Kirjan nimi viittaa Sir Lancelotin itselleen antamaan nimeen ja kertoo paljon kirjan sisällöstä. Lancelot on urhea ja maineikas ritari, mutta ulkonäöltään ruma ja siksi nimeää itsensä vialliseksi ritariksi. Tämä nimitys ei koske kuitenkaan pelkästään hänen ulkonäköään, sillä White heti alussa Lancelotin nuoruutta kuvatessa lataa pöytään kortin, jonka esimerkiksi Marion Zimmer Bradley piti enemmänkin hienovaraisen vihjailun peitossa Avalonin usvissa (arvostelu). Lancelot rakastuu Arthuriin. Myöhemmin tultuaan Arthurin ritariksi tämä tunne estää häntä ensin kiintymästä Gueneveriin, mutta Gueneverin ystävällisyys saa hänet lopulta muuttamaan mieltymyksiään. Merlyn varoitti Arthuria ennen hovista lähtöään Lancelotista ja Gueneveristä, mutta Arthur ei kiinnittänyt siihen huomiota silloin ja hän pitää silmät suljettuna myös sen jälkeen kun ritarin ja kuningattaren suhde on jo tosiasia.
Lancelotissa White on parhaimmillaan hahmon luonnissa. Arvostettu ja kunnioitettu ritari ei sorru ylpeyteen, vaan hänen sisäistä maailmaa repivät tunteet ja käsitykset siitä mikä on oikein. White välittää Lancelotin koko elämän kestävän rankan sisäisen taistelun hulluuteen ja pyhyyteen saakka. Kirja sisältää useita Lancelotin matkoillaan kohtaamia sattumuksia ja niistä merkittävin ehkä on Elaine-neidon pelastaminen, joka johtaa petoksen kautta Lancelotin pojan, Galahadin syntymiseen. Teko heijastuu myös tarinan lopussa tapahtuvaan ihmeeseen. Elaine aiheuttaa riitaa Lancelotin ja Gueneverin välillä ja alun lempeästä ja miellyttävästä Gueneverista tulee pikkuhiljaa oikutteleva ja epälooginen hahmo. Jostain syystä Whiten naishahmot onnistuvat olemaan loppujen lopuksi aina enemmän negatiivisia kuin positiivisia.
Kirjan alussa esille tuotu Lancelotin rakkaus Arthuriin muuttuu kaikenkattavaksi ystävyydeksi, eikä se jää ainoaksi selittäväksi tekijäksi hänen suhteeseensa Gueneveriin, kuten Marion Zimmer Bradleyn versiossa. Jos alkuperäisissä lähteissä on viite Arthurin ja Lancelotin väliseen rakkauteen, White on sen laimentanut. Jos viitettä ei ole, niin White on kehittänyt Lancelotin nuoruuden ihastuksesta kenties suurempaa kuin mitä sen oli tarkoitus olla. White tukeutuu kirjoituksessa vahvasti Thomas Maloryn Le Morte d’Arthur -teokseen, jonka tulkintaan hän viittaa usein tekstin keskellä. Whiten tyyli on muuttunut kahdesta edellisestä kirjasta selkeästi. Ill-Made Knight ei ole enää huumoripitoinen kirja, vaan vakavoitunut lähes täysin. Yhä enemmän White käyttää myös perusteluja kirjoituksilleen. Anakronismit ovat edelleen läsnä, mutta ei haittaavassa määrin. Ill-Made Knight nousee tähän astisista Whiten The Once and Future King -teoksista ykköseksi minun arvosteluasteikollani. Huomisessa arvostelussa mietteitä saagan neljännestä kirjasta The Candle in the Windista ja erillisestä jälkiteoksesta The Book of Merlynista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat iloinen yllätys!