George R.R. Martin: The Rogue Prince, or, A King's Brother

Juhannuksen kynnyksellä osallistuin Blogistanian kesälukumaratoniin, jossa yhtenä opuksenani oli vasta ilmestynyt George R.R. Martinin ja Gardner Dozoisin toimittama Rogues-antologia. Hankin antologian pääasiassa sen vuoksi, että siinä on uusin Tulen ja jään laulu -maailmaan sijoittuva tarina Martinilta. The Rogue Prince, or, A King's Brother on esiosa Dangerous Women -antologiassa julkaistulle The Princess and the Queen, or, the Blacks and the Greens -tarinalle (arvostelu). Siinä kerrotaan Lohikäärmeiden tanssina tunnetun Targaryen-suvun verisen valtataistelun edeltävät tapahtumat ja jännitteet, ja kirjaajana on jälleen arkkimestari Gyldayn. Tällä kertaa päähahmona on Viserys I Targaryenin nuorempi veli, prinssi Daemon Targaryen.

Kuningas Jaehaerys I kuoltua, hänen pojanpoikansa Viserys I nousee valtaistuimelle vuonna 103 Aegonin valloituksen jälkeen. Viserysin ensimmäisestä avioliitosta hänelle syntyy tytär Rhaenyra, josta Viserys ryhtyy kasvattamaan itselleen perillistä, koska hänellä ei ole poikaa. Tosin myöhemmin hänen toisesta avioliitosta syntyy poikiakin, vanhimpana Aegon (josta tuli myöhemmin kuningas Aegon II), mutta ennen sitä kuninkaan veli Daemon pitää itseään oikeutettuna perijänä tyttären sijaan. Hän on charmikas, ansioitunut ritari, mutta myös äkkipikainen ja häikäilemättömän juonitteleva. Daemon pyrkii useilla teoillaan vahvistamaan asemaansa ja hänen toimensa vaikuttavat myös suvun myöhempien sisällissotaan johtavien tapahtumien kulkuun. Tarina seuraa myös prinsessa Rhaenyran kasvuvuosia ja onnetonta ja kuohuttavaa rakkauselämää valtapelin alkuvaiheista aina vuoteen 129, jolloin The Princess and the Queen, or, the Blacks and the Greens -kertomus alkaa.

The Princess and the Queen -tarinassa Daemonista sai vielä kohtalaisen siedettävän jopa sankarillisen kuvan, mutta tässä tarinassa hänellä on todellakin sen verran epämiellyttäviä piirteitä, etten häntä positiivisesti veijariksi ainakaan kutsuisi. Joka tapauksessa, Martinin tyyliin, hahmot ovat harmaita, ei mustavalkoisia. Ehkä häntä voisi sukutaustasta välittämättä kutsua kenties oman aikansa Pikkusormeksi. Jälleen näkee kuinka Martin sekottaa pakkaa huhuilla, puheilla ja ennakkoluuloilla. Herää kysymys kuinka paljon kertojaääneen ja jälkeen päin kirjoitettuun historiaan voi oikeasti luottaa, edes arkkimestarin kirjoittamaan? Historia kirjaa ylös muun muassa Mushroom-nimisen narrin kertomia herkullisia yksityiskohtia, joita tänä päivänä keltainen lehdistö mieluusti myisi otsikoissaan. Martin on loistava kirjailija sen suhteen, että hänen jäljiltään on pakko epäillä ja silti tarina on vakuuttava.

Targaryenin suvun historiaan liittyvät pätkät ovat luonnollisestikin kiehtovia, ja The Rogue Prince on ehkä hieman edeltäjäänsä kerronnallisempi, mutta silti se ei mielestäni oikein sovellu erilliseksi novelliksi. Ainakin siitä tulee tunne, ettei sitä sellaiseksi ole kirjoitettu (eikä oikeasti olekaan). Prince-juttua vaivaa sama ongelma kuin Princess-juttuakin, että otsikon päähenkilö ei ole ainoa, jota seurataan, eikä hänestä huoku sellaista syvyyttä kuin näkökulmakertojista parhaimmillaan. Princessissa kaipasin enemmän otsikon naisten välistä konfliktikuvausta ja tässä puolestaan jäi vaivaamaan, että Daemon katosi välillä tapahtumien taustalle. Rhaenyran jälkeläisten kautta vallanperimykseen liittyy ratkaisevia seikkoja, jotka toistuivat myös Valtaistuinpelissä ja johtivat Eddardin kohtaloon. Dunk & Egg -tarinoiden lukijoille voi kyllä herätä seikoista laajempiakin ajatuksia ja jälleen epäilyksiä (ainakin minulle kävi niin).

The Rogue Prince sai minut vakuuttuneeksi, että vaikka Targaryenien historiassa yksikään nainen ei ole varsinaisesti hallinnut, on selvää, että Jaehaerys I jakoi valtaistuimensa sisarensa/kuningattarensa Alysannen kanssa tasapuolisesti, eikä Rhaenyrankaan olisi sukupuolensa vuoksi ollut mahdotonta nousta valtaistuimelle. Kyllä minä Daenerysin haluaisin nähdä Westerosin vallankahvassa (vaikka en usko niin käyvänkään). On tämä kuvitteellinen suku yksinkertaisesti vaan niin helevetin hienoa kamaa.

Lohikäärmeitä olisin kaivannut enemmän. Paljon enemmän, sillä tarina sijoittuu aikaan jolloin niitä oikeasti on vielä paljon. Princessä vilisee jälleen hahmoja ja nimiä, ja ainakin yksi sai hihkumaan ääneen, sillä hän on tullut vastaan kirjasarjassakin. Rakastan pieniä yksityiskohtia ja ihmiskohtaloita, joista näkyy välähdys kertomassa, kuinka laaja Tulen ja jään laulun maailma on. Vajaa neljä kuukautta The World of Ice and Fire -teokseen!