George R.R. Martin: The Princess and the Queen, or, the Blacks and the Greens

Aegon ja Rhaenyra Targaryen - Kuvat (c) Amok

George R.R. Martinin viimeisin Tulen ja jään laulu -sarjan maailmaan sijoittuva tarina julkaistiin juuri Dangerous Women -antologiassa. The Princess and the Queen, or, the Blacks and the Greens on pienoisromaanimittainen katsaus Westerosin historiaan. Sen on kirjoittanut arkkimestari Gyldayn, joka on koonnut tiedot eri lähteistä huomattavasti tarkastelun kohteena olevien tapahtumien jälkeen. Lukijan kontolle jää miettiä lähteiden luotettavuutta. Historiankirjoitukset eivät ole aina oikeudenmukaisia tai yksiselitteisiä.

Tapahtumat käynnistyvät vuonna 129 Aegonin valloituksen jälkeen, jolloin Westerosia hallitseva Targaryen-kuningas Viserys I kuolee. Viserysin ensimmäisestä avioliitosta ei jäänyt eloon poikaa, joten luopuen toivosta saada miespuolista perillistä, hän kasvatti tyttärestään Rhaenyrasta itselleen seuraajan. Ensimmäisen vaimon kuoltua, hän meni uudelleen naimisiin Hightower-suvun Alicentin kanssa ja sai monta poikaa, joista vanhin oli Aegon. Viserysin kuoltua alkaa valtapeli. Leskikuningatar Alicent painostaa Aegonin kruunauttamaan itsensä kuninkaaksi Kuninkaansatamassa, mikä ei tietenkään sovi itseään perillisenä pitävälle Rhaenyralle. Rhaenyra julistautuu kuningattareksi Lohikäärmekivellä ja Seitsemän kuningaskunnan suvut jakautuvat hänen tai Aegonin puolelle. Alkaa raaka ja verinen Lohikäärmeiden tanssiksi kutsuttu sisällissota kahden Targaryenin ja heidän kannattajiensa välillä. Taisteluja käyvät ihmiset ihmisiä vastaan, mutta myös lohikäärmeet lohikäärmeitä vastaan.

Lohikäärmeitä, lohikäärmeitä, lohikäärmeitä! Eletään aikaa jolloin niitä Westerosissa oli useammallakin Targaryenillä ja Vhagar, valloittajakuningatar Visenyan lohikäärme on vielä elossa; vanha ja mahtava olento, jolla on uskomaton maine. The Princess and the Queenissa lohikäärmeiden mahti tulee todella esiin. Niiden raaka voima ja vaarallisuus. Kun lohikäärmeet ottavat yhteen, voi niiden ärjynnän kuulla kilometrien päähän ja pilvetkin näyttävät olevan liekeissä eläinten syöstessä tulta. Jo pelkästään lohikäärmeiden vuoksi tämä tarina kannattaa lukea. Se on sykähdyttävä. Mukana ovat myös mm. kuningas Jaehaerysin ja kuningatar Alysannen lohikäärmeet, joista ensin mainitun nimi saadaan tietää ensimmäistä kertaa. Lisäksi tavataan ns. villejä lohikäärmeitä.

Tarina on tulvillaan yksityiskohtia (lisää valyrialaisteräksisiä miekkoja) ja ennen kaikkea Targaryenien ja lukuisten muiden sukujen sukupuut laajenevat. Tuttujen nimien lisäksi vilisee uusia hahmoja, joten ne joille nimet tuottavat vaikeuksia muistaa, ovat varmasti liemessä. On äpäriä äpäränimillä ja korotettuina sekä samannimisiä heppuja lempinimillä, ja ennen kuin ehtii sijoittamaan kaikkia kartalle, ne ovat jo karrelle palaneita ruumiita.

Tässä tarinassa nimittäin tulee ruumiita. Paljon. Kyseessä on turhauttava sota, jota ei olisi edes pitänyt käydä. Targaryenit ovat äärettömän mielenkiintoinen suku, jonka jäsenistä ei tiedä millaisia heistä tulee; epävakaita, julmia, lempeitä, viisaita, tai jotain ihan muuta. Sisällissota ei ole kuitenkaan varsinaisesti Targaryenien syytä, vaan motiivit tulevat ulkopuolisilta. Ja se tässä turhauttaakin. Saakelin Martin! Historiankirjoituksen tulkinnanvaraisuus näkyy varsinkin Rhaenyran jälkikirjoituksessa, johon mahtuu luuloja ja vääristymiä. Sitten on myös eeppisiä taistelukohtauksia (!) ja surullisia tapahtumia, jotka ehkä tapahtuivat kuten kuvattu, tai sitten hieman toisin. Ilman kyyneliä niitä ei kuitenkaan voinut lukea.

Sodassa harvoin on oikeasti voittajia ja sitä sopii epäillä myös Lohikäärmeiden tanssista. Tulen ja jään laulu -sarjassa ja Dunk & Egg -tarinoissa on kerrottu palasina mitä jälkeen päin tapahtui. Menetykset seuraavaa sukupolvea ja myös tulevaisuutta ajatellen olivat valtavia. Olin hyvin surullinen tarinan päätyttyä. Onko tämä heijastumaa mitä tuleman pitää Tulen ja jään laulu -sarjassa? Sillä todellinen vihollinen on kuitenkin Muurin pohjoispuolelta…

The Princess and the Queen herätti paljon kysymyksiä, joihin toivottavasti saadaan vastauksia The World of Ice and Fire -kirjan tai viimeistään GRRMarillionin yhteydessä, jos jälkimmäistä koskaan ilmestyy. Hieman yhä harmittaa, että Dangerous Women -antologiassa ei ilmestynyt suunniteltu neljäs Dunk & Egg -tarina. The Princess and the Queen on enemmänkin yksityiskohtainen selostus tapahtumien ja taistelujen vaiheista, kuin kerronnallinen tarina. Mm. Kuninkaansataman ja pari Tumbletonin taistelua käydään kohtalaisen tarkasti läpi, joten niihin saattaa pitkästyä, jos ei ole kiinnostunut liudasta nimiä siirtymässä paikasta toiseen ja heittämässä henkeä. Tarinassa olisi voinut olla enemmän nimihenkilöiden keskinäistä suhdetta. Joka tapauksessa, Tulen ja jään laulu -fanille The Princess and the Queen on aarreaitta, joskin näistä aarteista kirjoitetaan pääosin surullisia lauluja.

En pidä juurikaan antologioista, mutta jos tulen lukeneeksi Dangerous Womenista Joe Abercrombien ja Megan Lindholmin tarinoiden lisäksi loputkin, niin teen siitä sitten kokonaisuudesta oman arvion. Martinin tarina vaati päästä kuitenkin ihan omaan käsittelyyn.