilääkitsijöinä. Heidän kouluttaminen on jäänyt kesken, asenteissa on vikaa ja heillä on enemmän kunnianhimoa kuin taitoa. Varsinkin Ahti on jopa surkuhupaisa sienillä terästettyjen rituaalien jälkeen krapulaisessa myrkytyksen jälkeisessä tilassaan.

Jalat vapisivat. Hän horjui ulos majasta. "Ollaan me sentään aika tietäjiä näin nuoriksi," hän riemuitsi. ”Ei vertaa löydy kohta vanhemmistakaan."

Antila onnistuu hahmoissaan hienosti. Ihmiset elävät karuissa oloissa, mutta kukaan ei ole sankari tai ylitse muiden ja vähästäkin voidaan kadehtia. Luonteen nurjat puolet tulevat tarinassa esille itsekultakin, ja hyvistä puolista vähintään yrittäminen. Myös naishahmot ja heidän roolinsa ja asema vaikuttavat tarpeeksi uskottavilta. Pienten kyläyhteisöjen välillä vaihtuvat tavaroiden lisäksi myös naiset ja heitä jopa ryöstetään orjiksi tai kauppatavaraksi. Orja-sana kalskahti koko kirjan ajan hieman väärältä korvaani ja ajatus orjuuden käsitteestä pitkälti metsästäjä-kerääjäheimoissa oudolta. Olin Kirveenkantajia lukiessani kuitenkin hieman armeliaampi puhutun kielen suhteen kuin Peuraheimon kohdalla, ja siihen ehkä vaikutti kirjailijan saatesanat sekä jo kertaalleen pohdittu hyväksymistaso.

Henkilöhahmojensa vuoksi tarina jää erityisesti kaikumaan päähän, jättäen vähän surullisen loppufiiliksen. Mitään suurta juonta kirjassa ei esiinny ja loppukin tulee vastaan hieman töksähtäen, mutta silti Kirveenkantajien ihmiskohtaloihin upposi mielellään ja sujuvasti. Suosittelen kokemusta.