World Fantasy -palkinnot 2011 jaettu

World Fantasy -palkinnot jaettiin San Diegossa sunnuntaina alla listatuin tuloksin. Teoksen perässä linkki arvosteluuni, jos sellainen löytyy. Harmi, ettei George R.R. Martinin The Mystery Knight -pärjännyt Pienoisromaani-kategoriassa. 

Paras kirja

• Who Fears Death, Nnedi Okorafor (DAW) (arvostelu)
• Redemption In Indigo, Karen Lord (Small Beer) (arvostelu)
• Zoo City, Lauren Beukes (Jacana South Africa; Angry Robot) (arvostelu)
• The Hundred Thousand Kingdoms, N.K. Jemisin (Orbit) (arvostelu)
• The Silent Land, Graham Joyce (Gollancz; Doubleday)
• Under Heaven, Guy Gavriel Kay (Viking Canada; Roc; Harper Voyager UK)

 

Paras pienoisromaani

• “The Maiden Flight of McCauley’s Bellerophon”, Elizabeth Hand (Stories: All-New Tales) (arvostelu)
• Bone and Jewel Creatures, Elizabeth Bear (Subterranean)
• The Broken Man, Michael Byers (PS)
• The Thief of Broken Toys, Tim Lebbon (ChiZine Publications)
• “The Mystery Knight”, George R.R. Martin (Warriors)
• “The Lady Who Plucked Red Flowers beneath the Queen’s Window”, Rachel Swirsky (Subterranean Summer 2010) (arvostelu)

Paras novelli

• “Fossil-Figures”, Joyce Carol Oates (Stories: All-New Tales)
• “Beautiful Men” , Christopher Fowler (Visitants: Stories of Fallen Angels and Heavenly Hosts)
• “Booth’s Ghost”, Karen Joy Fowler (What I Didn’t See and Other Stories)
• “Ponies”, Kij Johnson (Tor.com 11/17/10) (arvostelu)
• “Tu Sufrimiento Shall Protect Us”, Mercurio D. Rivera (Black Static 8-9/10)

Paras antologia

• My Mother She Killed Me, My Father He Ate Me, Kate Bernheimer, ed. (Penguin)
• The Way of the Wizard, John Joseph Adams, ed. (Prime)
• Haunted Legends, Ellen Datlow & Nick Mamatas, eds. (Tor)
• Stories: All-New Tales, Neil Gaiman & Al Sarrantonio, eds. (Morrow; Headline Review)
• Black Wings: New Tales of Lovecraftian Horror, S.T. Joshi, ed. (PS)
• Swords & Dark Magic, Jonathan Strahan & Lou Anders, eds. (Eos)

Paras kokoelma

• What I Didn’t See and Other Stories, Karen Joy Fowler (Small Beer)
• The Ammonite Violin & Others, Caitlín R. Kiernan (Subterranean)
• Holiday, M. Rickert (Golden Gryphon) (arvostelu)
• Sourdough and Other Stories, Angela Slatter (Tartarus)
• The Third Bear, Jeff VanderMeer (Tachyon)

Loppujen kategorioiden voittajat voi tarkistaa täältä.

George R.R. Martin: Songs the Dead Men Sing

Maailmanlaajuisen Halloween-viikonlopun kunniaksi hieman kauhua kehiin. George R.R. Martin on kirjoittanut fantasian ja science fictionin ohella myös kauhukertomuksia. Songs the Dead Men Sing on vuonna 1983 julkaistu yhdeksän novellin kokoelma. Minulla on kirjasta myöhäisempi brittipainos (kansikuva oik.), josta on jätetty kaksi novellia In the House of Worms ja This Tower of Ashes pois. Alkuperäisen US-painoksen kansikuvan voi katsoa tästä.

• The Monkey Treatment (1983)
• ...for a single yesterday (1975)
• The Needle Men (1981)
• Meathouse Man (1976)
• Sandkings (1979)
• Nightflyers (1980)
• Remembering Melody (1981)

The Monkey Treatment, joka on julkaistu suomeksi nimellä Apinakuuri Kuoleman kirjat 1:ssä, kertoo lihavasta Kenny Dorchesterista. Kenny rakastaa ruokaa ja syömistä, mutta on yksinäinen, eikä löydä kokonsa vuoksi kumppania. Niinpä hän etsii jatkuvasti keinoja laihduttaa ja lopulta törmääkin tuttavaansa, joka suorastaan ahmii, mutta silti on laihtunut. Ilahtuneena Kennykin päättää kokeilla tätä uutta apinakuuria, joka osoittautuukin hieman muuksi kuin mitä Kenny odotti. The Monkey Treatment on erinomaisesti rakennettu tarina loppuhuipennuksineen. Se on elävästi kirjoitettu tarina ja lukijan on ihan pakko asettua myötäelämään Kennyn ahdistus. Kuten monesti aiemminkin Martinin tarinoita lukiessa minulle herää voimakkaita visuaalisia mielikuvia. Voisin vaikka mennä vannomaan, että olen nähnyt tämän tarinan tai sen muunnelman televisiossa, mutta mitkään lähteet eivät tue luulojani. The Monkey Treatment on ehdottomasti novelli joka kestää useankin lukukerran.

...for a single yesterday on kokoelman vanhinta tuotantoa. Tarina sijoittuu ihmiskuntaa kohdanneen ydintuhon jälkeiseen aikaan, jossa joukko selviytyneitä on kokoontunut uudeksi yhteisöksi. He yrittävät oppia selviytymisen alkeet ja kohdata uuden tulevaisuuden vallitsevissa rankoissa olosuhteissa. Keith, joka menetti tyttöystävänsä tuhossa, ei halua sopeutua tilanteeseen, vaan matkaa ajoittain muistihuumeen avulla aikamatkalle takaisin rakastettunsa luo selvitäkseen arjesta. ...for the single yesterday on mielestäni kokoelman heikoin novelli. Siinä korostuu kirjoitusajankohtaa leimaava kulttuurinen ympäristö Martinin valitsemien musiikkikappaleiden kautta, mikä saa tarinan tuntumaan vanhentuneelta. Tarina ei edes aukea kunnolla, jos esimerkiksi Me and Bobby McGee -kappale ei ole tuttu sanoitukseltaan. Myös novellin nimi on poimittu kyseisestä laulusta. Minun täytyy sanoa, että olen iloinen, että Martinin parinetsintävaihe elämässä on jo ohi ja seestyneessä tilassa, sillä ainakin minua välillä rassaa kuinka suurta ja epätoivoista rakastaminen/menettäminen hänen tarinoissaan tiettynä aikajaksona oli. Novellin voi lukea ilmaiseksi Lightspeed-lehden uudelleen julkaisuna tai hankkia itselleen e-novellina.

The Needle Men on Body Snatchers -tarina, joka sijoittuu slummimaiseen laitakaupunkiympäristöön. Tarinan perusjuoni salamyhkäisesti katoavista ihmisistä on tuttu useistakin kauhutuotoksista. Jälleen jännitystä vähitellen tiivistäen koostettu tarina, joka saa arvoisensa huipennuksen. Ei silti Martinia parhaimmillaan.

Meathouse Man on sanamäärältään pitkä novelli, jossa nuori ruumiinkäyttäjänä toimiva mies etsii rakkautta. Tarina sijoittuu synkeälle Skrakkyn kaivosplaneetalle, jossa työtä tekevät käyttäjien hallitsemat ihmisruumiit. Nämä ovat ihmiszombeja, joiden omat aivot on korvattu synteettisillä, eikä heillä ei ole tunnemaailmaa eikä tietoisuutta. Meathouse Man on suomennettu nimellä Lihatiskien mies ja julkaistu Julma on rakkaus -novellikokoelmassa. Lihatiskien mies on osittain riipaiseva kertomus, osittain erittäinkin vastenmielinen. Ihmissielu ei voi voida hyvin kun ruumis joutuu kanssakäymiseen tunneasioissa ilotalon lihatiskin naisten kanssa. Tarinasta voi lukea näytteen John Joseph Adamsin nettisivulta, jossa hän paljastaa Martinin eläneen kirjoitushetkellä tunne-elämässään vaikeita hetkiä, mikä näkyy novellissakin.

Sandkingsia en voi suositella voimakkaasti ötökkäkauhuiselle, mutta muille se on loistavaa luettavaa. Kun luin tarinan ensimmäisen kerran, se puistatti suunnattomasti. Näin uudelleenlukukerralla tiesin mitä oli odotettavissa, mutta siltikään en vielä kauheasti nauti tarinasta, niin hyvin kuin se on kirjoitettukin. Sandkings kertoo Simon Kressista, varakkaasta ja itsekkäästä miehestä, joka huvittelee ostamalla omituisia otuksia. Kun mikään ei tunnu enää ilahduttavan ja kiehtovan, hän törmää salaperäiseen kauppaan, josta saa käsiinsä sandking-ötökät, jotka ovat järjestelmällisiä ja älykkäitä ja niillä on jumalakäsitys. Simon Kress asettuu jumalan rooliin, enemmän kuin haluaisikaan.
Sandkings on voittanut sekä Hugo että Nebula -palkinnot ja sen pohjalta on tehty myös The Outer Limits -televisiosarjan jakso, joka kylläkin poikkeaa reilusti Martinin alkuperäisestä tarinasta loppuratkaisuja myöten.

Nightflyers on pienoisromaanin pituinen tarina ryhmästä tiedeihmisiä, jotka lähtevät jäljittämään mysteeristä ikivanhaa volcryn-entiteettiä. He palkkaavat Nightflyers-avaruusaluksen ja sen kapteenin Royd Erisin kuljetustehtävään. Matka ei sujukaan odotetusti ja he toteavat pian, että jokin outo uhkaa heitä. Nightflyers sijoittuu samaan Thousand Worlds -maailmaan kuin kirjailijan Dying of the Light (arvostelu) ja Tuf Voyaging (arvostelu) -teoksetkin (sekä useat muut novellit). Kumpaisessakin kirjassa on mm. maininta hranganeista ja heidän pelottavasta Hrangan mindista. Nightflyers on kiinnostava sf-kauhu-tarina, jonka pohjalta on tehty myös samanniminen elokuva. Blogissani lisää Nightflyersista ensi viikolla.

Remembering Melody kertoo miehestä, joka opiskeluaikoinaan teki ystävyys- ja avunantosopimuksen kolmen muun kämppäkaverinsa kanssa. Maailma on vienyt heidät erilleen, mutta yksi heistä, Melody, ei suostu irrottamaan tehdystä sopimuksesta. Melody on aina vaikeuksissa ja aina apua pyytämässä, mikä alkaa jo kyllästyttää nelikon muita jäseniä. Lopulta he päättävät jättää Melodyn taakseen ja unohtaa tehdyn sopimuksen, mutta Melodylla on siihen sanansa sanottavana. Ilahduttavan epämiellyttävän loppuhuipennuksen omaava kauhutarina. Viihdyttävä joskaan ei ehkä omaperäisyyden huippu. Songs the Dead Men Sing on erinomainen kokoelma kauhutarinoita Twilight Zonen ja The Outer Limitsin hengessä. Kyllä näistä väristyksiä saa aikaan, joten suosittelen.

T.H. White: The Candle in the Wind ja The Book of Merlyn

T.H. Whiten The Once and Future King -saagan neljäs kirja The Candle in the Wind julkaistiin vuonna 1958 osana kokoelmaa. MaraArthurtonin viimeisellä neljänneksellä alkoi jo saagaväsymys painaa, mikä vaikutti myös lukuintoon.

The Candle in the Windin tapahtumat sijoittuvat Arthurin hallintokauden viimeisille hetkille. Morgausen ja Arthurin poika Mordred vihaa isäänsä. Velipuolensa Agravainen kanssa hän ajaa Lancelotin ja Gueneverin suhteen julkituomista ja tuomitsemista ja lopulta he onnistuvatkin päämäärässään, tosin juonen lopullisiksi uhreiksi joutuvat sellaiset joiden ei olisi pitänyt. Arthurin menneisyydestä paljastuu teko, jonka seurauksena hän on kantanut syyllisyyden tuskaa läpi elämänsä. Kun Arthur joutuu taistelemaan Ranskassa Gueneverin kanssa karannutta Lancelotia vastaan kunniasta, Mordred nousee valtaistuimelle sijaiseksi. Arthur palaa Englantiin pysäyttämään poikansa valtaanpyrkimykset kohtalokkain seurauksin.

The Candle in the Wind on synkkä ja pohdiskeleva kirja. Se on Arthurin tilintekoa elämästään ja mikä meni pieleen hänen idealistisen Pyöreän pöydän ja rauhan aatteen valtion toteuttamisessa. Hän pohdiskelee ihmisluontoa ja Merlynin oppeja. Mordredin ja Agravainen kieroon kasvaneet luonteet ja niiden vuoksi Morgausen poikien välirikko ja kunkin kohtalo synkentää kirjan tunnelmaa ennestään. Samalla kun White on muuttanut tyyliään vielä filosofisemman tutkiskelun suuntaan pohtien valtiopolitiikkaa, hän karkottaa minua lukijana kauemmas. Toki Arthurin loppuvaiheet ovat kiinnostavia, mutta en jaksa innostua valtio-opista tai kommunismin ja bolshevismin tai minkään muunkaan ismin pohjan perukoiden pohtimisesta. Kohtalaisen merkityksellisen osuuden kirjan lopussa saava keskustelu Arthurin ja palvelijapojan välillä herätti epäilyksen, että kohtaukseen liittyy jotain taustaa ja Wikipediasta selvisikin, että kyseinen Tom-poika on Whiten kunnioittava nyökkäys Le Morte d’Arthur -teoksen kirjoittajalle Thomas Malorylle.

The Candle in the Wind jätti haalean tunnelman The Ill-Made Knightin (arvostelu) jälkeen ja saagan päätösosaksi se on vain tyydyttävä.

The Book of Merlyn julkaistiin reilusti varsinaisen The Once and Future King -tetralogian jälkeen, vasta vuonna 1977 kun kirjailija T.H. White oli jo kuollut.

Merlyn palaa takaisin kuvioon ennen Arthurin ja Mordredin viimeistä taistelua ja päättää Arthurin koulutuksen samalla tyylillä mitä käytti ensimmäisessäkin kirjassa, The Sword in the Stonessa (arvostelu). Arthur pääsee jälleen eläinhahmoissa pohdiskelemaan sodan syitä ja miksi rauhaisan valtion aatetta on vaikea toteuttaa. Arthur käy läpi reaalimaailman aatesuuntausten ja esimerkkien kautta läpi eettisiä ja poliittisia ajatuksia. Vaikka tarinassa henkilöt saavatkin aikaan rauhan, ratkaisevaan osaan nousee käärme.

White kirjoitti The Book of Merlynin alun perin Toisen maailman sodan aikaan, eikä saanut sitä silloin julkaistuksi. Tämä on ymmärrettävää, sillä kirja on selkeästi pasifistinen, kuten oikeastaan koko ajatus Arthur-saagan taustalla. Vaikka White käyttää kirjan tarinoissa samaa taktiikkaa opetuksessa kuin ensimmäisessä kirjassa, niihin aiemmin liittynyt huumori pysyy kadoksissa. White ottaa kirjoituksensa ja sanomisensa vakavasti ja pohjaa ne entistä tiukemmin Maloryn teokseen.

The Book of Merlyn on kaikesta viisaudestaan huolimatta ajoittain tylsää luettavaa. Kaiken syvällisen pohdinnan jälkeen, ihmisluonteen yli marssii kuitenkin sattuma - käärme. Ellei sitten vielä kliseisemmin kyseessä ole uskonnollinen symboli. Whitelle on ehdottomasti nostettava hattua siitä, että hän on saanut hahmonsa (lukuun ottamatta naishahmoja) uskottaviksi, vaikkakaan ei ehkä pidettäviksi. Arthur tai Lancelot eivät ole suuria, erehtymättömiä ja kaikenvoivia sankareita hänen legendassaan. Hän ei myöskään ihannoi taisteluja ja tappamisen taitoa, kuten monet ritaritarinat tekevät. Excalibur ei nouse Whiten teoksessa Arthurin symboliksi, eikä voitetut sodat ole kuninkaan mitta. Saagasta puuttuu lähes kokonaan Avalonin käsite, eikä kirjassa pohdita kristinuskon ja pakanauskontojen välisiä ristiriitoja, kuten esimerkiksi Bradley tekee Avalonin usvissa (arvostelu).

Olisin saattanut hyvinkin pitää The Once and Future Kingin -saagan kahdesta viimeisestä kirjasta enemmän, jos Whiten kirjoitustyyli ei olisi mennyt lähes esitelmän tasolle. Matkani Arthurworldiin päättyy toistaiseksi ainakin tähän. Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että vihdoin perehdyin kirjallisellakin tasolla tähän legendaariseen tarinaan ripauksen verran.

T.H. White: The Ill-Made Knight

The Ill-Made Knight on T.H. Whiten The Once and Future King -saagan kolmas kirja, joka ilmestyi vuonna 1940. Etsin kirjaa alkuperäisversiona, mutta törmäsin vain yhteen kappaleeseen, jonka hinta oli kiitettävä. Niinpä tyydyin The Once and Future King -kokoelman versioon, joka ilmeisesti on vieläpä sama kuin yksittäin julkaistu versio, poiketen näin kahdesta ensimmäisestä kirjasta, The Sword in the Stone (arvostelu) ja The Witch in the Wood (arvostelu).

Kirjan nimi viittaa Sir Lancelotin itselleen antamaan nimeen ja kertoo paljon kirjan sisällöstä. Lancelot on urhea ja maineikas ritari, mutta ulkonäöltään ruma ja siksi nimeää itsensä vialliseksi ritariksi. Tämä nimitys ei koske kuitenkaan pelkästään hänen ulkonäköään, sillä White heti alussa Lancelotin nuoruutta kuvatessa lataa pöytään kortin, jonka esimerkiksi Marion Zimmer Bradley piti enemmänkin hienovaraisen vihjailun peitossa Avalonin usvissa (arvostelu). Lancelot rakastuu Arthuriin. Myöhemmin tultuaan Arthurin ritariksi tämä tunne estää häntä ensin kiintymästä Gueneveriin, mutta Gueneverin ystävällisyys saa hänet lopulta muuttamaan mieltymyksiään. Merlyn varoitti Arthuria ennen hovista lähtöään Lancelotista ja Gueneveristä, mutta Arthur ei kiinnittänyt siihen huomiota silloin ja hän pitää silmät suljettuna myös sen jälkeen kun ritarin ja kuningattaren suhde on jo tosiasia.

Lancelotissa White on parhaimmillaan hahmon luonnissa. Arvostettu ja kunnioitettu ritari ei sorru ylpeyteen, vaan hänen sisäistä maailmaa repivät tunteet ja käsitykset siitä mikä on oikein. White välittää Lancelotin koko elämän kestävän rankan sisäisen taistelun hulluuteen ja pyhyyteen saakka. Kirja sisältää useita Lancelotin matkoillaan kohtaamia sattumuksia ja niistä merkittävin ehkä on Elaine-neidon pelastaminen, joka johtaa petoksen kautta Lancelotin pojan, Galahadin syntymiseen. Teko heijastuu myös tarinan lopussa tapahtuvaan ihmeeseen. Elaine aiheuttaa riitaa Lancelotin ja Gueneverin välillä ja alun lempeästä ja miellyttävästä Gueneverista tulee pikkuhiljaa oikutteleva ja epälooginen hahmo. Jostain syystä Whiten naishahmot onnistuvat olemaan loppujen lopuksi aina enemmän negatiivisia kuin positiivisia.

Kirjan alussa esille tuotu Lancelotin rakkaus Arthuriin muuttuu kaikenkattavaksi ystävyydeksi, eikä se jää ainoaksi selittäväksi tekijäksi hänen suhteeseensa Gueneveriin, kuten Marion Zimmer Bradleyn versiossa. Jos alkuperäisissä lähteissä on viite Arthurin ja Lancelotin väliseen rakkauteen, White on sen laimentanut. Jos viitettä ei ole, niin White on kehittänyt Lancelotin nuoruuden ihastuksesta kenties suurempaa kuin mitä sen oli tarkoitus olla. White tukeutuu kirjoituksessa vahvasti Thomas Maloryn Le Morte d’Arthur -teokseen, jonka tulkintaan hän viittaa usein tekstin keskellä. Whiten tyyli on muuttunut kahdesta edellisestä kirjasta selkeästi. Ill-Made Knight ei ole enää huumoripitoinen kirja, vaan vakavoitunut lähes täysin. Yhä enemmän White käyttää myös perusteluja kirjoituksilleen. Anakronismit ovat edelleen läsnä, mutta ei haittaavassa määrin. Ill-Made Knight nousee tähän astisista Whiten The Once and Future King -teoksista ykköseksi minun arvosteluasteikollani. Huomisessa arvostelussa mietteitä saagan neljännestä kirjasta The Candle in the Windista ja erillisestä jälkiteoksesta The Book of Merlynista.

T.H. White: The Witch in the Wood

T.H. Whiten alunperin vuonna 1939 julkaistu The Witch in the Wood on painettu hieman lyhennettynä myös nimellä The Queen of Air and Darkness. Minulla on kirjasta vuoden 1940 kirjailijan kuvittama painos, joka edeltääjäänsä verrattuna (The Sword in the Stonen arvostelu) on varsin käsiteltävässä kunnossa, mutta valitettavasti ilman kansipaperia. Sen lisäksi minulla on myös The Once and Future King -kokoelman versio.

The Witch in the Wood keskittyy paljolti kertomaan Arthurin tarinaan liittyviä yksityiskohtia pohjoisesta kuningas Lotin valtakunnan tapahtumien näkökulmasta. Lotin puolisona on Morgause, joka on myös Arthurin sisarpuoli, tosin sitä ei Arthur tarinassa vielä tiedä ennen kuin liian myöhään. Kuningas Lot ei hyväksy Arthuria kuninkaaksi, vaan lähtee taistelemaan tätä vastaan. Lotin ja Morgausen pojat Gawain, Agravaine, Gaheris ja Gareth ovat kasvaneet Arthurin vastaisessa ilmapiirissä ja tarinan yhdeksi teemaksi nousee kasvatuksen ja rakkauden merkitys ihmisen kehityksessä. Morgause heittäytyy äitiyden pyhään idealismiin ja itsekorostukseen, mutta käytännössä lapset saavat hänestä ristiriitaisia merkkejä. Sanojensa mukaan heidän äitinsä rakastaa heitä yli kaiken, toisaalta teot osoittavat välinpitämättömyyttä. Pojat palvovat äitiään, mutta heidän keskusteluistaan kuultaa läpi epävarmuus.

Merlyn jatkaa tuoreen kuninkaan opettamista, ja Arthur pohtiikin mahdin ja oikeutuksen käsitteitä pyöreän pöydän idean äärellä pitkin ja poikin tarinaa. Arthur katsoo tehtäväkseen pitää huolta valtakunnastaan ja oikeuttaa sotatoimet ja raakuudet kunhan ne valjastetaan totuutta ja oikeutta palvelevaan päämäärään. Hän aikoo nostaa ritarillisuuden kunniaan ja mukaan astuu velvollisuus. Merlyn poistuu tarinasta fyysisesti omaa kohtaloaan toteuttamaan, mutta hänen oppinsa ovat Arthurin mukana myöhemminkin, kun Arthur alkaa kokemuksen kautta ymmärtää omien ideoidensa ja tekojensa seuraamukset ja merkitykset.

Ykköskirjasta tutut Sir Grummor Grummursum ja King Pellinore sekä Sir Palomides esiintyvät The Witch in the Woodissakin tuoden siihen sen komediallisen puolen. Pellinoren hirviönmetsästysinto on hiipunut, sillä hän on rakastunut, millä on omat seuraukset Arthurin tulevassa tarinassa. Palomides ja Grummore yrittävät houkutella Pellinorea jälleen innostumaan metsästyksestä pukeutumalla hirviöksi, mutta toimenpide osuu omaan nilkkaan, kun oikea Questing Beast ilmestyykin kuvioihin. White tuo hienosti esille hirviönmetsästyksen todellisen merkityksen. Harvinaisen otuksen tappaminen ei olekaan lopulta tärkeintä.

Vaikka The Witch in the Wood on The Sword in the Stonen tavalla edelleen huumorintäyteinen ja kielellisesti leikittelevä kirja, on sen tyylissä tapahtunut askel vakavoitumaan päin. Otin tämän askeleen vastaan positiivisesti, sillä se saa kirjan tuntumaan tasapainoisemmalta. White käyttää yhä edelleen mm. poliittisia ja taloudellisia termejä, jotka ovat aikakauden ulkopuolisia ja vilahtaapa psykoanalyysikin tekstissä pariin otteeseen, niin kuin esineistössä esimerkiksi silmälasit ja megafoni. Nämä seikat eivät häirinneet enää niin paljoa kuin ykköskirjassa. Ehkä niitä osasi jo odottaa tai ehkä ne asettuivat tekstin joukkoon sulavammin. Morgausen kuvaus kirjassa sen sijaan jäi hieman häiritsemään. Hän on vahva hahmo ja noita, mutta valitettavasti yksipuoleisen negatiivinen hahmo jopa äitiydessään. Morgause on syy sotaan (hän on se jolla on housut jalassa Lothin linnassa) ja Morgause viettelee Arthurin ja synnyttää tämän pojan, joka on oleva Arthurin lopullinen kohtalo. Jäin kaipaamaan Morgausessa sitä samaa monivivahteisuutta, jota White esittelee muissakin hahmoissaan.

The Witch in the Wood on askel parempaan suuntaan The Once and the Future King -sarjassa. Huomenna blogissani arvostelu kolmannesta kirjasta, The Ill-Made Knightista.

T.H. White: The Sword in the Stone

Matkani Arthurlandiin jatkui Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvien jälkeen T.H. Whiten klassikolla The Once and Future Kingilla, joka sisältää neljä erillistä kirjaa. Ensimmäisen kirjan, The Sword in the Stonen lukeminen oli kirjaimellisesti ahdistava kokemus. Ei suinkaan sisällön vuoksi, vaan itse fyysisen kirjan vuoksi. Minulla kun on kirjasta 1. brittiläinen painos 1930-luvulta, ja se on kerännyt reilun 70 vuoden ajan itseensä kosteutta, pölyä, tervaa ja nikotiinia, mikä sekoitus sai minut niiskuttamaan, aivastelemaan ja köhimään noin viisi minuuttia sen jälkeen kun kirjaan tartuin. Luin kirjan kuitenkin sinnikkäästi loppuun, vaikka minulla on The Once and Future King olemassa koottuna painoksenakin, koska alkuperäinen The Sword in the Stone eroaa myöhemmin kokoelmaan liitetystä versiosta.

Hic iacet Arthurus, rex quondam, rexque futurus — "Here lies Arthur, king once, and king to be”

The Sword in the Stone kertoo Wart-pojasta, joka tutustuu Merlyn nimiseen velhoon. Samalla kun Wart oppii kasvatti-isänsä Sir Ectorin ja kasvattiveljensä Kayn luona aseenkantajan ja metsästäjän taitoja, Merlynin oppitunneilla Wart tulee muutetuksi taikakeinoin eri eläimiksi oppiakseen symbolisesti valtiomiestaitoja ja näkemyksiä vallankäytöstä ja valtakunnasta. Wart tapaa poikavuosiensa seikkailuiden aikana mm. Madame Mimin, Robin Hoodin ja kuningas Pellinoren ikuisessa hirviöjahdissaan.

Kirja iskee heti alusta alkaen puulla päähän sellaista lukijaa, joka odottaa pääsevänsä mukaan muinaiseen Englantiin vakavamieliseen tulkintaan suuresta sankarimaisesta kuninkaasta ja hänen miekastaan Excaliburista, johon kirjan nimikin viittaa. Minun ensimmäinen ajatukseni oli, että onko kansien sisällä väärät sivut ja kuka ihme tämä Wart on. Ehkä alustustyö olisi ollut paikallaan, jotta kulttuurishokkia ei olisi syntynyt. The Sword in the Stonen Merlyn on Disney-Merlin (Disneyn animaatioelokuva tehtiin Whiten kirjan pohjalta), pitkäpartainen, suippolakkinen velho, joka taikoilee mm. liikkuvia astioita, eikä edes aina kovin onnistuneesti. Kieli on leikittelevää, hahmot hieman koomisia ja selkeä ajankuva puuttuu kerronnasta. White käyttää surutta aikakautensa käsitteitä ja vertauskuvia, vaikka varsinaisesti Wart-Arthurin ja Merlynin puuhasteluympäristö vaikuttaa keskiaikaiselta. White kuvaa kiitettävällä tasolla linnan toimintoja, metsästystä ja luontoa sekä eläimiä. Ote on fantasiamainen. Muututtuaan eläimeksi Wart-Arthur ymmärtää niiden puhetta ja eläimet ovat ihmismäistettyjä. Merlynillä on lisäksi myös puhuva pöllö. Kirja sisältää kuvitusta, joka on käsittääkseni kirjailijan omaa käsialaa.

Jopa minun englannintaidollani kirjaa oli hauska lukea kielensä vuoksi ja välillä tuli lausuttua tekstejä jopa ääneen. Sen sijaan jatkuvat anakronismit tökkivät. Ne olivat tarkoituksellisia ja ilmeisesti niiden oli tarkoitus olla kirjan ilmestymisajankohtana näppäriä (ehkä vielä tänäkin päivänä), mutta minulle ei istunut pirtaan, että Merlyn laittoi sormenpäät yhteen kuten Sherlock Holmes tai että Robin Hood miehineen oli hypännyt Uther Pendragonin hallituskaudelle. Kirjan ajallisessa jatkumossa on tarkoituksellinen kupru, sillä Merlyn kertoo Arthurille, että kun muut menevät ajassa eteenpäin, hän menee taaksepäin. Tällä voidaan selittää osa Merlynin sanomisista, mutta ei kaikkea. Wartin kasvua Arthuriksi on ihan mukava lukea, mutta varsinaista Arthuria joutuu todellakin odottamaan ihan kirjan viime metreille saakka. Hilpeästä sävystä huolimatta, The Sword in Stoneen on upotettu filosofisia teemoja, jotka tulevat esille uudestaan myöhemmissä kirjoissa. The Sword in the Stone ei kolahtanut minulle, mutta matka jatkuu vielä usean kirjan ajan, joten huomenna kerron millaisen vaikutuksen kakkoskirja The Witch in the Wood teki.

Marion Zimmer Bradley: Avalonin usvat

Kuningas Arthurin legenda ei ole koskaan erityisemmin kiinnostanut minua johtuen ehkäpä surkeista ja vieläkin surkeammista Arthur/Lancelot/Guinevere/Excalibur/Merlin -elokuvista ja tv-sarjoista, jotka ovat tuhonneet vähäisetkin innostumiseni aiheeseen. Viimeisimpänä kiinnostuksentappajana oli Starzin Camelot-sarja, joka onneksi lopetettiin ensimmäiseen kauteen. En tosin sitäkään pystynyt katsomaan kokonaan. Sinnittelin neljänteen jaksoon ja sitten riitti. Sen sijaan Merlin-sarja, josta on parhaillaan menossa neljäs kausi, jaksaa yhä kiinnostaa. Se taas johtuu siitä, että sarja ei missään vaiheessa ole yrittänyt ottaa itseään liian vakavasti. Merlinin neljännen kauden ensimmäisten jaksojen kannustamana heitin negatiiviset ennakko-odotukset roskiin ja päätin vihdoin lukea Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvat. Ja se kannatti.

Avalonin usvat kertoo Arthurin legendaa pääosin Morgainen (Morgan le Fay), Arthurin sisarpuolen ja Avalonin papittaren näkökulmasta. Kertojina ovat myös muut naishahmot; Morgainen ja Arthurin äiti Igraine, Igrainen sisar Morgause, Igrainen sisarpuoli ja Avalonin ja järven valtiatar Viviane sekä Arthurin puoliso Gwenhwyfar. Miehet ovat kirjassa sivuhahmoja, vaikka heidän vaikutuksensa naisten kohtaloihin on vääjäämätön.

Bradleyn Morgaine on voimakas ja lahjakas hahmo, joka toteuttaa Avalonin jumalattaren hänelle määräämää tehtävää. Tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin kristinusko juurtuu Britanniaan ja pakanauskot ja niiden kannattajat pikkuhiljaa tuhotaan tai käännytetään. Muinaisten jumalien kannattajana Morgaine leimaantuu uususkovaisten mielessä noidaksi ja paholaiseksi, vaikka hahmo ei pyri tekemään pahaa, vaan säilyttämään oman uskonsa mukaiset perinteet. Morgainen jumalatar ei ole tuomitseva, syntiä ja katumusta korostava, mikä taas leimaa kristinuskon jumalaa kirjassa. Uskonto on yksi kirjan suurista pääteemoista. Sitä pohditaan lähes jokaisen hahmon kohdalla, lukuun ottamatta ehkäpä Morgausea, jolla on varsin vapaamielinen suhde lähes kaikkeen. Morgainen vastahahmoksi asettuu Gwenhwyfar, joka kuvataan heikohkona ja pelokkaana naisena, mutta kristinuskon voimakkaana kannattajana ja Arthurin käännyttäjänä. Avalon ja druidiuskomukset ovat sen verran fantasiamaisia, että niiden parissa viihdyin helposti. Sen sijaan kristinuskon paatokselliset puheenvuorot olivat paikoin piinaavia ja tylsähköjä.

Gwenhwyfarin ja Morgainen välejä ei hierrä ainoastaan valtakamppailu Arthuriin vaan myös suhde Lanceletiin. Lanceletia puolestaan hiertää henkisesti suhteet lähes kaikkiin. Ihmissuhteet ja niiden kimurantit kiemurat aikalaissäännösten ja uskonnon paineessa on kirjan toinen pääteema. Bradley tuntuu korostavan, että naisten asema on ennalta säädetty, joko miesten käsien kautta tai jumalattaren sanelemana. Eivätkä miehet tunnu pääsevän sen helpommalla, tosin heillä on naisiin nähden vapaa tahto. Kirjailija valaisee hyvissä ajoissa mikä kunkin hahmon kohtalo on oleva, mutta jättää kuitenkin sen verran liekaa, että hahmot tuntuvat tekevän välillä itsekin päätöksiä, eivätkä vain odota kun elämä vilahtaa silmien ohi. Vaikka tarina sisältää vahvoja naishahmoja, jotka hallitsevat ja säätelevät kohtaloitakin, ei kirja ole silti feministinen. Maailma ja sen asenteet vaikuttavat hyvinkin uskottavilta ajankuvaan nähden.

Kristinuskoa kirjassa tunnutaan kritisoivan välillä rankallakin kädellä, mutta minusta kritiikki kertoo hahmojen ajatuksista enemmänkin kuin kirjailijan asenteesta (saatan hyvin olla tulkinnassani väärässäkin), siitä minusta on osoituksena ensimmäinen merlin. Bradleyn Merlin, joka ei muistuta lapsuusaikani Disney-Merliniä suippohattuineen ja pitkine partoineen, on enemmänkin viisas neuvonantaja kuin velho. Merlinin suvaitsevaisuus ja muiden yli menevä ymmärrys ykseydestä on hieno sivupiirre, joka valitettavasti ei saa tarpeeksi tilaa. Morgainen suhde jälkimmäiseen merliniin ja tämän ajatusmaailmaan pääsee enemmän esille. Minulla on Avalonin usvista kahden niteen versio, mutta lasken ne yhdeksi kirjaksi, sillä kirja on alun perin painettu yhtenä niteenä. Noin 850 sivua tiivistä tekstiä kapeilla ylä- ja alamarginaaleilla oli nopeammin luettu kuin epäilinkään. Teksti tempaisi mukaansa ja vei eteenpäin kuin virta, siitäkin huolimatta, että ajoittain sisältö ärsytti. Marion Zimmer Bradleyn tulkintaa Arthur-legendasta voi pitää onnistuneena ja ainakin minulta se poisti epäröinnin tarttua toiseenkin Arthur-saagaan, vielä vanhempaan sellaiseen. Bradleyn kirjan pohjalta tehdyn elokuvan katsominen olisi kuitenkin liikaa vaadittu. Samoin kuin Avalonin jatko/esi/lisäosien lukeminen.

Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka

Andrzej Sapkowskin Viimeinen toivomus (arvostelu) oli erinomainen lukukokemus, joten oli itsestään selvää, että elokuussa ilmestynyt The Witcher – noituri -sarjan toinenkin osa, Kohtalon miekka päätyisi luettavaksi. Kirjan mukaan alkuperäisteos puolaksi on ilmestynyt vuonna 1993. Kuten Viimeinen toivomus myös Kohtalon miekka sisältää useita yksittäisiä tarinoita, eikä tällä kertaa mukana ole erillistä kehyskertomusta:

• Mahdollisuuksien raja
• Jäänsiru
• Ikuinen tuli
• Pieni uhraus
• Kohtalon miekka
• Jotain enemmän

Mahdollisuuksien rajassa noituri Geralt Rivialainen saa matkakumppanikseen Kolme naakkaa -nimisen henkilön tyttärineen. He päätyvät tunnettujen lohikäärmeen metsästäjien joukkoon, joka on niin otuksen kuin sen aarteenkin perässä. Mukana ovat myös bardi Valvatti ja Yennefer-velho. Tarunomainen kultainen lohikäärme löytyy lopulta, mutta silläpä onkin yllätys metsästäjilleen. Jäänsirussa Geralt ja Yennefer ovat yhdessä Aedd Gynvaelin kaupungissa ja Yennefer kertoo tarinan Talvikuningattaresta, joka vetää rekeä ja kylvää ympärilleen jääsiruja, jotka silmään tai sydämeen osuessa saavat ilottomaksi ja kaiken näyttämään rumalta ja tympeältä. Osuman saanut ei saa rauhaa vaan jäljittää unelmansa Talvikuningatarta loputtomiin. Geralt saa haasteen taistella Istredd-velhon kanssa Yenneferistä. Ikuinen tuli tuo Geraltilta apua pyytämään puolituisen kauppiaan, joka on joutunut muotoaan muuttavan vexlingin, miimikon uhriksi. Valvatin naisseikkailut jatkuvat. Pienessä uhrauksessa Geralt yrittää selvittää ruhtinaan ja merenneidon suhdeongelmia sekä pelastaa kalastajat merihirviön piinasta. Myös Geraltin omassa suhteessa Essi-bardiin riittää mietiskelyä. Kohtalon miekassa Geralt päätyy Brokilonin metsään, dryadien hallitsemalle maalle, josta hän löytää dryadien haltuun päätymässä olevan lapsen, Cirin. Dryadit ovat vähenevä kansa, joka on joutunut epätoivoisiin tekoihin pitääkseen kansansa elossa ja maat hallussaan. Jotain enemmän -tarinassa Geralt auttaa kauppias Yurgaa ja saa vaarallisen pureman. Kun Yurga kuljettaa Geraltia hoitoon ja kotiinsa, Geralt näkee näkyjä ja kohtaa lopulta sekä menneisyytensä että tulevaisuutensa.

Kohtalon miekka sisältää enemmänkin Geraltin ihmissuhteisiin liittyviä tarinoita, jotka kietoutuvat ulkopuolisiin tehtäviin, kuin selkeästi seikkailullisia kertomuksia, joista Viimeinen toivomus on koostettu. Mytologiat ja kansanperinteet ovat yhä läsnä, on talvikuningatarta, merenneitoa ja toukoyötä kokkoineen, mutta ne eivät nouse tarinan päätekijöiksi yhtä paljon kuin ykköskirjassa. Ykköskirja tuo lukijan Geraltin maailmaan ja tutustuttaa sen monipuolisiin otuksiin ja uskomuksiin. Toisessa osassa Geraltin yksityinen elämä nousee pinnalle. Reippaan huumorin ja ronskien tapahtumien taustalla on mollisävyinen, hienovaraisesti esille tuotu erilaiseksi kokemisen tunne ja yksinäisyys, jotka johtavat päätöksiin ja tekoihin, jotka saavat lukijan ehkä jopa herkistymään. Kohtalon miekassa kuvataan entistä tiukemmalla otteella ihmiskohtaloita ja muutoksia maailmassa, mikä on Sapkowskilta erinomainen monipuolisuuden osoitus. Pidin Viimeisestä toivomuksesta erityisesti nasevan huumorin ja mytologioiden erinomaisen hyödyntämisen vuoksi, mutta Kohtalon miekassa minua kiehtoo enemmän henkilöt. Toki huumorikin on edelleen purevaa. Geralt on entistä kiehtovampi hahmo ja nyt kun näyttää siltä, että Ciristä olisi tulossa jatkossa uusi vakiohahmo, niin seuraavalta kirjalta on lupa odottaa paljon. Toivottavasti kääntämistä jatketaan edelleen ja seuraava kirja on tulossa.

Aakkoshaasteen S-kirja.

Philip Reeve: Kävelevät koneet

Philip Reeven Kävelevät koneet -sarjan (engl. Mortal Engines Quartet) ensimmäinen kirja, niin ikään nimeltään Kävelevät koneet julkaistiin suomeksi vuonna 2004 ja alkuperäinen ilmestyi 2001. Risingin tietokannasta kurkkasin, että kirjailija on jatkanut sarjan maailmaan sijoittuvien kirjojen kirjoittamista suomennettujen neljän kirjan jälkeenkin ja on julkaissut pari esiosaa (osat 5-6) ja ilmeisesti itsellisen teoksen tänä vuonna (osa 7). Reeve on päätynyt ostoslistalleni lähinnä siksi, että steampunk on alagenrenä kiehtonut jo jonkin aikaa, oli se sitten aikuisten tai nuorten kirjallisuutta. Vaikka jälkijunassahan tässä joka tapauksessa taas tullaan.

Kävelevät koneet sijoittuu yhden tunnin maailmansodan jälkeiseen postapokalyptiseen maailmaan, jossa geologisten suurkatastrofien seurauksena kaupungit ovat muuttuneet telaketjuilla kulkeviksi kerroksellisiksi rakennelmiksi, jotka liikkuvat koko ajan. Maailmassa vallitsee kaupunkidarwinismin laki, heikot jäävät vahvojen saaliiksi, armotta ja säälimättömästi. Pienet kaupungit otetaan kiinni ja puretaan. Niiden asukkaat päätyvät joko orjatyöhön tai surmataan. Lontoon kulkukaupungissa asuva museoharjoittelija Tom ei muunlaisesta elämästä tiedä ja paikallaan pysyvät kaupungit ovat hänelle ajatuksenakin järjettömiä, eikä hän ymmärrä miksi jotkut sellaisen asuinpaikan voisi valita. Kun Tom kohtaa kapinallisen Hesterin, jolla on missio, hän alkaa pikkuhiljaa tajuta, ettei kaikki mitä hänelle on opetettu ja sanottu ole välttämättä totta. Näin käy myös Tomin ihannoiman historioitsija Valentinen tyttärelle Katherinelle, kun tämä joutuu kohtaamaan isänsä salaamat asiat.

Kävelevien koneiden synkkä maailma on kiehtova. Korruptio ja salakähmäisyys tuo siihen lisäleimansa, mutta jo perusasetelman nälkäiset kaupungit, jotka kamppailevat olemassaolostaan, tarjoaa runsaasti aineksia. Kun sekaan ripottelee nykypäivää muunnettuna menneisyydeksi, saadaan tarinaan vielä mittakaavaa. Sarjan ensimmäisessä kirjassa kirjailija kuvaa elävästi kulkukaupungin toimintaa, joka ei aina ole kaunista ja puhdasta, vaikkakin idearikasta. Reeven ihmiset ovat usein pelinappuloita, heitä riistetään ja hyödynnetään jopa raa’asti. Darwinismi toimii paitsi kulkevien kaupunkien myös ihmisten välillä. Vastarinta kuitenkin elää kansan syvissä rivissä. Nostin kirjan pisteitä sen mukaan mitä enemmän kirjailija uskalsi toimia realistisesti. Sankarit eivät ole kauniita ja voittamattomia, ja mikä tärkeintä he eivät ole kuolemattomia, eivätkä aina sankareitakaan.

Reeve antaa hahmoilleen luvan olla herkkäuskoisia ja inhimillisiä, joille virheet ovat luontaisia oppimisprosessin aikana. Nuorten kirjaksi sanoisin Kävelevien koneiden olevan rohkea ja omaperäinen, eikä se alleviivaa asioita liikaa. Tokihan siitä löytyy kaupallisesti menestyvälle teokselle ominaisia piirteitäkin. Tarinassa on synkkyyden vastapainoksi ystävyyttä, hieman orastavaa romantiikkaa, toimintaa, ihailtavaa moraalia jne. Kävelevät koneet ei ole Harry Potter, mutta kyllä ensimmäisen kirjan perusteella tuntemukset samantyyppisestä ajatusmaailmasta on mahdollista havaita. Reeven kirja on piristävä ja positiivinen lukukokemus, niin synkkyydestään huolimatta ja ehkä jopa sen vuoksi. Tarina jäi selvästi kesken, joten jatkoa pitää ehdottomasti lukea ja toivottavasti taso tästä sen kun paranee. En ihmettele yhtään ensimmäisen kirjan perusteella, että sarja on kutkuttanut elokuvaohjaaja Peter Jacksonin mieltä sen verran paljon, että hänellä oli ainakin jossain vaiheessa suunnitelmia tarinan siirtämisestä valkokankaalle. Väliin ovat hyppineet hobitit, mutta ehkä sen jälkeen… jossain vaiheessa.

Aakkoshaasteen R-kirja.

Mary Louise Quijano: Once Upon Europa

Jos en olisi tullut valinneeksi Mary Louise Quijanon Once Upon Europaa aakkoshaasteen Q-kirjaksi, en todennäköisesti olisi kirjoittanut siitä arvostelua vaikka olisin lukenutkin.

Alen McCormick on komea amerikkalaisen sankarin perikuva, perheellinen mies, joka on edennyt urallaan nopeasti ja on nyt NASA:n astronauttina ensimmäinen ihminen astumassa Jupiterin Europa-kuun pinnalle Amerikan lippua pystyttämään. Avaruustutkimusalukseen tulee yllättäen vika ja se räjähtää. Tämä ei kuitenkaan ole Alenin loppu, vaan mahdollisuus päästä tutkimaan elämän tarkoitusta.

Ilmeisesti Mary Louise Quijanolla on jonkin sortin mediakäsikirjoituksiin liittyvää työhistoriaa taustallaan, sillä tämä vuonna 2004 julkaistu kirja yrittää olla kovin elokuvallinen tyyliltään ja rakenteeltaan ja onnistuukin siinä. Ainakin se on saanut runsaasti vaikutteita esim. Apollo 13 ja Astronautin vaimo ym. elokuvista. Melkein voisi sanoa, että kirjassa olevista kohtauksista monet muistuttavat kovin olemassa olevien elokuvien kohtauksia. Niissä päästään katsomaan menneessä tehtyjä virheitä; ei käyty lapsen urheilukilpailuissa/ näytelmissä/synttäreillä kun oli kiire luoda uraa, vaimo on uhrannut oman uransa miehen uran eteen, eikä mies ole huomannut, ettei se ollutkaan hyvä ratkaisu naisen mielestä ja seurauksena on konflikteja. Kirja on kooste sellaisista kliseistä, jotka saavat minut jo useaan kertaan niihin törmänneenä voimaan pahoin.

Once Upon Europassa on kuitenkin loppu, joka kohoaa hieman kokonaisuutta korkeammalle. Sekään ei mikään omaperäisyyden huippu ole, mutta joka tapauksessa parempi loppu kuin mitä kirjalle olisi saattanut odottaa. Edes lopunkaan vuoksi minun on vaikea suositella kirjaa kenellekään, vaikka eihän siinä ole kuin reilut 200 sivua, joten kovin kauaa sen kanssa ei tarvitse aikaansa tuhlata.

Aakkoshaasteen Q-kirja.

Terry Pratchett: Valtio

Terry Pratchettin tuotoksia suomennetaan uskollisesti, sillä hänellä lienee vakaa ja lukuisa lukijakuntansa, joka ostaa kirjoja, jotta niitä kannattaa myös kääntää. Valtio (Nation) ilmestyi englanninkielisenä vuonna 2008 ja muistelen kuulleeni siitä silloin hyvinkin ristiriitaisia lausuntoja. Kirja on jälleen yksi niistä, joka on roikkunut ilmestymisensä jälkeen lukemattomana hyllyssä – kahdella kielellä. Nyt se sitten tuli luettua osana aakkoshaastetta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1860-luvulle vaihtoehtomaailmaan Suurelle eteläiselle saaristomerelle (emme mainitse sen muistuttavan Tyyntävaltamerta). Mau on melomassa kohti kotisaartaan Valtiota, kun valtava tsunami vyöryy saaren yli surmaten sen asukkaat. Britti-imperiumin kuninkaan sukulaistyttö Ermintrude on laivalla samaan aikaan matkalla kuvernööri-isänsä luo Port Mercian saarelle, kun jättiaalto haaksirikkoo laivan. Tyttö huomaa olevansa laivansa ainoa elossa rantautunut ja kahden Maun kanssa Valtio-saarella, jonne pian kuitenkin alkaa saapua muitakin katastrofista selvinneitä. Alun kieliongelmien jälkeen Daphneksi itsensä uudelleen nimennyt Ermintrude ja Mau löytävät yhdessä voimia selvitä ja auttaa myös muita ihmisiä muodostamaan uuden yhteisön, jossa on paikkansa vanhoilla perinteillä, mutta myös uusilla ajatuksilla. Pian rauhaa rikkoo kuitenkin niin piraatit kuin kannibaalitkin.

Valtion tarina alkaa selkeästi seikkailukirjamaisesti, ja vaikka heti alussa tapahtuukin hyvin rankka katastrofi, joka saa varsinkin Maun pohtimaan yksinäisen olemassaolonsa merkitystä, kirjan tunnelma on pääosin kevyt ja hauska. Kahden eri kulttuurillisista lähtökohdista olevan nuoren tutustumiseen liittyy oivallisia kommelluksia ja virkistävää oppimisprosessia. Huumoria jatkuu läpi kirjan, mutta se jää taaemmas mitä pidemmälle kirja etenee ja Pratchett ottaa esille enemmän uskontoon ja yhteiskuntaan sekä yksilöön liittyviä filosofisia kysymyksiä.

Vain muutamia Pratchettin kirjoja aiemmin lukeneena en ihan osannut odottaa sitä, mitä Valtio tarjosi. Kirjassa on yllättävää tummavireistä pohdiskelua rakkaus ja kuolema -teemojen osalta. Mau ja Daphne ovat molemmat mielenkiintoisia hahmoja, vaikka välillä Daphnen Polva-tyylin tiinamaisuus löi yli. Ihminen toki tekee ja oppii pakon edessä jos vaikka mitä, mutta ehkäpä kirurgiset taidot olivat jo hieman liikaa, vankaa maalaisjärkeäkin käyttäen. Siinä mielessä Mau tuoreine menetyksineen, pelkoineen ja epäröimisineen on hieman uskottavampi hahmo. Minulle tuli tunne, että Maun painiskelut uskonsa kanssa on kirjailijan tarkoituksellinen keino laittaa myös lukija pohtimaan käsityksiään uskostaan.

Joka kerta kun luen Pratchettia suomeksi, jään miettimään, miksi yleensäkin luen hänen tekstejään käännettynä. Jotain puuttuu, vaikka yleensä ottaen käännökset ovat ihan hyviä. Pratchett on kuitenkin kirjailija, joka käyttää sanaleikkejä ja sellaista värikästä kieltä, joka ei täysin välity käännettynä, valitettavasti. Kyse voi olla niinkin pienestä kuin:

Englanniksi: He was a rum ’un and no mistake. Had more tattoos than the Edinburgh Festival and all his teeth filed as sharp as daggers…

Suomeksi: Siinä vasta outo tyyppi, usko pois. Hänellä oli enemmän tatuointeja kuin edinburghilaisella kansanjuhlalla, ja kaikki hampaat oli viilattu teräviksi kuin tikarit…

Kirjan loppu yllätti koskettavuudellaan. Terry Pratchett on saanut minut nauramaan, mutta enpä olisi uskonut, että hän pääsee minua niiskututtamaankin. Valtiota voi surutta suositella kaiken ikäisille lukijoille, vaikka se onkin luokiteltu nuorille suunnatuksi.

Aakkoshaasteen P-kirja.

Steph Swainston: Aika on lahjoista suurin

Steph Swainstonin No Present Like Time tuli luettua heti Castle-sarjan ykköskirjan The Year of Our Warin jälkeen vuonna 2008. Ensimmäinen kirja ilmestyi viime vuonna suomeksi nimellä Kuolemattomien kaarti (arvostelu) ja tänä vuonna saatiin myyntiin Aika on lahjoista suurin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat viisi vuotta Kuolemattomien kaartin jälkeen. Keisarin Airut, kuolematon Jant on pysytellyt kuivilla huumeista, mutta sortuu jälleen joutuessaan vastentahtoisesti keisarin määräämänä pelottavaan tehtävään tilanteessa, jossa hänen vaimonsa Tiira tuntuu löytäneen uuden ihastuksen kuolemattomien parista. Mustasukkaisuuden riivaama Jant lähtee Utun ja Salaman kanssa pitkälle laivamatkalle omaehtoiselle Trisin saarelle, joka halutaan liittää osaksi keisarikuntaa ja jossa on mittaamattoman arvokkaita luonnonvaroja. Löytöretki Trisiin mutkistuu kun aiemmin kuolemattomien piiristä paikkansa haasteessa menettänyt Gio Ami ei tyydykään tappioonsa ja paluuseen kuolevaksi, vaan aiheuttaa sisällissodan pyrkiessään takaisin.

Aika on lahjoista suurin jatkaa Kuolemattomien kaartin linjalla omaperäisellä otteellaan sekoittaen keskiaikaa ja nykyisyyttä. Kreikkalaisten mytologioiden jumalien vaikutus näkyy yhä selvemmin Swainstonin luomien kuolemattomien keskinäisissä nahisteluissa. Kuten esikuvansa, he käyttäytyvät lapsellisesti, itsekkäästi ja heidän käsityksensä normaalimaailman realiteeteista ja arjesta on vinoutunut. Ajan merkitys korostuu kirjan nimen mukaisesti entisestään. Kuolemattomille ajan käsite on kärsinyt vuosisatojen aikana inflaatiota ja korruptoinut. Vanhenemisen pelko on korostunut, sillä sen kohtaaminen tarkoittaa epäonnistumista, ei kehitystä. Kirjailija antaa näkyä läpi, että kun maa ei ole välittömässä hätätilassa, aika ei ole heille niinkään keisarikunnan palvelemista varten, vaan heidän oman itsensä etuuksien ja hyötyjen lisäämistä varten. Silti pohjimmiltaan, kun tarve vaatii, jokainen on valmis uhraamaan henkensä puolustaessaan maataan turilaita vastaan. Kuolemattomuus onkin sarjassa mielenkiintoinen käsite, sillä se on oikeastaan fyysisen muutoksen pysäyttämistä, eikä se tarkoita haavoittumattomuutta. Epävarmuutta lisää se, että kuolemattomuus ei ole kuolemattomien käsissä vaan keisarin, joka tekee päätökset selvästi itsenäisesti ja oman suunnitelman mukaisesti selittelemättä. Kuolemattomien ajankäsitteen vastapainona esitetään Trisin saarelaisten näkemys asiasta. Heille aika on valuuttaa, joka merkitsee enemmän kuin kulta. Heidän kauttaan ajan korruptoituminen ihmisiän mittakaavassa on nopeammin näkyvissä.

Kirjassa päästään tutustumaan lisää myös Siirrokseen, rinnakkaismaailmaan, jonne Jant ajautuu huumeiden yliannostuksen kautta. Siirros on erikoinen paikka, missä luonnon lait eivät tunnu toimivan ihan normaalisti ja se on myös vaarallinen. Siirros saa kakkoskirjassa lihaa luiden päälle, kun avautuu lisää paljastuksia. Paljon jää kuitenkin vielä salaperäisyyden verhon taakse mukavasti kutkuttamaan mieltä. Keisaristakin paljastuu uusia tietoja, mutta Aika on lahjoista suurin on ykkösosaa selkeämmin sarjan osa ja lukijalle jätetään useita teasereita sen sijaan, että annettaisiin vielä vastauksia.

Vaikka Aika on lahjoista suurin tuntuu hieman irralliselta Kuolemattomien kaartiin nähden, se on ehdottomasti juonellisesti ja tapahtumiltaan paikallaan odotellessa The Modern Worldin (am. Dangerous Offspring) käännöstä. En tiedä aikooko Like kääntää myös esiosan Above the Snowlinen (arvostelu) (toivottavasti!), mutta sen tapahtumiin löytyy viittauksia ykkösosan tapaan myös kakkoskirjasta. Steph Swainston herätti keskustelua ja itse asiassa närääkin kesällä ilmoittaessaan siirtyvänsä pois julkaisubisneksestä. Syitä oli useita, mm. nopea julkaisutahtivaatimus ja sosiaalisen median paineet. Swainston lähti opiskelemaan kemian opettajaksi, mikä tuntuukin oikealta alalta kirjailijasta saamani käsityksen perusteella. Hän ei ole hylännyt kirjoittamista, mutta uutta kirjaa voidaan tuskin odottaa kuin vasta useamman vuoden kuluttua. Onko se sitten Castle-sarjan ennakkoon ilmoitettu työn alla ollut osa, vai jotain muuta, jää nähtäväksi. Steph Swainston on sen verran upea kirjailija, että olisi sääli jos hän ei enää löytäisi kirjoittamisesta yhtä suurta tyydytystä, mitä hänen kirjojensa lukeminen antaa minulle.

SF ensyklopedia ja SF Gateway avautuivat

Science fiction -kirjallisuuden ensyklopedia on nähnyt päivänvalon internetissä, kun sen beta-versio julkaistiin eilen iltasella. Ensyklopedia ei ole vielä täysin valmis. Sen pääkirjoittajien John Cluten, David Langfordin ja Peter Nichollsin mukaan tällä hetkellä on koossa 3/4 tekstistä ja loput on tarkoitus saada kasaan vuoden 2012 loppuun mennessä. Sen lisäksi tarkoitus on tietenkin päivittää kantaa jatkossa tarpeen mukaan.

Jonkin aikaa jo ehdin selailemaan sivustoa ja ihan kiva paketti se onkin, etenkin Teema, Media ja Kulttuuri-osiot. Tokihan sitä voi käyttää ihan puhtaasti kirjailijoiden ja heidän tuotantonsa selailuunkin. Ensyklopediaa on ollut koostamassa edellämainittujen henkilöiden lisäksi suuri joukko asiantuntevaa porukkaa. Kulttuuri-osiosta löytyy Suomi-sivukin.

SFE Encyclopedia of Science Fiction julkaistiin osana brittikustannusyhtiö Gollanczin (Orion Publishing Group) avaamaa SF Gatewayta, joka mainoslauseen mukaan on uusi sivusto, joka tuo tuhansia klassisia SF/F teoksia saataville ensimmäistä kertaa e-kirjoina. Pikainen sivuston selaus kertoo, että jonkinmoista on jo tarjolla, mutta kaikki linkit eivät ihan toimi. Odotettavissa on kuitenkin vielä sivustolle kehitystä ja laajenemista. Tällä hetkellä on tietojen mukaan saatavissa 800 e-kirjaa ja ensivuoden loppuun mennessä pitäisi luku olla 3000.

Kyseessähän on siis tietenkin kaupallinen sivusto, mutta koskapa olen e-kirjojen innokas kuluttaja nykyään, niin toki kannatan toimintaa, varsinkin jos tarjolle tulee kirjoja, joiden levikki on ollut vähäistä ja niiden saanti jopa vaikeaa ja e-kirjojen hinnat ovat kohtuullisen edullisia. Nyt kun vielä saisi genrekirjoja suomeksikin e-kirjoina! Joidenkin loppuunmyytyjen paperiprintti käännösten omaksi metsästäminen on ollut suorastaan tuskallista ja vuosikausia vievää toimintaa.

Nnedi Okorafor: Who Fears Death

Nnedi Okoraforin viime vuonna julkaistu Who Fears Death päätyi lukulistalleni, koska se on World Fantasy -palkintoehdokas ja kirjailijan sukunimi alkaa aakkoshaasteeseen sopivasti O:lla.

Onyesonwu on raiskauksen ja väkivallan seurauksena syntynyt lapsi, jonka alkuperä erottuu ulkonäöstä. Elettyään lapsuuden autiomaassa, hän muuttaa äitinsä kanssa kylään. 11. ikävuoden lähestyessä, hän kokee olevansa äidilleen ja isäpuolelleen häpeäksi ja päätyy tekoon, jonka kautta hän huomaa omaavansa maagisia kykyjä. Pitkän yrittämisen jälkeen velho, joka ei ole halunnut opettaa Onyeta, koska tämä on tyttö, päättää vihdoinkin ottaa tämän oppilaakseen. Onyella on ennustettu kohtalo, joka vie hänet pitkälle matkalle ystävineen, kohtaamaan raiskaaja-isänsä kuin myös kirjoittamaan Suuren kirjan kirjoitukset uusiksi.

Who Fears Death on naispuoleisen hahmon kasvutarina epävarmuudesta vahvuuteen. Kirja on voimakkaasti afrikkalainen ja siinä näkyy kirjailijan nigerialainen tausta ja ajatusmaailman tuntemus. Minulle kirja oli ahdistava. Se päätyi vääntyneenä ja kieroutuneena uniini ja vielä päivisinkin sen aiheuttama tunnelma velloo mielessä. Vaikka Who Fears Death on kuvitteellinen postapokalyptinen kirja, joka sisältää maagista realismia, fantasiaa ja jopa science fictionia, sen juuret ovat vahvasti todellisuudessa. Sudanin Darfurista saadaan usein uutisotsikoita: "Rape is a way of life for Darfur’s women", "Darfur women describe gang-rape horror", "Rape as a weapon of war" (poimittu kohdistetulla Google-haulla; vastaavia löytyy Kongosta tai mistä tahansa konfliktimaasta). Todellisuuden tiedostaminen kaksinkertaisti fiktion aiheuttaman pahanolon tunteen. Vaikka kirjan tarina onkin melkoisen synkkä, se on kerrottu elämänmyönteisellä voimalla ja teksti on pohjimmiltaan täynnä toivoa ja oikeudenmukaisuutta. Siitä hehkuu halu olla vapaa niin kansana kuin yksilönäkin, olla tasa-arvoinen ihmisenä alkuperästä ja sukupuolesta riippumatta. Samalla siinä on afrikkalaista ylpeyttä - kaikesta huolimatta.

Okoraforin teemat ovat ylevät ja komeat. Hahmot ovat niin sanotusti katu-uskottavia, mutta koskapa kyseessä on teinien kasvutarina, niin mukaan mahtuu myös ikään liittyvää ajatuksenjuoksua, joka paikoin tuntuu rasittavalta ja vieläpä hieman kaukaiselta näin pohjoisen syrjäkylän lapselle. Teksti on soljuvan kuvailevaa, ja positiivisena seikkana huomioin, että kirjailija kertoo tapahtumista ilman suuria saarnoja. Vaikka teemat ovat huomattavissa, hän ei tyrkytä niihin parannusta, vaan tekee sen vähäeleisesti. Näin esimerkiksi ympärileikkauksen suhteen, jossa se kuvataan nuorten tyttöjen omana (tietämättömyydestä johtuvana) valintana. Tapahtumaympäristönsä ja kulttuuritaustansa vuoksi Who Fears Death poikkeaa aika reippaasti monesta muusta tänä vuonna lukemastani kirjasta. Lähimmäksi etnisyydeltään se sijoittuu Karen Lordin Redemption in Indigon (arvostelu) ja Lauren Beukesin Zoo Cityn (arvostelu) kanssa, jotka molemmat ovat myös, yllätys, yllätys, World Fantasy -palkintoehdokkaita. Who Fears Deathin aiheuttaman ahdistuksen vuoksi, en voi sanoa nauttineeni kirjasta täysillä, vaikka kirjan kieli on erinomaista ja paikoin kuvailussaan jopa kaunistakin. Juoni ei sinänsä ole kovinkaan kaksinen ja välillä teksti hieman rönsyilee sivuhahmojen kasvutarinoiden vuoksi ja eksyy polulta. Okorafor on kuitenkin saanut aikaiseksi tunnelmaltaan omaperäisen kirjan.

Aakkoshaasteen O-kirja.

George R.R. Martin: Tuf Voyaging

George R.R. Martinin tuotannon uusintalukukierros jatkuu. Tuf Voyaging julkaistiin vuonna 1986. Se on kokoelma novelleja, joissa pääosassa esiintyy ekoinsinööri Haviland Tuf. Martin kirjoittaa A RRetrospective -kokoelmansa A Taste of Tuf -osiossa, että hänen kaikista päähahmoistaan Tuf muistuttaa vähiten häntä itseään. Sen sijaan Haviland Tufista voi löytää ripauksen Jack Vancen Magnus Ridolphia, Doylen Sherlock Holmesia, Poul Andersonin Nicholas van Rijniä, Christien Hercule Poirotia sekä paljon Alfred Hitchcockia. Kuten Martinin Fevre Dreamin (arvostelu) Abner March ja Tulen ja jään laulu -sarjan Tyrion Lannister, ei Haviland Tufkaan ole mairitteleva ulkoiselta olemukseltaan. Hän on kalju, huomattavan pitkä, ylipainoinen, kalpea, taikinamainen jne. Hänen valovoimaisuutensa perustuu hahmon omalaatuiseen luonteeseen ja älyyn, sekä viehtymykseensä kissoihin.

Seuraavat lyhyet kuvaukset sisältävät luonnehdinnan kustakin novellista, mutta eivät paljasta niiden pääjuonenkäänteitä.

Prologi

Prologi kertoo Hro B’rana –planeetalta löydettyjen nauhojen kautta The Ark –aluksen kohtalosta planeetan vitsauksia ja vihamielisiä asukkaita vastaan käydyn taistelun jälkivaiheissa.

The Plague Star (1985)

Kaj Nevis, Jefri Lion, Celise Waan ja Annitas sekä Rica Dawnstar palkkaavat hieman epäonnistuneen kauppamiehen, Haviland Tufin kuljettamaan heidät pitkään käytöstä pois olleelle muinaisen Imperiumin liiton ekoteknologiselle siemenalukselle. Tufin oma alus, Cornucopia of Excellent Goods at Low Prices (Erinomaisten tavaroiden runsaudensarvi alehinnoin) vaurioituu siemenalukselle saapuessa ja ahneuden riivaamat matkakumppanukset ajautuvat toisistaan erilleen. Vitsauksien muutenkin vaivaamalla aluksella vapautuu liikkeelle myös mitä vaarallisimpia muinaisia hirviöitä. Tuf joutuu käyttämään kekseliäisyyttään selvitäkseen hengissä paitsi uhkaavilta otuksilta, myös ihmisiltä.

Loaves and Fishes (1985)

Haviland Tuf aloittelee ekoinsinöörin rooliaan Arkissaan, joka kaipaa hieman korjaamista. Tuf pyytää korjausapua S’uthlamin maailmasta, jonka porttimestari Tolly Mune puolestaan pyytää Tufilta apua kansansa ruokaongelmaan. Maailmassa vallitsee nimittäin uskonto, joka estää syntyvyyden säännöstelyn ja niinpä ruokittavia suita on enemmän kuin heille pystytään järjestämään ruokatuotantoa. Tufin huikean suuri alus ja sen nykyisten ja menneiden maailmojen kattava geenivarasto houkuttaa s’uthlamilaisia niin paljon, että he ovat valmiit käyttämään kyseenalaisiakin keinoja saadakseen sen haltuunsa Tufilta.

Guardians (1981)

Tuf saapuu Namoriin, jossa merihirviöt ovat valtaamassa maailman meriä. Lisäksi ne ovat muuntuneet ja nousseet maalle ja ilmaankin tuhoamaan ihmisiä. Tufia pyydetään apuun hoitamaan ongelmaa ennen kuin kaikki ihmiset ovat kuolleita tai joutuneet pakenemaan. Tuf on aina valmis auttamaan, hyväsydäminen kun on, mutta maksua vastaan tietenkin ja omalla tyylillään, joka ei aina miellytä avun saajaa.

Second Helpings (1985)

Tuf palaa S’uthlamiin lyhentääkseen edellisellä käynnillä jäänyttä velkaansa. Hän saa huomata, että hänen aiemmat ekologiset apukonstinsa ovat kyllä toimineet, mutta koskapa maailmaa ei sen vuoksi enää uhannut katastrofi, sen asukkaat ovat lisääntyneet entistä enemmän ja itse asiassa pahentaneet ongelmaa. Tuf auttaa heitä jälleen, mutta aiheuttaa myös kohua sanelemalla sääntöjä, jotka s’uthlamilaisten pitää joko hyväksyä tai hylätä.

A Beast for Norn (1976/1985)

Alkuperäinen A Beast for Norn julkaistiin vuonna 1976. Tuf Voyaging -kokoelmaa varten Martin kuitenkin ajanmukaisti tarinaa muihin novelleihin paremmin soveltuvaksi ja laajensi sitä.

Lyronican 12 suvulla on perinteenä taistella areenalla sukuaan edustavilla hirviöillä. Nornin suku on pahnan pohjimmaisena, sillä heidän elinalueellaan esiintyvä hirviö ei tahdo pärjätä muiden alueiden olennoille, eivätkä he näin olleen voita rahaakaan. Niinpä Nornin edustaja pyytää Tufilta hänen geenivarastostaan sopivaa hirviötä, jotta valta-asetelmat taisteluareenalla muuttuisivat. Tuf päättää auttaa, jälleen omalla tyylillään.

Call Him Moses (1978)
Tuf päätyy auttamaan Charity-planeetan alkuperäisiä asukkaita, jotka ovat joutuneet uskonnollisen johtajan Mosesin uhreiksi. Valtaansa osoittaakseen Moses on pistänyt asukkaat kärsimään vitsauksia. Tuf asettuu jumalan rooliin, jotta Mosesista päästäisiin eroon.

Manna from Heaven (1985)

Tuf palaa jälleen S’uthlamiin maksaakseen lopun velkansa pois. S’uthlam on ajautunut naapurimaailmoiden alianssin kanssa sotatilaan, eikä liikakansoitus ja ruokaongelmakaan ole hallussa. Kansalaiset eivät luovu uskostaan ja oikeudestaan luoda elämää. Tuf tarjoaa ravintopulaan uudeksi ratkaisuksi ”mannaa taivaasta”, jotta ylikansoitetun maailman ei tarvitse pyrkiä laajentumaan, eikä sotaa syntyisi. Tällä kertaa Tuf joutuu kuitenkin itse uhkailemaan eri osapuolia, ja asettaa Tolly Munen vaikeaan päätöksen teon asemaan.

Haviland Tuf on yksi Martinin vankkumattomasti omalaatuisimmista hahmoista, joka samalla kiehtoo että ärsyttää. Täysin huumorintajuttoman, hyvin älykkään mutta sosiaalisesti rajoittuneen hahmon olisi vaikea uskoa olevan suosittu, mutta niin vain kirjailija on onnistunut tekemään hänestä sellaisen. Ainakin minulle. Tuf Voyaging on läpileikkaus Tufiin vuosikymmenien aikana ja tarinoissa on selkeästi näkyvissä hahmon kehitys. Ensimmäisessä novellissa puhutaan ennusmaiseen tyyliin vallasta ja sen turmelevasta vaikutuksesta ja viimeisissä novelleissa päästään katsomaan mitä tapahtuu, kun valtaa käytetään. Martin ei anna kuitenkaan valmiiksi pureskeltua tekstiä. Hän saa epäilemään päähenkilöään, mutta lukija voi itse päättää mitä ja mihin uskoo ja mitä ratkaisuja olisi itse valmis tekemään esillä olevissa tilanteissa. Martinin tuotannon erityispiirteitä on hänen taitonsa lopettaa tarinat vaikuttavasti ja mieleenpainuvasti, usein jopa koskettavastikin.

Kokoelman kantavana kaarena toimii S’uthlamin maailma. Sen poliittista ja uskonnollista tilannetta väestömäärään nähden pohditaan yhtä lailla kuin ekologisia ratkaisuja selitetään ja onkin mielenkiintoista, että maailman nimi on toisinpäin luettuna Malthus. Martin on tunnettu enemmän tai vähemmän selkeistä viittauksistaan ihmisiin (usein hatunnostoja hänen suosikeilleen) ja asioihin, eikä Tuf-novellit ole poikkeus. Niistä löytyy viittauksia edellä mainitun Malthusin lisäksi mm. sarjakuviin ja kuten joidenkin novellien nimistäkin näkee, raamattuun.

Kokoelman novelleista ainoastaan ensimmäinen The Plague Star on epätasapainoinen. Tarinan hahmot ovat hieman karikatyyrisiä, etenkin tutkija Waan, jota pidän oikeastaan jopa epäonnistuneena. Alussa Tufin ilmeettömyys, huumorittomuus ja erikoiset piirteet ovat hauskoja, mutta kokoelman loppua kohden ne ryhtyvät myös ärsyttämään. Tarkoituksella. Martin onnistuu saamaan lukijan miettimään mitä tapahtuu kun yksi ihminen saa valtaa päättää monien elämästä ja kuolemasta. Muutamien tarinoiden välillä esiintyy jonkin verran toistoa, sillä ne on kirjoitettu eri aikoina ja osa on julkaistu jo ennen kokoelmaa. Martin ei ole lähtenyt muokkaamaan yksittäisiä päällekkäisyyksiä pois novelleista ja ainakaan minua ei ne eivät sinänsä haitanneet, vaikka pomppasivatkin esille. En tiedä millaisia tarinoita Haviland Tufin seikkailuista vielä voisi kirjoittaa, mutta A RRetrospectivessä Martin kertoo hänellä olleen vielä useita ideoita ja suunnitelmissa oli toinenkin Tuf-kirja. Kuvioihin tuli Hollywood ja heikosti myyvä kirjailija sai sieltä tulonlähteen, jota tarvitsi selvitäkseen taloustilanteestaan. Ehkä jonain päivänä, kun A Song of Ice and Fire -sarja on saatu päätökseen, hän kirjoittaa vielä Tufistakin, ehkä ei. Minä tervehdin ilolla milloin tahansa uusia Tuf-novelleja, jopa sellaisia jotka kertovat tämän erikoisen hahmon menneisyydestä.

Christopher Priest: The Islanders

Christopher Priest on ennestään tuntematon kirjailija minulle, vaikkakin tiedän katsoneeni hänen The Prestige -kirjan pohjalta tehdyn elokuvan. Myöhemmin olen kuullut, että elokuva ei miellyttänyt kirjailijaa, mutta se ei ole uusia asia. Näin taitaa käydä useinkin. Päätin lukea tuoreen The Islanders -kirjan, koskapa Twitterin kautta kantautui ennakkotietoja, että kirja on poikkeuksellinen ja vieläpä erinomainen. The Islanders on ensimmäinen ekirja, jonka tilasin ennakkoon ja Amazon toimitti sen moitteettomasti ilmestymispäivänä keskiyöllä ameriikan aikaa.

There are no maps or charts of the Dream Archipelago. At least there are no reliable ones, or comprehensive ones, or even whole ones.

The Islandersin juonta on vaikea yksiselitteisesti kuvata. Kirja on tavallaan fiktiivinen maantieteellinen tietokirja, jossa esitellään niin pohjoiselle kuin eteläisellekin pallonpuoliskolle ulottuvat, Midway Sea -saaristomereen sijoittuvat saariryhmät ja yksittäiset saaret, kuvataan niiden luontoon liittyviä erityispiirteitä, historiaa, kulttuuria, teknologiaa ja tunnetuimpia ihmisiä turismin kannalta kiinnostavaan tapaan. Mutta matkaoppaaksi kirja ei suinkaan jää. Osa luvuista on henkilökohtaisia näkökulmakertomuksia tapahtumista kirjeiden tai lehtijuttujen muodossa. Saarten esittelyn lomassa käsitellään miimikkotaiteilijan murhaa. Vaikka murhaan on löydetty syyllinen ja tuomiokin on annettu, niin kirjailija sekoittaa pakkaa siihen malliin, että lukija pakostakin joutuu korjaamaan käsityksiään ja epäilemään saatua informaatiota sekä kertojien motivaatioita sitä mukaa kun kirja etenee. Kirjan päähahmoiksi nousevat taide/kirjallisuusalan henkilöt, mm. kirjailija Chaster Kammeston, sosiaalisen omatunnon ääni Caurer, taiteilija Dryd Bathurst, tunnelitaiteilija Jordenn Yo ja tietenkin miimikko Commis sekä heihin linkittyvät ihmiset.

Kirjan esittelypuheen on kirjoittanut Chaster Kammeston, joka on siis yksi tarinan hahmoista, tosin en sitä heti alussa ymmärtänyt. Luettuani tekstiä jonkin aikaa, ehdin ajatella, että tämä on varmasti vuoden tylsin kirjan aloitus. Hetki sen jälkeen tajusin, että alku oli juuri sellainen kuin Priest sen tarkoittikin olevan. Kammestonista annettavan kuvan mukaan hän ei ole erityisen huumorintajuinen tai edes mitenkään miellyttävä hahmo, ja se käy selväksi jo muutamassa sivussa. Kirjailija onnistuu erinomaisesti hahmonkuvauksessa heti kättelyssä. Seuraavat luvut kertovatkin sitten varsin dokumentoivasti, mutta silti kiehtovasti ja jopa kauniisti saarten erityispiirteistä. Alussa varsinkin thrymes-ötökät herättävät eläviä mielikuvia, ja palataanpa niihin myöhemminkin. Priestin kirjoitustyyli on koruttoman kuvailevaa. Lukujen tyyli vaihtelee sen mukaan ollaanko opaskirjamaisessa kerronnassa vai henkilökohtaisemmassa tarinoinnissa. Samalla kun luodaan kuvaa maailmasta, vilautetaan myös mysteerejä. Silti kirjan rakenne pysyy ehjänä, vaikka varsinaista läpi kirjan kantavaa juonikaarta ei selkeästi olekaan. Tyylin vaihtelu itse asiassa piristää ja pitää valppaana sekin. Sillä aika pian lukijalla selviää, että kyllä tässä nyt yritetään hämätä ja huijata ja kenenkään sanomisia ei oikeastaan voi pitää varmoina. Koskapa tarinat eivät etene vain paikkojen välillä vaan myös ajassa, joutuu jossain välissä pakosta tarkistamaan, mikä todellakin ajallisesti voi pitää paikkaansa ja mikä ei. Monet kirjan taitelijoista ovat hahmoina vähemmän pidettäviä, mutta näkisin ja kokisin hyvin mielelläni heidän kuvattua taidettaan. En ole ihan varma, että haluaisin lukea esim. Kammestonin kirjallista tuotantoa, mutta Yon earth-moving tunnelitaide kuulostaa konseptina, jos kohta tuhoavalta, niin myös omaperäiseltä.

The Islanders on ovela, taidetta ja kulttuuria tarinassa omaperäisesti hyödyntävä kirja, joka vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta. Se on kaukana tavanomaisuudesta, mutta koskapa en ole lukenut vielä Priestiltä mitään muuta tuotantoa, en osaa verrata The Islandersia kirjailijan muihin teoksiin. Joka tapauksessa aion ehdottomasti tämän jälkeen lukea muitakin kirjoja, varsinkin tätä teosta edeltäviä, joiden ilmestymisestä on jo jonkin aikaa, mutta joissa kirjailija on ilmeisesti jo hylännyt perinteisen science fiction -tyylin. The Islandersissa on muutama hieman hitaampi osio, joissa mielenkiinto herpaantuu, joten aivan täysosumaksi en sitä sanoisi. On kuitenkin mielenkiintoista seurata mihin kirja sijoittuu siinä vaiheessa mielipiteissä, kun ryhdytään harkitsemaan Hugo-ehdokkuuksia. Tyyliltään kirja ei varmaankaan sovi sellaiselle, joka pitää tasaisesti etenevistä tarinoista ja selkeästä juonenkulusta, mutta minun mielikuvitustani se kutkutti, vaikka täytyy kaikesta huolimatta myöntää, että kartta olisi kiva...

Peter S. Beagle: The Last Unicorn

Klassikkostatuksen saanut Peter S. Beaglen The Last Unicorn julkaistiin vuonna 1968. Kirja on myös suomennettu nimellä Viimeinen yksisarvinen, mutta koskapa minulla oli ennen lukemista tiedossa, että kirja sisältää runomuotoista tekstiä, päätin lukea kirjan alkuperäisellä kielellä. Usein muuten onnistuneiden käännösten heikoin kohta ovat runonpätkät ja laulut, jotka eivät tavoita käännettynä alkuperäisen tunnelmaa.

Yksisarvinen on asunut pitkään metsässänsä, kuolemattomana ja ulkopuolisena maailman tapahtumista, kunnes hänen korviinsa kantautuu tieto, että yksisarvisten uskotaan kadonneet maailmasta. Yksisarvinen jättää metsän etsiäkseen lajitovereitaan ja varmistaakseen, ettei hän todellakin ole viimeinen lajiaan. Hän saa seurakseen muutaman mutkan kautta luuseritaikuri Schmendrickin ja rosvojoukkoon nuorena päätyneen Molly Gruen. Arvoituksia puhelevalta perhoselta yksisarvinen kuulee, että muut yksisarviset on johdatettu kauas pois punaisen härän toimesta. Punainen härkä asustaa kuningas Haggardin linnan alueella, jonne yksisarvinen kumppaneineen nyt suunnistaa. Mutta härkä on pelottava ja taikurin yritys pelastaa yksisarvinen otukselta vain monimutkaistaa asioita. Tarvitaan ennustuksen toteutuminen ennen kuin asiat korjaantuvat, mutta siltikään mikään ei palaa enää ennalleen.

The Last Unicorn pääsi yllättämään minut. Se on perinteistä satufantasiaa, mutta taustalta löytyy kypsempi tumma sävy. Kirjailija tuntuu puhuvan rivien välissä myös aikuisemmalle lukijalle ja ripottelee sinne tänne hieman sarkasmiakin. Yksisarvinen ei ole mustavalkoisen miellyttävä hahmo, vaan lajinsa ylivoimaisuuden vaikutuksesta välinpitämätön. Ihmiset eivät oikeasti ole hänelle kovinkaan tärkeitä, kunhan vain ovat. Ihmiset ovat jokseenkin surkeita olemassansa, eiväthän he edes tunnista todellisia ihmeitä, vaikka ne edessään näkevät. Voisin hyvin kuvitella J.K. Rowlingin saaneen vaikutteita jästeihinsä Beaglelta, sillä kumpaisenkaan ihmiset eivät näe totuutta (maagisuutta) silloin, kun se ei sovi heidän käsitykseensä totuudesta. Ei kovinkaan mairitteleva kuva ihmisistä. Beaglen rosvotkaan eivät varasta rikkailta, vaan köyhiltä, sillä köyhät eivät pysty useimmiten taistelemaan vastaan.

Beagle ravistelee myös sankarikäsitystä. Hän antaa sankariudesta keinotekoisen (fantasiamaisen) määritelmän ja luo hahmon, jonka pitäisi sitten tietoisena tuosta määritelmästä pyrkiä siihen. Vaikka The Last Unicornissa on kaikki fantasiaelementit tavallaan kohdallaan, kokonaisuudessa on silti sivuääni, joka tekee tekstistä kaikkea muuta kuin kliseisen. Kirja jätti oikeasti miettimään huomaavatko lapset tätä sivuääntä, kun satua heille luetaan. Kirjasta voi tulkita kannanoton myös luonnon hyötykäytön puolesta hyväksikäyttöä vastaan, eikä tarina ilman huumoriakaan ole, ja loppu on minun makuuni varsin onnistunut. Kirja on ansainnut statuksensa ja suosittelen sen lukemista, jos ei vielä ole tuttu. Hankin katsottavakseni kirjan pohjalta tehdyn piirretyn elokuvan, joka vilisee tunnettuja näyttelijä-ääniä. En kuitenkaan pystynyt katsomaan sitä, koska mielikuvani tarinasta kirjan pohjalta tuntuu hyvin omakohtaiselta, ja pelkään, että elokuva kliseistäisi sen tavanomaiseksi. Ehkä joskus on parempi antaa oman mielikuvan jäädä päässä ainoaksi näkemykseksi kirjasta.

Lukulistalla 10/2011

Kävin muutamia päiviä ennen kuun vaihdetta läpi blogini vanhoja postauksia, ja huomasinpa jotain muutoksia tapahtuneen siinä miten ilmaisen ajatuksiani kirjoista. Myös bloggaustahti on noussut ensimmäisen (puolen) vuoden jälkeen, vaikka lukutahti ei muuksi juuri ole muuttunutkaan. Menneiden selailu sai aikaan pienoisen nostalgiapurskahduksen, joten katsotaan miten se vaikuttaa loppusyksyn lukuvalintoihin. Lokakuulle olen kuitenkin kiinnittänyt kaksi kirjaa:

• Nnedi Okorafor: Who Fears Death (jota en saanut aloitetuksi viime kuussa)
• Christopher Priest: The Islanders

Näiden lisäksi olen harkinnut Neal Stephensonin Reamden aloittamista, mutta koskapa kyseessä on massiivinen yli 1000-sivuinen opus (onneksi minulla on se e-kirjana), en jaksa uskoa, että saan sitä ihan tässä kuussa luettua. Katsotaan. Pinkka käännöksiäkin lojuu lukusohvan päädyssä odottamassa... Sain Peter S. Beaglen The Last Unicornin (Viimeinen yksisarvinen) loppuun hetki sitten, joten siitä tulee sitten myös arvostelu lähipäivinä.