Heikki Nevala, Anni Nupponen ja Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat

Aikoinaan lapsena kerroimme paljon kummitustarinoita, tosin en muista tuliko tarinat suullisena perintönä vai oliko isommat sisarukset lukeneet niitä jostain. Mieleen on erityisesti jäänyt perinteinen kertomus, jossa mies saa kyydin ohikulkevasta reestä, jonka kuski on kovin vähäpuheinen. Pois jäätyään hän huomaa, ettei reestä jää hankeen jälkeä. Tähän tarinaan liittyi riimittely ”Kuu paistaa heleästi, kuollut ajaa keveästi, etkös elävä pelkää”, jota on lainattu tiheästi alkuperäisrunosta ilmeisesti useammanlaisiin aavetarinoihin.

Vaan Heikki Nevalan, Anni Nupposen ja Shimo Suntilan toimittamassa kotimaisessa Ruumiittomat - suomalaisia aavenovelleja -antologiassa (2014) kaikki ovat alkuperäisiä, eikä yksikään ole ns. vanhan ajan kauhutarina, vaikka joistakin voi huomata perinteistenkin aave- ja kummitustarinoiden vaikutukset. Luin ekirjan 14 novellia osana kesäkuun lukumaratonia ja myöhemmin osan erikseen uudestaan.

• J.S. Meresmaa: Kielolinna
• Anni Nupponen: Maitoa mandariinilasista
• Kari Välimäki: Uudet perunat
• Taru Luojola: Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa
• Maria Carole: Ruusunnuppuni, kaikkeni
• Samuli Antila: Synnytetty
• Heikki Nevala: Syyllisyyden varjot
• Tarja Sipiläinen: Henkien polku
• Anne Leinonen: Tyttö niityllä
• Minna Roininen: Vielä yhdet jäähyväiset
• Jussi Katajala: Odottaja
• Jani Kangas: Tyhjiö 29B
• Janos Honkonen: Vespula
• Shimo Suntila: Chudakovin aaveet

Meresmaan Kielolinna on synkän romanttinen tarinan ihmissuhteessaan pettyneestä Rebekkasta, joka vanhaan taloon tutustuessa löytää oman sisimmän kaipuunsa, kodin ja rakkauden. Tarinassa on surumielistä haikeutta ja tragediaa, jotka sinänsä luovat onnistuneen kokonaisuuden. Tapahtumat sopisivat hyvin menneeseen aikakauteenkin, mutta kännykkä ja tekstiviestit tekevät siitä modernin. Tarina on kuitenkin ratkaisultaan kaukana minun tunnemaailmastani, päähenkilön sisäinen hauraus ei kosketa, joten en voi erityisesti sanoa pitäväni novellista, vaikka koenkin sen muuten kaareltaan onnistuneeksi. Toi se mieleen kielon tuoksun.

Nupposen Maitoa mandariinilasista -novellissa Ronja perii isältään asunnon, joka on itse asiassa hänen isotätinsä, Mantan peruja. Sekä isä että Manta ovat Ronjalle vieraita, sillä perhesuhteet eivät ole olleet kaikkein parhaimpia, isäkin oli lähtenyt kun tytär oli ollut ihan vauva. Jälleen tarinassa päähenkilö etsii itseään, mutta loppuratkaisu on hyvin erilainen. Odotin Nupposelta Joen jumala -kokoelman jälkeen vahvempaa kerrontaa, mutta Maitoa mandariinilasista jää harmittavasti aika laimeaksi kokonaisuudeksi.

Uudet perunat kolahti ensimmäisellä lukukerralla ja toinenkin lukukerta tuntui ihan hyvältä. Pidän Välimäen tavasta kertoa tuonpuoleisesta minä-muodossa ja eri elementeissä. Tarinassa tutkailtiin yhteiskunnan muutoksia ja ihmistä elollisena, jokseenkin onnettomana olentona henkimaailman näkökulmasta. Kerronta voisi olla hiotumpaakin, mutta pointeja irtoaa lähestymistavasta.

Luojolan Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa vie tuonpuoleisiin tunnelmiin hieman perinteisiin sirkuskauhutarinoihin pohjautuen. Porvooseen sijoittuvassa tarinassa nuori mies kohtaa Ilse-nimisen nuoren naisen, jolla on kytkös erikoiseen tivoliin. Mukana on ihastumista, päätöksen tekoa ja sen seuraamuksen kantamista. Tarina ei puhutellut minua romanttisine pohjasävyineen, niin tumma kuin olikin.

Otsikon perusteella pelkäsin Carolen Ruusunnuppuni, kaikkeni -tarinan olevan kovinkin romanttinen, ja tavallaan se onkin, tosin lähinnä mustasukkaisuusdraama. Kuten Välimäen tarinassa, näkökulma on tuonpuoleisesta ja tällä kertaa jopa eroottinen sekä omalla tavalla humoristinen. Positiivinen yllätys.

Antilan Synnytetty alkaa kiinnostavan salamyhkäisesti ja idea osoittautuu hyväksi, tosin se ei ole mikään uuden uutukainen, vaan näitä olevaksi manaustarinoita on tullut vastaan muodossa jos toisessa aiemminkin. Loppuratkaisukin oli odotettavissa, mutta se kiertyy hyvin tarinan alun kanssa kaareksi. Mukiinmenevä, odotin alun perusteella ehkä hieman enemmän.

Nevalan Syyllisyyden varjoista en saanut kunnolla otetta toisellakaan lukukerralla. Päähahmo on hieman yksinkertainen työmies, jolla on tunnollaan synkähköjä tekoja ja niitä jauhetaan olan takaa. Ajoittainen puhekielisyys ei viehätä, vaan pysäyttää lukemisen tavaamiseksi. Tämä on ollut ongelmani muissakin murteita käyttävissä tarinoissa. Sipiläisen Henkien polkua en halunnut lukea uudestaan, sillä jo ensimmäisellä kerralla se tuntui sekä sisällöltään ja tunnelmaltaan kaukaiselta ja merkityksettömältä. Ei sillä, etteikö kielenkäyttö olisi kaunista.

Leinosen Tyttö niityllä on ehkä tavallisen oloinen tarina, moraalikertomus valinnasta, mutta se on puhuttelevasti kirjoitettu ja juoneen liittyy pieni käänne, joka tekee siitä innostavan. Tarinan kertoja on aave, jonka tausta ja tehtävä paljastuu loppua kohden. Lukiessa tuli tunne ehjästä ja oikeasta, se liikutti.

Vielä yhdet jäähyväiset on kertomus talkkari Liisasta, jonka entinen poikaystävä kuolee auto-onnettomuudessa ja palaa kummittelemaan hänelle. Liisa epäilee kyseessä olevan harhan ja hakeutuu keskustelemaan neuropsykologi Richardin kanssa, ajautuen myös suhteeseen tämän kanssa. Roininen asettaa kysymykseksi miksi poikaystävä on jumiutunut juuri Liisan elämään haamuilemaan ja antaa siihen siedettävän loppupäätelmän, sekoittaen toden ja harhan rajoja. Koskapa tämän tyyppiset ihmissuhdejutut eivät ole minulle ominta saraa, en liiemmälti tarinasta innostunut. Silti se toimi.

Odottajassa Katajala esittelee Mikael-nimisen entisen poliisin, joka loukkaantumisensa jälkeen kykenee näkemään aaveita. Aurora on hänen aaveapulaisensa ja löytää puiston penkiltä Helenan vartoomassa sulhastaan, jonka kanssa hänellä on treffit. Helena ei ymmärrä kuolleensa ja että suhde sulhaseen on ollutta ja mennyttä. Vaan jäähyväisiä ei välttämättä ole sanottu. Näyttää siltä, että kummitus/aave-tarinoihin usein liitetään ihmissuhteet, jotka ovat jäänet jotenkin kesken tai aiheuttaneet trauman, jota ei ole purettu. Tässäkään tarinassa aihe ei toiminut kohdallani, vaikka mukaan ympätäänkin nykyteknologiaa tarinan sävytykseksi. Pidän enemmän Liz Williamsin Aavekauppiaan tytär -tyyppisistä viritelmistä.

Kankaan Tyhjiö 29B on uudelleen luettuna antologian ehdoton ykkösnovelli. Siinä ahdistavassa yrityksen toimistoympäristössä välähtää kovinkin nykyaikaisen työpaineen karmeudet. Ylhäältä käsin määrätään kireitä aikatauluja irtisanomisten uhalla ja pidetään pitkiä palavereja. Ilmapiiri on elinvoimaa imevä. Tähän kun asetetaan yksi erityisen negatiivinen Kauranen ja bengalilainen kansantaru hukkaan kutsuvasta nishistä, lopputulos on erinomainen, ja varsinainen loppu on hyytävän loistava.

Honkosen Vespulassa pääosassa on Henri, jonka paras ystävä Simo on kuollut. Oli jo ennen kuin he tutustuivat. Tarina keskittyy virtuaalimaailmaan, ihmisen sosialisoitumiseen sen kautta ja samalla kertoo lähitulevaisuuden valvontayhteiskunnasta ja systeemistä missä voi jatkaa olemista, jos ei erikseen poisteta. Tarinassa on sf-mäisen kiehtovaa taustaa ja pidän myös toteutuksesta.

Suntilan Chudakovin aaveissa kuussa on siirtokuntia, joista yhteen Boston Rose saapuu jättäen menneisyyden taakseen. Hän törmää majoitustilassaan arvoituksellisen Jelenan kaiverrukseen, ja päättää selvittää kuka tämä on. Tieto johtaa johonkin muuhun kuin mitä hän odotti. Science fiction -tarinan maailma ja ympäristö ovat erittäin kiinnostavia ja päähenkilön nimi mitä mainioin. Jokin juonessa kuitenkin tökkii loppua kohden. Ehkä se taas on omista fiiliksistäni kiinni, ettei tarina toimi onnistuneista puitteista huolimatta.

Kokonaisuutena Ruumiittomat on onnistunut antologia vaihtelevine tarinoineen, vaikka antologia-efekti iski minuun jälleen, enkä innostunut läheskään kaikista yksittäisistä novelleista. Antologiana tämä kuitenkin tuntuu toimivan paremmin kuin ne harvat muut lukemani. Kakkoslukukierroksen jälkeen Tyhjiö 29B nousi parhaimmaksi tarinaksi ja pidin edelleen Uudet perunat ja Tyttö niityllä -novelleista. Toisella kerralla luettuna myös Maria Carolen Ruusunnuppuni, kaikkeni nousi selkeästi edukseen. Joskus uusintaluku palkitsee.