Anne McCaffrey: Lohikäärmeen lento ja Vaarallinen tähti

Lisää lohikäärmeitä. Valitsin Hugo-ehdokas -lukutavoitelistalleni viime vuonna Anne McCaffreyn Pernin lohikäärmeritarit -sarjan kakkososan, jonka lukemisen edellytyksenä oli lukea ensin ykkösosa. Arvioin molemmat kirjat tässä yhdessä, sillä en enää muista kummassa kirjassa mikäkin yksityiskohta esiintyi. Sarjan suomentaminen on jätetty aikoinaan kesken, mikä on tietysti harmi. Lohikäärmeen lento ilmestyi vuonna 1968 ja suomeksi 1999. Vaarallinen tähti ilmestyi 1971 ja käännös 2000. Sarjasta on yhä suunnitteilla elokuva, mutta tiedä tuota toteutuuko se koskaan, sillä muutamaan vuoteen ei taaskaan ole tapahtunut mitään liikettä sen tiimoilla.

Pern-planeetta päätyy noin kahdensadan vuoden välein lähelle Punatähteä, jolloin tältä sinkoutuu planeettaa kohden tuhoavia rihmoja, joita vastaan perniläiset joutuvat puolustautumaan. Edellisestä uhkasta on jo sen verran kauan, että vaara on unohtunut, mutta nyt se on jälleen ajankohtainen, vaikka kaikki eivät sitä aluksi ota uskoakseen. Perniläiset ovat jalostaneet ja valjastaneet planeetan lohikäärmeitä muistuttavat olennot avukseen puolustautumaan rihmoja vastaan. Vanha lohikäärmekuningatar kuolee ja sen synnyttämä uusi kuningatar tarvitsee itselleen emännän. Ruathan linnan valtiassuvun syrjäytetty perijä Lessa nousee uuden Ramonth-kuningattaren emännäksi ja ryhtyy muiden lohikäärmeiden ja niiden isäntien kanssa puolustamaan planeettaansa.

Uuden kirjailijan kirja on aina jännittävä odotus siitä mitä tuleman pitää. Vaikka Lohikäärmeen lento onkin science fictionia, niin siinä on hyvin fantasiamainen tuntu. Ehkä tyylejä ei pitäisi varsinaisesti edes erotella, mutta scifi-tarinoita karttava voi huoletta lukea teoksen, vaikka siinä ollaankin vierailla planeetoilla ja välillä hypellään ajassa. Olen joskus ilmaissut mielipiteeni, että heittomerkilliset nimet pitäisi kieltää fantasiassa. McCaffrey on kuitenkin päättänyt aikanaan, että kaikkien lohikäärmeellisten miesten nimissä on heittomerkki, joten niitä esiintyy kirjassa paljon. Alussa tuskastuin, mutta kyllä kirjoitusasuihin pikkuhiljaa tottui ja oppi niiden takana olevan logiikankin.

Yritin pitää kirjoitusvuosikymmenen mielessä kun luin kirjaa. Hahmot ovat melkoisen perinteisiä ja vaikka kirjassa on tuntemattoman tuhkimon asemasta nouseva vahva naishahmo, niin hänkin on usein juuri emäntänä, vaikka ottaakin vapauksia roolistaan silloin tällöin. On se hyvä, että edes joku osaa keittää kunnon klahia. McCaffreylle tuntuu tuo ihmejuoma olleen yhtä suuri päähänpinttymä kuin Mira Grantille nykyään eräs kolajuoma Newsflesh-zombiesarjassaan (arvostelut). Lohikäärmeen lento on varsin viihdyttävä kirja, ja Pernin planeetta tapahtumineen mielenkiintoisia. Ihmissuhteista kiinnostuneille tarjotaan hahmojen välille pientä vipinää ja hieman suurempaakin, kun lohikäärmeet rupeavat pariutumaan. Lohikäärmeet ovat kyllä huomattavasti kiinnostavampia kuin niiden isännät ja emännät, mutta tästä voinee olla varmaan montaa mieltä.

En erityisemmin ihastunut Lohikäärmeen lentoon, mutta tarinan keveys oli paikallaan ja nopealukuisuus houkutteli ottamaan heti perään toisen osan luettavaksi, sen varsinaisen Hugo-tavoitelistakirjan. Vaarallisessa tähdessä rihmasateet alkavat putoilla Perniin odottamattomilla aikatauluilla. Keskinäisten eripuraisuuksien ja valtapelien keskellä lohikäärmeritarien ja linnanherrojen täytyy löytää keinot puolustaa maatansa ja säilyä vieläpä hengissä. Löytyykö ratkaisu matkaamalla rihmojen alkuperäplaneetalle, Punatähdelle?

Vaarallinen tähti ylittää minun melkoisen alhaisen saippuaooppera-rajan. Se on täynnä juonitteluja, valtataisteluja, mustasukkaisuutta ja romantiikkaa paketissa, jossa välillä taistellaan ja yritetään pelastaa planeetta sekä löydetään uusia mukavia lemmikkejä. Vaikka kirjassa on mielenkiintoiset hetkensäkin, nimenomaan ne scifi-kohdat, niin en enää tahtonut kestää välissä olevia hahmojen ihmissuhdeosuuksia. Jotkut hahmotkin ovat niin palvottavan älykkäitä, että en tiennyt pitäisikö purskahtaa nauruun vai ei. Ykkösosassa on oma osansa hömppää, mutta siitä huolimatta se on huomattavasti parempi tarinakokonaisuus, vaikka juonellisesti kesken jääkin. Sarjan kolmas kirja The White Dragon, jota siis ei ole suomennettu, saa rauhassa jäädä minulta lukematta ja ehkäpä muutenkin koko McCaffreyn lopputuotanto. Lohikäärmeet ovat kuitenkin yhä kiinnostavia otuksia - tässäkin sarjassa.