Villy Sørensen: Ragnarök, jumalten tuho

Useamman kerran olen viimeisen vuoden aikana ollut aikeissa perehtyä muinaisskandinaavisiin Eddan sankari- ja jumaltaruihin, mutta en ole löytänyt sopivanlaista fiilistä. Hankin viime vuonna tanskalaisen Villy Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho -teoksen, jonka lukeminen tuntui nyt sopivalta yhdessä A.S. Byattin vasta suomeksi ilmestyneen saman nimisen kirjan kanssa kevyeksi alkupalaksi. Ehkä pääsen itse Eddaan käsiksi jossain vaiheessa myöhemmin. Ragnarök, jumalten tuho julkaistiin tanskaksi 1982 ja suomeksi 1998.

Olipa kerran maailma, jota jättiläiset sanoivat hallinneensa ennen kuin aasoiksi itseään kutsuvat korkeammat olennot sen heiltä valloittivat. Aasat sanovat luoneensa maailman ja ihmiset palvoivatkin heitä jumalinaan. Aasat asuivat Aasamaassa, keskellä ihmisten asuttamaa Keskimaata. Jättiläiset olivat joutuneet elämään Ulkomaahan, maailmanmeren reunalle, mutta he halusivat lisää tilaa ja lisää maata. Kääpiösepät takoivat jumalille ja ihmisistä koostetulle sotajoukolle aseita ja taisteluissa kuolleet sankarisoturit pääsivät Odinin Valhallaan. Jumalat keskenäänkin olivat eripuraisia ja oikeudenjumalan unet ennustivat maailmanloppua.

Sørensenin uudelleen proosamuotoon kirjoittamat mytologiset tarinat ovat jännittäviä ja mielenkiintoisia, eikä niistä puutu huumoriakaan. Ilmeisesti kirjailija on tulkinnut lähdeteosta, Snorri Sturlusonin 1200-luvun Eddaa uskollisesti, eikä pistänyt omiaan, vaikka Sturlusonin sanotaankin niin tehneen. On vaikea sanoa kuinka moni yksittäinen tarina on sellaisenaan tuttu, sillä maailman mytologioissa ja niistä ammentavissa fantasiatarinoissa on hyvin paljon samoja piirteitä, hahmojen jäljitelmiä ja tapahtumakokonaisuuksia, myös omassa Kalevalassamme. Voi helposti sanoa, että hyvin moni fantasiakirjailija on saanut virikkeitä Eddasta, joko suoraan tai välillisesti, alkaen tietysti J.R.R. Tolkienista.

Ragnarök, jumalten tuho esittelee erinomaisesti jumalat, niin aasat kuin vaanit, ja heidän vahvuutensa ja tehtävänsä. Jumalille on olennaisia myös heille erityisesti valmistetut esineet ja aseet, joista tunnetuimpana Torin Mjölner-vasara. Kuinka monta fantasiatarinaa sisältääkin miekan tai muun aseen, joka on tarkoitettu vain yhdelle omistajalleen ja tämän kädessä sillä on erikoisvoimia. Kuningas Arthurin Excalibur saattaa olla vielä varhaisemmalta ajalta kuin Eddan tarut, ja mytologiaan perehtyneet löytävät varmasti viimeisten vuosikymmenien inspiraatioiksi muitakin lähteitä, mutta Sørensenin teosta lukiessa tulee väistämättä mieleen perusasetelmat.

Kirjan lukuisista hahmoista mielenkiintoisimmaksi nousee Loki, ärsyttävä, viekas, ovela hahmonvaihtaja, jättiläinen ujuttautuneena jumalien joukkoon. Loki on varmasti yksi kiehtovimmista hahmoista mytologiassa, sen verran moninaiset hänen tuhoavat kujeensa ovat, eikä huumoriakaan puutu. Loki on siinä mielessä myös kiehtova, että hän on paitsi isä, myös äiti. Odin itsessään on myös huikea hahmo, joka ei ihan tuntunut saavan oikeutta tämän kirjan kerronnan kautta. Odinista kyllä kerrotaan paljon, mutta koska Sørensenin tyyli on selostava, Odinin loistelias voima jää himmeäksi. Ragnarökistä ei voi olla huomaamatta myös raamatullisia piirteitä, mm. käärmettä ja jumalille tarkoitettuja ikuisen terveyden ja nuoruuden antavia omenia. Tähän piirteeseen myös A.S. Byatt kiinnittää huomiota omassa Ragnarökissään, josta kirjoitan oman arvostelun myöhemmin alkavalla viikolla.

Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho on skandinaavisten tarujen lyhyt oppimäärä, jonka kautta pääsee hyvin kärryille mistä on kyse kun puhutaan Ragnarökistä ja miten siihen päädyttiin. Hahmojen kuvaukset ovat pääpiirteissään ok ja Sørensen on selkeästi pyrkinyt pidättäytymään ylimääräisestä värittämisestä. Jotain vaikuttavuutta jää kuitenkin puuttumaan. Kirjassa on mukana kuvitusta, joka on paikoin jopa hauskaa katsottavaa, vaikka ei kohtaakaan tarinoista syntyvien mielikuvieni kanssa.