George R.R. Martin: The Princess and the Queen, or, the Blacks and the Greens

Aegon ja Rhaenyra Targaryen - Kuvat (c) Amok

George R.R. Martinin viimeisin Tulen ja jään laulu -sarjan maailmaan sijoittuva tarina julkaistiin juuri Dangerous Women -antologiassa. The Princess and the Queen, or, the Blacks and the Greens on pienoisromaanimittainen katsaus Westerosin historiaan. Sen on kirjoittanut arkkimestari Gyldayn, joka on koonnut tiedot eri lähteistä huomattavasti tarkastelun kohteena olevien tapahtumien jälkeen. Lukijan kontolle jää miettiä lähteiden luotettavuutta. Historiankirjoitukset eivät ole aina oikeudenmukaisia tai yksiselitteisiä.

Tapahtumat käynnistyvät vuonna 129 Aegonin valloituksen jälkeen, jolloin Westerosia hallitseva Targaryen-kuningas Viserys I kuolee. Viserysin ensimmäisestä avioliitosta ei jäänyt eloon poikaa, joten luopuen toivosta saada miespuolista perillistä, hän kasvatti tyttärestään Rhaenyrasta itselleen seuraajan. Ensimmäisen vaimon kuoltua, hän meni uudelleen naimisiin Hightower-suvun Alicentin kanssa ja sai monta poikaa, joista vanhin oli Aegon. Viserysin kuoltua alkaa valtapeli. Leskikuningatar Alicent painostaa Aegonin kruunauttamaan itsensä kuninkaaksi Kuninkaansatamassa, mikä ei tietenkään sovi itseään perillisenä pitävälle Rhaenyralle. Rhaenyra julistautuu kuningattareksi Lohikäärmekivellä ja Seitsemän kuningaskunnan suvut jakautuvat hänen tai Aegonin puolelle. Alkaa raaka ja verinen Lohikäärmeiden tanssiksi kutsuttu sisällissota kahden Targaryenin ja heidän kannattajiensa välillä. Taisteluja käyvät ihmiset ihmisiä vastaan, mutta myös lohikäärmeet lohikäärmeitä vastaan.

Lohikäärmeitä, lohikäärmeitä, lohikäärmeitä! Eletään aikaa jolloin niitä Westerosissa oli useammallakin Targaryenillä ja Vhagar, valloittajakuningatar Visenyan lohikäärme on vielä elossa; vanha ja mahtava olento, jolla on uskomaton maine. The Princess and the Queenissa lohikäärmeiden mahti tulee todella esiin. Niiden raaka voima ja vaarallisuus. Kun lohikäärmeet ottavat yhteen, voi niiden ärjynnän kuulla kilometrien päähän ja pilvetkin näyttävät olevan liekeissä eläinten syöstessä tulta. Jo pelkästään lohikäärmeiden vuoksi tämä tarina kannattaa lukea. Se on sykähdyttävä. Mukana ovat myös mm. kuningas Jaehaerysin ja kuningatar Alysannen lohikäärmeet, joista ensin mainitun nimi saadaan tietää ensimmäistä kertaa. Lisäksi tavataan ns. villejä lohikäärmeitä.

Tarina on tulvillaan yksityiskohtia (lisää valyrialaisteräksisiä miekkoja) ja ennen kaikkea Targaryenien ja lukuisten muiden sukujen sukupuut laajenevat. Tuttujen nimien lisäksi vilisee uusia hahmoja, joten ne joille nimet tuottavat vaikeuksia muistaa, ovat varmasti liemessä. On äpäriä äpäränimillä ja korotettuina sekä samannimisiä heppuja lempinimillä, ja ennen kuin ehtii sijoittamaan kaikkia kartalle, ne ovat jo karrelle palaneita ruumiita.

Tässä tarinassa nimittäin tulee ruumiita. Paljon. Kyseessä on turhauttava sota, jota ei olisi edes pitänyt käydä. Targaryenit ovat äärettömän mielenkiintoinen suku, jonka jäsenistä ei tiedä millaisia heistä tulee; epävakaita, julmia, lempeitä, viisaita, tai jotain ihan muuta. Sisällissota ei ole kuitenkaan varsinaisesti Targaryenien syytä, vaan motiivit tulevat ulkopuolisilta. Ja se tässä turhauttaakin. Saakelin Martin! Historiankirjoituksen tulkinnanvaraisuus näkyy varsinkin Rhaenyran jälkikirjoituksessa, johon mahtuu luuloja ja vääristymiä. Sitten on myös eeppisiä taistelukohtauksia (!) ja surullisia tapahtumia, jotka ehkä tapahtuivat kuten kuvattu, tai sitten hieman toisin. Ilman kyyneliä niitä ei kuitenkaan voinut lukea.

Sodassa harvoin on oikeasti voittajia ja sitä sopii epäillä myös Lohikäärmeiden tanssista. Tulen ja jään laulu -sarjassa ja Dunk & Egg -tarinoissa on kerrottu palasina mitä jälkeen päin tapahtui. Menetykset seuraavaa sukupolvea ja myös tulevaisuutta ajatellen olivat valtavia. Olin hyvin surullinen tarinan päätyttyä. Onko tämä heijastumaa mitä tuleman pitää Tulen ja jään laulu -sarjassa? Sillä todellinen vihollinen on kuitenkin Muurin pohjoispuolelta…

The Princess and the Queen herätti paljon kysymyksiä, joihin toivottavasti saadaan vastauksia The World of Ice and Fire -kirjan tai viimeistään GRRMarillionin yhteydessä, jos jälkimmäistä koskaan ilmestyy. Hieman yhä harmittaa, että Dangerous Women -antologiassa ei ilmestynyt suunniteltu neljäs Dunk & Egg -tarina. The Princess and the Queen on enemmänkin yksityiskohtainen selostus tapahtumien ja taistelujen vaiheista, kuin kerronnallinen tarina. Mm. Kuninkaansataman ja pari Tumbletonin taistelua käydään kohtalaisen tarkasti läpi, joten niihin saattaa pitkästyä, jos ei ole kiinnostunut liudasta nimiä siirtymässä paikasta toiseen ja heittämässä henkeä. Tarinassa olisi voinut olla enemmän nimihenkilöiden keskinäistä suhdetta. Joka tapauksessa, Tulen ja jään laulu -fanille The Princess and the Queen on aarreaitta, joskin näistä aarteista kirjoitetaan pääosin surullisia lauluja.

En pidä juurikaan antologioista, mutta jos tulen lukeneeksi Dangerous Womenista Joe Abercrombien ja Megan Lindholmin tarinoiden lisäksi loputkin, niin teen siitä sitten kokonaisuudesta oman arvion. Martinin tarina vaati päästä kuitenkin ihan omaan käsittelyyn.

Ursula K. Le Guin: Catwings, Catwings Return, Wonderful Alexander and the Catwings ja Jane on Her Own

Olen lukenut aiemmin Ursula K. Le Guinilta aikuisten kirjojen lisäksi nuorille suunnattuja kirjoja mm. Näkemisen lahja (arvostelu), Sanan mahti (arvostelu) ja Muistamisen taito. Catwingsit ovat kuitenkin selkeästi lastenkirjoja, suunnattu alle kymmenikäisille. Hieman jännitti miten osaisin suhtautua suosikkikirjailijani tähän tuotantopuoleen, mutta päätin silti lukea Catwings-sarjan neljä osaa: Catwings (1988), Catwings Return (1989), Wonderful Alexander and the Catwings (1994) ja Jane on Her Own (1999).

Catwingsit ovat tavallisen kissarouva Jane Tabbyn neljä pentua, jotka ovat jostain kumman syystä syntyneet siivekkäinä. Ensimmäisessä kirjassa Thelma, Roger, James ja Harriet asuvat äitinsä kanssa kaupungissa, mutta naapurusto käy yhä levottomammaksi ja Jane Tabby pelkää, että siivekkäät kissat herättävät huomiota ja joutuvat vangituksi ja näytteille. Kun pennut ovat oppineet lentämään, Jane-äiti lähettää heidät pois luotaan, turvallisimmille seuduille. Matkasta tulee sekä pelottava että antoisa. Toisessa kirjassa Catwingsit ovat kotiutuneet maalle ja heillä on siellä hyvä olla. James ja Harriet päättävät kuitenkin lähteä takaisin kaupunkiin tapaamaan äitiään. Äidin sijaan he löytävät mustan siivekkään kissanpennun , joka on jäänyt jälkeen emon paetessa murskauspallon tieltä. Uusi siivekäs kissanpentukin on vaarassa tulla havaituksi erikoisuutensa vuoksi ja niinpä James ja Harriet joutuvat huolehtimaan hänestä.

Kolmannen kirjan Ihmeellinen Alexander on pentueensa isoin, vahvin ja äänekkäin. Hän uskoo, että hänen kohtalonaan on tehdä uskomattomia asioita. Valitettavasti hän joutuu kuitenkin pulaa, josta hänet pelastaa pieni musta ja siivekäs kissa, Jane. Näin Alexander tapaa Catwingsit ja hänelle tarjoutuu myös vastavuoroisesti mahdollisuus auttaa Janea kohtamaan suurimman pelkonsa. Neljänessä kirjassa Jane on kasvanut ja päättää lähteä kaupunkiin seikkailemaan. Hän tapaa ystävällisen miehen, joka ruokkii häntä ja kuinka ollakaan, huomaa tulleensa vangituksi. Janesta tulee kuuluisa siivekäs kissa, mutta ainoa mitä hän kaipaa on vapaus ja päästä näkemään äitinsä.

Ursula K. Le Guin osaa kirjoittaa lastenkirjojakin sen verran vetävästi, että aikuinenkin lukija viihtyy niiden parissa. Kirjoissa on seikkailua ja lievää jännitystä, mutta verrattuna Le Guinin muuten niin rohkeaan tapaan käsitellä asioita, Catwingsit ovat kohtalaisen perinteisiä ja konservatiivisia. Le Guin on varmaankin seurannut kissojen käyttäytymistä, sillä hahmoissa on aitoja kissamaisia piirteitä. Silti ihmismäistämistä ei voi välttää ja tässä tapauksessa myös ihmisten nimet kissoilla häiritsevät hieman liikaa. Kohdeikäryhmälle asia ei varmastikaan tuota ongelmia, mutta itse suhtaudun kriittisemmin. Catwingsit ovat lyhyitä tarinoita, joita on vaikea kutsua kirjoiksi, mutta kaipa ne lastenkirjoissa sellaisiksi lasketaan. Vaikka Tad Williamsin Tailshaser's Song (arvostelu) ei kokonaisuudessaan tehnyt vaikutusta minuun, niin pidempänä tarinana siinä on kuitenkin enemmän sisältöä ja kissasatuna se antaa enemmän vivahteikkuutta.

Tulipa tutustuttua nyt Le Guinin lastenkirjatuotantoonkin ja voisin lisääkin lukea jos vastaan tulee. Eipä Le Guinilta taida löytyä mitään sellaista, mikä ei kiinnostaisi lukea.

Gravity ja Nälkäpeli: Vihan liekit -elokuvat

Yleensä pyrin pysyttelemään elokuvakatsauksissani elokuvissa, jotka perustuvat kirjoihin blogini teeman mukaisesti. Tällä kertaa kuitenkin toinen leffoista ei perustu kirjaan, mutta IMDb:ssa siihen on tägätty kylkeen sci-fin genreluokitus trillerin ja draaman oheen. Gravity on onnistunut elokuva. Se on hyvin tiheätunnelmainen ja visuaalinen, hengästyttävä ja tunteellinen. Olen nähnyt elokuvan kaksi kertaa, ensin 2D:nä ja myöhemmin 3D:nä.

Gravityn erinomaisuus pohjautuu kahteen vahvaan näyttelijärooliin, joista toinen vielä nousee ylitse toisen. George Clooney vetää astronautti Matt Kowalskin roolin suvereenisti heittämällä, mutta Sandra Bullock yltää ehkä jopa parhaimpaan roolisuoritukseensa koskaan tohtori Ryan Stonena. Bullockin rooli vaatii yksinoloa kameran edessä, fyysisiä kohtauksia sekä ääntä, joiden pitää ilmaista paljon ja uskottavasti ilman toisen näyttelijän vastavuoroisuutta ja tukea. Olisi harmi, jos Oscar-akatemia ei noteeraisi suoritusta vähintään Oscar-ehdokkuuden arvoiseksi. Gravity ei ole kuitenkaan täydellinen elokuva. Minua ainakin ajoittain ärsyttää pakolliset herkistelykohtaukset ja toisella katselukerralla pisti esille pakolliset rukoilupuheet. Onneksi mitään ylenpalttista isänmaallisuutta leffaan ei ollut tyrkätty. Uudelleensyntymisen symboliikka oli hienovaraista ja onnistuneen kaunista. 3D ei mielestäni ole välttämätön kokemus, sillä intensiivisyys tulee esille ehkä jopa paremmin 2D:nä katsottaessa. Eikä se maapallokaan tällä tekniikalla häikäissyt sen enempää kolmiulotteisena. Sen sijaan suurin ilo 3D:stä oli avaruusromujen kohdalla, jotka kivasti läjähti ajoittain "päin kasvoja".

Jos olet nähnyt elokuvan, kannattaa vilkaista Aningaaq-lyhyt elokuva, joka näyttää Ryan Stonen 7-minuuttisen radioyhteyskohtauksen toisen osapuolen. Omalla tavalla koskettava pieni elokuvan spin-off, joka itse asiassa saa varsinaisen leffan kohtauksenkin tuntumaan aidommalta.

Viime kesänä pistin blogiini katsottavaksi astronautti Chris Hadfieldin avaruusasemalla tekemän musiikkivideon Space Odditysta. Samainen konkari arvioi vastikään Conan O’Brienin showssa Gravityn joitain osilta hyvinkin realistiseksi, joskin mainitsee muutamista pienehköistä epäkohdista. Videon haastattelusta voi katsoa tästä linkistä.

Toinen juuri katsomani elokuva pohjautuu Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian keskimmäiseen kirjaan, Vihan liekkeihin. En enää muista kaikkia yksityiskohtia kirjasta, mutta tuntui, että elokuva seurasi pääpiirteittäin uskollisesti kirjan tarinaa. Muutamia muutoksia huomasin suoralta kädeltä, mutta koska en ole sarjan erityinen fani, vaikka pidinkin kirjoista, en koe muutoksia liian häiritsevinä. Myös Nälkäpeli: Vihan liekit nojaa vahvasti pääosanäyttelijän karismaan ja taitoihin. Jennifer Lawrence Katniss Evergreenina on vahva ja Stanley Tucci Caesarina ja Elizabet Banks Effienä erottuvat myös erityisesti edukseen.

Vihan liekit on myös onnistuneen visuaalinen elokuva ja pidän sitä lyhyen miettimisajan jälkeen parempana kuin ykköselokuvaa. Loppu päättyy cliffhangeriin, mikä sinänsä ei pitäisi olla uutta, jos kirjat on luettuna. Suurin harmituksen aihe tällä hetkellä on tieto siitä, että kolmannen kirjan, Matkijanärhen tapahtumat on jaettu kahdeksi leffaksi, jotka ilmestyvät ilmeisesti 2014 ja 2015. Mutta joo, onhan Hobittikin jaettu kolmeksi leffaksi, enkä valita… ainakaan vielä.

Seuraavat kirjalliset elokuvakokemukset ovatkin Ender’s Game 6.12. (toivottavasti tulee tännekin tuona viikonloppuna) ja Hobitti: Smaugin autioittama maa 11.12. (yönäytös). Kumpaisenkin toteutus jännittää hieman.

Ann Leckie: Ancillary Justice

Ann Leckien esikoiskirja Ancillary Justice on yksi tämän syksyn science fiction -uutuuksista. Kirja on saanut jonkin verran positiivista huomiota, mistä syystä se päätyi myös minun lukulistalleni. Ancillary Justice aloittaa trilogian ja kakkososa, Ancillary Sword ilmestynee ensi syksynä. Olisi mielenkiintoista nähdä miten ammattitaitoinen suomentaja toimisi yhden tämän kirjan tärkeimmän elementin kääntämisessä. Elementti on kielellinen.

Tähtialus The Justice of Thoren on tuhottu, mutta jotain siitä jää jäljelle. Breq on enemmän miltä näyttää, mutta silti vähemmän kuin mitä hän oli aiemmin. Vajaavaisessa ruumiissaan hänen tähtäimenään on selvittää miksi Justicen haluttiin tuhoutuvan ja kostaa tuhoajalle, jota pidetään kuolemattomana. On kuitenkin ase, jolla tämä voidaan saada pelistä pois, vaikka se olisikin melkein mahdotonta. Breqin täytyisi ensin vain löytää ase.

Ancillary Justice on hyvä kirja. Se lähentelee erinomaisuutta. Tarinan rakenteessa on kuitenkin sen verran epätasaisuutta, että pisteet putosivat hieman. Tarinaa kerrotaan sekä nykyhetkessä (hamassa tulevaisuudessa) että menneisyydessä, jonka kautta valotetaan nykytilanteeseen johtavia tapahtumia ja motivaatioita. Breq on mielenkiintoinen ja samalla käsittämätön hahmo. Alussa lukija heitetään suoraan maailmaan, joka pistää tietyt hahmokäsitykset koetukselle. Breq on tekoäly, mutta hänen hahmoonsa liittyy paljon muutakin, monta muuta. Yhtä lailla kun hän yrittää hahmottaa itseään ja persoonaansa koko tarinan ajan, myös lukija pistetään yrittämään hänen entisen minänsä hahmottamista. Eikä Breq ole kirjan ainoa tapaus, jonka kohdalla saa todella käyttää mielikuvitusta.

Leckien luomassa maailmassa sijaitsee yhteiskunta, jolla ei ole sukupuolikäsitettä. Se ilmenee kielen kautta. Kun kirja on kerrottu englanninkielellä hahmojen sukupuoli tulee yleensä esille hän-pronominin yhteydestä, nimestä, sukulaissuhteesta tai hahmon ulkoasun kuvailusta. Vaan Leckie onkin päättänyt sekoittaa pakkaa niin lahjakkaasti, että totutut kielelliset ilmaisut eivät tällä kertaa olekaan lukijan apuna. Päin vastoin. Ja kuinka virkistävää se on! Leckie on haastattelussa kertonut miettineensä Ursula K. Le Guinin sukupuoleen liittyviä ratkaisuja Pimeyden vasen käsi -kirjassa (arvostelu). Hän ei ole kuitenkaaan päätynyt samanlaiseen ratkaisuun omassa teoksessaan. Kulttuuri ja hahmot ovat erilaisia. Suomenkielessä ei ole sukupuolta ilmaisevaa hän-sanaa, joten asian merkittävyys tarinassa saattaisi jäädä laimeammaksi kotimaisella, selittävistä kohtauksista huolimatta. Saatan olla väärässäkin, Pimeyden vasen käsi meni suomellakin ihan hyvin (tosin luin sen myös englanniksi). Kumpikin kirja ravistelee kuitenkin ajatusmaailmaa, ja ehkä samaan joukkoon lisäisin myös Daniel Abrahamin The Long Price Quartet -sarjan (osat 1-2 ja 3-4), jonka yhteydessä jouduin myös erityisesti sopeutumaan visuaalisen kielen ilmaisuun.

Radchit ovat kansa, jonka ratkaisuja on vaikea hyväksyä, mutta jonka toiminta on valloittajille varsin tuttua. Valloitetut ovat hyväksikäytettyjä aseita ja työvoimaa, science fiction tarinassa se vain saa erilaisen muodon kuin todellisessa elämässä. Vaan jos olisi viulu ja vieläpä osaisi soittaa sitä... Leckie rinnastaa tarinassa sanat kansalainen ja sivilaatio, mikä antaa kuvan asenteista. Mutta asenteet eivät anna yksinkertaista kuvaa selkeästi hyvästä tai pahasta. Radchien kulttuurin kuvaukseen käytetään sopivasti aikaa. Tarina etenee suurimmaksi osaksi kohtalaisen verkkaisesti, mihin olin tyytyväinen, sillä Breqin ja toisen päähahmon Seivardenin välinen vuorovaikutus oli mielenkiintoista seurattavaa. Loppu kuitenkin tapahtuu kohtalaisen nopeasti, ja menettää siksi osan tunnelmasta selittämisineen.

Olen hämmästynyt, jos Ancillary Justice ei ole mukana ensi vuonna joidenkin genrepalkintojen ehdokkaana. Sen verran rohkea se on, vaikkei ehkä täysiosuma.

The Day of the Doctor

Kuva: AP Photo/BBC

Tästä on kohistu jo kuukausia ja kohistaan varmasti vielä jatkossakin. Tänään se joka tapauksessa nähdään: Doctor Who:n 50-vuotisjuhlajakso. YLE TV2 klo 21:50. The Day of the Doctor. 75 minuutin ajaksi Time Lordin fanit kerääntyvät telkan eteen (ainakin) 75 maassa. Doctor Who on ilmiö ja salonkikelpoinenkin vielä. Sarjan tekijöitä ja näyttelijöitä pääsi Englannin kuninkaallisten vastaanotolle tällä viikolla. Pitkälle on Doctor Who matkannut.

11 näyttelijää on esittänyt Tohtoria näiden vuosikymmenten aikana. Ja vaikka sarja olikin tv:stä välillä yli 15 vuotta kestävällä tauolla (lukuunottomatta yhtä tv-elokuvaa sinä aikana), niin vanhat fanit eivät unohtaneet sitä, ja kun sarja jälleen alkoi 2005, Tohtori kumppaneineen saavutti uusia faneja ja on ollut maailmanlaajuisesti suositumpi kuin koskaan.

Tänään, vanhat ja uudet, yhtälailla viihdyttävää iltaa kaikille.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: The Rabbit Back Literature Society

Luin kesällä Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta (arvostelu) -kirjan ja pidin siitä, sen outoudesta, huumorista ja omaperäisyydestä. Kirja ilmestyi juuri myös englanninkielisenä käännöksenä nimellä The Rabbit Back Literature Society, ja koskapa sen sai hankittua Amazon.comista ekirjana varsin edulliseen hintaan, uteliaisuuttani päätin maallikkona katsastaa miltä teksti tuntuu englanniksi.

Ensimmäisenä kiinnitin huomiota joidenkin nimien käännöksiin. Laura Lumikosta on tullut Laura White, Ingrid Kissalasta Ingrid Katz, Martti Talvimaasta Martti Winter ja Valkoinen emo on saanut muodon Mother Snow. Kirjakahvila Emon kympistä on tullut siten Mother Snow's Book Cafe. Myös joitain mainittuja sivuhahmojen nimiä on joko käännetty (esim. Kauno K. Koirakkala = Douglas Dogson), jätetty kääntämättä tai jätetty pois (esim. taiteilija Sopanen). Jääskeläinen kertoo TQR:n haastattelussa kääntäjä Lola Rogersin ratkaisusta Lumikon nimen kohdalla. Suora käännös Laura Weaseliksi ei todellakaan olisi toiminut ja vaikka Whitessa ei ole samanlaista otusmaista viehätystä kuin Lumikossa, niin on se selkeästi parempi ratkaisu. Kissalan muuttamista Katziksi pidän hieman heikompana ratkaisuna, sillä nimeen liittyy useammanlaista painottumista, mutta Rogers on kokenut nimen ilmeisen tyydyttävänä ratkaisuna. Moreeni-sanan käännöksestä päätin nipottaa, sillä se kuuluu ammattisanastooni. Morainen sijasta olisin käyttänyt termiä till. Jälkimmäinen kuvaa nykykielessä yleistä maalajia ja ensimmäinen (geneettistä) muodostumaa. Pikkujuttu. Kirjaa oli miellyttävää ja sujuvaa lukea englanniksikin, joten uskoisin käännöksen olevan varsin hyvä ja näkemäni arvostelut siitä ovat olleet positiivisia.

Teksti tuntuu erilaiselta vieraalla kielellä ja ehkä jopa selittävämpänä sanavalintojen vuoksi. Tai sitten toinen lukukerta yleensäkin avarsi enemmän sisällölle riippumatta kielestä. Joka tapauksessa tajusin tai ainakin kuvittelen tajunneeni uudelleenluvun yhteydessä muutaman asian tavalla, joka kolahti eri lailla kuin aiemmin. Miksi en huomannut ajatella asiaa heti ekalla kerralla?! Lumikko ja yhdeksän muuta/The Rabbit Back Literature Society nousi astetta nerokkaammaksi tekeleeksi ja siksipä otankin esille seuraavan seikan:

The Hugos are World awards. Works are eligible when they are first published. They can be published anywhere in the world (or out of it), and they can be published in any language.

Because the vast majority of Hugo voters currently come from English-speaking countries, works first published in a language other than English are also eligible in their first year of publication in English translation.

Lainaus on Hugo-palkintoehdokkaiden kelpoisuussäännöistä. Vaikka Lumikko ja yhdeksän muuta on julkaistu suomeksi jo vuonna 2006, sen ilmestyminen englanninkielisenä vuonna 2013 tekee siitä Hugo-ehdokaskelpoisen ensi vuoden ehdokasäänestyksessä Best Novel -kategoriassa. En ole varma pystyvätkö amerikkalaiset ostamaan ekirjaa Amazon.comista, mutta ainakin jokainen pystyy hankkimaan sen brittipaperiversiona. Toivoisin, että kirja saa sen verran paljon huomiota osakseen, että se löytää tarpeeksi lukijoita ja niiden lukijoiden joukosta löytyy tarpeeksi monta rohkeaa ja avarakatseista äänestämään käännöskirjaa Hugo-ehdokkaaksi. The Rabbit Back Literature Society ansaitsee sen.

George R.R. Martin: The Skin Trade

George R.R. Martin kirjoitti Hollywood-kaudellaan oheishomminaan kauhutarinan Douglas E. Winterin toimittamaan antologiaan Night Visions 5 (1988). Tarinan nimi oli The Skin Trade ja se palkittiin seuraavana vuonna World Fantasy -palkinnolla parhaana pienoisromaanina. Tarina on sittemmin painettu ainakin parissa Martinin omassa kokoelmateoksessa ja tänä vuonna myös erillisenä kuvitettuna pienoisromaanina. Kuvituksesta vastaa Rick Berry. Tästä ihmissusi-tarinasta on tehty lisäksi sarjakuvasovitus ja suunnitteilla on elokuva. The Skin Trade on suomennettu nimellä Nahan vaihtajat Kauhujen kirja (1) -antologiaan.

Willie Flambeauxin tyttöystävä on surmattu karmealla tavalla. Willie kertoo järkyttyneenä asiasta ystävälleen yksityisetsivä Randi Wadelle. Tapaus herättää Randin muistot poliisi-isänsä kuolemasta ja saa kiinnostumaan tutkimaan asiaa. Randin isän kerrotaan joutuneen jonkin eläimen hyökkäyksen kohteeksi tämän tutkiessa vastaavan kaltaisia lapsiin kohdistuneita surmia. Randi ei kuitenkaan usko selitykseen ja uusien kuolemantapausten myötä hänelle valkeaa synkkiä valheita ja salaisuuksia kotikaupunkinsa asukkaista.

The Skin Trade on pelottava tarina ja se luo lukijan päähän epämiellyttäviä mielikuvia, mutta näinhän kauhukertomusten on tarkoituskin. Martin osaa kirjoittaa tyylilajillisesti monipuolisesti, kauhun lisäksi The Skin Trade on noir dekkari -tyylistä urbaania fantasiaa. Tarinassa on tämän päivän näkökulmasta katsottuna monia perinteisiä kauhuelementtejä, jotka voivat tuntua hieman kuluneiltakin, varsinkin kauhuelokuvien parissa viihtyneistä. Silti, ainakin minulle ne yhä toimivat, vaikka olen lukenut tarinan jo aiemminkin.

Ihailen Martin sujuvaa ja visuaalista kirjoitustaitoa tämänkin teoksen yhteydessä. Sitä on helppo ja viihdyttävä lukea. Ihmisusi-aihe ei kuitenkaan sinänsä ole suosikkejani, eikä The Skin Trade yllä Martinin vampyyriteoksen, Fevre Dreamin (arvostelu) tasolle. Fevre Dreamissä on kaunista haikeutta ja päähahmo, johon kiintyy. Myös esimerkiksi Sandkings ja The Monkey Treatment (arvostelut kokoelmassa Songs the Dead Men Sing) onnistuvat mielestäni kauhutarinoina paremmin. Jokin Nahan vaihtajien lopussa onnahtaa sen verran, että se häiritsi aiemmilla lukukerroilla kuin myös nyt, vaikka yleensä loput ovat Martinin vahvinta aluetta. Voin kuitenkin suositella sitä kauhukirjallisuutta kaipaavalle milloin vain. Martin nimittäin murskaa jälleen (kuten vampyyrien kohdallakin) myyttejä ja uskaltaa antaa tärkeille hahmoille myös tavallisuuden piirteitä. Rick Berryn kuvitus ei valitettavasti tuo tälle nimenomaiselle painosversiolle mitään lisäarvoa, joten tarinan voi hyvinkin hankkia mielummin käsiinsä vaikka jonkin Martinin kokoelman kautta.

Entäpä sarjakuva? Minulla on sarjakuvan kesällä ilmestyneestä ensimmäisestä numerosta oikealla oleva kansikuvaversio, johon ovat nimmarinsa raapustaneet George R.R. Martin sekä tekstin sarjakuvamuotoon sovittanut, Martinin luottokirjailija Daniel Abraham. Piirroksista vastaa Mike Wolfer. Fevre Dreamin kuvittajan Rafa Lopezin tyyli ei purrut, eikä pure Wolferinkaan. Wolfer kyllä onnistuu taustaympäristössä ja muissa kuin ihmishahmoissa, mutta varsinkin ihmisten kasvot ovat välillä häiritseviä.

Eniten minua kiinnosti sarjakuvasovituksessa vanhan ja vaikutusvaltaisen Harmonin suvun talo ja siihen johtavan jyrkkää rinnettä kulkevan cable carin toteutus. Mielikuvissani olin luonut köysiratatyyppisen kulkureitin perustuen pääosin suomennokseen. Kaiken lisäksi olin kuvitellut sen eri puolelle uutta rakennusta kuin mitä sarjakuvaan on toteutettu (alla). En osaa mieltää Wolferin näkemystä samaksi paikaksi, jonne minä olen sijoittanut tarinan tapahtumia.

Toistaiseksi vain Tommy Patterson on onnistunut kuta kuinkin tyydyttämään minut tulkinnoillaan Martinin tuotannon sarjakuvakuvituksissa (A Game of Thrones: The Graphic Novel 1 ja 2). Päätin, etten osta enempää The Skin Traden irtonumeroita, sillä luultavasti kun kaikki numerot ovat ilmestyneet, ne kootaan yhdeksi kovakantiseksi kirjaksi. Hankin sitten sen. 

The Skin Traden jokaisesta numerosta julkaistaan useita eri kansiversioita ja mm. San Diegon ComicConia varten ykkösnumeroon painettiin erikoiskansi. Siinäpä on innokkaalla keräilijällä puuhaa hankkia kaikki versiot. Alla mm. wraparound-kansi ekasta numerosta.

Entäpä elokuva? Mike the Pike Productionin sivulla elokuva on yhä tuotantovaiheessa ja leffalla on ollut omat sivutkin jo pitkään. Tuotantoyhtiöllä on tapana hehkuttaa Martinin kaikkia ansioita sosiaalisessa mediassa, mutta ei hiisku sanaakaan elokuvan nykyvaiheista. Viimeisestä päivityksestä on jo yli vuosi. Joko elokuva ei ole saanut esim. rahoitusta, koska käsikirjoitus ei toimi tai jo pitkään etsittyä ohjaajaa vain ei löydy. Minulle on alkanut muodostua negatiivinen kuva puuhastelusta. Ehkä tämä Martinin tarina olisi syytä jättää kirjalliseen ja piirrettyyn muotoon.

Yoon Ha Lee: A Vector Alphabet of Interstellar Travel

Korealaistaustainen amerikkalainen Yoon Ha Lee on muutaman kerran tullut vastaani Theodore Sturgeon-palkintoehdokkaana. A Vector Alphabet of Interstellar Travel on novelli, joka julkaistiin ekirjana vuonna 2011 ja se on luettavana myös ilmaiseksi Tor.comin sivulta.

Tarina koostuu lyhyistä katsauksista maailmankaikkeudessa sijaitseviin sivilisaatioihin, joilla on omat kulttuuriset otteet ja tarkoitusperät tähtien väliseen matkailuun. Nimeämätön kansakunta levittää pahaenteistä kulttiuskontoaan, aikakirjoihin hurahtaneet iothalit lähettävät koottuja teoksiaan aluksissaan päämäärästä sen kummemmin välittämättä, tanssijat-niminen kansa sotii nuorta vieraskansaa vastaan, kiattit käy kauppaa kaikesta minkä vain pystyy kuvailemaan ja yksi pieni kansakunta on keksinyt avaruusaluksen, joka tappaa kaikki matkustajansa, ja pitää keksintöä saavutuksena, jonka kehittelystä ei luovuta.

Tarinat kansoista voisivat olla tavanomaisia kuvailuja vieraista kulttuureista, mutta Yoon Ha Lee on tehnyt niistä jotain ihan muuta. Hän on lisännyt jokaiseen kierteen, mikä on suoranaisesti ravintoa aivoille. Hän tekee universuminsa kansoista vieraita, selittämättömiä omine motivaationeen ja kaiken keskellä on myös sense-of-wonderia kvanttimusteiden, kirjainten ja kuolemanalusten muodossa.

"The Iothal do not call their starships ships, but rather codices. They have devoted untold ages to this ongoing archival work. Although they had developed earlier stardrives - indeed, with their predilection for knowledge, it was impossible not to - their scientists refused to rest until they devised one that drank in information and, as its ordinary mode of operation, tattooed it upon the universe's subtle skin."

Ja selittämättömyydessään kuvaukset silti heijastavat omaa, ajoittain jopa järjetöntä ihmiskuntaamme, joka löytyy jokaisen kuvauksen sisältä jossain muodossa. Leen tyylistä tulee mieleen jotkin Ursula K. Le Guinin tarinat, mutta samalla siinä on omaperäisyyttä. Olen käsittämättömällä tavalla ihastunut A Vector Alphabet of Interstellar Traveliin, sen kiehtovuuteen ja synkkyyteenkin, ja haluaisin lukea erikseen hieman pidempiä kertomuksia sen kansakunnista. Harmittaa, että tämä novelli jäi huomiotta 2012 Hugo-äänestyksessä, niin itselläni kuin varmasti monilla muillakin. Aion ehdottomasti tutustua kirjailijan tänä vuonna ilmestyneeseen novellikokoelmaan Conservation of Shadows.

Roald Dahl: The Gremlins

The Gremlins (1943) on ensimmäinen lukemani Roald Dahlin kirja. Vaikka kirjailija ja osa hänen teoksistaankin ovat niminä tuttuja, en ole tullut koskaan tutustuneeksi tarkemmin. Niinpä päätin korjata tilanteen ja lukea muutamia Dahlin kirjoja, jotka hankin englanninkielisinä. Dahlia on suomennettukin ihan kiitettävästi, mutta yllätyksekseni tätä hänen ensimmäistä lapsille suunnattua teostaan ei suomennosten listalta löydy. Ehkä se ei istunut aikanaan suomalaiseen poliittiseen ilmapiiriin. Tarina on kirjoitettu Walt Disney Productionille ja sen pohjalta oli ilmeisestikin tarkoitus tehdä animaatioelokuva, mitä ei lopulta sitten koskaan tapahtunut.

Kirjan päähenkilö, brittiläinen toisen maailmansodan taistelulentäjä, kohtaa yllättäen lennollaan hyvin pieniä miehiä, joilla kasvaa sarvet päässä. Nämä pikku ilkimykset tekevät koneessa tihutöitä, poraten reikiä runkoon. Gus selviytyy maahan vihollistulituksesta ja gremlineitä huolimatta ja joutuu toteamaan, että pikkuotuksia on enemmänkin, eikä hän ole ainoa lentäjä, joka tekee tuttavuutta niihin. Pian lentäjät saavat gremlinit kuitenkin tekemään yhteistyötä yhteisen vihollisen, natsi-Saksan peittoamiseksi. Gremlinit pääsevät Royal Air Forcen koulutukseen. Vaan vieläkö loukkaantunut Gus pääsee toteuttamaan unelmaansa isänmaan puolustamisesta?

The Gremlins on huvittava pikku tarina, jossa olisi vakavamminkin otettavaa ainesta, mutta Dahl ei lähde pohtimislinjalle, vaan pitää tarinan kevyenä. Kertomuksessa on sankaruutta ja kaveria-ei-jätetä -meininkiä. Gremlinien alkuperäinen kohtalo jää kuitenkin jalkoihin, eikä edes rivien välistä ole luettavissa kirjailijan tuntemuksia luonnon ja ihmisten väliseen konfliktiin. Ehkä näin on tarkoituksella kun kyse on Disneylle tehdystä tarinasta. Mielestäni esimerkiksi J.R.R. Tolkien käsittelee asiaa omissa tarinoissaan voimakkaammin ja selkeämmin. Brittilentäjät viettävät vapaa-aikaansa juomalla tuopillisia ja polttelemalla tupakkaa, mikä näkyy myös kuvituksessakin. Miten on, mahtaakohan vielä tämänkin päivän englantilaisissa lastenkirjoissa näkyä perinteikäs ja luonteenomainen pubikulttuuri? Suomalaisissa taidetaan ainakin välttää oluen juomista ja tupakointia.

Gremlinit ovat olleet jo ennen Dahliakin tunnettu käsite Royal Air Forcessa, mutta Dahl teki niistä tunnettuja suurelle yleisölle. Vaikka elokuva-Gremlins (Riiviöt) onkin saanut vaikutteita Dahlin otuksista, ne ovat kuitenkin eri hahmoja, eikä elokuvalla ole mitään tekemistä Dahlin kirjan kanssa. Minusta oli mukava huomata, että gremlineissäkin on erikoistuneita hahmoja, pilvigremlinit varsinkin kiehtoivat kovasti. Ja tietysti on naispuoleisiakin gremlinejä, niitä vain kutsutaan fifinelloiksi, ja vauva-gremlinejä eli widgettejä, jotka nekin on melkoisia tihulaisia.

Aikuiselle lukijalle The Gremlins on oivallinen paikka tutkia ajankuvaa ja käsiteltäviä sota-aikaan liittyviä teemoja, ja mukavahan tätä oli lukea muutenkin, vaikka yksioikoisuus ei varsinaisesti tyydytäkään.

Jo Walton: Tooth and Claw

Luin Jo Waltonin Tooth and Claw -kirjan (2003) ensimmäisen kerran vuonna 2008. Waltonin Swecon-vierailun innoittamana päätin lukea kirjan uudestaan ja katsoa josko se yhä tuntuisi yhtä erinomaiselta kuin ensimmäiselläkin kerralla. Tällä kertaa minulla oli luettavana ekirja-versio, mutta kirja on saatavissa nidottuna paperiversionakin.

Kun Bon Agornin kuolee, häneltä jää jälkeen viisi lasta; pojat Penn ja Avan sekä tytöt Selendra, Haner ja Berend. Selendra ja Haner ovat naimattomia ja heidät sijoitetaan sisarustensa perheisiin asumaan ja odottaamaan sopivaa puolisoa avioliittoa varten. Myötäjäiset ovat kelvolliset, vaikkakaan ei ruhtinaalliset. Berendin puoliso Daverak aiheuttaa isä-Agornin kuoleman yhteydessä pahaa verta ja perheenjäsenet joutuvat ikävään riitatilanteeseen. Seuraelämän ja käytösetiketin vaatimukset aiheuttavat paljon huolta ja pulmaa nuorille neitosille ja riitatilanteen lisäksi Selendran salaisuus luo omat paineensa.

Tooth and Claw on asetelmiltaan hyvinkin 1800-luvun brittihierarkinen romaani Jane Austen -tyyliseen tapaan, jossa on tärkeää saada neitoset naimisiin ja vieläpä asemalleen sopivalle puolisolle. Walton on antanut kuitenkin omille hahmoilleen hieman vapaampia ja erikoisempia piirteitä ja tärkein niistä on, että hahmot ovat lohikäärmeitä. Minusta on suorastaan huvittavaa ajatella neiti Elizabeth Bennettin tyylinen lohikäärmekasvoinen hahmo, jolle herra Darcyn koko ja häntä herättää ihastusta (kuin tietysti myös kukkaron sisältö). Ja kun hahmo vielä sovittelee päähänsä tyylikästä hattua, joka sointuu hänen suomujensa väriin. Lohikäärmeet ovat saaneet lisänä ihmishahmoilla näkymättömiä piirteitä, kuten ulkoinen muutos jos nuoren naisen intiimiyttä on turmeltu. Tämä aiheutti lukukokemukseeni ylimääräistä ahdistusta. Walton käsitteleekin tiettyjä moraalisia aiheita toisin kuin tehtäisiin ihmishahmojen kanssa ja vaikka hän itse puhuikin niistä avoimesti yleisön edessä esimerkiksi Sweconissa, niin minä mielelläni jätän ne lukijan itse kirjasta löydettäväksi.

Tarinassa on kirkonmiehiä omine sääntöineen, seurustelua, maalaiselämää, seikkailua, aarteita ja kultapetejä, kuin myös itsenäisiä naisia, vaarallisia synnytyksiä ja palvelusväen aseman kuvausta. Walton on liittänyt ihmismäistettyjen lohikäärmeiden ruokailuun omat synkät piirteet ja siitä hänelle paljon pisteitä. Olen joidenkin kirjojen kohdalla purnannut eläinhahmojen ihmistämistä, mutta juuri tällaisessa yhteydessä, jossa eläinhahmo ei ole todellinen eläin (mitä, eikö lohikäärmeitä ole oikeasti olemassa?), se ei häiritse juuri lainkaan. Tarinan tyyli, viktoriaaninen kertomus, on kuitenkin sellainen, että se väkisinkin herättää mielleyhtymiä, johon lohikäärmeiden istuttaminen ei ole välttämättä helppoa. Walton tekee kuitenkin kerronnallisesti uskottavan loistavaa työtä.

Waltonin luomassa maailmassa on tilaa myös ihmisille, mutta siitä nähdään vain ripaus. Ehkä jonain päivänä Walton palaa tähän maailmaan laajentaen sitä, tai sitten ei. Minulle toinen lukukerta ei ollut yhtä innostava kuin ensimmäinen. Kirja tuntui huomattavasti miedommalta kokemukselta, joten ehkä sen ensimmäisen kerran tuoreus ei kanna pidemmälle. Tarina on loppujen lopuksi "fantasy of mannersia", joka ei ole suosikkilajityyppini (kuin ei myös Austen-romaanitkaan). Kirjaa on helppo kuitenkin suositella viktoriaaniseen maailmaan sijoittuvien ihmissuhdetarinoiden ystäville, jotka eivät pelästy fantasiahahmoista. Waltonin teoksista voisin suositella lisäksi esimerkiksi maagista realismia lähentelevän Among Othersin (arvostelu) tai Small Change -vaihtoehtohistoriasarjasta lukemani Farthingin (arvostelu) tai Ha’pennyn (arvostelu).

Elizabeth Bear: Book of Iron

Luin kesällä Elizabeth Bearin pienoisromaanin Bone and Jewel Creatures (arvostelu), jonka päähenkilö Bijou ja hänen taitonsa luoda luista animoituja otuksia herätti kiinnostusta, vaikka itse tarinan juoni jäi hieman epätyydyttäväksi. Book of Iron (2013) kertoo Messalinen velhon Bijoun menneisyydestä. Nekromantti Maledysaute, velho Salamander ja bardi Riordan ovat matkalla Messalinen läheisessä autiomaassa sijaitsevaan muinaiseen rauniokaupunkiin Eremiin, jonne Salamanderin voimakas velhoäiti erikoiskykyineen on hankkiutunut kutsuakseen Book of Ironia. Hänet täytyy pysäyttää, jotta vältyttäisiin ikäviltä seuraamuksilta, ja kolme vierasta pyytää apua prinssi Salihilta ja tämän velholta Bijoulta sekä nekromantti Kaulasilta. Matka vie ryhmän läpi kuolleiden kulkureitin, tappavien aurinkojen alle, tehtävään jossa heillä ei ole varaa epäonnistua.

Tämä Eternal Sky -maailmaan sijoittuva tarina on mielenkiintoinen sekoitus maagista fantasiaa menneisyyden ilmapiirissä ja ”nykyaikaisia” keksintöjä, kuten auto, lentokone ja juna. Mukana on myös tietysti jo Bone and Jewel Creatures -tarinassa esille tulleita luista herätettyjä ja muokattuja eläinhahmoja. Steampunkihko ote Book of Ironissa ei ole niin vahva kuin edeltäjässään. Creaturesissa minua eniten kiehtoi Bijoun työskentely, tieteen ja taikuuden yhteenliittymä, mikä nyt jää vähemmälle, mutta ei häviä kokonaan. Book of Iron on ennen kaikkea seikkailutarina, jossa on vaarallisia tilanteita, ripaus Kadonneen aarteen metsästäjiä, ja tragediaakin. En ole täysin tyytyväinen juoneen, se tuntuu kohtalaisen heppoiselta, mutta hahmot toimivat tarinassa ja ovat jopa mielenkiintoisia. Harmi, että kirja on sen verran lyhyt, ettei muiden kuin Bijoun sisäiseen maailmaan päästä kunnolla käsiksi.

Myös taikuussysteemistä olisi voinut kertoa enemmän. Pakostakin vertaan tätä Brandon Sandersonin The Emperor’s Souliin, jossa eri osa-alueet olivat tasapainossa keskenään, siitäkin huolimatta että kovakantisessa formaatissa tarina taitaa olla jopa lyhyempi kuin Bearin. Bijoun ja Kaulasin väliset jännitteet saavat tilaa, mutta mielestäni lääniä riittää vielä lisätarinoillekin, ennen kuin päästään Creaturesin tilanteeseen. Ehkä tarinoita on tulossakin lisää. Tätä voisi tiedustella kirjailijalta vaikka ensi kesänä Finnconissa, jos ei siihen mennessä ole muuta kautta selvinnyt.

Book of Iron on kiva välipala. Pidin  Bone and Jewel Creaturesista kuitenkin enemmän.

Steampunk: H.G. Wells - Aikakone, Maailmojen sota ja The Country of the Blind

Luin syyskuussa Steampunk-sarjan Steampunk: Poe -kirjan (arvostelu) ja heti sen perään myös Steampunk: H.G. Wellsin. Herbert George Wells (1866-1949) oli paitsi kirjailija, myös yhteiskunnallinen vaikuttaja ja aktiivinen kannanottaja, joka herätti mielipiteillään ja kirjoituksillaan arvostusta, mutta myös kritiikkiä. Wellsiä pidetään yhtenä tieteiskirjallisuuden isistä ja steampunk-teeman yhdistäminen hänen teoksiinsa ei ole kaukaa haettu, joskin jälleen kerran kyseessä on jälkeenpäin tehty linkittäminen.

Steampunk: H.G. Wells (2013) sisältää kolme tarinaa ja Zdenko Basicin kuvituksen. Kaksi tarinoista on suomennettu.

• The Time Machine (1895) – Aikakone (1917)
• The War of the Worlds (1898) – Maailmojen sota (jatkokertomuksena 1920, yhteisniteenä Aikakoneen kanssa 1979)
• The Country of the Blind (1904)

Wellsin teokset ovat useimmille tuttuja, jos ei kirjoitettuina tarinoina, niin niistä sovitettuina elokuvina. Yksikään näkemistäni elokuvista ei kuitenkaan yllä alkuperäisten tarinoiden tasolle ja niissä on otettu reilusti kerronnallisia vapauksia. Kirjat ovat inspiroineet myös kuunnelmiin ja itse Wells ja hänen luomansa hahmot ovat päätyneet myös muiden tuotosten sisällöksi. Mm. Michael Moorcockin Viimeisten aikojen valtiaissa (II) (arvostelu) ja Christopher Priestin The Adjacentissa (arvostelu) Wells on mukana vaihtoehtohistoriahahmona.

Aikakone on aikamatkustustarinoiden esikuva. Päähenkilö, jonka nimeä ei mainita ja joka ei ole tarinan varsinainen kertojahahmo, matkaa rakentamallaan aikakoneella vuoteen 802 701. Hän tapaa rauhallisen ja yksinkertaisen eloi-kansan, joka elää nautiskellen, näkemättä vaivaa kehittää kulttuuria tai tiedettä. Eloit elävät idyllisessä, mutta keinotekoisessa ympäristössä ja saavat tarvittavia hyödykkeitä Morlokeilta, maan alla asuvilta ja vain öisin maanpinnalle nousevilta, vähemmän viehättäviltä olennoilta. Näiden kahden lajin välillä vallitsee eräänlainen kauhun tasapaino. Aikamatkaaja siirtyy yhä kauemmas tulevaisuuteen ja näkee Maapallon kohtalon hetket.

Aikakone sekä viehätti että ajoittain myös pisti hymähtelemään. Wellsin maailmankatsomus on havaittavissa, eikä tarinan sosialistista värittymistä voi olla huomaamatta. Ensimmäisenä ihmettelin, mistä ihmeestä Wells nappasi vuosiluvun, johon Aikamatkaaja ensimmäisenä päätyi. Outo lukema. Eloit ovat hellyyttäviä sekä ärsyttäviä, mutta enemmän itse asiassa minut sai ärsyyntymään Aikamatkaajan alentuva asenne eloita kohtaan.

Aikamatkaajan teoria kahdesta erityneestä lajista, maanpäällisestä ja maanalaisesta, onkin osittain aika kapea, mutta varmastikin hyvin ajanhenkinen vaikutelma brittien luokkaeroista kirjoittamisajankohtana ja sitä ennen ja jälkeenkin. Wells esittää esimerkinomaisesti, että morlokit ovat köyhälistön ja teollisuustyöläisten aikojen saatossa kehittyneitä jälkeläisiä ja turmeltunut yläluokka on jäänyt elelemään maanpinnalle. Tosin valtasuhteissa on tapahtunut evoluution myötä muutoksia. Wellsin kuolevan maapallon kuvaus on varmasti antanut vaikutteita monille tieteiskirjailijoiden sukupolville.

Maailmojen sota yllätti intensiivisyydellään. Jälleen kerran tarinan päähenkilön ja samalla kertojan nimi ei tullut esille. Tarina jakautuu kahteen osaan, jossa ensimmäisessä kuvataan marsilaisten saapumista maapallolle ja toisessa millaista on elää marsilaisten uhkan alla. Vaikka Wells kuvaa tapahtumia ja marsilaisten sylintereitä sekä sotakoneistoa yksityiskohtaisesti ja toistaen, niin pidin erityisesti siitä kuinka hitaasti ihmiset oivaltavat tilanteen ja millaisia koettelemuksia kertoja ja monet muut maan asukkaat joutuu kokemaan. Kuvaus tuntuu aidolta ja todenperäiseltä, varsinkin ihmisten vaarallinen uteliaisuus ja usko omaan ylivoimaisuuteen, luottamus valtion kykyyn hoitaa asiat kuntoon. Päähenkilön suhde vaimoonsa tuntui myös lämpimän aidolta, sellaiselta kuin sotatilanteessa voi kuvitellakin tuntuvan erossa rakkaastaan.

Kaupunkilaiselämän kuvailu ja mm. uutislehtien katumyynti tuo tarinaan ilahduttavaa urbaanisuutta, vaikka tapahtumat kehittyvätkin pitkälti maaseudulla. Maailmojen sotaa on analysoitu laajalti ja siinä on teemoja niin luonnonvalinnasta, ihmisen evoluutiosta ja sosiaalisesta darwinismista sekä tietysti imperialismista. Kertomus on hyvin Britannia-keskeinen, mistä sitä voi kritisoida samalla lailla kuin viime vuosien katastrofileffojen Amerikka-keskeisyyttäkin.

Tieteellinen puoli tarinasta nojaa oman aikansa perustuksiin, mutta Wells tuntuu myös olleen hieman edellä ideoissa (mm. tappavan kaasun käyttö), jos tulkitaan tämän päivän näkökulmasta. Maailmojen sodan loppuratkaisu on jokseenkin töksähtävä, olisin toivonut pohjustusta enemmän. Silti pidin Maailmojen sodasta selkeästi enemmän kuin Aikakoneesta. Se on erinomainen tarina. Ja luonnollisesti siitä tai sen innoittamana on tehty useisiin eri medioihin sovituksia, mm. kuuluisa Orson Wellesin kuunnelma ja Tom Cruisen tähdittämä saman niminen (ei-niin-hyvä) elokuva.

The Country of the Blind on novellipituinen kertomus vuorikiipeilijä Núñezista, joka päätyy vahingossa eristäytyneeseen laaksoon, jonka asukkaat ovat sokeita, eivätkä tunne näkemisen käsitettä. Hän yrittää opettaa heille millaista on nähdä ja pyrkii hallitsemaan omasta mielestään heikommassa asemassa olevia, mutta kyläläiset eivät helpolla taivu hänen tahtoonsa. Núñez rakastuu sokeaan kyläläisneitoon, mutta vaatiiko rakkaus häneltä liian paljon?

Pidin The Country of the Blindista. Wells tuntuu siinä antavan niin laaksolaisille kuin vieraalle tulokkaallekin tasapuolisesti ymmärrystä. Tarinan jännitys kasvaa loppua kohden ja saa oikeasti arvuuttamaan miten tässä käy. Olisin voinut ottaa toisenlaisenkin lopputuloksen vastaan, mutta silti tarina on ehyt kokonaisuus ja varsin onnistunut valinta kokoelmaan, sillä muuten en sitä ehkä olisi tullut lukeneeksi. Steampunkin kanssa sillä on oikeastaan kuitenkin hyvin vähän tekemistä.

Zdenko Basicin kuvitus on Steampunk: Poen tyyliin jälleen kiehtovaa. Tummanpuhuvissa kuvissa on tunnelmaa ja fantasiamaisuuttakin. Yhdistettynä Wellsin mielikuvitusrikkaisiin tarinoihin, ne tuovat oman näkemyksen tapahtumaympäristöistä steampunk-hengessä. Olen varsin ihastunut. Valitsin esimerkkikuviksi sellaiset, joista pidän eniten, ja jotka kuvaavat myös tarinan sisällön hetkittäistä tunnelmaa.

Steampunk-sarjaa on vielä lukematta Mary Shelleyn Frankenstein, palaan siihen varmaankin vielä tämän vuoden puolella. Myös Wellsin tuotantoon tutustumista aion jatkaa vielä ainakin Kun nukkuja herään ja Tohtori Moreaun saaren verran. Näkymättömän miehen olen lukenut aiemmin (arvostelu).

World Fantasy, BFS ja Gemmell -palkinnot 2013 jaettu

World Fantasy -palkintojen voittajat julkaistiin hetki sitten World Fantasy -conissa, Brightonissa. Eniten jännitin Kokoelma-kategorian palkintoa ja olin aika hämmentynyt voittajasta, Joel Lanesta. Hänen kokoelmansa täytyy olla hemmetin hyvä, kun meni ohi Johnsonin, Tidbeckin ja Le Guinin erinomaisten kokoelmien. Pitänee liittää lukulistaan. Romaani-kategorian palkinnon sai Wilsonin Alif the Unseen, jälleen kirja jonka olen hankkinut, vaan en vielä lukenut. Odotin palkinnon menevän tuossa kategoriassa tosin joko Kiernanille tai Joycelle. Joyce saikin kirjalleen BFS-palkinnon tällä kertaa.

Romaani

• The Killing Moon, N.K. Jemisin
• Some Kind of Fairy Tale, Graham Joyce
• The Drowning Girl, Caitlí­n R. Kiernan
• Crandolin, Anna Tambour
• Alif the Unseen, G. Willow Wilson

Pienoisromaani

• “Hand of Glory,” Laird Barron
• “Let Maps to Others,” K.J. Parker
• The Emperor’s Soul, Brandon Sanderson (arvostelu)
• “The Skull,” Lucius Shepard
• “Sky,” Kaaron Warren

Novelli

• “The Telling,” Gregory Norman Bossert
• “A Natural History of Autumn,” Jeffrey Ford
• “The Castle That Jack Built,” Emily Gilman
• “Breaking the Frame,” Kat Howard
• “Swift, Brutal Retaliation,” Meghan McCarron

Antologia

• Epic: Legends of Fantasy, John Joseph Adams, ed.
• Three Messages and a Warning: Contemporary Mexican Short Stories of the Fantastic, Eduardo Jiménez Mayo & Chris N. Brown, eds.
• Magic: An Anthology of the Esoteric and Arcane, Jonathan Oliver, ed.
• Postscripts #28/#29: Exotic Gothic 4, Danel Olson, ed.
• Under My Hat: Tales from the Cauldron, Jonathan Strahan, ed.

Kokoelma

• At the Mouth of the River of Bees, Kij Johnson (arvostelu)
• Where Furnaces Burn, Joel Lane
• The Unreal and the Real: Selected Stories Volume One: Where on Earth and Volume Two: Outer Space, Inner Lands, Ursula K. Le Guin (arvostelu)
• Remember Why You Fear Me, Robert Shearman
• Jagannath, Karin Tidbeck (arvostelu)

Taiteilija

• Vincent Chong
• Didier Graffet and Dave Senior
• Kathleen Jennings
• J.K. Potter
• Chris Roberts

Erikoispalkinto, ammattilaiset

• Peter Crowther & Nicky Crowther for PS Publishing
• Lucia Graves for the translation of The Prisoner of Heaven (Weidenfeld & Nicholson; Harper) by Carlos Ruiz Zafón
• Adam Mills, Ann VanderMeer, & Jeff VanderMeer for the Weird Fiction Review website
• Brett Alexander Savory & Sandra Kasturi for ChiZine Publications
• William K. Schafer for Subterranean Press

Erikoispalkinto, ei-ammattilaiset

• Scott H. Andrews for Beneath Ceaseless Skies
• L. Timmel Duchamp for Aqueduct Press
• S.T. Joshi for Unutterable Horror: A History of Supernatural Fiction, Volumes 1 & 2 (PS Publishing)
• Charles A. Tan for Bibliophile Stalker blog
• Jerad Walters for Centipede Press
• Joseph Wrzos for Hannes Bok: A Life in Illustration (Centipede Press)

****

British Fantasy Societyn palkinnot, British Fantasy Awards (käytetään myös lyhennettä BFA) jaettiin niin ikään ja ne menivat seuraaville tahoille (ei palkintoa Abercrombielle): 

Fantasia-romaani (Robert Holdstock -palkinto):

• Blood and Feathers, Lou Morgan
• The Brides of Rollrock Island, Margo Lanagan
• Railsea, China Miéville
• Red Country, Joe Abercrombie (arvostelu)
• Some Kind of Fairy Tale, Graham Joyce

Kauhu-romaani (August Derleth -palkinto):

• The Drowning Girl, Caitlin R. Kiernan
• The Kind Folk, Ramsey Campbell
• Last Days, Adam Nevill
• Silent Voices, Gary McMahon
• Some Kind of Fairy Tale, Graham Joyce

Pienoisromaani:

• Curaré, Michael Moorcock (Zenith Lives!)
• Eyepennies, Mike O’Driscoll
• The Nine Deaths of Dr Valentine, John Llewellyn Probert
• The Respectable Face of Tyranny, Gary Fry

Novelli:

• Our Island, Ralph Robert Moore (Where Are We Going?)
• Shark! Shark! Ray Cluley (Black Static #29)
• Sunshine, Nina Allan (Black Static #29)
• Wish for a Gun, Sam Sykes (A Town Called Pandemonium)

Antologia:

• A Town Called Pandemonium, Anne C. Perry and Jared Shurin (eds)
• Magic: an Anthology of the Esoteric and Arcane, Jonathan Oliver (ed.)
• The Mammoth Book of Ghost Stories by Women, Marie O’Regan (ed.)
• Terror Tales of the Cotswolds, Paul Finch (ed.)

Kokoelma:

• From Hell to Eternity, Thana Niveau
• Remember Why You Fear Me, Robert Shearman
• Where Furnaces Burn, Joel Lane
• The Woman Who Married a Cloud, Jonathan Carroll

Loput kategoriat voi katsoa täältä.

****

David Gemmell -palkinnot jaettiin muutama päivä sitten ja Brent Weeks voitti Legend-palkinnon. Joe Abercrombien Red Country sai palkinnon kansistaan, mutta olisin suonut sen sisällöstäkin, vaikka kirja ei edeltävän The Heroesin tasolle yltänytkään. Esikoiskirjailija-palkinto meni John Gwynnen Malicelle.

Legend Award: Romaani

• The Red Country, Joe Abercrombie (arvostelu)
• Stormdancer, Jay Kristoff
• King of Thorns, Mark Lawrence
• The Gathering of the Lost, Helen Lowe
• The Blinding Knife, Brent Weeks

Ravenheart Award: Taiteilija/Kansikuva

• Didier Graffet & Dave Senior for the cover of The Red Country by Joe Abercrombie
• Dominic Harman for the cover of Legion of Shadow by Michael J. Ward
• Clint Langley for the cover of Besieged by Rowenna Cory Daniells
• Silas Manhood for the cover of The Blinding Knife by Brent Weeks
• Colin Thomas for the cover of Stormdancer by Jay Kristoff
• Stephen Youll for the cover of The Black Mausoleum by Stephen Deas

Morningstar Award: Esikoiskirjailija

• Throne of the Crescent Moon, Saladin Ahmed
• The Red Knight, Miles Cameron
• Malice, John Gwynne
• Irenicon, Aidan Harte
• Stormdancer, Jay Kristoff

Nyt on kääritty kasaan tämän vuoden palkinnot. Ensi vuonna rumba alkaa jälleen alusta.