Gravity ja Nälkäpeli: Vihan liekit -elokuvat

Yleensä pyrin pysyttelemään elokuvakatsauksissani elokuvissa, jotka perustuvat kirjoihin blogini teeman mukaisesti. Tällä kertaa kuitenkin toinen leffoista ei perustu kirjaan, mutta IMDb:ssa siihen on tägätty kylkeen sci-fin genreluokitus trillerin ja draaman oheen. Gravity on onnistunut elokuva. Se on hyvin tiheätunnelmainen ja visuaalinen, hengästyttävä ja tunteellinen. Olen nähnyt elokuvan kaksi kertaa, ensin 2D:nä ja myöhemmin 3D:nä.

Gravityn erinomaisuus pohjautuu kahteen vahvaan näyttelijärooliin, joista toinen vielä nousee ylitse toisen. George Clooney vetää astronautti Matt Kowalskin roolin suvereenisti heittämällä, mutta Sandra Bullock yltää ehkä jopa parhaimpaan roolisuoritukseensa koskaan tohtori Ryan Stonena. Bullockin rooli vaatii yksinoloa kameran edessä, fyysisiä kohtauksia sekä ääntä, joiden pitää ilmaista paljon ja uskottavasti ilman toisen näyttelijän vastavuoroisuutta ja tukea. Olisi harmi, jos Oscar-akatemia ei noteeraisi suoritusta vähintään Oscar-ehdokkuuden arvoiseksi. Gravity ei ole kuitenkaan täydellinen elokuva. Minua ainakin ajoittain ärsyttää pakolliset herkistelykohtaukset ja toisella katselukerralla pisti esille pakolliset rukoilupuheet. Onneksi mitään ylenpalttista isänmaallisuutta leffaan ei ollut tyrkätty. Uudelleensyntymisen symboliikka oli hienovaraista ja onnistuneen kaunista. 3D ei mielestäni ole välttämätön kokemus, sillä intensiivisyys tulee esille ehkä jopa paremmin 2D:nä katsottaessa. Eikä se maapallokaan tällä tekniikalla häikäissyt sen enempää kolmiulotteisena. Sen sijaan suurin ilo 3D:stä oli avaruusromujen kohdalla, jotka kivasti läjähti ajoittain "päin kasvoja".

Jos olet nähnyt elokuvan, kannattaa vilkaista Aningaaq-lyhyt elokuva, joka näyttää Ryan Stonen 7-minuuttisen radioyhteyskohtauksen toisen osapuolen. Omalla tavalla koskettava pieni elokuvan spin-off, joka itse asiassa saa varsinaisen leffan kohtauksenkin tuntumaan aidommalta.

Viime kesänä pistin blogiini katsottavaksi astronautti Chris Hadfieldin avaruusasemalla tekemän musiikkivideon Space Odditysta. Samainen konkari arvioi vastikään Conan O’Brienin showssa Gravityn joitain osilta hyvinkin realistiseksi, joskin mainitsee muutamista pienehköistä epäkohdista. Videon haastattelusta voi katsoa tästä linkistä.

Toinen juuri katsomani elokuva pohjautuu Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian keskimmäiseen kirjaan, Vihan liekkeihin. En enää muista kaikkia yksityiskohtia kirjasta, mutta tuntui, että elokuva seurasi pääpiirteittäin uskollisesti kirjan tarinaa. Muutamia muutoksia huomasin suoralta kädeltä, mutta koska en ole sarjan erityinen fani, vaikka pidinkin kirjoista, en koe muutoksia liian häiritsevinä. Myös Nälkäpeli: Vihan liekit nojaa vahvasti pääosanäyttelijän karismaan ja taitoihin. Jennifer Lawrence Katniss Evergreenina on vahva ja Stanley Tucci Caesarina ja Elizabet Banks Effienä erottuvat myös erityisesti edukseen.

Vihan liekit on myös onnistuneen visuaalinen elokuva ja pidän sitä lyhyen miettimisajan jälkeen parempana kuin ykköselokuvaa. Loppu päättyy cliffhangeriin, mikä sinänsä ei pitäisi olla uutta, jos kirjat on luettuna. Suurin harmituksen aihe tällä hetkellä on tieto siitä, että kolmannen kirjan, Matkijanärhen tapahtumat on jaettu kahdeksi leffaksi, jotka ilmestyvät ilmeisesti 2014 ja 2015. Mutta joo, onhan Hobittikin jaettu kolmeksi leffaksi, enkä valita… ainakaan vielä.

Seuraavat kirjalliset elokuvakokemukset ovatkin Ender’s Game 6.12. (toivottavasti tulee tännekin tuona viikonloppuna) ja Hobitti: Smaugin autioittama maa 11.12. (yönäytös). Kumpaisenkin toteutus jännittää hieman.