Peter S. Beagle: The Last Unicorn

Klassikkostatuksen saanut Peter S. Beaglen The Last Unicorn julkaistiin vuonna 1968. Kirja on myös suomennettu nimellä Viimeinen yksisarvinen, mutta koskapa minulla oli ennen lukemista tiedossa, että kirja sisältää runomuotoista tekstiä, päätin lukea kirjan alkuperäisellä kielellä. Usein muuten onnistuneiden käännösten heikoin kohta ovat runonpätkät ja laulut, jotka eivät tavoita käännettynä alkuperäisen tunnelmaa.

Yksisarvinen on asunut pitkään metsässänsä, kuolemattomana ja ulkopuolisena maailman tapahtumista, kunnes hänen korviinsa kantautuu tieto, että yksisarvisten uskotaan kadonneet maailmasta. Yksisarvinen jättää metsän etsiäkseen lajitovereitaan ja varmistaakseen, ettei hän todellakin ole viimeinen lajiaan. Hän saa seurakseen muutaman mutkan kautta luuseritaikuri Schmendrickin ja rosvojoukkoon nuorena päätyneen Molly Gruen. Arvoituksia puhelevalta perhoselta yksisarvinen kuulee, että muut yksisarviset on johdatettu kauas pois punaisen härän toimesta. Punainen härkä asustaa kuningas Haggardin linnan alueella, jonne yksisarvinen kumppaneineen nyt suunnistaa. Mutta härkä on pelottava ja taikurin yritys pelastaa yksisarvinen otukselta vain monimutkaistaa asioita. Tarvitaan ennustuksen toteutuminen ennen kuin asiat korjaantuvat, mutta siltikään mikään ei palaa enää ennalleen.

The Last Unicorn pääsi yllättämään minut. Se on perinteistä satufantasiaa, mutta taustalta löytyy kypsempi tumma sävy. Kirjailija tuntuu puhuvan rivien välissä myös aikuisemmalle lukijalle ja ripottelee sinne tänne hieman sarkasmiakin. Yksisarvinen ei ole mustavalkoisen miellyttävä hahmo, vaan lajinsa ylivoimaisuuden vaikutuksesta välinpitämätön. Ihmiset eivät oikeasti ole hänelle kovinkaan tärkeitä, kunhan vain ovat. Ihmiset ovat jokseenkin surkeita olemassansa, eiväthän he edes tunnista todellisia ihmeitä, vaikka ne edessään näkevät. Voisin hyvin kuvitella J.K. Rowlingin saaneen vaikutteita jästeihinsä Beaglelta, sillä kumpaisenkaan ihmiset eivät näe totuutta (maagisuutta) silloin, kun se ei sovi heidän käsitykseensä totuudesta. Ei kovinkaan mairitteleva kuva ihmisistä. Beaglen rosvotkaan eivät varasta rikkailta, vaan köyhiltä, sillä köyhät eivät pysty useimmiten taistelemaan vastaan.

Beagle ravistelee myös sankarikäsitystä. Hän antaa sankariudesta keinotekoisen (fantasiamaisen) määritelmän ja luo hahmon, jonka pitäisi sitten tietoisena tuosta määritelmästä pyrkiä siihen. Vaikka The Last Unicornissa on kaikki fantasiaelementit tavallaan kohdallaan, kokonaisuudessa on silti sivuääni, joka tekee tekstistä kaikkea muuta kuin kliseisen. Kirja jätti oikeasti miettimään huomaavatko lapset tätä sivuääntä, kun satua heille luetaan. Kirjasta voi tulkita kannanoton myös luonnon hyötykäytön puolesta hyväksikäyttöä vastaan, eikä tarina ilman huumoriakaan ole, ja loppu on minun makuuni varsin onnistunut. Kirja on ansainnut statuksensa ja suosittelen sen lukemista, jos ei vielä ole tuttu. Hankin katsottavakseni kirjan pohjalta tehdyn piirretyn elokuvan, joka vilisee tunnettuja näyttelijä-ääniä. En kuitenkaan pystynyt katsomaan sitä, koska mielikuvani tarinasta kirjan pohjalta tuntuu hyvin omakohtaiselta, ja pelkään, että elokuva kliseistäisi sen tavanomaiseksi. Ehkä joskus on parempi antaa oman mielikuvan jäädä päässä ainoaksi näkemykseksi kirjasta.