Mika Rassi (toim.): Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa

Venäläistä genrekirjallisuutta on tullut luettua varsin vähän, vaikka tähän mennessä kaikki luetuksi tulleet ovat olleet ihan kelpoisia. Suunnitelmissa on tutustuminen pariin kolmeen teokseen, kunhan ehdin. Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa (2014) on Mika Rassin toimittama ja suomentama kokoelma pääosin goottiromantiikkaa edustavia kauhutarinoita 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta, noin 100 vuoden ajalta. Savukeitaan kauhuklassikko-sarjassa julkaistu kirja (#3) sisältää 7 tarinaa sekä lopussa jälkisanat-osan, jossa kerrotaan hieman tarinoiden kirjoittajista ja taustasta, kuinka ne sijoittuvat Venäjän kirjallisuuden kenttään. Suluissa on novellien julkaisuvuosi jälkisanoista pengottuna.

• Aleksandr Afanasjev: Upyyri (1855-1863)
• Antoni Pogorelski: Lafertovon unikkoeukko (1825)
• Tit Kosmokratov: Vasilinsaaren yksinäinen talo (1829)
• Aleksei Konstantinovitš Tolstoi: Upyyri (1841)
• Ivan Turgenev: Isä Aleksein kertomus (1877)
• Aleksei Apuhtin: Elämän ja kuoleman välissä (1892)
• Jevgeni Zamjatin: Mamai (1920)
• Jälkisanat

Koskapa venäläinen kirjallisuus ei yleensäkään ole koskaan houkutellut minua, en myöskään tunnista näistä kirjailijanimistä ennestään kuin Turgenevin ja Zamjatinin (jota löytyy kirjastoista myös translitteroidulla nimellä Eugen Samjatin). Kahden kertomuksen nimi on Upyyri, joiden kautta sitten opin uutukaisen asian: se tarkoittaa vampyyria. Venäläinen vampyyri, ennen eurooppalaisen Draculan valtakautta, on hyvin seuraajansa kaltainen, mutta silti jonkin verran poikkeava. Mitään erikoisen uutta ei kokoelman vampyyreissa ole, mitä tänä päivänä ei pidettäisi jo vanhanaikaisena ja moneen kertaan nähtynä. On kuitenkin aina paikallaan palata varhaisempaan vaiheeseen, alkulähteille päin ja muistella mitä matkan varrella on kenties unohdettu. Afanasjevin ja Tolstoin tarinat ovat nekin erilaisia keskenään. Afanasjevin tarina on kansantaru-tyyppinen, ja siinä on sellaisia perinteisiä elementtejä, mitä esimerkiksi kotimaisista nykyaikaisista kauhutarinoista Ruumiittomat-antologiasta puuttui. Tolstoilla on mukana goottilaisuutta, yläluokkaisuutta, paholaisten juhlintaa ja jonkin verran huumoriakin. Hänen Upyyrinsä on kokoelman pisin ja sekavin tarina, mutta silti pidin siitä kohtalaisesti. Siinä oli tunnelmaa.

Lafertovon unikkoeukkossa on kansansatumaisuutta, väärin keinoin hankittu aarre, naimasopimus ja pinteestä pelastumista ja onnen löytämistä. Vasilinsaaren yksinäinen talo on tutunomainen asetelmiltaan, kaksi nuorukaista, jotka kilpailevat yhdestä neidosta. On harhautusta, petturuutta ja sisäistä romahtamista, kummasti hupenevaa terveyttä. Osa näistä seikoista toistuu myös Isä Aleksein kertomuksessa, jossa syrjäkylän pastori kertoo terveenä opiskelemaan lähteneen poikansa tarinan kalvavan muutoksen ajalta. Kyseessä on ennemminkin mystinen ja uskonnollinen kuin kauhukertomus. Tämä ei suinkaan ole ainoa novelli, jossa kirkko ja uskonto ovat mukana. Jo heti aloituskertomuksessa kirkolla on merkitys tapahtumapaikkana ja pahaa vastustaessa. Kirkon ja sen symboleiden, ristin ja pyhän veden, osuudet yliluonnollisissa kauhukertomuksissa ovat ylimalkaan mittavia. Elämän ja kuoleman välissä on nimensä mukainen kertomus, elämästä, kuolemasta ja uudelleensyntymästä. Mamai jäi minulle epäselväksi kaksine aikakausineen. Jälkipuheen mukaan tarina pohjautuu Pietari-myyttiin, jonka mukaan Pietari on suolle rakennettu aavekaupunki. Minulla ei ole siitä juuri enää mitään mielikuvia.

Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa tuntuu todellakin hengeltään ja tyyliltään venäläiseltä. Turgenevin Isä Aleksein kertomus ja Apuhtinin Elämän ja kuoleman välissä nousivat ehkä hitusen muita kiinnostavammiksi yksittäisinä tarinoina, mutta Vasilinsaaren yksinäisessä talossa ja Tolstoin Upyyrissäkin oli omat hetkensä. Ihan mielenkiintoinen kokoelma tutustua.

Andrzej Sapkowski: Tulikaste

Tulikaste on Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan viides osa. Aikaisempien osien arvioitani pääsee katsomaan täältä. Olen jo tähän mennessä ollut varsin ihastunut sarjaan ja Sapkowski saa kirjailijana kunnioitukseni. Tulikaste ei tuo muutosta tähän asetelmaan. Alunperin vuonna 1996 puolaksi julkaistu teos ilmestyi suomennoksena toukokuun lopulla.

Thaneddin velhokokouksen päätteeksi loukkaantunut Geralt saa kuulla prinsessa Cirin tulleen kaapatuksi Nilfgaardiin. Geralt on huolestunut, eivätkä oudot unet Ciristä yhtään helpota, vaan herättää ahdistusta ja epäilyksiä tytön tilanteesta. Jousitaituri Milvan ja bardi Valvatin avustuksella Geralt lähtee Cirin perään, läpi sodan kalvamia alueita, missä kehenkään ei tiedä luottaako vai ei. Mukaan lyöttäytyy myös vihamies Cahir, joka on vainonnut Ciriä unissa, ja lääkintätaitoja omaava Regis, josta paljastuu yllättäviä puolia. Toisaalla velhot suunnittelevat Philippa Eilhartin johdolla salaista loosia, jonka tehtävänä on taikuuden tulevaisuuden pelastaminen. Yennefer on mukana toiminnassa, mutta hänellä on omatkin suunnitelmansa. Kaiken keskipisteenä on yhä Ciri, jota kaikki tuntuvat tavoittelevan, mutta josta kukaan ei tiedä missä hän varmuudella on.

Sapkowski parantaa kerrontaansa kirja kirjalta. Tulikaste ei vie juonta eteenpäin kovinkaan paljoa, mutta silti se on kokonaisuutena hieno teos, syventävä katsaus maailmaan. Tapahtumissa on tappamista, raiskaamista ja välissä kaksimielistä huumoria, mutta niillä ei mässäillä. Mukana on järjen ja tunteen ääni, joskus Noiturin itsensä, joskus Milvan tai jonkun muun mukaan liittyneen hahmon. Sota on kamalaa ja armotonta ja tekstistä näkee, ettei se kirjailijallekaan ole mitään mielikuvitushahmojen leikittelyä, vaan taustalla häilyy sanomaton kannanotto. Kuten Joe Abercrombiekin, yhdellä hetkellä Sapkowski naurattaa ääneen, toisella saa kasvot vakavoitumaan tapahtumien vaikutuksesta.

Geraltin matkaa seuraava juonilinja on keskeinen osa, jota velhojen keskustelut ja tekemiset tukevat ja johon välähdykset Ciristä tuo jännitettä. Geralt, joka selvästikin on tottunut olemaan ns. yksinäinen susi, joutuu koetukselle porukan keskellä ja sitä myöten hän välillä vaikuttaa hieman keskenkasvuiselta. Mikä taas on yksi puoli noiturin harmaasta hahmosta, ymmärrettävissä sillä, että hän on tottunut olemaan auttaja, ei autettava. Koettelemukset ovat hänelle tulikaste, rangaistus hänen itse luomassaan käsityksessä itsestään. Geralt on loppujen lopuksi aika surullinen hahmo. Tulikaste tulee esille kirjassa useassa kohtaan ja joka kerta se iskee kohdilleen.

Mitä naisiin tulee, niin Sapkowski antaa heille meriitit omana itsenään, ei naisina. Ja se on paljon se. Sapkowski on kehittynyt naisten kuvaajana, ja Tulikasteessa hän onnistuu kaikissa hahmoissaan loistavasti. Niin uusissa kuin vanhoissakin. Joillakin hahmoilla on omanlaisensa puhetyyli, minkä suomentaja on saanut tuotua hyvin esille. Kirjan tilannekuvaukset ovat vahvoja ja keskustelut välillä hersyviä tai koskettavia. Eräässä kohdin pystyy lukiessa tuntemaan sen miltä noiturista tuntuu, kun hänelle sanotaan totuuden sanoja (ystävyydellä), joita hän ei ole valmis kuulemaan. Toisessa puolestaan nauroin ääneen, kun vampirismismia verrattiin alkoholismiin:

"... En halunnut olla ilonpilaaja, ja minua kammotti ajatus jäädä paitsi tovereitteni hyväksyntää. No niin sitten pidettiin hauskaa. Juhlittiin ja riehuttiin, ryypättiin ja rällästettiin, aina täydenkuun aikaan lennettiin lähimpään kylään ja juoda lipitettiin kenestä sattui. Surkein ja kurjinkin… hmm… nestelaatu kelpasi. Millään ollut mitään väliä, kunhan saatiin… hemoglobiinia. Ilo ilman verta on teeskentelyä! Vampyyrityttöjäkään ei uskaltanut lähestyä ennen kuin oli ottanut pari huikkaa."

Tämä arvio meni kehumiseksi, mutta minkäs teet, kun muutaman päivän miettimisen jälkeenkään ei ole kirjasta negatiivista sanottavaa. Hieman pelottaa voiko seuraava osa eli Pääskytorni pistää enää paremmaksi, mutta silti olisin heti valmis ottamaan sen luettavaksi. Toivottavasti ensi vuonna näihin aikoihin se toteutuu.

Voi hyvä elämä -blogissa Taru luki Tulikasteen englanniksi jo huhtikuussa, ja tykästyi niin paljon, että luki perään myös fanienglanninnokset kahdesta sarjan viimeisestä osasta (lukuun ottamatta viime vuoden lopulla ilmestynyttä Sezon Burzia). Minä en taida uskaltaa, vaan odotan Kärkkäisen suomennokset suosiolla. Andrzej Sapkowski on ensi kuussa Shamrokon-tapahtuman kunniavieraana Dublinissa ja odotan innolla ja hieman jännittäenkin hänen tapaamistaan. Nimmari on saatava.

Heikki Nevala, Anni Nupponen ja Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat

Aikoinaan lapsena kerroimme paljon kummitustarinoita, tosin en muista tuliko tarinat suullisena perintönä vai oliko isommat sisarukset lukeneet niitä jostain. Mieleen on erityisesti jäänyt perinteinen kertomus, jossa mies saa kyydin ohikulkevasta reestä, jonka kuski on kovin vähäpuheinen. Pois jäätyään hän huomaa, ettei reestä jää hankeen jälkeä. Tähän tarinaan liittyi riimittely ”Kuu paistaa heleästi, kuollut ajaa keveästi, etkös elävä pelkää”, jota on lainattu tiheästi alkuperäisrunosta ilmeisesti useammanlaisiin aavetarinoihin.

Vaan Heikki Nevalan, Anni Nupposen ja Shimo Suntilan toimittamassa kotimaisessa Ruumiittomat - suomalaisia aavenovelleja -antologiassa (2014) kaikki ovat alkuperäisiä, eikä yksikään ole ns. vanhan ajan kauhutarina, vaikka joistakin voi huomata perinteistenkin aave- ja kummitustarinoiden vaikutukset. Luin ekirjan 14 novellia osana kesäkuun lukumaratonia ja myöhemmin osan erikseen uudestaan.

• J.S. Meresmaa: Kielolinna
• Anni Nupponen: Maitoa mandariinilasista
• Kari Välimäki: Uudet perunat
• Taru Luojola: Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa
• Maria Carole: Ruusunnuppuni, kaikkeni
• Samuli Antila: Synnytetty
• Heikki Nevala: Syyllisyyden varjot
• Tarja Sipiläinen: Henkien polku
• Anne Leinonen: Tyttö niityllä
• Minna Roininen: Vielä yhdet jäähyväiset
• Jussi Katajala: Odottaja
• Jani Kangas: Tyhjiö 29B
• Janos Honkonen: Vespula
• Shimo Suntila: Chudakovin aaveet

Meresmaan Kielolinna on synkän romanttinen tarinan ihmissuhteessaan pettyneestä Rebekkasta, joka vanhaan taloon tutustuessa löytää oman sisimmän kaipuunsa, kodin ja rakkauden. Tarinassa on surumielistä haikeutta ja tragediaa, jotka sinänsä luovat onnistuneen kokonaisuuden. Tapahtumat sopisivat hyvin menneeseen aikakauteenkin, mutta kännykkä ja tekstiviestit tekevät siitä modernin. Tarina on kuitenkin ratkaisultaan kaukana minun tunnemaailmastani, päähenkilön sisäinen hauraus ei kosketa, joten en voi erityisesti sanoa pitäväni novellista, vaikka koenkin sen muuten kaareltaan onnistuneeksi. Toi se mieleen kielon tuoksun.

Nupposen Maitoa mandariinilasista -novellissa Ronja perii isältään asunnon, joka on itse asiassa hänen isotätinsä, Mantan peruja. Sekä isä että Manta ovat Ronjalle vieraita, sillä perhesuhteet eivät ole olleet kaikkein parhaimpia, isäkin oli lähtenyt kun tytär oli ollut ihan vauva. Jälleen tarinassa päähenkilö etsii itseään, mutta loppuratkaisu on hyvin erilainen. Odotin Nupposelta Joen jumala -kokoelman jälkeen vahvempaa kerrontaa, mutta Maitoa mandariinilasista jää harmittavasti aika laimeaksi kokonaisuudeksi.

Uudet perunat kolahti ensimmäisellä lukukerralla ja toinenkin lukukerta tuntui ihan hyvältä. Pidän Välimäen tavasta kertoa tuonpuoleisesta minä-muodossa ja eri elementeissä. Tarinassa tutkailtiin yhteiskunnan muutoksia ja ihmistä elollisena, jokseenkin onnettomana olentona henkimaailman näkökulmasta. Kerronta voisi olla hiotumpaakin, mutta pointeja irtoaa lähestymistavasta.

Luojolan Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa vie tuonpuoleisiin tunnelmiin hieman perinteisiin sirkuskauhutarinoihin pohjautuen. Porvooseen sijoittuvassa tarinassa nuori mies kohtaa Ilse-nimisen nuoren naisen, jolla on kytkös erikoiseen tivoliin. Mukana on ihastumista, päätöksen tekoa ja sen seuraamuksen kantamista. Tarina ei puhutellut minua romanttisine pohjasävyineen, niin tumma kuin olikin.

Otsikon perusteella pelkäsin Carolen Ruusunnuppuni, kaikkeni -tarinan olevan kovinkin romanttinen, ja tavallaan se onkin, tosin lähinnä mustasukkaisuusdraama. Kuten Välimäen tarinassa, näkökulma on tuonpuoleisesta ja tällä kertaa jopa eroottinen sekä omalla tavalla humoristinen. Positiivinen yllätys.

Antilan Synnytetty alkaa kiinnostavan salamyhkäisesti ja idea osoittautuu hyväksi, tosin se ei ole mikään uuden uutukainen, vaan näitä olevaksi manaustarinoita on tullut vastaan muodossa jos toisessa aiemminkin. Loppuratkaisukin oli odotettavissa, mutta se kiertyy hyvin tarinan alun kanssa kaareksi. Mukiinmenevä, odotin alun perusteella ehkä hieman enemmän.

Nevalan Syyllisyyden varjoista en saanut kunnolla otetta toisellakaan lukukerralla. Päähahmo on hieman yksinkertainen työmies, jolla on tunnollaan synkähköjä tekoja ja niitä jauhetaan olan takaa. Ajoittainen puhekielisyys ei viehätä, vaan pysäyttää lukemisen tavaamiseksi. Tämä on ollut ongelmani muissakin murteita käyttävissä tarinoissa. Sipiläisen Henkien polkua en halunnut lukea uudestaan, sillä jo ensimmäisellä kerralla se tuntui sekä sisällöltään ja tunnelmaltaan kaukaiselta ja merkityksettömältä. Ei sillä, etteikö kielenkäyttö olisi kaunista.

Leinosen Tyttö niityllä on ehkä tavallisen oloinen tarina, moraalikertomus valinnasta, mutta se on puhuttelevasti kirjoitettu ja juoneen liittyy pieni käänne, joka tekee siitä innostavan. Tarinan kertoja on aave, jonka tausta ja tehtävä paljastuu loppua kohden. Lukiessa tuli tunne ehjästä ja oikeasta, se liikutti.

Vielä yhdet jäähyväiset on kertomus talkkari Liisasta, jonka entinen poikaystävä kuolee auto-onnettomuudessa ja palaa kummittelemaan hänelle. Liisa epäilee kyseessä olevan harhan ja hakeutuu keskustelemaan neuropsykologi Richardin kanssa, ajautuen myös suhteeseen tämän kanssa. Roininen asettaa kysymykseksi miksi poikaystävä on jumiutunut juuri Liisan elämään haamuilemaan ja antaa siihen siedettävän loppupäätelmän, sekoittaen toden ja harhan rajoja. Koskapa tämän tyyppiset ihmissuhdejutut eivät ole minulle ominta saraa, en liiemmälti tarinasta innostunut. Silti se toimi.

Odottajassa Katajala esittelee Mikael-nimisen entisen poliisin, joka loukkaantumisensa jälkeen kykenee näkemään aaveita. Aurora on hänen aaveapulaisensa ja löytää puiston penkiltä Helenan vartoomassa sulhastaan, jonka kanssa hänellä on treffit. Helena ei ymmärrä kuolleensa ja että suhde sulhaseen on ollutta ja mennyttä. Vaan jäähyväisiä ei välttämättä ole sanottu. Näyttää siltä, että kummitus/aave-tarinoihin usein liitetään ihmissuhteet, jotka ovat jäänet jotenkin kesken tai aiheuttaneet trauman, jota ei ole purettu. Tässäkään tarinassa aihe ei toiminut kohdallani, vaikka mukaan ympätäänkin nykyteknologiaa tarinan sävytykseksi. Pidän enemmän Liz Williamsin Aavekauppiaan tytär -tyyppisistä viritelmistä.

Kankaan Tyhjiö 29B on uudelleen luettuna antologian ehdoton ykkösnovelli. Siinä ahdistavassa yrityksen toimistoympäristössä välähtää kovinkin nykyaikaisen työpaineen karmeudet. Ylhäältä käsin määrätään kireitä aikatauluja irtisanomisten uhalla ja pidetään pitkiä palavereja. Ilmapiiri on elinvoimaa imevä. Tähän kun asetetaan yksi erityisen negatiivinen Kauranen ja bengalilainen kansantaru hukkaan kutsuvasta nishistä, lopputulos on erinomainen, ja varsinainen loppu on hyytävän loistava.

Honkosen Vespulassa pääosassa on Henri, jonka paras ystävä Simo on kuollut. Oli jo ennen kuin he tutustuivat. Tarina keskittyy virtuaalimaailmaan, ihmisen sosialisoitumiseen sen kautta ja samalla kertoo lähitulevaisuuden valvontayhteiskunnasta ja systeemistä missä voi jatkaa olemista, jos ei erikseen poisteta. Tarinassa on sf-mäisen kiehtovaa taustaa ja pidän myös toteutuksesta.

Suntilan Chudakovin aaveissa kuussa on siirtokuntia, joista yhteen Boston Rose saapuu jättäen menneisyyden taakseen. Hän törmää majoitustilassaan arvoituksellisen Jelenan kaiverrukseen, ja päättää selvittää kuka tämä on. Tieto johtaa johonkin muuhun kuin mitä hän odotti. Science fiction -tarinan maailma ja ympäristö ovat erittäin kiinnostavia ja päähenkilön nimi mitä mainioin. Jokin juonessa kuitenkin tökkii loppua kohden. Ehkä se taas on omista fiiliksistäni kiinni, ettei tarina toimi onnistuneista puitteista huolimatta.

Kokonaisuutena Ruumiittomat on onnistunut antologia vaihtelevine tarinoineen, vaikka antologia-efekti iski minuun jälleen, enkä innostunut läheskään kaikista yksittäisistä novelleista. Antologiana tämä kuitenkin tuntuu toimivan paremmin kuin ne harvat muut lukemani. Kakkoslukukierroksen jälkeen Tyhjiö 29B nousi parhaimmaksi tarinaksi ja pidin edelleen Uudet perunat ja Tyttö niityllä -novelleista. Toisella kerralla luettuna myös Maria Carolen Ruusunnuppuni, kaikkeni nousi selkeästi edukseen. Joskus uusintaluku palkitsee.

George R.R. Martin: A Game of Thrones: The Graphic Novel, volume 3

Kolmas sarjakuva-arvostelu putkeen. George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjaan perustuva A Game of Thrones: The Graphic Novel on edennyt kolmanteen osaansa, johon on koottu sarjakuvalehtien numerot 13-18. Volume 1:n arvion voi lukea täältä ja Volume 2:n täältä. Volume 3:ssa tarina etenee Valtaistuinpelin Daenerysin 4 -luvusta alkaen Catelynin 9 ja Eddardin 15 -lukuun saakka. Osa tarinasta on joko tiivistetty tai siirretty seuraavan osan kokonaisuuteen.

Nyt kun tullut luettua vuoden aikana enemmänkin erityylisiä sarjakuvia, alkaa A Game of Thrones: The Graphic Novel asettua laadullisesti paikalleen. Daniel Abrahamin juonen sovitus on vahva, vaikka ei täysin seuraakaan järjestyksessä kirjan tapahtumia. Hän ei kuitenkaan pistä mukaan mitään omiaan ja on varmasti saanut Martinilta ohjeet, mitä ehdottomasti ei saa jättää pois. Vaikka tarinan kulku on kohtalaisen hyvin mielessä, on silti mielenkiintoista huomata yksityiskohtia, jotka ovat jääneet taka-alalle tai unohtuneet. Seuraaminen lukureferaattien kautta vertailun vuoksi ei ole suoraviivaista, sillä sarjis ei kulje samassa järjestyksessä kuin kirjan luvut.

Mitä pidemmälle sarjakuva etenee ja mitä enemmän tarkastelen Tommy Pattersonin piirrosjälkeä, sen vähemmän se tyydyttää esimerkiksi Sagan jälkeen. Minusta on yhä hienoa, että Pattersonilla on hahmoista omat näkemyksensä, jotka jälkitekstin mukaan myös Martin hyväksyy, mutta hahmot eivät ole kovinkaan elastisia, eikä tunteet heijastu heidän olemuksessaan. Välillä tuntuu, että kaikki hahmot irvistävät ja ovat vihaisia. Tässä vaiheessa se alkaa jo häiritä. Toki, eipä tarinan tapahtumatkaan ole kovinkaan auvoisia, että hymynaamoille olisi tilaa. Lukemisen yhteydessä se ei kuitenkaan haittaa ja liikkuvassa kuvassa on sijaa hetkellisille variaatioille. Väritystekniikan avulla jälki on kuitenkin aikakaudelle kelpoista ja tunnelmaa henkivää (tästä olen kuullut kyllä eriäviäkin mielipiteitä).

Tv-sarjaan nähden sarjakuvalla on se etu, että siihen voidaan ottaa mukaan takaumia ja sivujuoniakin sopivissa määrin budjetin sen kummemmin heilahtamatta. Minulle on alusta lähtien ollut Valtaistuinpelissä ja muissakin sarjan osissa tärkeää unet ja ennusteet, sillä ne luovat palapeliä ja syvyyttä maailmaan. Tv-sarja on poistanut ne ja siksipä menettänyt myös osan lumouksesta. Tässä osassa tarina alkaa sirpaloitua ja kohtalot ajautuvat erilleen. Edessä on huikeita tapahtumia!

Albumin lopussa kustannustoimittaja Anne Groell kommentoi Pattersonin hahmojen prosessointia ja mukana on valikoima henkilöhahmotelmia. Yksittäisinä piirroksina ne toimivat paremmin kuin ruuduissa. Lopussa on myös mainos, että seuraava eli volume 4 on viimeinen. Tarkoittanee viimeinen Valtaistuinpelistä tehty sovitus, sillä kai sarjakuva jatkuu Kuninkaiden koitoksen tapahtumilla? Tästä saatanee lisätietoa myöhemmin. Joka tapauksessa, viimeinen irtonumero eli #24 pitäisi ilmestyä ensi viikolla.

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga, volume 3

Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin Saga-sarjakuvan kolmas volume (2014) kokoaan yhteen irtonumerot 13-18. Volume 1:n arvostelu löytyy täältä ja volume 2:n täältä.

Quietukselle perheensä kanssa saapunut Alana toivoo, että hänen suosikkikirjailijansa D. Oswald Heist osaisi neuvoa miten löytää paras mahdollisuus Hazelille kasvaa ja elää onnellisena, ilman sotaa. Helppoja ratkaisuja ei tunnu olevan käsillä. Suhde anoppiin koettelee. Miehensä juuri menettänyt Klara huomaa viihtyvänsä kirjailijan seurassa.
Tabloiditoimittaja Upsher ja hänen valokuvaajansa Doff penkovat Alanan ja Markon taustoja saadakseen selville julkisuudelta salassa pidetyn kahden sodan vastakkaisen puolen rakastavaisten tarinan. Tämä houkuttelee heille itselleen vääränlaista huomiota, sillä mitä siitä tulisi jos julkisuuteen vuotaisi tieto vihollisten voivan rakastua ja hankkia perhe keskenään.
The Willin ja Gwendolynin välillä säkenöi, mutta yhteinen matka on epävarmaa. Gwendolyn päätyy vihdoin Quietukselle, samoin kuin myös Prince Robot IV, ja edessä on yhteenotto yllättävin seuraamuksin.

Saga, volume 3 pistää entistä paremmaksi. Uusia hahmoja, tapahtumia ja käänteitä riittää, kuin myös ihmissuhteiden kehittelyä, niin uusien kuin vanhojenkin. Mukana on myös huumoria ja tunnetta. Alanan ja anopin suhde on mittelöä ja nuoren pariskunnan pitää miettiä tulevaisuutta ihan perustasolla. Hahmoista löytyy useita puolia, eikä kaikista ole todellakaan helppo pitää, vaikka kuinka ymmärtäisi heidän käytöksensä. Silti niin kiehtovaa, niin kiehtovaa. Kertojanäkökulmat vaihtelevat, kuten edellisissä osissakin ja välillä kertojana on Hazelkin.

Alku on kohtalaisen tasaista ja rauhallista, mutta loppua kohden tapahtumat kärjistyvät. Tarina jää kovin auki kolmannen osan lopussa, matka jatkuu vielä. Alkuperäiskielellä jatkoa on ilmestynyt numeroiden 19-21 verran, joten volume 4 on koossa lokakuun lopulla. Siihen mennessä olen toivottavasti ehtinyt tutustua sarjakuvaan jo suomeksikin ensimmäisen osan verran.

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga, volume 2

Argh. Olen auttamattoman jäljessä lukemisteni arvioinnissa. Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin avaruusopperafantasia-sarjakuvan, Saga, volume 2:n luin jo helmikuussa, heti ykkösosan jälkeen (arvostelu). Volume 2 sisältää irtonumerot 7-12 ja on parhaillaan Hugo-ehdokkaana.

Alana tapaa Markon vanhemmat, Klaran ja Barrin, yllättävissä merkeissä, eikä tutustuminen suju aivan ongelmitta, varsinkaan kun vanhemmilla ei ollut tietoa suhteen luonteesta ja syntyneestä lapsesta. Aavelapsenvahti Izabel katoutettiin taistelun tuoksinassa ja Marko lähtee äitinsä kanssa etsimään tätä, kun taas Alana jää tutustumaan appeensa ja saa tietää tämän salaisuuden. Toisaalla The Will kohtaa Markon entisen morsion Gwendolynin ja auttaa tämän kanssa vapaaksi seksiorjaksi joutuneen pienen tytön, josta on heille apua Markon jäljittämisessä.

Kakkososassa on useita flashbackeja, joilla kerrotaan nuoren pariskunnan tapaamishetkestä kuin myös valotetaan Markon menneisyyttä pohjana nykyisyydelle, missä hänen vanhempansa yrittävät saada jälleen kontaktia poikaansa. Perhe on edelleen tärkeä, kaiken ylittävä teema. Silti, tarinassa ei ole edelleenkään mitään yliromanttista tai lällyn imelää. Nuoren pariskunnan suhdetta kuvataan varsin realistisesti kaiken fantsun ja avaruuden outouden keskellä. Uudet hahmot (ja mitä mielikuvituksellisimmat oliot) piristävät tarinaa ja tuovat siihen sekä jännitystä että jännitettä. Taikuuden käyttö on onnistunutta ja paikallaan tarinan juonen kannalta, vaikka yleensä sen voisi ajatella toimivan science fiction -tarinassa deus ex machinana.

Tarinan juonessa ja hahmoissa on ajoittain jopa hyvin ärsyttäviä piirteitä, mutta ei niin häiritsevällä tasolla, että se vaikuttaisi tarinan kiinnostavuuteen tai haluun lukea sitä. Ärsyttävyys kuuluu asiaan, se on osa hahmojen luonnetta ja kehityskaartakin. Fiona Staplesin piirrosjälki vetoaa minuun yhä enemmän, jokainen hahmo on yksilö ja erotettavissa. Tarinan sisältö heijastuu hahmojen kasvoissa ja asennoissa.

Saga, volume 2:n jälkeen oli pakko lukea volume 3 (arvostelu).

Hanna Matilainen: Mitä kummaa: opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon

Tämän vuoden Finnconin ohjelmassa oli keskustelu Spefin tietokirjoista, sekä erikseen Jari Koposen esitys suomalaisen tieteiskirjallisuuden bibliografiasta. Kumpaankaan en päässyt, mikä tietenkin harmittaa, sillä olisihan se ollut mielenkiintoista kuulla viisaita näkemyksiä aiheesta. Itselleni termi "spekulatiivinen fiktio" ei käyttökieleen istu, mutta määritelmiä tehdessä se lienee paikallaan, ainakin näin Suomessa. Finnconin jälkeen jäin miettimään asiaa ja huomasin, että vain harvoin kuuntelemissani ohjelmissa puhuttiin spekulatiivinen fiktio -kattotermistä, varsikaan englanninkielellä, vaan käytettiin reippaasti sanoina fantasiaa ja science fictionia sekä niiden alalajeja.

Hanna Morre Matilaisen Mitä kummaa: opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon (2014) alkaa termien määrittämisellä, lyhyellä historiallisella katsauksella, fantasian ja sen alalajien, tieteiskirjallisuuden sekä kauhun esittelyllä. Teksti on helppolukuista ja vain kevyesti tietokirjamaista, mikä tekee siitä helposti omaksuttavaa ja myös nuoremmille lukijoille ja genreen perehtymättömille sopivaa. Tietoa ei ympätä liikaa, mikä on hyvä, kun ottaa huomioon kenelle kirja on todennäköisesti suunnattu.

Näkökulma on todellakin suomalainen ja meidän – ehkäpä enemmän kirjallisissa piireissä kuin peruslukijakunnassa huomioidut – erityispiirteet tulevat esille. Opaassa hälvennetään realistisen ja tämän ns. kumman kirjallisuuden rajoja. Julkaisumuodoissa käydään läpi genrelehdet ja ilahduttavasti tuodaan esille realistisen ja genrekirjallisuuden erot novellien määrässä. Kustantamoihin olisin kaivannut kriittisempää otetta. Koska miellän oppaan olevan nuoremmillekin lukijoille sopivan, olisi voinut esitellä myös nuorille suunnattuja spefikirjoja julkaisevia isompia kustantamoja ja ehkä jopa kritisoida vahvemmin niiden julkaisupolitiikkaakin, kun kirjoitustyylin väljyys kerran sen sallisi. Fandom coneineen ja muine tapahtumineen sekä seurat ja palkinnot saavat niin ikään omat lyhyet esittelynsä, mikä on hieno juttu.

Lähes puolet kirjasta on kirjailijoiden, toimittajien ja tutkijoiden esittelyjä ja tuotantolistauksia. Bibliografioiden tapaan tästä osuudesta on helppo poimia lukulistalleen kiinnostavien kirjailijoiden teoksia. Suosittelen lisäksi Risingshadown aakkosellista kirjailijahakua, jonka kautta löytyy kirjailijoiden teosten sisältökuvauksetkin ja joka päivittyy koko ajan.

Olisin kaivannut kirjan alkupuolen osioihin laajempaa otetta, tarkempaa käsittelyä niin yleiseen suomigenren historiaan kuin kustannustoiminnan historiaan. Paleofiktion osiossa olisi voinut jo mainita termin isän, suomalaisen paleontologin ja paleofiktion kirjoittajan Björn Kurténin nimen ihan merkittävänä perustietona, eikä upottaa yksityiskohtaa kirjailijaluetteloon. Alalajista olisi voinut ottaa esimerkiksi myös Pekka Halosen Peuraheimo -kirjan (2008). Joka tapauksessa, Mitä kummaa on tiivistettyä tietoa suomalaisesta spekulatiivisesta fiktiosta ja sellaisenaan kaikessa lyhykäisyydessään toimiva ja eri osa-alueet huomioiva paketti, johon kannattaa tutustua, jos tuntee tarvitsevansa opasta aiheeseen. Kirjan kansikuva on steampunk-teemassaan varsin onnistunut.

Joe Abercrombie: Half a King

Joe Abercrombien uuden kirjan ilmestyminen on aina tapahtuma, sillä luen hänet neljän suosikkikirjailijani joukkoon. Half a King on Shattered Sea -trilogian ensimmäinen osa ja ensimmäinen Abercrombien kirjoittama nuortenkirja. Kirja ei sijoitu Ensimmäinen laki -maailmaan, vaan ihan omaansa. Ennakkoon hieman pohditutti millaista nuorille suunnattua kirjallisuutta yleensä veristä ja rosoista aikuisille suunnattua fantasiaa kirjoittava kirjailija kirjoittaisi, ja olisiko esimerkiksi magian osuus suurempi kuin aiemmissa kirjoissa. Sepä selvisi hyvinkin pian, kun kirja muutama viikko sitten ilmestyi luettavaksi.

Prinssi Yarvi ei ole koskaan halunnut Gettlandin kuninkaaksi, mutta se rooli hänen osakseen tulee, kun hänen isänsä ja veljensä yllättäen surmataan. Vaikka Yarvilla on vain yksi käypä käsi, hän päättää kostaa läheistensä kuoleman. Kostoretki muuttuu selviämistaisteluksi niin merellä kuin maallakin ja vihollisia löytyy paitsi hänen valtakuntansa ulkopuolelta, myös sisäpuolelta.

Tässä kirjassa on väkivaltaa, kyynisyyttä ja huumoria, mitkä ovat hyvin tunnistettavaa Abercrombieta. Hahmot ovat harmaita, mutta eivät yhtä rosoisia kuin kirjailijan aiemmissa teksteissä. Seksiä ei löydy ja kirosanoja esiintyy vähäisessä määrin ja kevyimmästä päästä. Taisi "ass" olla se pahin. Tästä päätellen nuorille suunnatun kirjasta tekee vähäisempi seksi ja kiroilu, mutta verta toki saa lentää entiseen malliin. Mutta en minä valita. Juoni kulkee ja sisältää yllätyksiä.

Aluksi korostuu Yarvin fyysiset puutteet kovastikin, jotka hän korvaa pian nokkeluudellaan ja älyllään. Ilmeisesti kovinkin vähin kaverein kasvanut nuori miehen alku päättyy joukkoon, jossa ovat salaperäinen Nothing (jonka nimestä pidän ja siihen liittyy sopivaa kielellistä leikittelyäkin), Jaud, Rulf ja Sumael, jotka korvaavat hänen tiedollisia ja taidollisia puutteita ja luonnollisesti myös fyysisiä kykyjä, kuten sotakirveen heilauttelua, miekkailuja ja jousiammuntaa. Yarvissa on jotain tyrionlannistermaista, mutta huomattavasti siloisemmassa ja vähäisemmässä määrin. Yhden kirjan perusteella hän vaikuttaa lupaavalta hahmolta, mutta odotan ainakin seuraavan osan, ennen kuin muodostan varsinaista mielipidettäni. Hahmot ovat sinänsä onnistuneita, mutta jokin jää silti puuttumaan, vajaaksi ja pinnalliseksi. Taustat eivät tunnu kovin vahvoilta ja motivaatiot, koetut tunteet ja käänteet hahmojen kehityksessä eivät ihan vakuuta. Kaipasin enemmän.

Abercrombie on selvästi kiinnittänyt huomiota naishahmoihin ja tehnyt heistä vahvempia ja monella tapaa monipuoleisempia. Naiset sulautuvat ongelmitta hahmojoukkoon, eikä heitä heti ali/yliarvoteta sukupuolen perusteella. Harmi, että englanninkielessä on sukupuolellinen hän-sana. Maailmanluonti jää kirjan pituuden johdosta vähäisemmälle, mikä on sinänsä harmi, sillä kartan ja tarinan matkanteon perusteella kyseessä on mielenkiintoinen fantasiamaailma erilaisine kulttuureineen ja uskomuksineen. Haltiametallia kuvaillaan, mutta olisin halunnut kuulla edes pikkutarinan ajasta jolloin haltiat olivat metalliaan tekemässä (ainahan saa haluta). Jumalhahmoihin mennään sisälle enemmän ja tällä kertaa kirjailija on hieman kiepauttanut rooleja, tehden rauhanjumalasta isän ja sodanjumalasta äidin.

Half a Kingissä on erinomaisen yllättäviä juonen käänteitä, ja vaikka sen hahmot eivät täysin tyydytäkään, varsinkin kun vertaa Abercrombien aikaisempiin teoksiin (tämä jää häntäpäähän), niin silti trilogian ensimmäinen kirja on nautittava lukukokemus ja odotan kakkoskirjaa nähdäkseni miten tarina etenee. Half a Kingin voi kuitenkin lukea pitkälti myös yksittäisenä teoksena. Half the Worldin pitäisi ilmestyä ensi helmikuussa ja viimeisen osan, Half a Warin noin vuoden kuluttua.

Virallinen traileri:

Finncon 2014 -raportti, osa 2

Raportin ensimmäisessä osassa kävin kevyesti läpi tämän vuoden Finnconin perjantain ja lauantain ohjelmaani. Tässä kakkososassa palaan lauantain naamiaisiin ja sunnuntain ohjelmaan. Kuvista sen verran, että istuin ensimmäisellä rivillä ja olin välillä liian lähellä saadakseni mahdutettua paneeliesiintyjät yhteen kuvaan, joten osa kuvista on yhdistelmiä kahdesta, eikä aina niin kovin onnistuneita. Naamiaisasujen joukossa oli joitain todella vaikuttavia, etenkin voittajan Simo Nousiaisen Geralt Rivialainen Andrzej Sapkowskin Noituri-saagasta. Yksityiskohdissa riitti ihastelemista, silmiä ja kenkiä myöten.

Tässä alla naamiaiskuvakavalkadi ilman sen kummempia esittelyjä. Keppiä heiluttava sisarhentovalkoinen (kuva 12) oli pelottava. Oikeasti, minulle nousi iho kananlihalle kun henkilö lähestyi. Teki mieli siirtyä takavasemmalle turvaan.

 

 

Raadin (Hannu Rajaniemi, Jukka Halme, Tanya Tynjälä ja Jenni Teerikangas) miettiessä palkintoja, Jukka Särkijärvi joutui viihdyttämään yleisöä väliajalla ilmeisesti ihan ex tempore, ja täytyy sanoa, että viihdyttävää oli. Laulu sujui ja tanssikin veti yleisön jopa jaloilleen taputtamaan. Kävi siinä Juha Jyrkäs, pupupojat ja ei-Conchitakin avittamassa ajankuluksi.

Koko porukka:

Pelottava ja ei-niin pelottava (huom! liitutaulu):

Sunnuntaina kävin ensimmäisenä kuuntelemassa Hannu Rajaniemen GoH-puheen. Loistavaa esiintymistä. Ensin faktoihin perustuvaa tarinankerrontaa avaruuspuvusta ja sen historiasta ja sen jälkeen fiktiivinen tarina, jossa keräilijä varastaa tunnetun astronautin avaruuspuvun Smithsonian-istituutin museosta, mutta yllättyykin sen vaikutuksesta ja joutuu turvautumaan puvun ommelleen naisen apuun. Oli todella mielenkiintoista kuulla avaruuspuvun kehityksen tulleen muodin alalta, Playtexiltä, joka valmisti rintaliivejä ja korsetteja, ja kuinka yleensä tummaihoiset naiset ompelivat ensimmäiset puvut pikkutarkasti käsin kerros kerrokselta. Sekä faktat että fiktiot herättivät runsaasti visuaalisia mielikuvia. Tätä puoltakin avaruusmatkailun historiasta voisi esittää elokuvassa. Hannu kertoi työn alla olevan standalone kirjan, jonka työnimi taisi olla The Letters from Summerland (tai jotain vastaavaa).

Fantasy Romancessa puhumassa olivat Merja Polvinen, Scott Lynch (mies), Marianna Leikomaa ja J.S. Meresmaa. En mitenkään erityisesti halua korostaa, että Scott Lynch on mies, mutta hän itse mainitsi tehtäväkseen paneelissa on olla mies. Romantiikka ei ole minun heiniäni kirjallisuudessa, mutta päätin kuunnella, jos aiheesta sanottaisiin jotain kiinnostavaa silti. Kovasti pohdittiin onko tämän päivän fantasiassa sijaa romanttisten toiveiden täyttymiselle ja voitaisiinko esim. yksinhuoltajuutta pitää toiveiden täyttymisenä. Taisi olla Meresmaa, joka sanoi, että luemme hahmoja kuten todellista maailmaa, ja näinhän se on, että tämä maailma muokkaa sitä taustaa minkä pohjalta lukemisemme hahmotamme ja koemme. Silti meillä on mahdollisuudet, kukin rajoitteidensa mukaan, hyväksyä yli ”normirajojen” meneviä tulkintoja. Paneeli ei ihan päässyt fantasiaromantiikan ytimeen, mutta kyllähän sitä kuunteli.

Women in publishingin toi ensimmäistä kertaa eteeni kirjailija Salla Simukan (kuvassa: Elizabeth Bear, Tanya Tynjälä, Cheryl Morgan, Salla Simukka, Johanna Sinisalo), jonka kirjoja en ole vielä lukenut, mutta mielelläni kuuntelin mitä sanottavaa hänellä on aiheesta. Naisten asemaa julkaisumarkkinoilla käsiteltiin niin USA:n, Britannian, Perun kuin Suomenkin näkökulmasta. Ehkä mielenkiintoisinta oli kuulla meillä vähemmän puhutusta Latinalaisen Amerikan tilanteesta Tanya Tynjälän kautta. Siellä naiset itse eivät halua kirjoittaa science fictionia, vaan suuntaavat mielummin valtavirtaan, eivätkä isot kustantamot edes julkaise tieteiskirjallisuutta ja hyvin vähän fantasiaakaan. Maaginen realismi mielletään valtavirtakirjallisuudeksi. Cherylin kautta tuli esille brittiläisten naisten kynnykset saada julkaistuksi ja eritoten mainostetuksi ja arvotelluksi omia teoksiaan. Aiheesta kävivät tiukkaa sanailua parin vuoden takaisessa Sweconissa myös agentti John Berlyne ja kirjailija Jo Walton. Keskustelu sai salivänkärinkin keskittymään aiheeseen niin hyvin, että aikalaput tuli näytettyä vasta kun Cheryl niitä (kelloa seuranneena) huvittuneena tiedusteli. Pienet sattumukset ovat joskus parasta antia.

Jukka Halmeen kunniavierashaastattelu Aleksi Kuution huomassa sujui rennoissa merkeissä, hauskaa oli ja muisteloita kerrottiin. Lopuksi haastateltava ja haastattelija laulaa luikautti, hieroen samalla jostain kumman syystä puhujapönttöä.

Definitiivinen definitiivinen (K-18) oli erään aikakauden loppu viimeisellä ohjelmallaan. Petri Hiltunen, Jukka Halme, Vesa Sisättö ja Veikko Laeslehto muistelivat entisiä definitiivejä ja mitä jäi puuttumaan.

Loppuseremoniassa muisteltiin vuoden aikana joukostamme poistuneita. Syvän hiljaisuuden ja jopa liikutuksen vallitessa vierestäni kuului naps ja yksinäinen salmiakkimerkkari kieri lattialle eturiville. Tilanne ei sallinut purskahtaa nauruun. Kiitos kakkosriville tästä pienestä sattumuksesta (sitä oli Archipelaconin pöydästä haettu niin paljon merkkareita, ettei kaikki mahtuneet pikkukätösiin). Cosplay-asusteita palkittiin ja kuvassa näkyvä pikkupojan supersankari oli todella mainio.

Kiitos 2014 Finnconin järjestäjille ja työvoimalle hienosti onnistuneesta tapahtumasta ja kaikille esiintyjille ja keskustelijoille kiinnostavista ohjelmista ja aiheista. Oli huippua! Ensi vuonna Archipelaconiin.