Christopher Priestin uusin tuotos The Adjacentilmestyi reilu kuukausi sitten. Kirjailijan edellinen, muutama vuosi sitten julkaistu kirja The Islanders (arvostelu) teki vaikutuksen ja päätin lukea myös uutukaisen tuoreeltaan.
Lähitulevaisuudessa Tibor Tarent palaa Turkista vaimonsa kuoleman jälkeen takaisin kotiin Iso Britannian islamilaiseen tasavaltaan. Hänelle selviää, että Melanie-vaimon surmannut terroristien käyttämä uusi ase on aiheuttanut tuhoa myös Britanniassa, joka muutenkin kärsii jo valtavista ilmastollisista muutoksista ja hirmumyrskyistä. Ensimmäisen maailmansodan aikana taikuri Tommy Trentia pyydetään avuksi ilmavoimiin ja hän kohtaa matkallaan kaikkien aikojen tunnetuimman tieteiskirjailijan, joka niin ikään on pyynnöstä asioilla. Toisen maailmansodan aikana ilmavoimien teknikko tapaa puolalaisen naispilotin rakastuen tähän, mutta joutuu sodan temmellyksessä eroon tästä. Englannin maaseudulla on kehitetty tieteellinen keksintö, joka muuttaa maailmaa ja ihmisten kohtaloita.
Samoin kuin The Islandersin juonta, myös The Adjacentin juonta on vaikea kuvata ilman että paljastaa liikaa. Tarinassa on kaikki Priestin kirjoitustyylin ja rakenteen luonnin ominaispiirteet. Se koostuu näennäisesti erillisistä kertomuksista, jotka kuitenkin linkittyy yhteen. Priest ei kuitenkaan tee helppoja yksisuuntaisia juonilinjojen yhteenvetoja, vaan oivallukset syntyvät kuin tapahtumista otettuja valokuvia järjestelemällä ja tulkitsemalla useassa ulottuvuudessa. Valokuvaus onkin tarinassa hyvin esillä, sillä päähenkilö Tarent on freelance-kuvaaja, jonka kamera-arsenaalia kuvataan merkittävästi.
Myös The Prestigen (arvostelu) taikuus- ja harhautusteemat ovat vahvasti läsnä. Taikurin ammatti esiintyy myös The Islandersissa ja edellisen kirjan Dream Archipelago -ympäristö sujahtaa The Adjacentinkin juonikuvioon. Priest selvästikin on luonut oman tunnusmaailmansa, johon olen nyt tutustunut vasta kahden kirjan verran. Kirjailija haluaa lukijansa olevan hämmentyneitä siitä mikä on totta, mikä ei – vielä senkin jälkeen kun kirja on päättynyt. The Adjacent avautuu varmastikin paremmin, kun Priestin aiempia kirjoja on taustalla luettuna ja Adjacentkin läpikäytynä pariin otteeseen. Pidän tätä osittain kiehtovana piirteenä, toisaalta kaipaisin loogisempia ratkaisuja. The Adjacent ei ole tavanomainen juoni- tai hahmovetoinenkaan kirja, vaikka hahmokuvaukset varsinkin ovat vahvoja. Hahmot ovat ihmiskohtaloiden edustajina arkisia, mikä täydentää juonikuvion omalaatuisuutta ja outoutta. Pohjimmiltaan kyseessä on rakkaustarina.
Vaihtoehtohistoriana/rinnakkaistodellisuustarinana The Adjacent on erinomainen kirja, mutta suosittelisin vähintään The Islandersin lukemista ennen sitä. Muuten Dream Archipelago -osuus saattaa tuntua liian irralliselta ja selittämättömältä. Tai sitten ei. Ehkä se menee kokonaisoutouden piikkiin, mikä kirjassa vallitsee. Oletan, että erään kuuluisan kirjailijan läsnäolo tarinassa on kunnianosoitus. Minua se ainakin innosti, ja toki sillä on myös vihjaava merkitys.
Priestin The Islanders voitti viime vuonna BSFA ja Campbell Memorial -palkinnot ja odotan The Adjacentin yltävän jälleen niissä vähintään ehdokkuuksiin. Hugo-ehdokkuutta pitäisin yllätyksenä - en siksi, etteikö kirja sitä ansaitsisi, vaan koska se ei todennäköisesti saa tarpeeksi huomiota Amerikassa.
Parin vuoden ajan olen tehnyt katsauksia mitkä genrekirjat ovat kääntymässä elokuviksi ja tv-sarjoiksi ja on jälleen aika vilkaista mitä uutta rintamalle kuuluu. Osa aiemmin käsittelemistäni kirjoista on jo nähty elokuvina, jotkut onnistuneina sovituksina, jotkut vähemmän onnistuneina. Yritän tässä kirjoituksessa käsitellä pääosin ennen mainitsemattomia teoksia, joten kannattaa vilkaista myös vanhempia esille otettuja kirjoja/leffoja (linkit lopussa).
Itse odotan ehkäpä kaikkein eniten BBC Onen tulevaa tv-sarjasovitusta SUSANNA CLARKEn kirjasta JONATHAN STRANGE & HERRA NORRELL. Seitsemänosaisen sarjan kuvaukset alkavat tämän vuoden loppupuoliskolla sekä Yorkshiressa että jossain päin Kanadaa. Vielä en ole kuullut näyttelijävalinnoista, mutta eiköhän niistä ala tihkua tietoja muutamien kuukausien sisään. Luin tämän vaihtoehtohistoriallisen fantasiakirjan viitisen vuotta sitten ja otin juuri uudelleen luvun alle, jotta tapahtumat ovat mielessä kun tv-sarja ilmestyy.
JOSEPH DELANEYn Wardstone Chronicles -sarjan ensimmäiseen kirjaan THE SPOOK’S APPRENTICEen pohjautuva elokuva Seventh Son on tulossa elokuviin tammikuussa 2014. Elokuvan pääosissa ovat Ben Barnes, Jeff Bridges ja Julianne Moore. Velhon tai manaajan oppipojan vauhdikkaasta menosta vakuuttaa myös elokuvan traileri.
ORSON SCOTT CARDin ENDER’S GAMEn mainoskoneisto onkin pyörähtänyt jo kovasti liikkeelle ja niin ovat myös leffan protestoijat, jotka oikeasti protestoivat kai kirjailijan mielipiteitä vastaan, ei sinänsä itse elokuvaa ja sen tekijöitä vastaan. Saa nähdä millaisen vastaanoton leffa saa kun se marraskuussa ilmestyy teattereihin. Leffa pohjautuu sekä Ender-kirjaan, että suomentamattomaan rinnakkaiskirjaan Ender’s Shadow, jotka molemmat luin männä vuonna (arvostelut). Ender herätti ristiriitaisia tuntemuksia, mutta leffa täytynee nähdä siitä huolimatta. Traileri alla.
SUZANNE COLLINSin Nälkäpeli-trilogian toinen osa VIHAN LIEKIT (arvostelu) ilmestyy elokuvana marraskuun lopussa ja se pitää käydä katsomassa. Pidin ensimmäisestä osasta, joten toivon, että kakkonenkin on tarpeeksi karu, jotta se ei aiheuttaisi harmituksia. Joulukuun elokuvakohokohta on tietenkin J.R.R. TOLKIENin HOBITTIn (arvostelu) filmatisoinnin kakkososa, SMAUGIN AUTIOITTAMA MAA, jonka traileri alla.
Etelä-Afrikassa on hankittu LAUREN BEUKESin hienon science fiction romaanin ZOO CITYn (arvostelu) elokuvaoikeudet, ja toivonpa melkoisesti, että jos tämä elokuva toteutuu, se kantautuisi myös meille jotakin kanavaa pitkin katsottavaksi. Kirjan tarina sijoittuu vaihtoehtohistorialliseen Johannesburgiin. Päähahmo on tumma nuori nainen, jonka erikoisuutena on löytää kadonneita esineitä/asioita/henkilöitä. Omaperäisestä kirjasta saisi omaperäisen elokuvan aikaiseksi. Nähtäväksi jää mitä syntyy, jos syntyy.
En ole lukenut JOE ”Stephen Kingin poika” HILLin SARVET-kirjaa, vaikka se taitaa kirjahyllystä löytyä. Kirjasta on kuitenkin tehty elokuvaversio, jonka voisi käydä katsomassakin. Fantasiakauhuleffan pääosissa on Daniel Radcliffe (enkä mainitse mistä hän on tunnettu). USAn ensi-ilta on lokakuussa 2013.
MARK HELPRINin TALVISTA TARINAA (arvostelu) on kuvattu jo pidempään, mutta vieläkään siitä ei ole tarjolla traileria eikä liiemmälti uusia kuviakaan. Niiden kuvien perusteella mitä olen nähnyt ja luettuani kirjan, en ole kauhean innostunut leffa-versiosta, eniten odotan ehkä Hans Zimmerin musiikkia.
CHRISTOPHER PRIEST kertoi tammikuussa espanjankielisessä haastattelussa, että hänen THE GLAMOUR -kirjansa pohjalta olisi suunnitteilla elokuva, ohjaajana Gerald McMorrow. Silloin toiveissa oli, että kuvaukset alkaisivat tänä kesänä, mutta toistaiseksi en ole kuullut mitään uutta siltä osin. Kirja on lukupinossani korkealla, kunhan saan Priestin uusimman kirjan pois alta ensin.
MARY DORIA RUSSELL kertoi puolestaan kotisivuillaan, että hänen THE SPARROW -kirjansa on optioitu kolmatta kertaa. Aiemmin sovitukseen on suunniteltu pääosaan Antonio Banderasia ja Brad Pittiä, mutta käsikirjoitukset eivät ottaneet tuulta alleen. Nyt optio on tv-elokuvaksi ja vaikka matka lopulliseen toteutukseen on vielä pitkä, niin ehkä se toteutuu. Itse en olisi kiinnittänyt muuten huomiota The Sparrow -uutiseen, mutta kun kirja on 101 Spefin helmeä -listalla, ja on aikomuksena lukea jossain vaiheessa, niin pistipä silmään.
Syfy on ilmoittanut aikeistaan sovittaa PHILIP K. DICKin ORAAKKELIN KIRJA (The Man in the High Castle) minisarjaksi. Ilmoituksen jälkeen en ole kuullut mitään jatkosuunnitelmia asiasta. Joitain vuosia aiemmin BBC:n suunnitelmissa oli adaptoida kirja minisarjaksi, mutta ilmeisesti tilanne on muuttunut tai sitten kyseessä on yhteistyöproduktio. Kirja on parhaillaan lainassa kirjastosta, joten eiköhän se tule luettua lähiaikoina.
J.G. BALLARDin UPONNUT MAAILMA (The Drowned World) ei tehnyt minuun vaikutusta (arvostelu), mutta elokuvana kirja olisi silti ihan mielenkiintoista nähdä. David Heymanin suunnitelmissa olisi tuottaa kirjasta elokuva Warner Brothersille, ja nähtäväksi jää eteneekö projekti suunnitelmia pidemmälle. Ballardin kirjoista on aiemmin tehty elokuviksi Crash ja Auringon valtakunta (Empire of the Sun).
STEPHEN KINGin KUVUN ALLA minisarja on ilmeisestikin alkanut jo CBS:lla. Ehkä jossain vaiheessa näkyy meidänkin tv:ssä. CARRIE-kirjasta on tulossa lokakuussa uudelleen filmatisointi, joka ilmeisesti kunnioittaa alkuperäistä teosta enemmän kuin Brian De Palman aikaisempi versio. Kingin kolmaskin teos, eli 11/22/63 on myös optioitu tv-sarjaksi.
ARTHUR C. CLARKEn LAPSUUDEN LOPPU (arvostelu) ja LARRY NIVENin RENGASMAAILMA (arvostelu) ovat molemmat SyFyn listalla minisarjaksi lähiaikoina, ilmoitteli Tor.com huhtikuussa. Sen kummempia tietoja ei ole silmiini osunut. Molemmat kirjat ovat science fiction -klassikkoja, joten on hienoa että ne ovat saaneet huomiota. Epäilen kyllä SyFyn laadullista jälkeä, mutta ehkä ei kannata tuomita ennen kuin näkee aikaansaannoksen.
VERONICA ROTHin DIVERGENTistä on tulossa elokuva, jota uudeksi Nälkäpeliksikin kutsutaan. Dystopia puree yhä. Julkaisupäivä leffalla on USAssa maaliskuu 2014. Toinen YA-kirja, jota en ole lukenut, mutta josta on tuloillaan ensivuoden helmikuussa elokuvaversio, on JAMES DASHNERin THE MAZE RUNNER. Kirja on kuulemma valtavan suosittu, mutta ei sitä suomennokseksi saakka ole saatu. Ehkä elokuvan myötä.
NEIL GAIMANin tuore THE OCEAN AT THE END OF THE LANE (arvostelu) on jo optioitu elokuvaksi, mutta aiemmat puheet UNOHDETTUJEN JUMALIEN kuusikautisesta HBO-sarjasta ovat osoittautuneet ennenaikaisiksi. Gaiman itse ilmoitti Twitterissä, että HBO ei ole näyttänyt vihreää valoa tuotannolle.
KURT VONNEGUTin TEURASTAMO 5 on puolestaan Guillermo del Toron suunnitelmissa sovittaa elokuvaksi ja hän on palkannut sitä varten Charlie Kaufmanin. Toivottavasti syntyy erinomaista jälkeä. Luin Teurastamo 5:n, hmmm... noin 30 vuotta sitten, joten ehkä on uudelleen luvun aika.
OCTAVIA E. BUTLERia ei enää ole, mutta hänen kirjojaan luetaan yhä. KINDREDistä (arvostelu) on tulossa sarjakuva ja kirja on optioitu myös elokuvaksi. Pääseekö aikamatkustustarina koskaan valkokankaalle saakka jää nähtäväksi, mutta minä ainakin luettuani kirjan olisin sen valmis katsomaan.
Kävin keväällä katsomassa Jurassic Park 1:n uudestaan 3-D-versiona. Olen nähnyt leffan ainakin 100 kertaa, eikä 3-D oikeastaan tuonut siihen mitään lisäarvoa. Leffa oli niin höntti ja samalla innostava kuin aiemminkin. Nyt olisi tuloillaan JURASSIC PARK 4. Koskapa olen aina ollut ja todennäköisesti tulen aina olemaan dinosaurus-friikki, niin meinaanpa käydä katsomassa tämänkin leffan, niin vanhan lämmittelyä kuin se mahdollisesti olisikin. Tarinalla ei ole enää varsinaista pohjaa MICHAEL CRICHTONin kirjoista, vaan se elää leffana jo omaa elämäänsä. Uutta materiaalia kirjailija ei enää voi edes kirjoittaa. Elokuvan kuvaukset ovat ilmeisesti käynnistyneet, mutta julkaisu tapahtuu aikaisintaan vuonna 2015.
DIANA GABALDONin MATKANTEKIJÄ eli Outlander-sarja on päätymässä tv-sarjaksi. Starz ei tosin vielä huhtikuussa ollut väläytelly sarjalle vihreää, mutta IMDB:ssä näyttäisi olevan sarjalle jo kuvaus ja yksi näyttelijäehdokas mainittuna. Ehkä jälkeä syntyy ja sarjalla lienee omat ihailijansa, vaikka itse vieroksunkin siinä olevaa romanttista leimaa, enkä ole sarjan kirjoja lukenut.
HARRY HARRISONin BILL, LINNUNRADAN SANKARI (Bill, the Galactic Hero) on tekeillä elokuvaksi ilmeisestikin pienellä budjetilla. Rahoitus on saatu keräyksellä kokoon, joten toteutus lienee aloitettu. En tunne kirjaa muuten kuin nimeltä, vaikka se on suomennettukin, mutta siihen liittyvän videon voi katsoa KickStarterin sivulta, kuin myös muutakin juttua leffan teosta.
Mitä muita kirjaan pohjautuvia leffoja on tulossa? Unohdin varmaan yhden jos toisenkin...
George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjaan perustuvasta sarjakuvasta on julkaistu toinen osa. Ensimmäisen osan arvostelu löytyy täältä. 240-sivuinen sarjakuvaromaani sisältää kirjan luvut Tyrion 3 – Eddard 9. Westerosin ja Essoksen lukujen jäjestystä on hieman muutettu. Sisältö on julkaistu myös kuutena eri sarjakuvalehtenä (numerot 7-12), itse en tosin enää ole seurannut niiden julkaisuja, vaan odottanut kirjaa, joka jostain syystä lykkääntyi reilun puoli vuotta.
Daniel Abrahamin sovitus on edelleen uskollinen alkuperäiselle tekstille. Jopa vanhan Nanin kertomuksetkin saavat visuaalisen muodon, mihin taas tv-sarjassa ei ole pystytty lähtemään. Tommy Pattersonin kynänjälkeenkin on ehtinyt jo tottua. Ainoa mikä erityisemmin nousee negatiivisena esille, oli ylikomentaja Mormontin parta, joka muistutti enemmän mustekalan lonkeroita kuin epäsiistiä partaa. Lysan ja pikku-Robert Arrynin hahmot ovat erittäin onnistuneita. Vaikka ihastelinkin jo edellisen osan yhteydessä Ivan Nunesin väritystekniikkaa, pitää sille jälleen antaa maininta. Koskapa en harrasta juurikaan sarjakuvia, en tiedä onko tekniikassa mitään erityistä tai huomattavaa, mutta pidän siitä silti paljon. Minulle tämä kuvitus on kuitenkin helppoa luettavaa ja piirrosjälki selkeää. Ei varjostettuja mustia suttauksia, jotka tuottavat meikälle vaikeuksia.
Tällä kertaa sarjakuvakirjassa ei ole mitään lisätekstiä tai ajatuksia Martinilta itseltään, mutta sarjakuvan eri vaiheiden toteuttajat pääsevät kertomaan osuuksistaan enemmän. Ensimmäisenä Daniel Abraham kuvailee käsikirjoitusosuuttaan turnajaisista ja mukaan on liitetty sekä alkuperäinen Sansa-luku että luonnos hänen sovituksestaan.
Sovituksen jälkeen käsikirjoitus menee Tommy Pattersonille, joka kuvailee omaa osuuttaan ja mainitsee, että ainoa budjetti, josta hänen tarvitsee huolehtia, on aika. Sen jälkeen kustannustoimittajat käyvät kuvat läpi, piirrosjälki siistitään, minkä jälkeen tekstaaja Marshall Dillon tekee tekstiboksit ja värittäjä Ivan Nunes värityksen. Sitten vielä tarkastusprosessi ennen painoa. Yllä ja alla olevissa esimerkkikuvissa on ser Loras Tyrell jokaisen vaiheen jäljiltä.
Näytettä ja lopun tekstiosuuksia A Game of Thrones: The Graphic Novel, volume twosta pääsee katsomaan ja lukemaan Amazon.comin kautta.
Volume kolmosen pitäisi ilmestyä maaliskuussa 2014. On mielenkiintoista lukea Tulen ja jään laulu -sarjaa tässäkin muodossa, mutta mikään ei voita silti alkuperäistä tekstiä. Meinaan kuitenkin kerätä kaikki mahdolliset sarjakuvan osat, jotka vain ilmestyy.
Tässä muutama päivä sitten itsekseni mietin miten hiljaista onkaan George R.R. Martinin The Winds of Winter -rintamalla. A Dance with Dragonsin ilmestymisestä on tullut kaksi vuotta täyteen, eikä kukaan ole vielä vaatimassa äänekkäästi tietoja miten tulevan kirjan kirjoittaminen etenee, eikä Martin vapaaehtoisestikaan ole tilannetiedotusta antanut.
Vaan nyt tiedän mitä tapahtuu, jos rupeaa hättyyttelemään kirjailijaa liikoja...
San Diegon ComicConissa Paul and Storm esittivät tunnetun, Martinille osoitetun laulunsa "Write like the Wind", jotta tämä kirjoittaisi seuraavan kirjan nopeasti kuin tuuli, ja kuinkas kävikään.
Ehkä jo Lontoon worldconissa reilun vuoden päästä joku uskaltaa kysyä TWoW-tilannetta, vai uskaltaako?
Tässä lähiaikoina lisää Martiniin liittyvää juttua blogissani.
Yhtä aikaa Samuli Antilan Kirveenkantajien kanssa tein ekirjaostospäätöksen myös Jussi Katajalan Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita -novellikokoelmasta. Kirja on saatavilla myös paperiversiona. Kokoelma sisältää 12 tarinaa, joista kaksi, Nereidien laulu ja Äänetön saari, julkaistiin tässä kokoelmassa ensimmäistä kertaa. Muut on julkaistu lehdissä tai antologioissa aiemmin vuosien 2007-2012 välillä. Tarinat ovat tapahtumiltaan kronologisessa järjestyksessä, alkaen ennen ajanlaskun alkua ja päättyen nykypäivään. Tutustuin kirjailijan tuotantoon kokoelman myötä ensimmäistä kertaa.
Taivaalta pudonnut
Nereidien laulu
Katarsis
Fineuksen valinta
Koston musta laiva
Kultanaamioinen jumala
Wilhelmus Lyypekkiläisen kuolema
Leonardon rasia
Noitanaisen älä anna elää
Lemminkäisen kuolema
Äänetön saari
Asturias (Leyenda)
Lyhyt Taivaalta pudonnut sai aikaan hoh-äännähdyksen, sillä science fictionilta tuntunut tarina päättyikin pienoiseen yllätykseen, vaikka jokunen vihje annetaan aiemmin. Yllätysmomentti onkin tarinassa tärkeintä, en kaivannut yhtään muuta enempää tai vähempää. Se toimi sellaisenaan. Nereidien laulussa köyhä sienensukeltaja on rakastunut kuninkaan tyttäreen ja kun tulee mahdollisuus saada tämä puolisoksi tuomalla tälle kaunein ja kallisarvoisin koru, mikä vain tytärtä miellyttää, Theron-nuorukainen päättää sukeltaa sellaisen vedenalaisesta nereidien kaupungista. Theron saakin Hypatian vaimokseen, mutta sitten alkaa vaativa nereidien laulu. Kreikkalaiseen mytologiaan pohjautuva tarina, jossa köyhä hahmo tavoittelee onnea, mutta maksaa siitä suuren hinnan. Traaginen ja mysteerinen. Hypatian nimestä pisteitä.
Katarsiksessa nuori poika kohtaa kotikaupunkinsa suojelushengen, daimonin nimeltä Helike ja luo tähän siteen, joka kestää aikuisuuteen saakka. Heliken siunauksessa Theokritos menestyy ja hänestä tulee sankari. Theokritos on kuitenkin omistushaluinen ja ylpeä, mikä ennen pitkää kostautuu laajemmallekin taholle kuin pelkästään miehelle itselleen. Tarina jatkaa kreikkalaiseen taruston tyylillä ja Helike on varsin mielenkiintoinen hahmo. Taustalla lienee daimonin nimisen antiikin Kreikan aikaisen kaupungin tuhoutuminen ja Atlantis-taru. Seuraavassakin novellissa pysytellään yhä Kreikassa. Fineuksen valinta kertoo kolmesta nuorukaisesta, jotka vanhempi mies saa houkutelluksi vaaralliseen tehtävään basiliskia vastaan. Klassinen kertomus kolmesta mahdollisuudesta, kolmesta yrittäjästä, joista yksi osoittautuu muita viisaammaksi.
Koston mustassa laivassa hypätään viikinkien maailmaan. Taloon saapuu vieras, joka ruokaa ja suojaa vastaan kertoo tarinan viiden toveruksen viikinkimatkasta ja petoksesta. Tuntematon matkaaja, joka kertoo tarinan, ei ole outo ilmestys fantasiassa, fantasiasaduissa ja kauhujutuissa, mutta useimmiten se tuntuu toimivan. Niin myös Koston mustassa laivassa, jossa alkaa olla juurikin kauhujutun aineksia. Kultanaamioinen jumala pohjautunee Tore Koiran tarinaan, jossa kaupankäynnin varjolla ryöstetään bjarmien hopea-aarre ja karataan suuren saaliin kanssa. Novelliin on kuitenkin mahtunut mutkia matkaan ja petosta peliin, eikä tarina etene yhtä oikoisesti kuin ilmeisesti alkuperäinen. Mukana on spefielementtejä. Hahmot eivät oikein natsanneet, joten tarina jäi haaleaksi. Taitaa olla vielä kokoelman pisin novelli.
Wilhelmus Lyypekkiläisen kuolema viehätti minua kovasti ja nostan sen kokoelman parhaimmaksi novelliksi kaikesta tuttuudestaan huolimatta. Siinä tavernan isäntä käy kauppaa kuoleman kanssa lisäpäivistä tai ainakin kuvittelee käyvänsä. Lukiessa tuli nälkä. Itse keksijä pääsee loistamaan Leonardon rasia -tarinassa, jossa ottomaanien sulttaani haluaa valloittaa Otranton kaupungin italialaisilta ja värvää Leonardon pienten uhkailujen kera kehittelemään aseen, jonka avulla se tapahtuisi nopeasti. Leonardo tekee työtä käskettyä ja lopputulos on persoonallinen. Varsin hauska tarina, vaikka ei sinänsä yllätäkään. Nousee kuitenkin edellisen novellin rinnalle tykkäys-asteikolla.
Noitanaisen älä anna elää on rakenteeltaan erilainen kuin muut tarinat. Se koostuu kirjeenvaihdoista usean eri ihmisen välillä, jotka olivat mukana jollain lailla Malin Erikintyttären noidaksi julistamisen ja polttamisen aikaisissa/jälkeisissä tapahtumissa. Tarinan jännite ja pelottavuus syntyy yliluonnollisista elementeistä, kun noitakomission jäsenten rivistöt alkavat harveta. Noin sivuhuomautuksena - Wikipedia ei kerro, että Jacob Chronander olisi palannut nuoruuden harrastuksensa pariin ja kirjoittanut näytelmää aiheesta. Lemminkäisen kuolema sijoittuu 20-luvun Helsinkiin, missä punakaartilaisia teloittanut mies kohtaa menneisyytensä teot. Tarinan voisi hyvinkin sijoittaa hullu tiedemies -kategoriaan ja se toimii kauhutarinana kohtalaisesti. Koin tämän vähiten kiinnostavaksi, mikä johtuu lähinnä aihepiiristä.
Äänetön saari tuo hetkeksi mieleen tv-sarja Lostin. Amerikkalainen ja japanilainen lentäjä joutuvat taistelun jälkeen pakkolaskeutumaan pienelle Tyynenmeren saarelle ja toimimaan yhdessä selvitäkseen saaren oudoista asukeista. Pidin hahmojen keskinäisestä vuorovaikutuksesta, siitä että viholliset näkivät toisissaan lyhyen ajan ihmisen. Tarinan loppu on varsin onnistunut, se jää mieleen. Asturias (Leyenda) -tarinassa tapahtuu kahden ihmisen ja aikakauden välillä limittymistä. Suomessa Riku aloittelee uutta vuotta ja tutustuu Miaan. Välillä hän liukuu ja havainnoi maailmaa 700-luvun Iberian niemimaalla Asturian Pelayon silmin. Käynnissä on maan takaisin valtaus maureilta. Asturiasissa on outoa viehätystä. Musiikki nousee siinä tärkeäksi tekijäksi ja vaikka yleensä välttelen kirjojen soundtrackeja, koska musiikki on hyvin henkilökohtainen kokemus, niin tämän kappaleen kohdalla halusin kuunnella kirjailijan soundtrackilleen valitseman John Williamsin soittaman Isaac Albenizin Asturias (Leyenda) -kappaleen. Dammit, se osui ja upposi ja antoi tarinalla yllättäen lisäkerroksen.
Osuuskumma on julkaissut tänä kesänä onnistuneita teoksia, joista kaikista olen pitänyt, viimeisimpänä nyt tämä Katajalan novellikokoelma. Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita ammentaa monipuolisesti historian eri tapahtumista aiheita, joihin kirjailija sekoittaa spefielementtejä mausteeksi onnistuneessa suhteessa. Tarinoissa on tuttuutta, osan taustamateriaalin tunnistin tai löysin, osaa en. Lukukokemus oli samalla mielenkiintoista etsintätyötä ja tuli tutustuttua sellaisiinkin historian/mytologian tapahtumiin, joihin ei ilman näitä novelleja olisi ehkä kiinnittänyt huomiota. Tuttuus saattaa välillä häiritäkin, se härnää pinnan alla. Tärkeintä on, että tarinat kuitenkin toimivat ja kokoelma on varsin tasalaatuinen.
Alla on video, jossa John Williams kitaroi Asturiasin. Flamencon syke nappaa Suomenkin kesäillassa.
Samuli Antilan Kirveenkantajat (2013) on toinen suomalainen paleofiktiivinen teos, jonka olen lukenut vuoden sisällä. Aiempi kirja oli Pekka Halosen Peuraheimo (arvostelu), jonka tarina sijoittuu kivi-kuparikaudelle. Kirveenkantajat on nuorempaan historianvaiheeseen, vasarakirveskulttuuriin (nuorakeraaminen kulttuuri) ajoittuva tarina. Ostin ekirjaversion, myös paperiversio on myytävänä.
Kirveenkantajien päähahmot ovat Kalaisen kylän Ahti ja tämän äidin veli Kettu, jotka kumpaisetkin ovat noitia ja tietäjiä. Miesten välillä vallitsee jatkuva epäluulo ja kilpailutilanne, mutta samalla he tarvitsevat toisiaan kohtalon kolhujen keskellä. Ahti tietää Nahkasuun aarteen sijainnin, mutta joutuu luottamaan tiedon myös Ketulle ja yhdessä he ryhtyvät suunnittelemaan suuria kylälleen. Orjaksi lapsena otettu Noki saapuu kylään Ahdin perässä paeten kurjempaa kohtaloa, mutta myös Kettu kiinnostuu metsäläisnaisesta, mikä ei paranna miesten välistä jännitettä.
Suomen esihistoriaan sijoittuva tarina saa uskottavuutta kyseisen ajanjakson arkielämän kuvauksesta. Ihmiset, jotka ovat asettuneet jo aloilleen, aloittelevat mahdollisesti viljelyä, metsästävät, kalastavat ja marjastavat. Turkikset ovat tärkeä osa vaatetusta, pellavakangasta ja hylkeennahkaan saadaan vaihtokaupoilla, samoin kuin kirveisiin sopivaa kiveä, meripihkaa ja suolaa. Vuodenajat säätelevät kulkemista ja elintapoja, mutta niistä löytyy myös variaatioita riippuen mihin kulttuuriryhmään kuuluu. Kielet eroavat toisistaan, kirveenkantajat eivät ymmärrä metsäläisiä ja myös uskomuksissa on poikkeavuuksia. Haltioiden lepyttely ja uhraaminen ovat arkipäivää.
Kirveenkantajissa maailmankuvaus on samankaltaista kuin Halosen Peuraheimossakin. Jälkimmäisessä noituus on kuitenkin enemmän fantasiatyyppistä, pelottavaa šamanismia. Antilan kirjassa päähahmonoidat ovat pikemminkin vain mielikuvien luojia, heistä ei saa käsitystä edes kunnollisina kasvilääkitsijöinä. Heidän kouluttaminen on jäänyt kesken, asenteissa on vikaa ja heillä on enemmän kunnianhimoa kuin taitoa. Varsinkin Ahti on jopa surkuhupaisa sienillä terästettyjen rituaalien jälkeen krapulaisessa myrkytyksen jälkeisessä tilassaan.
Jalat vapisivat. Hän horjui ulos majasta. "Ollaan me sentään aika tietäjiä näin nuoriksi," hän riemuitsi. ”Ei vertaa löydy kohta vanhemmistakaan."
Antila onnistuu hahmoissaan hienosti. Ihmiset elävät karuissa oloissa, mutta kukaan ei ole sankari tai ylitse muiden ja vähästäkin voidaan kadehtia. Luonteen nurjat puolet tulevat tarinassa esille itsekultakin, ja hyvistä puolista vähintään yrittäminen. Myös naishahmot ja heidän roolinsa ja asema vaikuttavat tarpeeksi uskottavilta. Pienten kyläyhteisöjen välillä vaihtuvat tavaroiden lisäksi myös naiset ja heitä jopa ryöstetään orjiksi tai kauppatavaraksi. Orja-sana kalskahti koko kirjan ajan hieman väärältä korvaani ja ajatus orjuuden käsitteestä pitkälti metsästäjä-kerääjäheimoissa oudolta. Olin Kirveenkantajia lukiessani kuitenkin hieman armeliaampi puhutun kielen suhteen kuin Peuraheimon kohdalla, ja siihen ehkä vaikutti kirjailijan saatesanat sekä jo kertaalleen pohdittu hyväksymistaso.
Henkilöhahmojensa vuoksi tarina jää erityisesti kaikumaan päähän, jättäen vähän surullisen loppufiiliksen. Mitään suurta juonta kirjassa ei esiinny ja loppukin tulee vastaan hieman töksähtäen, mutta silti Kirveenkantajien ihmiskohtaloihin upposi mielellään ja sujuvasti. Suosittelen kokemusta.
Andrzej Sapkowskin The Witcher – noituri -sarjan neljäs kirja, Halveksunnan aika (Czas pogardy, 1995), on ilmestynyt ja se jatkaa tarinaa suoraan siitä mihin Haltiain verta jäi.
Yennefer ja Ciri ovat matkalla Thaneddin saarelle, jossa sijaitsee Aretuzan koulu, jonne Ciri on tarkoitus saattaa turvaan ja oppimaan taikuutta. Ciri kuitenkin karkaa Geraltin luo. Yennefer ja noituri tapaavat jälleen ja velho vie Geraltin velhojen tapaamiseen, jossa useampi taho yrittää värvätä noituria puolelleen. Poliittinen tilanne kärjistyy sodaksi, ja Nilfgaard haluaa kuumeisesti saada Cirin käsiinsä. Tytön taustasta paljastuu uusia asioita, pelottavia profetioita ja hänen polkunsa alkaa kehittyä suuntaan, johon Geralt tai Yennefer kumpikaan eivät voi vaikuttaa.
Halveksunnan aika toistuu kirjassa usein, se on halveksuntaa toisia kohtaan, syy joka mahdollistaa sodat. Tilanteet kärjistyvät ja niin ihmiset kuin dryadit osoittautuvat raaoiksi taistelijoiksi. Kirjassa on nopeita käänteitä ja enemmän vauhdikkaita tapahtumia kuin aiemmissa osissa, mikä tietenkin johtuu useista yhteenotoista ja taisteluista. Verta siis roiskuu, mutta myös asetelmien kuvausta löytyy, varsinkin alussa jossa järjestellään pakkaa ja selvitellään kuka milläkin puolella seisoo. On epäluuloja, vakoilua ja petoksia. Välillä en ollut varma kehen luottaa. Ihmettelin lukiessa miksi velhojen illallistapahtumaan käytetään niinkin monia sivuja, mutta syy selvisi myöhemmin. Lisäksi keskustelut toivat esille millainen pinnallisen teennäinen velhojen yhteisö on. Vertailun kohteeksi nousee aristokraattien käytösetiketti, ripaus fantasy of mannersia, mikä ei sinänsä minua kauheasti viehätä tässä sarjassa, mutta se osoittaa, että Sapkowski hallitsee monia fantasian osa-alueita.
Noituri-saaga kypsyy kypsymistään Cirin myötä, joka alkaa olla aika pelottavassa asemassa. Geralt tuntuu välillä liian talutettavalta, mutta sitten Sapkowski taas näyttää mistä kana piissii ja pistää valkohiuksisen noiturin toimimaan. Varsinkin lopusta huomaa kuinka suuri hahmo Ciri on, ja jäinkin miettimään mikä noiturin rooli hänen suhteensa tarinassa on jatkossa. Sapkowskinsa lukeneet eivät joudu pettymään kielellisestä ronskiudesta tässäkään kirjassa. Kahdella ensimmäisellä osalla Tähtifantasia-palkinnon voittanutta sarjaa on vaikea enempää kehua, mutta kyllä minä nostaisin Halveksunnan ajan tähän astisista osista parhaimmaksi. Ainakin hippusen verran. Se on selkeästi osa kokonaisuutta, alkaa ja loppuu kesken, mutta tarinan jännitteen taso nousee korkealle ja tarina kasvaa myös syvyyssuunnassa entistä enemmän.
Jälleen kerran toistan itseäni ja toivon, että sarjan seuraava osakin (kääntäjän antama työnimi ”Tulikaste”) saadaan suomeksi, sillä Halveksunnan aika päättyy cliffhangeriin. En minä tätä toivetta toistelisi, jos en sitä tarkoittaisi – todella.
Pat Cadigan: The Girl-Thing That Went Out For Sushi
Mielenkiintoisella ja ei niin itsestään selvällä nimellä varustettu tarina kertoo Jupiterissa työskentelevästä Arkaesta, jonka ihmisystävä Fry päättää loukkaannuttuaan muutatuttaa itsensä sushiksi. Arkaekin on sushi, kahdeksan lonkeroinen mustakala. Tarinassa jo muutaman sukupolven ajan ihmiset eli ”kaksi-jalkaiset” ovat voineet käydä läpi muutosoperaation ja vaihtaa muotoa joko ihmismustekalaksi, ihmismeduusaksi tai ihmisravuksi. Tämä tietenkin aiheuttaa usein niin hengellisiä kuin maallisiakin ongelmatilanteita ja vaatii operaatioon ryhtyjältä vahvaa vakaumusta. Myös tarina vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta, sillä se vilisee sanayhdistelmiä ja slangia, jotka ainakin alussa hämmentävät. Jouduin lukemaan kielen vuoksi novellin kahteen kertaan, ennen kuin pystyin toteamaan, että Cadigan on kirjoittanut nokkelan idean pohjalta huvittavan tarinan. En tiedä onko tarinassa taustalla sukupuolenvaihdokseen liittyvää ajatusta, mutta hyvinkin se sopisi maallisemmaksi lähtökohdaksi. Tarinassa on mukana poliittista planeettojen välistä valtapeliä ja Jupiterin kiertorataa lähestyvä komeettakin, ja kokonaisuus on piristävän erilainen mitä vähään aikaan on tullut luettua. Pat Cadigan on kirjoittanut vahvan Hugo-voittajaehdokkaan.
Thomas Olde Heuvelt: The Boy Who Cast No Shadow
Hollantilaisen nuoren kirjailijan kirjoittama tarina kertoo Look-nimisestä pojasta, jolla ei ole varjoa, vaan valo heijastuu hänestä läpi, eikä hän näy peilissä, valokuvissa tai filmillä. Luonnollisestikin hän herättää huomiota ja hänestä tulee kuuluisuus ja koulussa kiusaamisen kohde, kunnes luokalle tulee toinen outo tapaus, lasinen poika. Splinter puolestaan heijastaa kaikkea ulkopuolista, mutta ei itseään. Pojat ystävystyvät ja he päätyvät matkalle, jolle vanhempiensa kaikelta suojelema Splinter on aina toivonut pääsevänsä. Tarinan idea on hyvä ja se on kirjoitettu sujuvasti. Lasisen ja varjottoman pojan tieteellistä olemassa oloa on turha sen kummemmin pohtia, heidän on tarkoitus olla vain metaforia erilaiselle. Tarinan loppu on jokseenkin ennalta-arvattava, mikä laskee pisteitä ja sentimentaalisuuskaan ei vetoa minuun. Ihan kelpoinen tarina silti.
Catherynne M. Valente: Fade to White
Valenten vaihtoehtohistoriatarinassa on käyty sota, jonka radioaktiivisuuden seuraamuksena ihmisen lisääntyminen on häiriintynyt ja vain 12% miehistä on enää hedelmällisiä. Tarina seuraa nuoren pojan ja nuoren tytön vaiheita kohti testausta, jonka tulosten perusteella määräytyy heidän tuleva asemansa yhteiskunnassa. Poika haaveilee Aviomiehen roolista ja tyttö suhtautuu puolestaan salaisuutensa vuoksi hermostuneesti ja kriittisemmin tulevaan rooliinsa kihlattuna ja synnyttäjänä. Kolmantena tarinankertojana tai oikeastaan maailmankuvan kertojana on hahmo, joka teetättää mainoksia, joiden on tarkoitus luoda oikeanlaisia mielikuvia, propagandaa. Mainoksissa on valkoihoisia, hedelmällisen näköisiä naisia, piippua polttavia miehiä ja iloisia terveitä lapsia. Valente on kirjoittanut hienosti tarinan, jossa pikkuhiljaa avautuu sen ahdistavuus, ihmisten aivopestävyys ja johdatettavuus. Tarinan idea ei ole oikeastaan miltään osa-alueeltaan uusi, esimerkiksi Margaret Atwood on sitä käyttänyt tarinoissaan, mutta Valente osaa kirjoittaa vetävästi, sitä ei voi kiistää.
Seanan McGuire: In Sea-Salt Tears
In Sea-Salt Tears on selkie-tarina. En tiedä onko selkiellä suomenkielistä käännöstä, mutta kyseessä on meressä hylkeenä elävästä olennosta, joka luo nahan muuttuakseen ihmiseksi maalla. Tarinassa selkiet perivät ihmishahmossa nahkansa vanhemmiltaan tai sukulaisiltaan, eikä ole niin itsestään selvää, että jokainen selkie pääsee mereen elämään vaikka haluaisikin. Liz odottaa vuoroaan vuosikymmenet ja kun näyttää siltä ettei nahkaa perinnöksi tule, hän lyö hynttyyt yhteen Annien kanssa. Molemmilla on tarve tulla kelvatuksi ja hyväksytyksi ja taustalla on myös uskollisuuteen ja luotettavuuteen liittyvä kehys. McGuiren tarina hyödyntää mytologista olentohahmoa tuoden sen nykyaikaiseen ympäristöön ja tulkintaan. Tarina on onnistuneempi kuin kirjailijan Grant-nimimerkillä kirjoitetut zombie-jutut.
Seanan McGuire: Rat-Catcher
Toinen ehdokkaana oleva McGuiren tarina perustuu sekin mytologiseen olentoon, haltiatyyppiseen sidheen ja sijoittuu vuoden 1666 Lontooseen, hetkeen ennen suurta tulipaloa. Sidhet kulkevat kahden eri valtakunnan välillä varjojen kautta. Tullessaan omasta valtakunnastaan ihmisten maailmaan, sidhet ottavat kissojen muodon. Rand (kuvan alaotsikon Tybalt) saa Roanelta tietoonsa ennustuksen, jonka mukaan Lontoota uhkaa tulipalo ja heidän tulisi poistua kaupungista mitä pikimmin. Tämä ei ole kuitenkaan niin helposti tehtävissä, sillä Randin kuningas-isä ei suostu antamaan evakoitumiskäskyä ja Randin pitää uhmata häntä pelastaakseen sidhet. Todelliseen historialliseen tapahtumaan sidottu tarina on viihdyttävä kissahahmojen vuoksi, vaikka muuten onkin vain keskinkertainen kasvutarina ja hahmojen välisten suhteiden selittäminen jää heikoille kantimille. Ilmeisesti tämä ja myös mahdollisesti In Sea-Salt Tears ovat osa jotain suurempaa kokonaisuutta, joka minulle ei ole tuttu. Kumpikin tarina toimii kuitenkin itsenäisesti.
Tämän vuoden pitkien novellien Hugo-ehdokkaat ovat kaikki yhtä lukuun ottamatta varsin tasaisia ja keskinkertaisen sujuvasti luettavia. Mikään ei varsinaisesti ärsytä, mikään ei erityisemmin ihastuta. Pat Cadiganin The Girl-Thing That Went Out For Sushi nousee muiden ehdokkaiden yläpuolelle erilaisuudellaan ja kielellisesti haastavana ja virkeänä. Kakkoseksi nostan Valenten tarinan, mutta loppujen kohdalla onkin sitten aivan sama mihin järjestykseen sijoittuvat.
Nämä ovat viimeiset tämän vuoden Hugo-arvioni. Elokuva ja tv-sarjakategoriat on käyty läpi ja kunhan olen vielä lyhyesti tutustunut Oheiskirja-kategoriaan olenkin valmis omalta osaltani äänestämään Hugo-voittajia. Sitten vain odottamaan Worldconia ja syyskuun ekaa, jolloin selviää ketkä kaikki oikeasti voittivat.
Worldconeihin liittyen täytyy vielä kerran mainita, että lähiviikkojen aikana on vielä mahdollista äänestää Helsinkiä vuoden 2015 worldcon-paikaksi. Äänestää saavat LoneStarCon3:n jäsenet (myös tukijäsenet) ja äänestysmaksun maksaneet. Kehotan ehdottomasti käyttämään mahdollisuutta hyväksi, sillä kaikkihan me haluamme worldconin Suomeen, eikö?
