Marion Zimmer Bradley: Avalonin usvat

Kuningas Arthurin legenda ei ole koskaan erityisemmin kiinnostanut minua johtuen ehkäpä surkeista ja vieläkin surkeammista Arthur/Lancelot/Guinevere/Excalibur/Merlin -elokuvista ja tv-sarjoista, jotka ovat tuhonneet vähäisetkin innostumiseni aiheeseen. Viimeisimpänä kiinnostuksentappajana oli Starzin Camelot-sarja, joka onneksi lopetettiin ensimmäiseen kauteen. En tosin sitäkään pystynyt katsomaan kokonaan. Sinnittelin neljänteen jaksoon ja sitten riitti. Sen sijaan Merlin-sarja, josta on parhaillaan menossa neljäs kausi, jaksaa yhä kiinnostaa. Se taas johtuu siitä, että sarja ei missään vaiheessa ole yrittänyt ottaa itseään liian vakavasti. Merlinin neljännen kauden ensimmäisten jaksojen kannustamana heitin negatiiviset ennakko-odotukset roskiin ja päätin vihdoin lukea Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvat. Ja se kannatti.

Avalonin usvat kertoo Arthurin legendaa pääosin Morgainen (Morgan le Fay), Arthurin sisarpuolen ja Avalonin papittaren näkökulmasta. Kertojina ovat myös muut naishahmot; Morgainen ja Arthurin äiti Igraine, Igrainen sisar Morgause, Igrainen sisarpuoli ja Avalonin ja järven valtiatar Viviane sekä Arthurin puoliso Gwenhwyfar. Miehet ovat kirjassa sivuhahmoja, vaikka heidän vaikutuksensa naisten kohtaloihin on vääjäämätön.

Bradleyn Morgaine on voimakas ja lahjakas hahmo, joka toteuttaa Avalonin jumalattaren hänelle määräämää tehtävää. Tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin kristinusko juurtuu Britanniaan ja pakanauskot ja niiden kannattajat pikkuhiljaa tuhotaan tai käännytetään. Muinaisten jumalien kannattajana Morgaine leimaantuu uususkovaisten mielessä noidaksi ja paholaiseksi, vaikka hahmo ei pyri tekemään pahaa, vaan säilyttämään oman uskonsa mukaiset perinteet. Morgainen jumalatar ei ole tuomitseva, syntiä ja katumusta korostava, mikä taas leimaa kristinuskon jumalaa kirjassa. Uskonto on yksi kirjan suurista pääteemoista. Sitä pohditaan lähes jokaisen hahmon kohdalla, lukuun ottamatta ehkäpä Morgausea, jolla on varsin vapaamielinen suhde lähes kaikkeen. Morgainen vastahahmoksi asettuu Gwenhwyfar, joka kuvataan heikohkona ja pelokkaana naisena, mutta kristinuskon voimakkaana kannattajana ja Arthurin käännyttäjänä. Avalon ja druidiuskomukset ovat sen verran fantasiamaisia, että niiden parissa viihdyin helposti. Sen sijaan kristinuskon paatokselliset puheenvuorot olivat paikoin piinaavia ja tylsähköjä.

Gwenhwyfarin ja Morgainen välejä ei hierrä ainoastaan valtakamppailu Arthuriin vaan myös suhde Lanceletiin. Lanceletia puolestaan hiertää henkisesti suhteet lähes kaikkiin. Ihmissuhteet ja niiden kimurantit kiemurat aikalaissäännösten ja uskonnon paineessa on kirjan toinen pääteema. Bradley tuntuu korostavan, että naisten asema on ennalta säädetty, joko miesten käsien kautta tai jumalattaren sanelemana. Eivätkä miehet tunnu pääsevän sen helpommalla, tosin heillä on naisiin nähden vapaa tahto. Kirjailija valaisee hyvissä ajoissa mikä kunkin hahmon kohtalo on oleva, mutta jättää kuitenkin sen verran liekaa, että hahmot tuntuvat tekevän välillä itsekin päätöksiä, eivätkä vain odota kun elämä vilahtaa silmien ohi. Vaikka tarina sisältää vahvoja naishahmoja, jotka hallitsevat ja säätelevät kohtaloitakin, ei kirja ole silti feministinen. Maailma ja sen asenteet vaikuttavat hyvinkin uskottavilta ajankuvaan nähden.

Kristinuskoa kirjassa tunnutaan kritisoivan välillä rankallakin kädellä, mutta minusta kritiikki kertoo hahmojen ajatuksista enemmänkin kuin kirjailijan asenteesta (saatan hyvin olla tulkinnassani väärässäkin), siitä minusta on osoituksena ensimmäinen merlin. Bradleyn Merlin, joka ei muistuta lapsuusaikani Disney-Merliniä suippohattuineen ja pitkine partoineen, on enemmänkin viisas neuvonantaja kuin velho. Merlinin suvaitsevaisuus ja muiden yli menevä ymmärrys ykseydestä on hieno sivupiirre, joka valitettavasti ei saa tarpeeksi tilaa. Morgainen suhde jälkimmäiseen merliniin ja tämän ajatusmaailmaan pääsee enemmän esille. Minulla on Avalonin usvista kahden niteen versio, mutta lasken ne yhdeksi kirjaksi, sillä kirja on alun perin painettu yhtenä niteenä. Noin 850 sivua tiivistä tekstiä kapeilla ylä- ja alamarginaaleilla oli nopeammin luettu kuin epäilinkään. Teksti tempaisi mukaansa ja vei eteenpäin kuin virta, siitäkin huolimatta, että ajoittain sisältö ärsytti. Marion Zimmer Bradleyn tulkintaa Arthur-legendasta voi pitää onnistuneena ja ainakin minulta se poisti epäröinnin tarttua toiseenkin Arthur-saagaan, vielä vanhempaan sellaiseen. Bradleyn kirjan pohjalta tehdyn elokuvan katsominen olisi kuitenkin liikaa vaadittu. Samoin kuin Avalonin jatko/esi/lisäosien lukeminen.