Jo Walton: Tooth and Claw

Luin Jo Waltonin Tooth and Claw -kirjan (2003) ensimmäisen kerran vuonna 2008. Waltonin Swecon-vierailun innoittamana päätin lukea kirjan uudestaan ja katsoa josko se yhä tuntuisi yhtä erinomaiselta kuin ensimmäiselläkin kerralla. Tällä kertaa minulla oli luettavana ekirja-versio, mutta kirja on saatavissa nidottuna paperiversionakin.

Kun Bon Agornin kuolee, häneltä jää jälkeen viisi lasta; pojat Penn ja Avan sekä tytöt Selendra, Haner ja Berend. Selendra ja Haner ovat naimattomia ja heidät sijoitetaan sisarustensa perheisiin asumaan ja odottaamaan sopivaa puolisoa avioliittoa varten. Myötäjäiset ovat kelvolliset, vaikkakaan ei ruhtinaalliset. Berendin puoliso Daverak aiheuttaa isä-Agornin kuoleman yhteydessä pahaa verta ja perheenjäsenet joutuvat ikävään riitatilanteeseen. Seuraelämän ja käytösetiketin vaatimukset aiheuttavat paljon huolta ja pulmaa nuorille neitosille ja riitatilanteen lisäksi Selendran salaisuus luo omat paineensa.

Tooth and Claw on asetelmiltaan hyvinkin 1800-luvun brittihierarkinen romaani Jane Austen -tyyliseen tapaan, jossa on tärkeää saada neitoset naimisiin ja vieläpä asemalleen sopivalle puolisolle. Walton on antanut kuitenkin omille hahmoilleen hieman vapaampia ja erikoisempia piirteitä ja tärkein niistä on, että hahmot ovat lohikäärmeitä. Minusta on suorastaan huvittavaa ajatella neiti Elizabeth Bennettin tyylinen lohikäärmekasvoinen hahmo, jolle herra Darcyn koko ja häntä herättää ihastusta (kuin tietysti myös kukkaron sisältö). Ja kun hahmo vielä sovittelee päähänsä tyylikästä hattua, joka sointuu hänen suomujensa väriin. Lohikäärmeet ovat saaneet lisänä ihmishahmoilla näkymättömiä piirteitä, kuten ulkoinen muutos jos nuoren naisen intiimiyttä on turmeltu. Tämä aiheutti lukukokemukseeni ylimääräistä ahdistusta. Walton käsitteleekin tiettyjä moraalisia aiheita toisin kuin tehtäisiin ihmishahmojen kanssa ja vaikka hän itse puhuikin niistä avoimesti yleisön edessä esimerkiksi Sweconissa, niin minä mielelläni jätän ne lukijan itse kirjasta löydettäväksi.

Tarinassa on kirkonmiehiä omine sääntöineen, seurustelua, maalaiselämää, seikkailua, aarteita ja kultapetejä, kuin myös itsenäisiä naisia, vaarallisia synnytyksiä ja palvelusväen aseman kuvausta. Walton on liittänyt ihmismäistettyjen lohikäärmeiden ruokailuun omat synkät piirteet ja siitä hänelle paljon pisteitä. Olen joidenkin kirjojen kohdalla purnannut eläinhahmojen ihmistämistä, mutta juuri tällaisessa yhteydessä, jossa eläinhahmo ei ole todellinen eläin (mitä, eikö lohikäärmeitä ole oikeasti olemassa?), se ei häiritse juuri lainkaan. Tarinan tyyli, viktoriaaninen kertomus, on kuitenkin sellainen, että se väkisinkin herättää mielleyhtymiä, johon lohikäärmeiden istuttaminen ei ole välttämättä helppoa. Walton tekee kuitenkin kerronnallisesti uskottavan loistavaa työtä.

Waltonin luomassa maailmassa on tilaa myös ihmisille, mutta siitä nähdään vain ripaus. Ehkä jonain päivänä Walton palaa tähän maailmaan laajentaen sitä, tai sitten ei. Minulle toinen lukukerta ei ollut yhtä innostava kuin ensimmäinen. Kirja tuntui huomattavasti miedommalta kokemukselta, joten ehkä sen ensimmäisen kerran tuoreus ei kanna pidemmälle. Tarina on loppujen lopuksi "fantasy of mannersia", joka ei ole suosikkilajityyppini (kuin ei myös Austen-romaanitkaan). Kirjaa on helppo kuitenkin suositella viktoriaaniseen maailmaan sijoittuvien ihmissuhdetarinoiden ystäville, jotka eivät pelästy fantasiahahmoista. Waltonin teoksista voisin suositella lisäksi esimerkiksi maagista realismia lähentelevän Among Othersin (arvostelu) tai Small Change -vaihtoehtohistoriasarjasta lukemani Farthingin (arvostelu) tai Ha’pennyn (arvostelu).